sunnuntai 30. toukokuuta 2021

Back with a bang! – Mistreat, White Minority, Sniper, 29.5.2021 Etelä-Suomi


Pääkaupunkiseudun kerhon uudelleen avajaisten julisteessa luki isolla Back with a bang. Illan tarjonta Skrewdriverin kappaleen hengessä oli myös nimensä mukaisesti puhtaasti skinhead-linjalla.

Suomen vanhimmat toiminnassa olevat yhtyeet yhdessä oli selkeälinjainen valinta. Siistin mustaksi maalattua miljöötä ja lavaa koristivat isot Blood & Honour -bannerit.
Harvoin Mistreatia on nähty illan ensimmäisenä yhtyeenä. Remontin jälkeen uusittu äänentoisto vaati ilman soundcheckiä aloitetun keikalla aikana hieman säätöä. Tämä ei lopulta muodostunut esteeksi. Mistreat onnistui vetämään takuuvarman setin, jossa oli illan teemaan sopivia lisäyksiä. Jopa ulkomaan vahvistus vetämässä yhden kappaleen laulut vierailevana solistina.
White Minorityn keikalla rumpalin raivoisa hakkaus oli mielenkiintoista seurattavaa. Yhtye on tällä hetkellä uransa tiukimmassa kunnossa. Perinteiseen suoraan, mutta myös hieman metallisiin kitaramelodioihin pohjautuva RAC on Suomen oloissa poikkeuksellista. Sanoituksissa White Minority keskittyy selväsanaiseen ilmaisuun ja monen kappaleen tarttuvat kertosäkeet kutsuvat yhteishuutoon, ei vähiten keikkaklassikossa "Master Race". Uuden Mistreatin kanssa tehdyn yhteislevyn kappaleita on kuultu monilla keikoilla ja "Send them back", "No more lies", "Antifa" ovat jo ennen studiolevytystä kuuluneet White Minorityn keikkojen iskevimpiin kappaleisiin. Keikan aikana vilahti jopa naisfanin tekemä White Minority -banneri liehumassa yleisön joukossa.
Illan viimeiseksi esiintyjäksi päätyi Sniper. Setti oli tuttu edellisen kuukauden Kouvolan keikalta. Olosuhteet kerhon sisälavalla oli hälyisemmät ja kovaäänisemmät. Laajasta discografiasta oli poimittu 17 kappaletta. Varhaistuotannosta uusimman levyn tuotantoon asti. Sniper yhdistää tyylikkäästi tarttuvilla kitaramelodioilla varustetun rotutietoisen rockin, nopeatempoiseen hardcore punkin vauhdilla etenevään kaahaamiseen ja siitä edelleen rauhoittuen jopa hitaan balladin pariin. "Mustat raiskaajat", "Elämästä kuolemaan", "Final day of their false history", "Punishment must fit the crime", "Adolf Hitler", "Together tomorrow" ja monet muut klassikot pitivät keikan intensiivisessä liikkeessä alusta loppuun. Illan viimeiset veti Korkki yksin, yleisöstä tulleen toiveen ja illan viimeiseksi sopiva ikivihreä "Snow fell".

Veriyhteyden Telegram-sivulta löytyy myös ladattavaksi keikan videiota jokaiselta bändilta.

Arvio: VY

sunnuntai 23. toukokuuta 2021

#NSBMSUMMER2021




Riemukkaasti nimetty #NSBMSUMMER2021 tapahtuma mainoksessa mainittu Return of the Hawaiian shirt -teema ei näkynyt tällä kertaa lavalla. Yhdysvaltojen internetkulttuurista syntynyt ilmiö on ollut jo muutaman vuoden valtavirtamedian käsittelyssä. Suomessa ilmiö ei ole saanut suurta palstatilaa. Pelkkiä sivuhuomioita, ettei tämän vuosikymmenen kansallisradikaalit enää erotu katukuvasta stereotyyppisen ulkonäkönsä vuoksi.

Matalalla profiililla mainostettu tapahtuma oli saanut väkeä liikkeelle lähiseutujen lisäksi ympäri Suomen. Niin etelästä kuin pohjoisesta. Loistavat kelit sai ihmiset viettämään paljon aikaa ulkona. Jokaiselle yhtyeelle riitti yleisöä, mutta ei ollut epäilyksiä pääesiintyjän vetovoimaisuudesta.

Hiidenlintu on tuore tapaus Kuopiosta. Goatmoon ja Circle Of Dawn ovat takuulla vaikuttaneet Hiidenlinnun linjaan. Musiikillisesti kappaleissa on pari Goatmoon imitaatiota lähentelevää riffiä. Hiidenlintu osaa myös tehdä muutakin. Materiaalin monipuolisuus tulee ilmi tarkemmassa kuuntelussa. Live-esiintymiseen toi puhtia toisen kitaristin mukanaolo.

Kansallisromanttinen ja valloittajauskontojen vastainen sisältö sopii tyyliltään musiikkiin joka ei ole mustinta mustaa metallia, mystisen tai ilkeän kuulosta. Hiidenlintu on tarttuvaa ja helppotajuista ja selkeähahmoista. Sen tyylin Black Metalin haaste on tehdä kuuntelua kestäviä, pitkässä juoksussa mielenkiintoisia kappaleita. Kaksi demoa ja cd ep julkaisun tehnyt yhtye ehtii vielä kehittyä ellei hätäile albumin teon kanssa. 

Tarttuvien ja mielenpainuvien kappaleiden vastakohtia tarjosi Aryan Hammer. Yhtye kiinnitti seinälle ison hakaristin ja tahkosi pitkän setin läpi yhtä suorasukaista musiikkia. Suoraviivainen ja suhisevaa Black Metal, taustalla kaikuva laulu, pinnalla viiltävä kitara ja edellisiä keikkoja tiukempi rummutus. Staattisesti lavalla seisovat kommandot eivät olleet ”rokkaamassa”. Tasaisen harmaalle lähestymistavalle on faninsa. Muutama yleisöstä totesi yhtyeen olleen illan kovin.  

Goatmoon on tunnetusti kaikkea muuta kuin tasaisen harmaata. 2 basistia, 2 kitaristia, laulaja ja rumpali, ilman paitoja pullistelivat ja riekkuivat 14 kappaleen verran. 

Yhtye on nähty lukuisilla keikoilla, vaihtelevissa olosuhteissa. Ukkometson lava on puitteiltaan yksi parhaista. Valot, savukone ja muu klubeilta tuttu tekniikka on tarjolla. Se yhdistyy intiimiin tunnelmaan ja käsinkosketeltavaan energiaan. Kaukaisen ja korkean festivaalilavan sijaan lähes yleisön korkeudella soitettava bändi ei esiinny etäisenä, vaan on aivan samassa tilassa ja hetkessä. Tämän tyylin Black Metal sai jopa kunnon skinhead pitin pyörimään monessa kohtaa pitkää settiä. Tunnin setti loppui erikoiseen ratkaisuun soittaa Offspring laina ”All I Want”. Kappaleen teksti on universaali viesti, jonka moni ihminen tuntee, huolimatta musiikkityylin, alakulttuurin tai politiikan vivahteista. Turhat pötypuheet ja säännöt vittuun ja elää todellista elämää.

Day after day

Your home life's a wreck

The powers that be, 

just breathe down your neck

You get no respect

You get no relief

You gotta speak up

And yell out your piece

So back off your rules

Back off your jive

'Cause I'm sick of not living to stay alive

Leave me alone

Not asking a lot

I don't wanna to be controlled

That's all I want

That's all I want

That's all I want

That's all I want

Yeah, yeah, yeah, yeah, yeah

How many times (is it gonna take?)

Till someone around you hears what you say?

You've tried being cool

You feel like a lie

You've played by their rules

Now it's their turn to try

So back off your rules

Back off your jive

'Cause I'm sick of not living to stay alive

Leave me alone

Not asking a lot

I just don't wanna to be…

Ukkometson keikalla osoitettiin taas miten moniulotteinen ja vivahteikas on suomalainen kansallisradikalismin kenttä. Paikalla oli lukuisten eri ryhmien ja yhtyeiden edustajia, jotka omalla panoksellaan ja omilla tavoillaan edistävät suunnan muutosta. Kukaan yksittäinen taho ei voi ohjata historiaa tarkasti haluttuun suuntaan. Rönsyily vie eteenpäin ja pitää yllä liikettä staattisuuden sijaan. Värikkäissä paidoissa ja jäykkää johdonmukaisuutta välttelevässä sosiaalisessa toiminnassa on symboliarvoa vahvuudesta, joka on aina läsnä orgaanisessa ja moniulotteisessa kansallisradikalismissa. Se sisältää elinvoimaa, kapinaa ja ristiriitaa  latistunutta ja taantunutta massaa vastaan. Jo Hitlerin, Rosenbergin ja Mussolinin teksteistä löytyy voimakkaat kannanotot miten sovinnaisesta poikkeaminen on välttämätön elementti synteesissä, joka pitää kansallissosialismin ja fasismin elossa ja liikkeessä.

VY

tiistai 18. toukokuuta 2021

TULENVÄKI konsertti: Mistreat / Sniper / Vapaudenristi, 15.5.2021 Kouvola


Antifasistit ovat ilakoineet kansallismielisten keikkojen määrän pienentymisestä. Kansallismieliset taas ovat saaneet nautiskella keikkojen runsaudesta jopa aikoina jolloin musiikkiteollisuus on hätää kärsimässä. 

Tätä ristiriitaa selittää kansallismielisen musiikin vakiintuminen. Monella järjestäjällä on omat kanavansa tavoittaa yleisö. Sana kiirii ihmiseltä toiselle, eikä ole syytä hakea huomiota enempää kuin on ollut tarpeen. 

2021 alkuvuosi on tarjonnut iltamia kuukausittain, ympäri suomea. Viimeisin keikka oli 15.5. Kouvolassa järjestetty puhdasverinen RAC tyylilajin ulkoilmakeikka. 

Tulenväki kollektiivi on aktivoitunut keikkojen suhteen ympäri Suomen. Veriyhteyden tietojen mukaan tänä vuonna eri kaupungeissa on ollut jo kolme Tulenväki kollektiivin livemusiikkitapahtumaa ja lisää on luvassa kesän edetessä. 

Sijaintinsa puolesta Kouvola oli otollinen paikka kerätä oman kaupungin miehet lavalle. Samalla tilaisuus tarjota monille seuraajille mahdollisuus todistaa yhtyeet pitkästä aikaa kotikaupungissaan. Mistreat ja Sniper saivat rinnalleen Vapaudenristin. Yleisössä oli selvästi nähtävissä paikallista tunnelmaa. Paljon ihmisiä joita harvemmin näkee Etelä-Suomen keikoilla. 

Alkukesän aurinko porotti kirkkaalta taivaalta. Hienoissa puitteissa kelpasi odotella yhtyeiden aloitusta. Ennen keikkoja Tuukka Kuru kävi lyhyesti esittelemässä tuoretta puolueprojektiaan ja levynmyyjien kojusta sai hankkia lukuisia kansallismielisiä äänitteitä. 
Ensimmäisenä lavalla oli Vapaudenristi. Vuonna 2007 ensimmäiset julkaisunsa tehnyt yhtye aloitti keikkailun 2014. Siitä lähtien Vapaudenristi on kiertänyt aktiivisesti erilaisissa tilaisuuksissa. Vapaudenristi on esimerkki perinteisestä RAC tyylistä poikkeavasta ajattelusta, pyrkimyksenään laajentaa genren rajoja ja rakentaa verkostoja, jotka ylittävät musiikin ja politiikan näennäisiä raja-aitoja. Tiukaksi hioutunut setti sisälsi sekä uutta että vanhaa. Setti sisälsi poimintoja ensimmäiseltä demolta lähtien, uusimmalle albumille asti. 

Kaksi vuotta Sniper on soittanut keikkansa akustisena duona, sekä Korkki & Muke yhteiskeikkoina. Uuden rumpalin myötä yhtye palasi Kouvolassa äänekkääseen rockpoljentoon (katso video täältä). Yleisön seasta kuulunut huutelu kertoi paikalla olleen useita yhtyeen kavereita ja tuttuja. Settiin kuului iso liuta klassikkoja, joita on kuultu edellisillä rock keikoilla. Uusittuun settiin oli kaivettu monia virkistäviä vanhoja kappaleita, joita ei ole kuultu vuosikausiin. Uuden rumpalin letkeä ote on tervetullut muutos edellisen rumpalin tekniseen ja metalliseen soitantaan. Tälle vuodelle on jo nyt suunnitteilla ainakin kaksi Sniperin keikkaa, joten yhtyeen livekuntoa pääsee katsomaan nekin, jotka eivät päässeet Kouvolaan. Sniperiltä on tulossa 2021 aikana kokonaan suomenkielinen akustinen levy. 
Illan viimeisenä esiintyjänä oli Mistreat. Vuosikymmenten keikkakokemus näkyy ja yhtye vetää varmalla otteella. Yleisöstä hihkuttiin toiveita, joista vain muutama jäi toteutumatta. Pitkistä seteistä tunnettu Mistreat on faneille aina herkkua. Keikoilla kuullaan usein lähes kaikki yhtyeen tärkeimmät kappaleet. Kouvolan esiintyminen ei ollut poikkeus. Varhaisesta 80-luvun materiaalista aina näihin päiviin asti. Taattu hittiputki sai eniten ihmisiä lavan eteen. 

Illan hämärtyessä osa yleisöstä lähti bändien jälkeen pois, osan jäädessä viettämään aikaa seuraavaan päivään asti. 

Veriyhteys pyrkii tiedottamaan keikoista, joiden järjestäjät haluavat tapahtumia mainostettavan. Monia tapahtumia ei markkinoida sosiaalisessa mediassa. RAC keikoista kiinnostuneiden tulee muistaa, että mukana oleminen todellakin tarkoittaa mukana olemista. Sosiaalisen median seuraamisen sijaan, naaman näyttäminen paikan päällä ja aktiivinen osallistuminen ovat parhaat keinot olla ajan tasalla jatkossakin. 

Touko- ja kesäkuussa on luvassa iltamia. Aktiivit tietää mitä, missä ja milloin.

Teksti: VY



Iiro Nordling: ”Sama kaiku on askelten...” – Patrioottisen skinhead liikkeen tarina 1977-1997 (Iiro Nordling, 2021)


Suomalaisesta nykypäivän ”äärioikeistosta” on julkaistu jonkin verran tutkimuskirjallisuutta sekä jokunen popularisoitu teos, tunnetuimpana Dan Koivulaakson, Mikael Brunilan ja Li Anderssonin kyhäämä tendenssitutkielma Äärioikeisto Suomessa (Into Kustannus, 2012). Kirjassa, joka johti median keksimään Jyväskaustiin, viitataan myös skinhead-kulttuuriin, mutta aihetta ei muutoin käsitellä siinä sen tarkemmin.

Maastamme puuttuu harmillisesti kunnollinen skinhead-historiikki, sillä aiheesta kirjoitetut teokset ovat pääasiassa ”tiedostavia” sosiologisia tutkimuksia kuten pahamaineisesta kommunistista professoriksi kiivenneen Vesa Puurosen toimittama Valkoisen vallan lähettiläät (Vastapaino, 2001). Onpa aiheesta tehty pari fiktiivistä mollausromaaniakin, karmeimpina esimerkkeinä Marja Leena Tiaisen Pikkuskini (Tammi, 2002) ja Eero Ylitalon Suviteuraat (Pilot-kustannus Oy, 2004). Nämä kirjat eivät valaise mitenkään suomalaista skinhead kulttuuria, vaan toistavat surkuhupaisan ennakkoluuloisesti tiedotusvälineiden ylläpitämiä kliseitä liikkeestä. Olisi siis korkea aika teokselle, joka kuvaisi kotimaamme nahkapäitä kulttuurihistoriallisesti eikä vain tabloid-otsikoiden kautta.

Valitettavasti lahtelaistaustaisen Iiro Nordlingin viimeisin omakustanne ”Sama kaiku on askelten...” – Patrioottisen skinhead liikkeen tarina 1977-1997 (Iiro Nordling, 2021) ei täytä kunnollisen suomalaisen skinhead-historiikin ehtoja, vaikka siihen onkin vilpitöntä yritystä. Tosin Nordling myöntää itsekin kirjansa sivuilla, ettei teos edes pyri olemaan kattava historiikki suomalaisista skinheadeista, sillä maastamme löytyy kirjoittajan mukaan akateemisen tason tutkijoita, jotka tietävät aiheesta enemmän kuin hän. Nordlingin vastuuvapauslausekkeen myötä kirjan näkökulma onkin häpeämättömän subjektiivinen, varsinkin läheltä koetun 1990-luvun skenen vaiheita tulkitaan vapaasti isolla pensselillä.

Aikaisemmin muun muassa Pekka Siitoimesta kaksi historiikkia, uusimpana Guruni ja mestarini Pekka Siitoin: Antti Kurkistajan muisteloita oppi-isästään (2020), tehnyt Nordling tuntee melko hyvin suomalaisen ”äärioikeiston" ruohonjuuritason kentän, mutta skinhead-kirjan Akilleen kantapääksi muodostuu lähteiden kapeus ja kummallinen kontekstointi kylmän sodan poliittiseen tilanteeseen. Lähdeluetteloon ei ole merkitty haastattelutietoja, mutta pitkin kirjaa hän viittaa puheenvuoroihin, joissa on käytetty ainakin kolmea tuntemattomaksi jätettyä informanttia. Yhden niistä voi kuitenkin tunnistaa, sillä asiayhteydestä päätellen ”porilainen skinhead” on tunnetun videojulkaisun Kriegsberichterin tekijä. Informatiivisesti arvokkain lähde on tuntematon helsinkiläinen skinhead, joka valaisee varhaista 1980-luvun suomalaista skinhead-skeneä. Yhtäkään muusikkoa tai lehden julkaisijaa ei haastatella, joten musiikkipuolen ymmärrys jää väkisinkin vaatimattomaksi, vaikka alan pienlehtiä lainataankin ihan kiitettävästi.

Julkaisun nimi on sikäli osuva, että se tarkastelee skinhead-liikettä globaalista näkökulmasta. Teos ei siis ole puhdas historiikki suomalaisesta liikkeestä, vaan kirjoittaja kuvaa skinhead-kulttuurin kehittymistä niin Englannissa, Saksassa, Ruotsissa kuin Yhdysvalloissakin. Onpa mukaan otettu analyysi jopa Indonesian ja Malesian ulkomaalaisvastaisista skinheadeista, mikä taas johtuu kirjoittajan taustasta, sillä hän on asunut tuolla suunnalla välillä monia vuosia. Tasapuolisuuden nimissä kirjoittaja kertoo jonkin verran myös antirasistista skinheadeista ja antaa lyhyen historiakuvauksen Lontoon ensimmäisestä skinhead-sukupolvesta 1960-luvun lopulla. Suomen osalta hän on tietysti oikeassa siinä, että liikkeen ensimmäiset edustajat täällä olivat vahvasti nationalistisia ja rotutietoisia alan pioneereja. Tätä tosiasiaa ei muuta miksikään Internetin woke-skinheadien historian uudelleenkirjoitus, jolla pyritään luomaan todeksi ”Spirit of ’69” fantasia. Joka tapauksessa mitään sellaista mitä aikaisemmat skinheadeja käsittelevät englanninkieliset teokset kertovat liikkeen historiasta ja taustoista kirja ei tarjoa. Sen arvo lepää lähes pelkästään haastateltujen ennen kirjaamattomiin anekdootteihin Suomen skenestä sekä kirjoittajan omiin havaintoihin liikkeestä 1990-luvulla.

Omituisimmaksi lukemakseni skinhead-kirjaksi Nordlingin opuksen tekee sen tulokulma, sillä siinä tarkastellaan monessa kohtaa liikettä kylmän sodan historiallista taustaa vasten. Tälle näkökulmalle voisi olla sosiologiset perusteensa, mikäli yhteydet skinhead-liikkeeseen olisi rajattu tarkasti ja täsmällisesti. Sen sijaan Nordlingin selitykset kylmän sodan vaikutuksesta nahkapääkulttuurin syntyyn lähtevät monesti laukalle, jonka vuoksi yhteyttä on vaikea löytää. Esimerkiksi teoksen pitkässä loppuluvussa ”Skinhead liike – historiallista taustaa” kuvataan sivukaupalla kylmää sotaa ja Englannin siirtomaapolitiikkaa, joiden todellinen yhteys skinhead-liikkeeseen jää hämäräksi tai vähintään väkinäiseksi. Nordling myöntää kirjan alussa erikoisen näkökulmansa johtuvan hänen yliopisto-opinnoistaan, joiden päätteeksi syntyi poliittisen historian pro gradu -työ kylmän sodan politiikasta.

Kunnianhimon puutteesta kirjoittajaa ei voi ainakaan syyttää, sillä kylmän sodan kontekstista huolimatta hän tarkastelee skinhead-kulttuuria monipuolisesti. Valitettavasti 240 sivua on aivan liian vähän kuvaamaan aihepiirejä, jotka käsittävät niinkin erilaisia teemoja kuin Kansallinen Radikaalipuolue, kosher-nationalismi, National Front ja BM, Ian Stuart, liikkeen sosiologiset vetovoimatekijät, homovastaisuus ja Nicky Cranen tapaus, 1980-luvun skene, Pekka Siitoin, skinzinet, Olavi Mäenpää, Combat 18, Henrik Holappa, Odinismi ja Brutal Attack -yhtye. Sillisalaattimaisesta tarkastelutavasta tulee väkisinkin mieleen Mark Parlandin originellit julkaisut, vaikka Nordlingin näkökulma on muutoin kirjoitettu asiallisesti. Sinänsä huvittavaa, että Nordling mainitsee kirjassaan myös surullisen kuuluisan Parlandin edesottamukset kotimaisen skinheadliikkeen liepeillä.

Kirjoittajan omat havainnot Suomen liikkeestä 1990-luvulla ovat eittämättä mielenkiintoisia, tunsihan Nordling henkilökohtaisesti nahkapäitä ja kävi joissakin konserteissa. Sinänsä teräviä havaintoja hieman kyseenalaistaa Nordlingin psykologisoivat johtopäätökset, mutta se suotakoon, koska hän korostaa havaintojensa subjektiivisuutta. Skinheadien kanssa käymiensä keskusteluiden perusteella ja toimintaa sivusta seuranneena nahkapäistä muodostuu Nordlingin tulkinnan mukaan varsin moniulotteinen kuva. Liikkeessä on ollut monenlaista ja monentasoista kulkijaa, jonka Nordling myös rekisteröi antaen näin huomattavasti totuudenmukaisemman käsityksen tästä alakulttuurista kuin iltapäivälehdet ja sosiologian tutkimukset.

Jos kirjasta haluaa löytää jotain täysin uutta tietoa niin ne tulevat haastatelluilta. Luultavasti tässä julkaisussa sanotaan ensimmäistä kertaa ääneen se lausumaton totuus, että 1980-luvun Suomessa skinheadit olivat aina pukeutumista myöten elitistinen eikä proletaarinen liike. 1980-luvulla Helsingissä eräät nahkapäät tulivat kiistämättä ylemmästä keskiluokasta. Siksi 80-luvulla oli tavallista, että vasemmistolehdet irvailivat Helsingin skinheadien keskiluokkaisuudesta, vaikka liikkeen eetoksen kuului korostaa työväenluokkaisuutta. Osaltaan elitismiin vaikutti 80-luvun alakulttuuriin pienuus, joka alkoi politisoitumisen seurauksena kasvaa moninkertaisesti vasta seuraavalla vuosikymmenellä. 1980-luvun sukupolven snobismi ilmenee ainakin osalla skinheadeista nuivana suhtautumisena myöhemmin tulleisiin nahkapäihin. Tästä antaa todistuksen kirjaan haastateltu vanhan koulun helsinkiläinen skinhead, joka on avoimen ylimielinen 1990-luvun skeneä kohtaan. Hän pitää sitä maalaisena ja ennen kaikkea huonommin pukeutuneena. Toisaalta kirjassa tuodaan esiin 1990-luvun skenen poikkeuksellinen roturadikalismi, joka oli vuosikymmentä aiemmin huomattavasti laimeampaa ja aatteellisesti pinnallisempaa. Tämän radikalismin loogisena loppupisteenä Nordling kuvaa aivan oikein ruotsalaisen VAM:n ja brittiläisen Combat 18:n syntyhistorioita.

Kirjan varsinainen pommi on entisen puolustusministeri Jussi Niinistön yhteydet skinhead-liikkeeseen 1980- ja 90-luvun taitteessa. Mikään salaisuus ei ole vielä se, että Niinistö kirjoitti Helsingin Katajanokan skinheadin pomon Jukka I. Mattilan lehteen Valkoinen Rintama. Harva on sen sijaan kuullut Niinistön Skrewdriverin tietämyksestä. Eräs moneen otteeseen Helsingissä 1980-luvun lopulla vieraillut haastateltu ja Nordlingin tuttu kertoo erikoisesta tapaamisestaan Jussi Niinistön kanssa. Nordling kuvaa asian näin:

Tämä tuttuni ei asunut Helsingissä, mutta hänen mentyä tapaamaan Stadin skinejä oli Jussi Niinistö paikalla. Muistojaan jakanut kaveri muistaa varmuudella vain sellaisen asian, että jossain 1980-luvun lopulla tapahtuneessa kohtaamisessa Jussi Niinistön kanssa, Niinistö oli nolannut hänet Skrewdriverin uusimpaan albumiin liittyvällä tietämyksellään. Jussi Niinistö oli erittäin hyvin perehtynyt skinheadien alakulttuuriin, jos ei sinänsä ollut skini. Tämä kertoo siitä, että skinheadin ei tarvinnut kulkea kaljuna niihin aikoihin. Tuttuni mielsi Jussi Niinistön skiniksi pelkästään sen yhteyden kautta, jossa hän oli Niinistön tavannut (s. 60).

Tässä on yleisen tietämyksen valossa syytä toistaa, ettei Jussi Niinistö ollut todellakaan skinhead, mutta perehtyneisyys Skrewdriveriin on varmasti totta. Samankaltaisia yllättäviä anekdootteja löytyy kirjasta muitakin, mutta onneksi teos välttää suurelta osin 7Päivää kohujournalismin ja keskittyy olennaiseen. Harmi vain, että kirjan kertomukset keskittyvät pääasiassa Helsinkiin ja Turkuun, sillä esimerkiksi Tampereelta ja Kotkasta olisi paljonkin kerrottavaa, jos olisi löytynyt vain sopiva haastateltu. Vastaavasti Joensuun kuvioita valotetaan vain yleisen uutistiedon varassa, joskin sikäläisten skinheadien 1990-puolivälin jälkeinen eksodus Helsinkiin on dokumentoitu hyvin ja värikkäästi.

Vähän käsitellyn aihepiirinsä vuoksi kirja imaisee heti ensimmäisiltä sivuilta mukaansa ja omalta kohdaltani se tulikin luettua lähes yhdeltä istumalta. Ikävä kyllä lukunautintoa vähensivät lukuisat painovirheet, joista on näköjään tullut Nordlingin kirjojen tavaramerkki. Luultavasti kirjaa ei ole oikoluettu kertaakaan, sen verran taajaan teos vilisee kirjoitusvirheitä. Täytyy ihmetellä miten kellään voi olla niin kiire julkaista kirjaa, ettei sitä ehdi tarkastaa läpi edes yhtä kertaa.

Huomautettavaa on myös käännöksissä. Alexander Rud Millsin kolme odinistista pamflettia on käännetty kankeasti joskin riittävän selkeästi, mutta samaa ei voi sanoa Brutal Attack -yhtyeen haastattelusta. Turkulaisessa Pro Patria -lehdessä (2 (6) 1995) englanniksi julkaistu Ken McLellanin haastattelu on käännetty paikoin käsittämättömän tönkösti, jopa niin, että alkuperäinen informaatio ei välity lukijalle. Käännösten kehnous johtuu tuskin kielitaidon puutteesta, sillä Nordling on käynyt nuorena mm. Irakissa englantilaista koulua. Ainoa selitys on sama kuin kirjoitusvirheiden kohdalla: kiire.

Puutteistaan huolimatta teos on kiistämättä ensimmäinen suomalaista nahkapääkulttuuria sympaattisesti lähestyvä esitys. Samalla kirja tarjoaa noviiseille huomattavasti enemmän tietoa liikkeestä kuin koko maamme yliopistollinen tutkimus aiheesta yhteensäPienellä viilauksella, tiivistämisellä ja oikoluvulla kirja voisi olla suuren kustantamon julkaisu. Toisaalta kirjoittajasta ajoittain aistittava itsesensuuri ja kielen asettaminen keskelle suuta poliittisissa kysymyksistä tekevät teoksesta ikävällä tavalla valtavirtaisen, jota ei toivoisi vapaan sanan omakustanteelta. Sordiinolle panemisen saattaa tosin selittää kirjan online-painattamisesta vastaava Amazon, joka tarkistaa nykyään tiukalla poliittisesti korrektilla seulalla kaikki myymänsä kirjat. Opusta ei kannattakaan tilata kalliilla hinnalla Amazonista, vaan kirjoittaja kertoo kirjan tulevan piakkoin myyntiin kohtuuhintaan erääseen lahtelaiseen levy- ja kirjakauppaan.

Arvio: RL

maanantai 17. toukokuuta 2021

SNIPER - LIVE (KOUVOLA 15.5.2015)

Korona-ZOG rajoitteet hieman hellittäneet, joten launtainana 15. toukokuuta pidetttiin pitkästä aikaa RAC-keikka, tällä kertaa Kouvolassa. Mukana menossa Mistreat, Vapadenristi ja Sniper, jonka videon voit katsoa täältä.

maanantai 10. toukokuuta 2021

Ehre / Kansojen Hävittäjä /Black Sun Disciple: Alla Mustan Auringon (D88 Records, 2021)


Black metallin poliittisesti radikaaleimman suuntauksen nimi NSBM, National Socialist Black Metal, vakiintui viimeistään vuonna 1999, jolloin ilmestyi alan ensimmäinen kansainvälinen kokoelmalevy The night and the fog. Sen jälkeen nsbm-leimoja on jaettu enemmän tai vähemmän mielivaltaisesti lähes kaikille black metal bändeille, jotka käyttävät lyriikoissaan ja imagossaan kansallissosialistista tematiikkaa. Toisaalta sellaiset bm-bändit, jotka laulavat kansallissosialismiin kuuluvasta rodullisesta idealismista karttavat nsbm-nimeä liian ahtaana kuvaamaan musiikkiaan. 

Termin ristiriitaisesta käytöstä black metal kulttuurin sisällä valaisee ansiokkaasti vuonna 2015 englanniksi julkaistu alan tiiliskivi  Wolves Among Sheep: History and Ideology of National Socialist Black Metal, jonka sivuille on päätynyt sekä eksplisiittistä NS-ideologiaa julistavat yhtyeet kuin myös aidalla istujat ja esoteerista rotuidealismia käsittelevät bändit. Kirjan italialaiset tekijät Davide Maspero ja Max Ribaric myöntävät, että nsbm:n saamasta julkisuudestaan huolimatta harva bändi itse asiassa myöntää edustavansa tuota genreä. Usein kiistäminen on täysin perusteltua, vaikka Järjestelmän vahtikoirina toimivien  äänekkäiden vasemmistolaisten mielestä jo pelkkä isänmaallisuus edustaa ”natsismia”. Suomessakin nsbm-bändeiksi on väitetty mm. Satanic Warmasteria, Goatmoonia ja jopa Clandestine Blazea, mutta vähänkään noiden bändien tuotantoon perehtynyt huomaa nopeasti, etteivät ne ole äkkivääriä kansallissosialismin julistajia, vaikka teksteissä saattaakin kukkia raikkaat rotuteemat, juutalaiskritiikki ja sosiaalidarvinismi.

Suomesta löytyy silti muutamia bändejä, jotka liputtavat avoimesti nsbm:n puolesta. Tunnetuimpia näistä lienevät Hammer,  Sudentaival, Aryan Hammer, Two Runes ja Blood & Soil. Näiden jo asemansa vakiinnuttaneiden bändien lisäksi maassamme versoo nuoren sukupolven nsbm-skene, josta Veriyhteys on kertonut Luola-keikkaraporteissaan. Uuden polven nsbm-nimet Ehre, Kansojen Hävittäjä ja Black Sun Disciple potkivat kaikki ensimmäisen demonsa ulos viime vuonna ja nyt nämä äänitteet on koottu yhdelle cd-levylle nimeltä Alla Mustan Auringon. Digipack-julkaisu julistaa takakannessaan ylpeästi: NSBM Jugend Finnland! Upeaa tervehenkisen nuorison tukemista D88 Recordsilta.

Levyn aloittaa tunkkaisilla lo-fi soundeilla Ehre, jonka laahausta ja paahtoa vuorotteleva avausraita ”Tämä kaunis maa” tuo mieleen Burzumin alkuaikojen ankean kylmyyden. Ehre onkin hyvässä mielessä koko levyn primitiivisin ilmestys raakuudessaan ja kolkkoudessaan. Ehre ei pahemmin mieti mitä muut ajattelevat musiikistaan, vaan yhtyeessä hohkaa vahvana umpifasistinen Me ne frego -asenne.

Kansojen Hävittäjä on selkeästi voittoisan kansallissosialismin lipunkantaja. Nimensä Goatmoonin kappaleesta lainannut combo soittaa melodista, up-tempo nsbm:ää, joka on melko harvinaista genren sisällä. Pelkästään suomeksi esiintyvä bändi on levyn ylivoimaisesti poliittisin ryhmä. Samankaltaisuus esimerkiksi Sielunvihollisen läpipolitisoituneeseen Kuolonkylväjä-levyyn on tässä suhteessa ilmeinen. Demonsa ensimmäinen esitys ”Veri ja kunnia” on tarttuvuudessaan vuolas esitys suomalaisen nuorison nousevasta kansallissosialismista. Toinen kappale, ”Eläköön voitto”, on hitaahkolla folk-poljennolla etenevä metalliballadi, mutta seuraavassa ”Totuuden terä” laulussa rymistellään jälleen uhmakkaasti aatteen puolesta. Kolmella kappaleellaan yhtye osoittaa olevansa teknisesti jo täysin valmis kokopitkän julkaisuun.  

Black Sun Disciplen demo on julkaistu aikaisemmin vain verkossa, mutta tämän levyn myötä se tulee dokumentoitua myös fyysisessä muodossa. Ja hyvä niin, sillä jo livenä loistavuutensa todistanut BSD ansaitsee paikkansa nsbm:ää arvostavan musiikkidiggarin levyhyllyssä. Levyn muihin bändeihin verrattu BSD on raskain ja jyräävin ryhmä, eikä bändi todellakaan pelaa paljon parjatuilla ”käppä-nsbm” soundeilla, josta on hyvänä osoituksena islamisteja murjova kappale ”Sairas profeetta”. Metallisessa, raskaassa ja korskeassa bändissä on paljon samaa kuin Satanic Warmasterissa. Musiikillisesti BSD onkin levyn ammattimaisin ilmestys, joka voisi koska tahansa tulla samalla viivalle vanhojen pierujen kanssa. 

Alla Mustan Auringon on mitä tervetullein dokumentti juuri tämän hetken uudesta suomalaisesta nsbm:stä. Nuivasti ”natsibläkyyn” suhtautuva bm-puristikin saattaa yllättyä positiivisesti tämän levyn suhteen, sillä vaikka se ei tarjoakaan varsinaisesti mitään uutta, bändien aito innostus ja kompromissittomuus ei voi olla välittymättä levyltä.

Arvio: RL


maanantai 3. toukokuuta 2021

Zurzir and friends: Brotherood Till the End (D88 & Europa Erwache Productions, 2021)


Kotimaiset RAC-julkaisijat D88 Records ja Europa Erwache Productions ovat tällä levyllään aloittamassa ulkomaisten bändien kiinnittämisen. Rohkea hanke erittäin kilpailuilla markkinoilla! Pelin aloittaa brasilialaisen (!) Zurzir-yhtyeen projektilevy, johon bändi on tehnyt musiikin, mutta lauluosuuksista vastaa eri maiden RAC-bändien laulajat. 

Vuodesta 1999 lähtien toiminut Zurzir on ehtinyt julkaista viisi täyspitkää albumia sekä nipun yhteislevytyksiä. Allekirjoittaneelle bändi on tuttu vain parin vuoden takaiselta Hammerskins-kokoelmalta Crew 38 Sampler. Tuolle levylle bändi teki mm. biisin ”Hammerskin Nation”, jonka tällä levyllä huutaa Marderin Aleksi roiman taustakuoron säestämänä.  Kappale on levyn toimivimpia vetoja, mutta aivan samaa ei voi sanoa  kaikista esityksistä. Esimerkiksi Venäjän kuuluisimman RAC-bändi Kolovratin Denisin lauluosuus kappaleessa ”Rasovoye velichiye” (alk. ”Grandeza racial”) ei vain kertakaikkiaan toimi kielen ja laulajan yliyrittämisen vuoksi. Metallisessa RAC-runttauksessa venäjän kieli on kertakaikkisen häiritsevää, kun esimerkiksi black metallissa se kuulostaa taas varsin luontevalta. 

Suomi on levyllä mukavasti edustettuna. Marderin Aleksin lisäksi levyllä pääsevät ääneen Valkoisten Paholaisten Nylle (”Viimeinen tuomio”) ja Mistreatin Muke (”Kunnian puolesta”). Kappaleet eivät ole lajissaan ikimuistettavia, koska Zurzirin sävellymateriaali on jokseenkin geneeristä. Muusikkoina he osaavat hommansa hyvin, mutta varsinaista sing-along hittejä yhtye ei tarjoa muutamaa namupalaa lukuunottamatta. 

Zurzirin mittavasta diskografiasta kootut kaksitoista esitystä ovat metallisen RAC:n ystävälle kelpo hankita jo pelkästään suomalaisten laulajien vuoksi. Mieleenpainuvimmat esitykset tarjoaa ennalta arvattavasti kansainvälisesti tunnetuimmat nimet, Deathsheadin Jesse (”Always forward”), Aryan Rebelsin Barfly (”Stärke des Kriegers”) ja Bully Boysin Scott (”Time Bomb”). 

Toivottavasti tämä korkean profiilin kansainvälinen  kokoelma (pisteet tyylikkäästä digipackistä!) poikii suomalaislafkoille lisää uusia kiinnityksiä.

Arvio: RL

White Noise Radio! Podcast-jaksossa "Smacking them lips 2" WBS-festarin satoa

Aiemmin mm. YouTubesta tuttu radiopodcast White Noise Radio löytyy nykyään ainakin D88 Recordsin Telegram-kanavalta. Uudessa neljä ja puoli...