torstai 26. marraskuuta 2015

Pylvanainen: Ruoste ja rappio (Europa Erwache Productions, 2015)

Viimeistään viime vuonna maamme RAC-liikkeessä itsensä läpi lyönyt Pylvanainen herätti debyyttialbumillaan Maamme rauniolla (arvion voi lukea täältä) ansaittua positiivista huomiota aina ulkomaita myöten, vaikka levy on laulettu kokonaan suomeksi.

Bändi ei ole sen jälkeen jäänyt lepäämään laakereillaan, vaan äänitti tänä kesänä uuden kokopitkän, jonka Europa Erwache Productions julkaisi hiljattain. Musiikillisesti uutukainen jatkaa ensilevyn hyväksi havaitulla kitaravetoisella, melodisella sing-along punk -linjalla. Ammattimaisesti tuotetun albumin soundimaailma tuo mieleen jenkkien Länsirannikon melodisen punkin suuret nimet, varsinkin kitaroihin on satsattu entistä enemmän ja ne onkin miksattu aavistuksen verran ensilevyä enemmän pintaan. Tämän huomaa erityisesti parissa englanninkielisessä kappaleessa.

Vaikka levy on täynnä tarttuvia esityksiä, kyseessä ei ole aivan yhtä hengästyttävä hittibiisien kavalkadi kuin Maamme raunioilla. Albumi vaatiikin muutaman soittokerran enemmän ennen kuin sen kiero takapotku alkaa osua maaliinsa. Varsinkin autoillessa kun musiikkia saa huudattaa täysillä, biisien melodiat ja konstailemattomat sanoitukset alkavat uusien kuuntelukertojen myötä väkisinkin lyödä vastustamatonta muistijälkeä takaraivoon – sitä vaan huomaa yhtäkkiä rallattavansa vaikkapa ”Käärmeenkieliset” kappaleen kertosäettä.

Uusi albumi kantaa ytimekkäästi nimeä Ruoste ja rappio, joka kuvaakin osuvasti sitä maailmanmenoa, josta yhtye enimmäkseen laulaa. Huolimatta tämän vuoden masentavan kuohuttavasta maailmantilanteesta, lyriikat eivät muutamaa esitystä lukuunottamatta ole silti avain niin alavireisiä kuin esikoisella. Tällä kertaa levyllä on mukana kunnon härmäläistä uhmaa kuten kappaleessa ”Näillä lakeuksilla”, jossa elintasopakolainen saa kuulla kunniansa:

Jumalauta näillä lakeuksilla on turha ruveta mitään vaatimaan, kun ei sua tänne haluta me muutenkaan; kerää kamppees ja rappios ja painu helvettiin, kai sinne osaat kun löysit tännekin. Anna olla viimeinen kerta kun jalkas tätä maata koskettaa!

Samassa reippassa yhteislauluhengessä vastarintaan kehoitetaan myös kappaleissa ”Neito pohjolan” ja ”Sun uljas maailma”, jossa punamädättäjien elinaikaodotus ei nykymenon jatkuessa tule olemaan kovin pitkä: 

(...) en tahdo sun toivomaa uuden uljasta maailmaa, en aio rakentaa mitään vitun turvasatamaa, sun utopias kuolee sun punaisten aatteides rinnalla, jälkikasvukin tullaan murskaamaan”.

Täysin uutta Pylvanaisen biisivalikoimassa on juutalaiskriittisyys, vaikka vilpillisen älyn mestareita ei mainitakaan erikseen nimeltä kappaleissa ”Nukkemestari” ja ”Valitut”. Kuulijalle ei silti jää epäselväksi mistä porukasta Valitut-biisissä lauletaan, kun laulaja tylyttää:

Ei pitäisi valittaa kun omaa hautaansa kaivaa, kyynelvirrat vain osa on suurta draamaa, kai etuoikeudet sokaisee kun omaa paskaansa nielee, olkoon ahneen loppu sen kaltainen. Dokumentit harhoineen on luotu Hollywoodissa, itsesäälin jalostus tuottaa Valituille miljardeja, 6 miljoonaa iljettävää valhetta, valuu oksennuksena kasvoilla

Uusien aiheiden rinnalla Pylvanainen on säilyttänyt vanhan suomalaiskansallisen pessimismin, joka tuli tutuksi edellisellä levyllä. Kappaleet kuten levyn avaava ”Samojen käsien työtä” ja ”Ruoste ja rappio”, mutta erityistä viimeinen esitys ”Matkalla alaspäin”, ovat sitä Pylvanaista, jossa kieriskellään nykymaailman surkeuden keskellä. Vielä 5-10 vuotta sitten yhtyeen inhorealistinen paatos olisi saattanut huvittaa, mutta tilanne johon Suomi ja Eurooppa on ajautunut kesän jälkeen naurattaa tuskin ketään, jonka vuoksi paljon ennen pakolaisvyöryä ja Pariisin ISIS-iskua tehdystä kappaleesta ”Matkalla alaspäin” on vaikea tehdä ironista pilaa.

Ruoste ja rappio tiivistää napakasti rappiollisen ajan hengen pakettiin, jonka kauneusvirheitä ovat vain ankeasti photoshopattu kansikuva ja hieman päälleliimatusti ympätyt englannikieliset kappaleet ”Runaway”, ”Charlie” ja ”Forcefed Tolerance”, jotka olisi kannattanut sijoittaa levyn loppuun hajottamasta suomenkielisten biisien rintamaa. Yhtä kaikki, bändin toinen kokopitkä sisältää toinen toistaan tarttuvampia voimakitarakappaleita, joiden epäkorrektisti kantaaottavien sanojen soisi näinä aikoina raikuvan koko Suomenniemen.

Arvio: RL

tiistai 10. marraskuuta 2015

Pagan Skull & Minu Kamp: Aseveljet / Relvavennad (Europa Erwache Productions, 2015)


Musiikklinkki Minu Kampin kappaleeseen "Mustalane".

RAC:ssä suomalais-virolaisen yhteisalbumin on tehnyt aiemmin Sniper ja PWA ja nyt tälle saa jatkoa kahden vähemmän tunnetun yhtyeen Pagan Skullin ja Minu Kampin levy Aseveljet. Albumilla ensin kuultava virolainen Minu Kamp on selvästi vähemmän tunnettu kokoonpano kuin etelänaapurin PWA tai Revalers, mikä on sääli, sillä sen verran vetävästä RAC-pumpusta on kyse. Jo kaksi albumia julkaisseen yhtyeen tuntemattomuus johtunee pitkälti siitä, että bändin levyjä on ollut vaikea löytää juuri mistään alan distroista. Tosin aivan tuntematon suuruus Minu Kamp ei ole näillä leveysasteilla, sillä yhtye vieraili viime vuonna maassamme. Toivottavasti bändi saa tämän kimppalevyn myötä ansaittua arvostusta myös täällä.

Levyllä kuultavasta neljästä virolaisryhmän esityksestä kaksi ensimmäistä kappaletta Kaks mustjat varju ja Käsulauad ovat ennen kuulematonta materiaalia, kun taas jälkimmäiset Mustlane ja Sinene must ja valge ovat tanakammalla otteella uudelleen levytettyjä versiota toiselta Kuperjanovile ja ensimmäiseltä Tõuskem Võitluseks! albumeilta. Bändin tapa kuljettaa melodisia biisejä lead-kitaralla tuo mieleen lukuisat viikinkirock-yhtyeet, vaikkei soundimaailma olekaan mitenkään erityisen ruotsalainen. Toisaalta laulaja Herr Link ei ole myöskään tyypillinen RAC-mörisijä, vaan puhdas vokalisointi muistuttaa enemmän valtavirran rockin ulosantia, mikä taas helpottaa sanoitusten kuuntelua. Siksi jopa ummikkosuomalainen tajuaa, että kappaleessa Käsulauad kiitetään sarkastisella ivalla EU-hallintoa ja esityksessä Mustlane kuulijalle ei jää epäselväksi, mitkä ovat romaniväestön vähemmän mairittelevat luonteenpiirteet.

Uudempaa verta maamme kansallismielisessä rockissa edustava Pagan Skull on tyyliltään hajanaisen debyyttialbumin jälkeen onnistunut löytämään tällä levyllä oman soundinsa, jossa RAC ja black metal lyövät onnistuneesti kättä. Jo Vapaudenristin kanssa tehty split-EP lupasi hyvää, mutta vihdoin nyt palat alkavat loksahdella paikoilleen mitä tulee soundipolitiikkaan ja politiikkaan sanoituksissa. Varsinkin tarttuvan monipolvinen Surullinen sotilas voisi olla lyyrisesti maamme nationalististen runomestarien kynästä:


Surulla, kaiholla katson

kansaani kerran niin kaunista

vain itkua, tuskaa, rappiota

on jäljellä kansasta puhtaasta


Mutta vapise vainolainen!

Sillä surumme olkoon aseemme

vihamme terävin terä

terä kyynelistä kuolevan kansamme

on oleva viimeinen turvamme


Black metallista muistuttava tremolo-kitara ja hypnoottinen rumpubiitti ovat vahvasti esillä kappaleessa Eläköön kuolema, mutta möreä laulu tuo taas mieleen miehekkään saksalaisen RAC-ilmaisun. Puhtaasti punk-henkistä provokaatiota kuullaan Irwin Goodman -coverissa Haistakaa paska koko valtiovaltiovalta, jonka sanoitukset on koko matkan muutettu radikaalimpaan muotoon, sillä kertosäkeessäkin lauletaan, että ”haistakaa vittu koko valtiovalta, ette osaa muuta kuin kusettaa, muutenkin touhu tuntuu holtittomalta kaikki pitäisi kerralla teloittaa!”. Levyn päättävä runollinen Kali Yugan lapset -laulelma on puolestaan yhdistelmä lähes kaikista bändin käyttämistä musiikkityyleistä aina lopussa kuultavaa punk-rykäisyä myöten.

Monesti kimppalevyjen materiaali on raavittu kokoon piirongin laatikon pohjilta, eivätkä ne edusta siksi bändien terävintä tuotantoa. Tällä Aseveljet-yhteislevyllä ei olla tyydytty puolinaisuuksiin, vaan levyyn on aina kansien taittoa ja grafiikkaa myöten satsattu täysillä. Tähän mennessä levy on RAC-rintamalla vuoden positiivisin yllätys, jonka hankkimista ei tarvitse katua.


Arvio: RL

keskiviikko 4. marraskuuta 2015

Straight Arm Salute: The New Rise of National Socialism (Europa Erwache Productions, 2015)

RAC-yhtye Pylvanaisen omana julkaisukanavana toimiva Europa Erwache Productions on laajentanut toimintaansa ja alkanut julkaista muitakin yhtyeitä kuten Pagan Skullia ja Minu Kampia. Tosin suomalaisittain harvinaista Martial Industrialia ja uusklassista ambienttia vääntävä Straight Arm Salute on oman lafkan projekti, sillä siinä vaikuttaa ainakin vokalistin äänestä päätellen Pylvanaisen laulaja.

Straight Arm Saluten vain 200 kappaleen painoksen debyyttialbumin tekee vielä harvinaisemmaksi se, että The New Rise of National Socialism lienee lajissaan ensimmäinen puhtaasti kansallissosialistinen Martial Industrial julkaisu Suomessa ilman etäännyttävää taidehomostelua tai halpahintaista voimaelektroniikka-shokeerausta. Tällä levyllä ollaan tosissaan. Kuulijan kannalta viesti olisi ollut tehokkaampi, jos kappaleet olisi rallienglannin ja tönköhkön saksan sijaista ammuttu kuulijan korville selvällä suomen kielellä. Mutta käyhän sen näinkin, mikäli tavoitteena on palvella globaalia pan-arjalaista ideologiaa. 

Teknisesti levy noudattaa alansa tuttuja konventioita eli mukaan on sämplätty mm. Hitlerin puheita ja tunnettujen juutalaiskriitikoiden kuten ”isä” Nathanael Kapnerin (tuttu YouTubesta) tulikivenkatkuisia julistuksia. Silloin kun musiikki liikkuu kevyemmissä ambient tunnelmissa, se tuo mieleen amerikkalaisen Sturmführer-projektin. Muutoin, kuten kappaleessa ”The Fall and Rise of Aryan Europe”, poljetaan perinteistä militaaria konebiittiä, joka on tuttua mm. ruotsalaisen fascismiromantiikkaa viljelevän Arditi-nimisen duon julkaisuista.

Levyn ehkä hämmentävin esitys on viimeisenä kuultava eteerinen ambient-esitys ”Je suis Olli”, joka on kunnianosoitus perussuomalaisten kansanedustaja Olli Immosen legendaariselle facebook-päivitykselle! Luultavasti profeetalliseksi osoittautuva kohupäivytys löytyy kokonaisuudessaan ja alkuperäisessä englanninkielisessä muodossa myös levyn sisälehdeltä. Täytyy tunnustaa, että fb-postauksesta tehty kappale on ajankohtaisuudessaan hieno oivallus dokumentoida kohusitaatti myös musiikin avulla.

Ajoittaisesta geneerisyydestään ja kotikutoisuudestaan huolimatta Straight Arm Saluten debyytti on arvokas lisä kotimaisen rotutietoisen musiikin kenttään. Levylle on syytä saada jatkoa, sillä projektissa on ilmiselvää potentiaalia kohti persoonallisempaa otetta. Seuraavalla levyllä tekijät ovat todennäköisesti ehtineet kehittää ilmaisuaan sen verran, ettei se jää vain musiikinkeräilijöiden harvinaiseksi kurisioteetiksi. 

Arvio: RL

White Noise Radio! Podcast-jaksossa "Smacking them lips 2" WBS-festarin satoa

Aiemmin mm. YouTubesta tuttu radiopodcast White Noise Radio löytyy nykyään ainakin D88 Recordsin Telegram-kanavalta. Uudessa neljä ja puoli...