Suomalaisesta nykypäivän ”äärioikeistosta” on julkaistu jonkin verran tutkimuskirjallisuutta sekä jokunen popularisoitu teos, tunnetuimpana Dan Koivulaakson, Mikael Brunilan ja Li Anderssonin kyhäämä tendenssitutkielma Äärioikeisto Suomessa (Into Kustannus, 2012). Kirjassa, joka johti median keksimään Jyväskaustiin, viitataan myös skinhead-kulttuuriin, mutta aihetta ei muutoin käsitellä siinä sen tarkemmin.
Maastamme puuttuu harmillisesti kunnollinen skinhead-historiikki, sillä aiheesta kirjoitetut teokset ovat pääasiassa ”tiedostavia” sosiologisia tutkimuksia kuten pahamaineisesta kommunistista professoriksi kiivenneen Vesa Puurosen toimittama Valkoisen vallan lähettiläät (Vastapaino, 2001). Onpa aiheesta tehty pari fiktiivistä mollausromaaniakin, karmeimpina esimerkkeinä Marja Leena Tiaisen Pikkuskini (Tammi, 2002) ja Eero Ylitalon Suviteuraat (Pilot-kustannus Oy, 2004). Nämä kirjat eivät valaise mitenkään suomalaista skinhead kulttuuria, vaan toistavat surkuhupaisan ennakkoluuloisesti tiedotusvälineiden ylläpitämiä kliseitä liikkeestä. Olisi siis korkea aika teokselle, joka kuvaisi kotimaamme nahkapäitä kulttuurihistoriallisesti eikä vain tabloid-otsikoiden kautta.
Valitettavasti lahtelaistaustaisen Iiro Nordlingin viimeisin omakustanne ”Sama kaiku on askelten...” – Patrioottisen skinhead liikkeen tarina 1977-1997 (Iiro Nordling, 2021) ei täytä kunnollisen suomalaisen skinhead-historiikin ehtoja, vaikka siihen onkin vilpitöntä yritystä. Tosin Nordling myöntää itsekin kirjansa sivuilla, ettei teos edes pyri olemaan kattava historiikki suomalaisista skinheadeista, sillä maastamme löytyy kirjoittajan mukaan akateemisen tason tutkijoita, jotka tietävät aiheesta enemmän kuin hän. Nordlingin vastuuvapauslausekkeen myötä kirjan näkökulma onkin häpeämättömän subjektiivinen, varsinkin läheltä koetun 1990-luvun skenen vaiheita tulkitaan vapaasti isolla pensselillä.
Aikaisemmin muun muassa Pekka Siitoimesta kaksi historiikkia, uusimpana Guruni ja mestarini Pekka Siitoin: Antti Kurkistajan muisteloita oppi-isästään (2020), tehnyt Nordling tuntee melko hyvin suomalaisen ”äärioikeiston" ruohonjuuritason kentän, mutta skinhead-kirjan Akilleen kantapääksi muodostuu lähteiden kapeus ja kummallinen kontekstointi kylmän sodan poliittiseen tilanteeseen. Lähdeluetteloon ei ole merkitty haastattelutietoja, mutta pitkin kirjaa hän viittaa puheenvuoroihin, joissa on käytetty ainakin kolmea tuntemattomaksi jätettyä informanttia. Yhden niistä voi kuitenkin tunnistaa, sillä asiayhteydestä päätellen ”porilainen skinhead” on tunnetun videojulkaisun Kriegsberichterin tekijä. Informatiivisesti arvokkain lähde on tuntematon helsinkiläinen skinhead, joka valaisee varhaista 1980-luvun suomalaista skinhead-skeneä. Yhtäkään muusikkoa tai lehden julkaisijaa ei haastatella, joten musiikkipuolen ymmärrys jää väkisinkin vaatimattomaksi, vaikka alan pienlehtiä lainataankin ihan kiitettävästi.
Julkaisun nimi on sikäli osuva, että se tarkastelee skinhead-liikettä globaalista näkökulmasta. Teos ei siis ole puhdas historiikki suomalaisesta liikkeestä, vaan kirjoittaja kuvaa skinhead-kulttuurin kehittymistä niin Englannissa, Saksassa, Ruotsissa kuin Yhdysvalloissakin. Onpa mukaan otettu analyysi jopa Indonesian ja Malesian ulkomaalaisvastaisista skinheadeista, mikä taas johtuu kirjoittajan taustasta, sillä hän on asunut tuolla suunnalla välillä monia vuosia. Tasapuolisuuden nimissä kirjoittaja kertoo jonkin verran myös antirasistista skinheadeista ja antaa lyhyen historiakuvauksen Lontoon ensimmäisestä skinhead-sukupolvesta 1960-luvun lopulla. Suomen osalta hän on tietysti oikeassa siinä, että liikkeen ensimmäiset edustajat täällä olivat vahvasti nationalistisia ja rotutietoisia alan pioneereja. Tätä tosiasiaa ei muuta miksikään Internetin woke-skinheadien historian uudelleenkirjoitus, jolla pyritään luomaan todeksi ”Spirit of ’69” fantasia. Joka tapauksessa mitään sellaista mitä aikaisemmat skinheadeja käsittelevät englanninkieliset teokset kertovat liikkeen historiasta ja taustoista kirja ei tarjoa. Sen arvo lepää lähes pelkästään haastateltujen ennen kirjaamattomiin anekdootteihin Suomen skenestä sekä kirjoittajan omiin havaintoihin liikkeestä 1990-luvulla.
Omituisimmaksi lukemakseni skinhead-kirjaksi Nordlingin opuksen tekee sen tulokulma, sillä siinä tarkastellaan monessa kohtaa liikettä kylmän sodan historiallista taustaa vasten. Tälle näkökulmalle voisi olla sosiologiset perusteensa, mikäli yhteydet skinhead-liikkeeseen olisi rajattu tarkasti ja täsmällisesti. Sen sijaan Nordlingin selitykset kylmän sodan vaikutuksesta nahkapääkulttuurin syntyyn lähtevät monesti laukalle, jonka vuoksi yhteyttä on vaikea löytää. Esimerkiksi teoksen pitkässä loppuluvussa ”Skinhead liike – historiallista taustaa” kuvataan sivukaupalla kylmää sotaa ja Englannin siirtomaapolitiikkaa, joiden todellinen yhteys skinhead-liikkeeseen jää hämäräksi tai vähintään väkinäiseksi. Nordling myöntää kirjan alussa erikoisen näkökulmansa johtuvan hänen yliopisto-opinnoistaan, joiden päätteeksi syntyi poliittisen historian pro gradu -työ kylmän sodan politiikasta.
Kunnianhimon puutteesta kirjoittajaa ei voi ainakaan syyttää, sillä kylmän sodan kontekstista huolimatta hän tarkastelee skinhead-kulttuuria monipuolisesti. Valitettavasti 240 sivua on aivan liian vähän kuvaamaan aihepiirejä, jotka käsittävät niinkin erilaisia teemoja kuin Kansallinen Radikaalipuolue, kosher-nationalismi, National Front ja BM, Ian Stuart, liikkeen sosiologiset vetovoimatekijät, homovastaisuus ja Nicky Cranen tapaus, 1980-luvun skene, Pekka Siitoin, skinzinet, Olavi Mäenpää, Combat 18, Henrik Holappa, Odinismi ja Brutal Attack -yhtye. Sillisalaattimaisesta tarkastelutavasta tulee väkisinkin mieleen Mark Parlandin originellit julkaisut, vaikka Nordlingin näkökulma on muutoin kirjoitettu asiallisesti. Sinänsä huvittavaa, että Nordling mainitsee kirjassaan myös surullisen kuuluisan Parlandin edesottamukset kotimaisen skinheadliikkeen liepeillä.
Kirjoittajan omat havainnot Suomen liikkeestä 1990-luvulla ovat eittämättä mielenkiintoisia, tunsihan Nordling henkilökohtaisesti nahkapäitä ja kävi joissakin konserteissa. Sinänsä teräviä havaintoja hieman kyseenalaistaa Nordlingin psykologisoivat johtopäätökset, mutta se suotakoon, koska hän korostaa havaintojensa subjektiivisuutta. Skinheadien kanssa käymiensä keskusteluiden perusteella ja toimintaa sivusta seuranneena nahkapäistä muodostuu Nordlingin tulkinnan mukaan varsin moniulotteinen kuva. Liikkeessä on ollut monenlaista ja monentasoista kulkijaa, jonka Nordling myös rekisteröi antaen näin huomattavasti totuudenmukaisemman käsityksen tästä alakulttuurista kuin iltapäivälehdet ja sosiologian tutkimukset.
Jos kirjasta haluaa löytää jotain täysin uutta tietoa niin ne tulevat haastatelluilta. Luultavasti tässä julkaisussa sanotaan ensimmäistä kertaa ääneen se lausumaton totuus, että 1980-luvun Suomessa skinheadit olivat aina pukeutumista myöten elitistinen eikä proletaarinen liike. 1980-luvulla Helsingissä eräät nahkapäät tulivat kiistämättä ylemmästä keskiluokasta. Siksi 80-luvulla oli tavallista, että vasemmistolehdet irvailivat Helsingin skinheadien keskiluokkaisuudesta, vaikka liikkeen eetoksen kuului korostaa työväenluokkaisuutta. Osaltaan elitismiin vaikutti 80-luvun alakulttuuriin pienuus, joka alkoi politisoitumisen seurauksena kasvaa moninkertaisesti vasta seuraavalla vuosikymmenellä. 1980-luvun sukupolven snobismi ilmenee ainakin osalla skinheadeista nuivana suhtautumisena myöhemmin tulleisiin nahkapäihin. Tästä antaa todistuksen kirjaan haastateltu vanhan koulun helsinkiläinen skinhead, joka on avoimen ylimielinen 1990-luvun skeneä kohtaan. Hän pitää sitä maalaisena ja ennen kaikkea huonommin pukeutuneena. Toisaalta kirjassa tuodaan esiin 1990-luvun skenen poikkeuksellinen roturadikalismi, joka oli vuosikymmentä aiemmin huomattavasti laimeampaa ja aatteellisesti pinnallisempaa. Tämän radikalismin loogisena loppupisteenä Nordling kuvaa aivan oikein ruotsalaisen VAM:n ja brittiläisen Combat 18:n syntyhistorioita.
Kirjan varsinainen pommi on entisen puolustusministeri Jussi Niinistön yhteydet skinhead-liikkeeseen 1980- ja 90-luvun taitteessa. Mikään salaisuus ei ole vielä se, että Niinistö kirjoitti Helsingin Katajanokan skinheadin pomon Jukka I. Mattilan lehteen Valkoinen Rintama. Harva on sen sijaan kuullut Niinistön Skrewdriverin tietämyksestä. Eräs moneen otteeseen Helsingissä 1980-luvun lopulla vieraillut haastateltu ja Nordlingin tuttu kertoo erikoisesta tapaamisestaan Jussi Niinistön kanssa. Nordling kuvaa asian näin:
Tämä tuttuni ei asunut Helsingissä, mutta hänen mentyä tapaamaan Stadin skinejä oli Jussi Niinistö paikalla. Muistojaan jakanut kaveri muistaa varmuudella vain sellaisen asian, että jossain 1980-luvun lopulla tapahtuneessa kohtaamisessa Jussi Niinistön kanssa, Niinistö oli nolannut hänet Skrewdriverin uusimpaan albumiin liittyvällä tietämyksellään. Jussi Niinistö oli erittäin hyvin perehtynyt skinheadien alakulttuuriin, jos ei sinänsä ollut skini. Tämä kertoo siitä, että skinheadin ei tarvinnut kulkea kaljuna niihin aikoihin. Tuttuni mielsi Jussi Niinistön skiniksi pelkästään sen yhteyden kautta, jossa hän oli Niinistön tavannut (s. 60).
Tässä on yleisen tietämyksen valossa syytä toistaa, ettei Jussi Niinistö ollut todellakaan skinhead, mutta perehtyneisyys Skrewdriveriin on varmasti totta. Samankaltaisia yllättäviä anekdootteja löytyy kirjasta muitakin, mutta onneksi teos välttää suurelta osin 7Päivää kohujournalismin ja keskittyy olennaiseen. Harmi vain, että kirjan kertomukset keskittyvät pääasiassa Helsinkiin ja Turkuun, sillä esimerkiksi Tampereelta ja Kotkasta olisi paljonkin kerrottavaa, jos olisi löytynyt vain sopiva haastateltu. Vastaavasti Joensuun kuvioita valotetaan vain yleisen uutistiedon varassa, joskin sikäläisten skinheadien 1990-puolivälin jälkeinen eksodus Helsinkiin on dokumentoitu hyvin ja värikkäästi.
Vähän käsitellyn aihepiirinsä vuoksi kirja imaisee heti ensimmäisiltä sivuilta mukaansa ja omalta kohdaltani se tulikin luettua lähes yhdeltä istumalta. Ikävä kyllä lukunautintoa vähensivät lukuisat painovirheet, joista on näköjään tullut Nordlingin kirjojen tavaramerkki. Luultavasti kirjaa ei ole oikoluettu kertaakaan, sen verran taajaan teos vilisee kirjoitusvirheitä. Täytyy ihmetellä miten kellään voi olla niin kiire julkaista kirjaa, ettei sitä ehdi tarkastaa läpi edes yhtä kertaa.
Huomautettavaa on myös käännöksissä. Alexander Rud Millsin kolme odinistista pamflettia on käännetty kankeasti joskin riittävän selkeästi, mutta samaa ei voi sanoa Brutal Attack -yhtyeen haastattelusta. Turkulaisessa Pro Patria -lehdessä (2 (6) 1995) englanniksi julkaistu Ken McLellanin haastattelu on käännetty paikoin käsittämättömän tönkösti, jopa niin, että alkuperäinen informaatio ei välity lukijalle. Käännösten kehnous johtuu tuskin kielitaidon puutteesta, sillä Nordling on käynyt nuorena mm. Irakissa englantilaista koulua. Ainoa selitys on sama kuin kirjoitusvirheiden kohdalla: kiire.
Puutteistaan huolimatta teos on kiistämättä ensimmäinen suomalaista nahkapääkulttuuria sympaattisesti lähestyvä esitys. Samalla kirja tarjoaa noviiseille huomattavasti enemmän tietoa liikkeestä kuin koko maamme yliopistollinen tutkimus aiheesta yhteensä. Pienellä viilauksella, tiivistämisellä ja oikoluvulla kirja voisi olla suuren kustantamon julkaisu. Toisaalta kirjoittajasta ajoittain aistittava itsesensuuri ja kielen asettaminen keskelle suuta poliittisissa kysymyksistä tekevät teoksesta ikävällä tavalla valtavirtaisen, jota ei toivoisi vapaan sanan omakustanteelta. Sordiinolle panemisen saattaa tosin selittää kirjan online-painattamisesta vastaava Amazon, joka tarkistaa nykyään tiukalla poliittisesti korrektilla seulalla kaikki myymänsä kirjat. Opusta ei kannattakaan tilata kalliilla hinnalla Amazonista, vaan kirjoittaja kertoo kirjan tulevan piakkoin myyntiin kohtuuhintaan erääseen lahtelaiseen levy- ja kirjakauppaan.
Arvio: RL
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti