perjantai 29. maaliskuuta 2019

23.3.2019 Jyväskylä: GOATMOON / FORLOR / ARYAN HAMMER / FATHERLAND

Illan aloitti Aryan Hammer. Yhtyeen kokoonpano elää keikalta toiselle. Tällä kertaa keikkakunto oli huomattavasti parempi kuin Apocalyptic Rites festivaalilla. Siihen verrattuna Aryan Hammer kuulosti äärimmäisen tiukalta ja tasapainoiselta. Hyvä äänentoisto ja valot antoi tarvittavan teknisen valmiuden hyvälle keikalle
Näin uudelle bändille, joka soittaa näin tasapaksua ja karkeaa Black Metallia, kolme varttia kellottava konsertti on selvästi liian pitkä.  Yksinkertaisista riffeistä kasatut kappaleet menettää iskukykyään setin kuluessa. Hyvin positiivinen vaikutelma alkoi pikkuhiljaa kärsiä. Materiaalin ollessa ennestään tuntematonta, siitä ei helpolla saanut otetta näin isossa määrässä. Aryan Hammer on nimeään myöten niin jyrkkää ja koruton, että keikalle toivoisi lyhyen ytimekästä settiä johon on valikoitu vain ehdottoman parhaat kappaleet. Toistaiseksi alkuillan esiintyjän roolissa operoiva bändi olisi edukseen tiivistämällä energiansa.
Fatherland on osoittanut nousujohteista keikkakuntoa. Vapauden Soinnut tapahtuman jälkeen odotukset oli korkealla ja ne lunastetiin. Vimmainen rummutus, perinteisiä mutta toimivia riffejä. Raakaa vokalisointia. Fatherland voi Black Metalliin tottumattomalle kansallismieliselle kuulostaa yhtä tasapaksulta kaahaukselta kuin Aryan Hammer. Black Metal miehet tunnistavat selvän eron. Sekä tyylissä, että Fatherlandin setissä esiin nousevissa hittipotentiaalia omaavissa kappaleissa. Fatherland on selvästi livesoittoon sopiva yhtye, kunhan saundit eivät puuroudu liikaa. Monissa isommissa keikkapaikoissa äänentoiston bassovoittoisuus ei ole tämän kaltaisille bändeille eduksi. Fatherland pääsee parhaiten oikeuksiinsa kohtuullisen pienissä tiloissa, iskevillä ja repivillä saundeilla.
Depressive Void nimellä, 2014 alkaen Forlor nimeen siirtynyt yhtye on vielä melko tuntematon. Forlor on tehnyt demon, 7” sinkun, split 7” ja vihdoin vuonna 2018 albumin. Saksalaiselle Darker Than Blackille tehdyt levyt ovat painoksiltaan pieniä. Kuolemasta, sodasta, antikristillisyydestä ja ihmisvihasta laulava yhtye edusti asenteellisesti luultavasti keikan perinteisintä Black Metallia. Tiukasti soitettu ja kireällä narisevalla rääkylaululla varustettu Black Metal oli edukseen jopa yhtyeen materiaalia kuulemattomille. Levyltä tuttuja syntikoita ei ollut käytössä. Analogisella 4-raiturilla nauhoitettu albumimateriaali oli mahdollista siirtää lavalle hyvin samankaltaisena, kolmehenkisen kokoonpanon voimin. Tyylilaji ei tarjoa yllätyksiä kotimaista Black Metallia vuosia kuunnelleille. Tarttuvat ja livesoittoon sopivat tempoltaan vaihtelevat kappaleet toimivat varmasti kuuntelijoille joille maistuu Horna, Satanic Warmaster, White Death, Goatmoon, Nattfog, Nekrokrist SS ja moni muu.
Kiistatta headliner paikan ansainnut Goatmoon tuntui olevan liki parhaassa vedossaan. Asialliset saundit, tunnelmaa lisäävät valot ja savukoneet saivat lavan näyttämään huomattavasti paremmalta kuin baarin nurkassa vetäminen. Syntikoista ja huiluista karsittuun raakaan versioon palannut Goatmoon veti tuttua hittikimaraa. Veriyhteys on noteerannut Goatmoonin monta kertaa. Samaa teki viime vuonna Valtiotieteellisen tiedekunnan julkaisu, Daniel Sallamaan ”ULKOPARLAMENTAARINEN ÄÄRIOIKEISTOLIIKEHDINTÄ JA MAAHANMUUTTOVASTAISUUS 2010-LUVUN SUOMESSA” tutkimusprojektin raportti. Valtavirtamediassa 2018 useaan kertaan lainattu tutkimusprojektin raportti huomioi myös Veriyhteys-sivuston:
etenkin Veriyhteys- kollektiivi on tuottanut verkkoon huomattavan määrän äärioikeistomusiikkia käsittelevää materiaalia. Levy- ja konserttiarvioiden lisäksi sen verkkosivulla on mm. luotu katsauksia suomalaisen RAC-musiikin historiaan, käsitelty NSBM-yhtyeiden asemaa äärioikeistolaisessa musiikkialakulttuurissa ja jaettu eri yhtyeiden videoita. 
Goatmoon on ainoa metallibändi joka mainitaan nimeltä raportissa. Kun yhtye on yhtä aikaa Black Metallin jyrkkää puolta kauhistelevan New Yorkerin sivuilla sekä Äärioikeisto 2010-luvun Suomessa (SFÄÄRI) -tutkimusprojektin raportissa (Eurooppa-tutkimuksen keskus, Helsingin yliopisto), jalansija Suomalaisen Black Metallin kuumimpana nimenä alkaa olla sinetöity.

https://helda.helsinki.fi/bitstream/handle/10138/253474/Raportti-Sallamaa.pdf

lauantai 16. maaliskuuta 2019

Jyväskylä 9.3.2019: SQUADRON (UK), HK (Saksa), MISTREAT, WHITE MINORITY, MARDER

Parin viime vuoden aikana Jyväskylän seudulla on aktivoiduttu ilahduttavasti nationalististen black metal- ja RAC-bändien konserttien järjestämisen saralla. Tätä ketjua täydensi Blood & Honour -järjestön viime lauantaina pitämä iso tilaisuus, jonne oli saatu suomalaisbändien lisäksi kaksi kovaa ulkomaalaisnimeä. Tämä puolestaan houkutteli valkoisen solidaarisuuden hengessä paikalle koko joukon ulkomaalaisia vieraita aina Ruotsista, Englannista, Hollannista, Espanjasta, Saksasta ja Australiasta asti.  

Tilaisuus veti runsaasti sisäänsä myös isänmaan omia poikia ja tyttäriä, lähinnä  Jyväskylä/Tampere-akselilta sekä Kymenlaaksosta. Toki paikalla oli porukkaa aina eteläisintä Suomea myöten, mutta ei niin paljon kuin olisi odottanut näin isoilta nimiltä. Ilmeisesti osa aatteen musiikista kiinnostuneista ei ole vielä tottunut siihen, että ikimuistoisia keikkoja osataan järjestää myös kolmion Helsinki-Tampere-Turku ulkopuolella.

Kantakaupungilla sijainneessa upeassa tilavassa salissa järjestetyn konsertin polkaisi ilman esittelyjä käytiin Marder, jolle keikka oli samalla uusimman levyn Belligerent Spirit julkkarit. Tällä kertaa laulaja Leksiltä ja kumppaneilta ei kuultu juuri lainkaan välispiikkejä, vaan bändi kaahasi tuoreelta albumilta kymmenkunta biisiä putkeen samassa soittojärjestyksessä kuin levyllä. Lavan edessä alkoi mylly pyöriä siinä vaiheessa kun ämyreistä kaikuivat varmat huudatuslaulut ”Torilla tavataan” ja ”Mellakka”. Niitä toivottiin myös encorena, mutta bändi oli päättänyt toisin. Yllätysvetona Leksi pyysi paikalla olleen Fortressin alkuperäisen kitaristin Sidin mukaan lauteille. Ensimmäisistä rummun iskuista kävi selväksi, että lavalta raikuu Sidin tunnetuin biisi, ”I hate Commie scum”. Tässä vaiheessa yleisö alkoi olla lämmin kuulemaan vaikka koko setin uudestaan, mutta siihen illan pitkä bändilista ei suonut mahdollisuutta.

Jyväkylän oma ylpeys, White Minority, ei kauaa vuoroaan odotellut, sillä tuskin Marder oli ehtinyt vetää plugejaan vahvistimista kun bändi jo asteli lavalle. Keikka lähti liikkeelle tympeällä rutistuksella ”Soldier”, jonka jälkeen kuultiin myös uutta materiaalia kuten kappaleet  ”Kipua ja vihaa” ja ”Antifa”.  Bändi soitti vapautuneesti ja varsinkin laulaja näytti olevan kuin kotioloissaan hänen esiintyessä sukkasillaan! Metallista RAC-Oi:ta tykittäneen White Minorityn viimeisissä biiseissä ”No more lies”, ”Feel my pain” ja ”Master race” bändi pääsi toden teolla käyntiin, jonka huomasi yleisön innostuneista reaktioista.  Silti tämän kertainen setti ei aivan yltänyt viime syksyiseen Jyväskylän keikan hurmokseen, vaikka tuhkasta nousseen ryhmän varmaotteisuus alkaa muutoin näkyä live-esiintymisissä. 

Illan toiseksi ulkomaiseksi vetonaulaksi oli hankittu lontoolainen RAC-klassikko Squadron, joka aktivoitui pari vuotta sitten uudelleen julkaisemalla 7” singlen ”30 Years Of Blood & Honour”. Aluperäiseen Blood & Honour -bändiryhmään kuuluneen Squadronin nykykokoonpano näyttää jonkin verran vaihtuneen, mikä on yli kolmen vuosikymmenen jälkeen ihan ymmärrettävää.  Uudesta ryhmästä puuttui varmuudella ainakin alkuperäinen laulaja Jim, mutta sen sijaan rumpuja takonut harmaantunut herrasmies saattoi hyvinkin olla Lemmy. Pipopäinen kitaristi oli ehkä alkuperäisjäsen Len, mutta näköhavaintoni voivat tässä kohtaa pettää. Osa Squadronin jäsenistä soitti Helsingissä 1998 Bulldog Breed -yhtyeessä, mutta parinkymmenen vuoden takaiset muistikuvat heppujen naamoista ovat jo ehtineet hämärtyä. Täysin varma olen vain pitkänhuiskeasta Bradista, joka vastaa myös uuden Squadronin bassokuvioista.

Yrmeän brittiosaston show lähti liikkeelle klassikolla ”Behind a White Mask”, jonka aikana yleisöä alkoi valua lavan eteen runsain määrin. Palkkasotilaalta näyttänyt kookas vokalisti hoiti pestinsä ammattimaisella otteella, vaikkei miehekäs karjuminen kuulostanutkaan kovin persoonalliselta. Äänen tyly vivahteettomuus toi väistämättä mieleen Condemned 84:n huutajan Kevin, mikä on tässä yhteydessä vain kehu.  Tyylillisesti lähinnä thrash metallilta kuulostanut Squardon runttasi koko komean uransa hittiputken sellaisella voimalla, jossa soittajien ikää oli vaikea uskoa. Näkemäänsä tyyväinen yleisö saikin kuulla yhtyeen tunnetuimmat rallit kuten ”Just like a sheep”, ”Our time will come”, ”Burn the books”, ”Unter dem Hakenkreuz” ja ”White Law”. Monet odottivat kuulevansa myös uutta materiaalia aivan hetki sitten ilmestyneeltä paluulevyltä, mutta bändi päätti pelata varman päälle ja soitti vain tuttuja hittejään. Joka tapauksessa Squadronin tiukka keikkasetti osoitti, että vanhassa kaartissa löytyy edelleen musiikillista ja poliittista iskuvoimaa.

Valitettavasti juuri teknisesti taitavaa heviä soittaneen Squadronin kohdalla kitarasoundien puuroutuminen  korostui, eikä vikaa saatu eri miksausyrityksistä huolimatta paljoakaan korjattua. Seuraavaksi soittaneella Mistreatilla suttuinen kitarasoundi vain jatkui, mutta yleisöä se ei haitannut päätellen ankarasta pitin pyörimisestä ja yleisön pakkautumisesta lavan eteen. Jälleen kerran Kouvolan hurjat järjestivät huikeat bileet kun bändi pani menemään avausbiisistä ”Finland Skinheads” lähtien hillitöntä hittiputkea. Kansainvälisessä yleisömassassa kovimman myllyn synnytti ei niin yllättäen rodullisen itsesuojelun ikivihreä ”Hang the scum”. Yleisö saikin poistui silmin nähden tyytyväisenä odottelemaan ja nauttimaan virvokkeita ennen illan viimeistä esiintyjää.

Tapahtuman päättänyttä saksalaista yllätysesiintyjää kannatti odottaa, sen verran armottoman musiikillis-poliittisen purkauksen bändi lavalta kajautti. Asiaa edesauttoi vielä se, että teutonit olivat saaneet korjattua kitaran äänentoiston kohtuullisen hyvälle tolalle. Panssarirokkia pieksevältä orkesterilta toki osattiin odottaa paljon. Saksan liittotasavallan viranomaiset kielsivät yhtyeen viime vuosikymmenen puolessa välissä. Ymmärrettävästi juuri tämän yhtyeen esiintyessä salissa oli ehdoton kuvauskielto.

Bändi soitti biisejä tasaisesti jokaiselta albumiltaan, mutta parhaiten yleisöön upposi kolmannelta tuttu yhteishuudatus. Sen aikana koko sali repesi roomalaiseen tervehdykseen ja tunnelma oli hetken kuin Nürnbergin puoluepäivillä. Illan aikana nähtiin monta hyvää esitystä, mutta ylitse muiden oli melodista panssarijyrää vyöryttänyt saksalaisyhtye.

Jälleen kerran toverillisessa hengessä vedetty konsertti sujui ilman järjestyshäiriöitä ja ulkopuolista sabotaasia. Tästä kiitos B&H Jyväskylän keikkajärjestäjille ja muille näkymättömille puurtajille, jotka mahdollistivat hienon tapahtuman. On selvää, että  onnistuneen tilaisuuden rohkaisemana Jyväskyskylässä tullaan näkemään suomalaisbändien ohella vielä lisää eurooppalaisia RAC-yhtyeitä.

Arvio: RL

maanantai 11. maaliskuuta 2019

MUSTA KIVI #2


MUSTA KIVI nro 2 ulkona!

Lehteä voi kysellä jälleenmyyjiltä ympäri Suomen!

Esipuhe
Kansallissosialismin syvin olemus
Länsimaiden iltahämärä
Kerry Boltonin haastattelu
Musta Enemmistö-haastattelu
Okkultismista ja kansallissosialismista
The Black Order-haastattelu

perjantai 8. maaliskuuta 2019

Marder: Belligerent Spirit (PC Records. 2019)

Pääkaupunkiseudulla vaikuttava Marder lienee tällä hetkellä Mistreatin jälkeen maamme tunnetuin RAC-bändi maailmalla. Syy suosioon on yksinkertainen, sillä yhtye on lajissaan poikkeuksellisen tiukka ja teknisesti taitava panssarijyrä. Ahkeran keikkailun ansiosta Marder on saavuttanut myös kovan livebändin aseman. Sana tiukkaa metallista hatecorea mättävästä suomalaisryhmästä onkin viime vuosina levinnyt puskaradion kautta lähes jokaisen rotutietoisen musiikin ystävän korviin. Suurempikin suosio olisi mahdollista, mutta levytetyn materiaalin niukkuus on ollut tähän mennessä suurin tulppa ketsuppipullon aukenemiselle.

Vaikka ärhäkkäästä debyyttialbumista Blood leads the way on ehtinyt vierähtää jo viitisen vuotta, yleisö ei ole unohtanut bändiä. Pitkään odotettu kakkoslevy Belligerent Spirit täyttää heittämällä ne lupaukset, joista bändi on antanut näyttöä jo livenä. Uusin levy onkin musiikillisesti aimo harppaus ankarampaan ilmaisuun sinänsä kovasta ensimmäisestä abumista. Liekö Goatmoonin primus motor, rumpali Jaakko, sitten vaikuttanut  viisimiehisen ryhmän tämänhetkiseen metalliseen tatsiin, mene ja tiedä. 

Kun Marder rinnastui aiemmin nshc:n perinteikkäisiin nimiin kuten Suomessa pariin kertaan vierailleeseen saksalaisbändi Path of Resistanceen, paaluttaa sinivalkoinen rynnäkköpanssarivaunu uusimmallaan sellaiset rajapyykit, joihin harva saman alan bändi tällä hetkellä yltää. 

Levy ottaa jo avausraidalla ”Unabomber” kuulijaltaan luulot pois. Ensimmäiset riffivyörytykset lupaavat DischargeHear nothing see nothing say nothing -kauden kitaravallituuttausta, mutta pian sarjatulta ampuva rumpupatteri antaa biisille aivan omanlaista draivia, joka puuttuu yksioikoisesta hardcoresta. Lyriikoiltakaan kappale ei ole RAC:n bulkkitavaraa, vaan kunniaa tehdään syväekologi Ted Kaczynskin alias Unabomberin suoralle toiminnalle. 

Unabomberin manifestin vasemmistoa arvostelevan osuuden vuoksi kirjasesta on tullut lähes kirosana apurahakapinallisten keskuudessa, mutta se ei ole myöskään saavuttanut suurta suosiota radikaalioikeiston piirissä kuin vasta aivan viime vuosina. Tunnetuista RAC-bändeistä tiettävästi vain amerikkalainen Mudoven on tehnyt ennen Marderia tribuutin tästä punaisen yliopiston painajaisesta.

Heti perään seuraavat ”Grey masses”, ”Antichrist”, ”In the moonlight” ja ”AFA” ovat suoraa rumputulta kohti vihollista niin musiikillisesti kuin sanoituksellisesti. Bändin vokalisti Leksi ei säästele palkeitaan kun kappaleissa läpivalaistaan välinpitämättömien kuluttajamassojen ja järjestelmän huorina toimivien antifanttien elämäntapaa. Kaikkia vokalistin raaka äänenkäyttö ei varmastikaan miellytä, sillä se muistuttaa siltä kuin sanat huudettaisiin täynnä lasimurskaa olevien äänijänteiden läpi. Mielestäni repivää moottorisahaa muistuttava väkivahva elämöinti sopii taas mitä parhaiten Marderin kaltaiseen karskiin nshc-luukutukseen. Studioon mennessä Marderilla tuskin kävi ensimmäisenä mielessä Radion Rockin radioystävälliset ja poliittisesti kosher-sertifioidut soittolistat.

Hardcorelle ominaisen monotonisuuden vuoksi kaikki biiisit eivät erotu joukosta, mutta pakasta nousee muutama todellinen pataässä, joiden soisi kaikuvan kybällä auton kajareista vaikkapa vilkkaana kesäaikana Helsingin monikulttuurisessa ytimessä. Viime keikkojen vetonaulaksi kohonnut ”Torilla tavataan” on vallankumousklassikko jo syntyessään. Keskitempolla raskaasti rullaava sodanjulistus kuvaa kansan syvistä riveistä nousevaa Miekan päivää jolloin kansanviholliset maksavat rikoksistaan ei enempää eikä vähempää kuin hengellään. 

Kansannousun teemaan keskittyy myös raivokas hc-rykäisy ”Mellakka”, jonka uhmaa ilmentävissä hitaissa väliosissa mennään tanakan hevin puolelle. Ei ole mikään yllätys, että levyllä juuri suomenkieliset esitykset toimivat parhaiten, sillä sanojen välitön ymmärtäminen antaa niille rutosti enemmän iskuvoimaa kuin vieraalla kielellä laulutet kapinavärssyt. Toivoa vain sopii, että Marder tekisi lisää suomenkilelisiä biisejä, sillä ne istuvat saumattomasti bändin tyyliin ja poliittiseen agitaatioon.

Belligerent Spirit kestää hyvin kuuntelua, koska jokaisella soittokerralla korvaan tarttuu pieniä mukavia kitarajuttuja (mm. ”Grey masses” ja ”The Hunt”) ja yllättäviä rummutuksia (mm. ”Unabomber”), mikä taas pitää yllä kuulijan mielenkiintoa haastavien sanoitusten ohella.  Jo nyt voidaan puhua yhdestä vuoden 2019 kovimmasta RAC-levystä. 

Biisilistan mukaan cd:n virallisesti päättävä (lopuksi kuultava ekstra ”Die Hippie Die” on napattu yhtyeen ensimmäiseltä demolta) ”New Order” on menevästi kulkeva hengennostatus, jossa kolmessa minuutissa tiivistetään yhtyeen ideologinen päämäärä. Harmi vain, että osa sanoista jää arvailun varaan, koska jostain syystä Saksan suurin RAC-julkaisija PC Records ei ole painattanut niitä kansilehtiin. Kyse saattaa olla ihan käytännön sanelemasta jutusta, sillä Saksan tiukat sensuurilait kieltävät totuuden sanomisen missään muodossa.

Arvio: RL

White Noise Radio! Podcast-jaksossa "Smacking them lips 2" WBS-festarin satoa

Aiemmin mm. YouTubesta tuttu radiopodcast White Noise Radio löytyy nykyään ainakin D88 Recordsin Telegram-kanavalta. Uudessa neljä ja puoli...