sunnuntai 22. toukokuuta 2016

Rocklehti Rumban reportaasi suomalaisesta RAC-liikkeestä.




RAC-liike niin Suomessa kuin muuallakin maailmassa suhtautuu välinpitämättömästi julkisuuteen, vaikka monille bändeille ja faneille tuskin olisi mitään sitä vastaan, että ne saavuttaisivat laajempaa suosiota. Tämä asenne johtuu yksinkertaisesti siitä, että samoin kuin poliittisessa nationalismissa myös musiikin puolella saavutettu julkisuus on lähes poikkeuksetta negatiivista, josta kertovat Suomessa median ja äärivasemmiston agitaattorien otsikoihin nostattamat ”kohukonsertit”. Bändit ja blogit kuten Veriyhteys ovat antaneet tapahtumista toki vastineita, mutta mihinkään dialogiin järjestelmän ja varsinkaan sen vasemmistolaisten vahtikoirien kanssa ei olla lähdetty, sillä valtavalla tiedotusvolyymillään valtavirta kykenee sanomaan aina sen viimeisen sanan ja sivuuttamaan nationalistien oleelliset, maaliin osuneet argumentit.

Tilanteen ollessa tämä, onkin yllättävää, että rocklehti Rumba on uusimmassa protestimusiikkiin keskittyvässä numerossaan (2/2016) tehnyt laajahkon reportaasin suomalaisesta RAC-skenestä. Yllättävintä jutussa on sen asiallisuus ja moralismin vähäisyys, varsinkin kun artikkelin on kirjoittanut vasemmistolaisista punk-ympyröistä tuttu Mervi Vuorela, joka tunnetaan parhaiten yhdessä Ville Similän kanssa kirjoittamasta tietokirjasta Valtio vihaa sua – suomalainen punk ja hardcore 1985-2015. Jo tuossa tiiliskivessä mainittiin muutamaan otteeseen RAC kuin myös maamme ensimmäinen alan bändi Mistreat, joka seikkailee kirjoittajien ja haastateltujen puheissa siellä täällä. Ilmeisesti Vuorela on katsonut, että hän ei saanut sanottua asiasta kuin murto-osan, jonka vuoksi päätti kirjoittaa liikkeestä oman luvun Rumbaan. On tunnettua, että yhteiskunnan laitamilla operoivat vastakulttuuri-ihmiset ovat kiinnostuneita myös poliittisen vastustajan vastakulttuurista. Vuorela toteaakin Rumban jutussa, että
Toistaiseksi RAC on pysynyt marginaalisena ja hivenen myyttisenäkin alakulttuurina. Suurin osa suomalaisista ei ole kuullutkaan koko liikkeestä, toinen osa suhtautuu siihen penseästi ja kolmas osa liioittelee sen vaikutusvaltaa.
Pelkkien Google-hakujen perusteelle suomalaisesta RAC-musiikista näyttää olevan eniten kiinnostunut äärivasemmiston Takku.net ja Punk in Finland -foorumi. Erityisesti PiF:ltä löytyy monia keskusteluketjuja, joissa ranskalaisia 1980-luvun kulttibändejä lukuunottamatta RAC-bändejä ja heidän kannattajiaan sätitään ja pilkataan suurella antaumuksella ikään kuin kyse olisi suurtakin vaikutusvaltaa omaavasta liikkeestä. Pääasiallisin vinoilun tyylilaji on hipsterimäinen ironia, jolla yritetään tehdä naurunalaiseksi koko genre. Paikoin herjaaminen on ihan osuvaa ja olen itsekin hörähdellyt sivuston parodisille RAC-sanoituksille ja varta vasten kyhätylle Mannerheil-bändille. Myös Veriyhteys-kollektiivi on saanut osansa Kallion punk-hipsterin ironisesta verbalistiikasta, mutta olisi naurettavaa ottaa itseensä räkänokkien suunsoitosta. Pikemminkin meille se on osoitus vain siitä, että skenestä ollaan kiinnostuneita, vaikka komu-stalkkerien onkin sitä vaikea myöntää. Rumban haastattelussa Vapaudenristin primus motor Mikko Aspa kuvaa asiaa näin:
Metalli- ja jopa punkfoorumeilla ihmiset keskustelevat enemmän tai vähemmän asiallisesti RAC-bändeistä. Monelle irvileualle rehellisen kömpelöt biisit ovat salaista herkkua, josta voi diggailla vähintään ironisesti. Kansallismielinen musiikki tuskin näyttäytyy enää kadulla marssivan skinhead-lauman muodossa, vaan se on kehittynyt erilaiseksi. Suurin osa tämän hetken suomalaisista bändeistä ei kirjoita biisejä arkisen rasismin lähtökohdista, vaan niillä on usein aika vahva aatteellinen tausta.
Paljon puhutaan äärioikeiston kulttuurisodasta, vaikka käytännössä sitä harjoittaa eniten mustasukkainen äärivasemmisto, joka on huolissaan siitä, että yhteiskunnalliseen kapinaan potentiaalinen nuoriso valuisi ns. äärioikeiston taskuihin. Huoli on ymmärrettävä, sillä suosiostaan huolimatta suomalainen punk on ikääntymässä kovaa vauhtia. Helpotusta tuonee vain rap-skene, johon koko vasemmisto demareista anarkisteihin onkin panostanut paljon.

Vuorelan haastatteluissa tuodaan painokkaasti esiin se, että RAC:n ytimessä on nationalismi eikä oikeistolaisuus. Jutussa haastattelut Stormheit, Mikko Aspa Vapaudenrististä, Janne Moilanen Marderista ja M8 Pagan Skullista ovat toimittajan mukaan yhtä mieltä siitä, että heitä määrittelee enemmän etninen identiteetti kuin ”äärioikeistolaisuus”:
Kaikki määrittelivät itsensä pikemminkin etnisen identiteetin kuin äärioikeistolaisuuden kautta. Syyksi he mainitsivat vastenmielisyyden oikeistolaisia ihanteita kuten kapitalismia kohtaan.
Niin vaikeaa kuin se on äärivasemmistolaisista ymmärtää, nationalistit eivät pidä oman kansansa vasemmistolaisia totaalisina vihollisina kuten he ”fasisteja”, vaan ainoastaan laumasta poikenneina hairahtuneita, jotka ovat vapaata riistaa globlististiselle susille, tajuntateollisuuden mädättäjille. RAC-bändien lyriikoissa kaikuu vahvana viesti kansallisesta yhtenäisyydestä ilman hajottavaa luokkavihaa. Siksi kansalliset voimat aina RAC-liikkeestä lähtien ovat valmiita kutsumaan eksyneet lampaat takaisin veriyhteyeen, josta heidät on suomalaisvihamielinen kansainvälisyyskasvatus vieroittanut. Mustat lampaat eivät tietenkään kuulu veriyhteyteen ja välillä pitää hairahtuneita lampaitakin kurittaa isällisellä rakkaudella. Kun globaali kaaos tästä vielä yltyy, on selvää että vasemmistolaiset ovat pakotettuja valitsemaan, alistuvatko he muslimien sharialle, elävätkö hengenvaaralliseksi muuttuneen monikulttuurisen Isosisko-valtion raunioilla vai siirtyvätkö järjestäytyneen etnovaltion suojiin. Valinta näyttää nyt helpoilta, mutta mukavuuteen ja turvallisuuteen tottuneilta vasemmistolaisilta kysymys näyttää aivan toisenlaiselta kun todellinen valinnan hetki on käsillä. Siksi kannattaisi kuunnella jo nyt ilman ironisia suojavuorauksia mitä RAC-bändien lyriikoissa kerrotaan yhteiskunnan ilmeisen rappeutumisen ja hajoamisen seurauksista.

Koska nationalismista on 1960-luvun kulttuurikaappauksen jälkeen tullut yhteiskunnallinen haastaja ja vasemmistolaisesta kulttuurihegemoniasta tosiasia, se näkyy myös Rumban reportaasissa. Vallasta kertoo se, että lehdessä yksikään toimittaja ei ole kutsunut yliopiston tutkijaa analysoimaan vasemmistolaisten artistien lyriikoita. Samalla se kertoo siitä, kuinka vasemmalle yliopistoinsitituutio on tällä hetkellä taipunut, koska siellä ei nähdä äärivasemmistolaisuutta ongelmallisena toisin kuin ”äärioikeistolaisuutta”, jota tutkitaan monessa yliopistossa. Kun tutkija Tommi Kotonen analysoi Vapaudenristin uusimman albumin kappaleen ”Vanhan maailman demonit” on se osoitus siitä, että toimittaja Vuorela ja Rumba-lehti haluavat näyttää RAC-skenen paikan suomalaisessa alakulttuureissa ja kulttuurielämässä ylipäätään: sitä tarkastellaan ja analysoidaan ylhäältä päin, jonain sellaisena joka on ongelmallinen ja ei-toivottava ilmiö, ja jota pitäisi siksi ehkä paternalistisesti kaitsea. Lisäksi tutkijan korostama, lähinnä vasemmistolaisessa retoriikasta tuttu puhe äärioikeistolaisista salaliittoteorioista, on keino mitätöidä perustellut poliittiset näkökulmat. Rationalismillaan perusteettomasti pöyhkeilevällä (ääri)vasemmistolla on epätieteelliset taikauskonsa ja salaliittoteoriansa, mutta syyttämällä äänekkäästi toisia harhaiseksi nämä jäävät kätevästi oman mölyn alle. Vaikka tutkijan asenne on ymmärtävä, näkyy siinä paradoksaalisesti vahva ”toiseuttaminen”.

Jutun muut häiritsevät piirteet liittyvät musiikkiin, jota ei arvioida juuri lainkaan, ei hyvään eikä huonoon suuntaan. Skeneä tarkastellaan puhtaasti sosiaalisena ja kulttuurisena ilmiönä, jonka vuoksi RAC odottaa edelleen valtamedialta juttua, jossa puhuttaisiin myös musiikista. Artikkeliin olisi saanut roimasti enemmän kulmaa, jos vaikka punkveteraanitoimittaja Miettiselle olisi annettu käteen arvioitavaksi Vapaudenristin Ikuinen kuolema albumi.

Veriyhteys-kollektiivissa hämmennystä herätti jutun alussa kerrottu RAC:n historiikki, joka oli poimittu osin lähes sanasta sanaan tässä blogissa ilmestyneestä Robert Forbesin & Eddie Stamptonin kirjan When the Storm Breaks – Rock Against Communism 1979-1993 (Forbes & Stampton, 2014) arviosta. Sittemmin kirjasta on ilmestynyt kaikkien saatavilla oleva Feral Housen painos The White Nationalist Skinhead Movement: UK & USA, 1979 – 1993.

Ennalta arvattavasta asenteellisuudesta ja tirkistelynhalusta huolimatta Rumban reportaasi oli yllättävän reilu kohdettaan kohtaan ja kohtuullisella asiantuntemuksella kirjoitettu, mikä on hämmästyttävää, kun tietää lehden ulostulot nationalismin ja rotutietoisuuden kohdalla. Voi helposti kuvitella millaisen törkyjutun joku alan musiikkiin perehtymätön, mutta skenen politiikkaan fiksoitunut toimittaja kuten Jessikka Aro, olisi RAC:sta vääntänyt.

Arvio: RL




maanantai 16. toukokuuta 2016

LAUANTAI 14.5.2016 LÖYSÄÄ ÄÄRIOIKEISTOLAIS-ROCKIA!

Etelä-Suomeen oli järjestetty keikka niputti legendaarisiin mittasuhteisiin kasvaneen sloganin alle sopivat Suomalaiset bändit. Debyyttikeikkansa heittävä Genocide Wolves, parin vuoden hiljaiselon jälkeen keikkailun aloittava Civic Duty ja näitä kahta ahkerammin levyttänyt ja keikkaillut Vapaudenristi. Ulkomaisia pääesiintyjiä tai kotimaisen skenen veteraaneja ei ollut vetoapuna. Siitä huolimatta keikkapaikalla kävi hyvä kuhina jo ensimmäisen bändin aloittaessa.

Genocide Wolves voi olla suurelle yleisölle täysin tuntematon nimi. Aktiiviselle skeneporukalle Tampereen suunnalla vaikuttava ryhmä on tullut tutuksi karkean alkuvoimaisen CDR demon myötä. Veriyhteyden toimituksessa olemme päässeet kuulemaan jo tulevaa studiomateriaalia. Tulevat kappaleet ovat ottaneet isoja harppauksia eteenpäin, tehden bändistä ehdottoman mielenkiintoisen uuden nimen Suomen RAC bändien joukkoon.

Genocide Wolves -keikka kärsi siitä tosiasiasta että yhteensoittoa ja tiukkuutta hionut Tampereen kokoonpano ei keikalle päässyt ja puoliksi varamiehistä kasattu livebändi oli demoakin kankeampi. Positiivisena puolena tämä tuo keikoille sitä tunnelmaa mitä ei ole mahdollista kuulla missään muualla.

Metal keikoilla rajuimmatkin bändit ovat uhranneet vapaa-aikansa skaalojen läpisoittoo eikä kovaan toimintaan. Punkrock on vuosikymmenet sitten siistitty hienosti vireessä olevilla soittimilla suoritetuksi rock'n'rolliksi. Vain harvalla keikalla lavalle päästetään öykkäreitä, jotka eivät ehtineet virittää soittimia tai opetella kappaleiden jokaista käännettä ulkomuistiin, vaan suoraviivaisesti vain huutavat karkeat ajatuksensa yleisön suuntaan.

Israel julistautui itsenäiseksi 14.5.1948. Genocide Wolves heitti yleisöön israelin lipun ja laahasi läpi rujon suomenkielisen “Kuusi Miljoonaa Kyyneltä” kappaleen. Rienaavan kappaleen aikana hauskoja yksityiskohtia saavuttanut performanssi lopulta sai odotetun lopputuloksen ja lipun riekaleet lojui poljettuina ja syljestä märkäni pitkin lattiaa.

Jos Genocide Wolves saa livekokoonpanolle samaa varmuutta mitä viimeisimmät studiomateriaalit antaa odottaa, tulemme näkemään tinkimättömän kovaa meininkiä.

Civic Duty ei ole tähän päivään mennessä julkaissut mitään fyysistä julkaisua. Youtuben kautta levinneet vanhan demon kappaleet ovar olleet ainoa tapa kuulla bändiä keikkojen ulkopuolella. Pari vuotta hiljaiseloa viettäneen Civic Dutyn paluu oli paljon tiukempi mitä olisi voinut odottaa. Soittoon on tullut selvästi lisää varmuutta ja energiaa. Ei pelkästään rumpalivaihdoksen myötä, vaan koko bändi veti yhdysvaltojen viha-hardcoren tyyppistä saundia tinkimättömän tiukasti olematta muusikkomaisen suorittava. Civic Duty edustaa skenessä vanhempaa liittoa, joka ei ole siirtynyt metalliseen ja hiottuun “NSHC” saundiin. Bändi lähestyy hardcorea siitä kulmasta, jossa musiikki on rullaavien riffien siivittämää vihaista paiskomista, eikä vain rytmikästä nytkytystä. Civic Dutyn olisi ehdottomasti saatava materiaalia julkaistuksi. Toivottavasti saundilla joka lähentelisi Jewslaughter, Infantry, Vaginal Jesus ja Empire Falls tyyppistä rujoutta eikä Opos Recordsin valtavirtaa lähentelevää tuotantoa.

Viimeiseksi esiintyjäksi oli valikoitunut Vapaudenristi. Civic Dutyn alle puolituntisen vedon ja Genocide Wolvesin dybyytin perään tuli lähes tunnin mittainen keikka. Pari lainakappaletta ja kattava läpileikkaus Vapaudenristi tuotannosta. Tyypilliseen tapaan, Vapaudenristi soittaa studionauhoituksilta poikkeavalla kokoonpanolla. Treenauksen puutetta vihjaillut totesi keikan olleet ehkä paras tähän mennessä soitetuista. Yleisö oli tiiviisti mukana alusta lähtien ja samanlaista koko kappaleiden keston mittaista yhteislaulua on totuttu kuulemaan enintään Mistreat keikkojen aikan. Selkeä suomenkielinen ilmaisu olisi ehdottomasti hyvä vaihtoehto monille kansallismielisille bändeille.

Veriyhteys kiittää järjestäjiä & yleisöä!

Keikkoja:
Keski-Suomi, 28.5.2016 Pylvanainen, Sielunvihollinen, Fatherland.
Etelä-Suomi, 11.6.2016 Mistreat, Marder, Goatmoon.

Ilmoitukset löytyy Veriyhteyden aiemmista postauksista.
Lyhyet etikettiohjeet ensikertalaisille:
-Levitä tarvittava info kavereille joita asia voisi kiinnostaa.
-Älä juoruile yksityiskohtia ihmisille joille asia ei kuulu.
-Älä kuvaa yleisöä tai edes bändiä ellei ole lupaa.
-Älä perseile tai anna kaverin perseillä.
-Arvosta järjestäjien panosta ja paikan antamaa mahdollisuutta.

Johtajuus ei ole virkanimike, vaan ominaisuus


“Etelän aktivistiryhmät halusivat, että olisin ollut aktiivisempi ja vahvempi johtaja.” 

“He suhtautuivat minuun epäillen. Ei ollut mahdollista tulla ulkopuolelta ja yrittää olla auktoriteetti. Sitä paitsi asuin Oulussa ja saatoin osallistua harvoin eteläisessä Suomessa pidettyihin kokouksiin.” 

“He eivät koskaan ymmärtäneet minun kirjallista kiinnostustani, he eivät olleet kiinnostuneita historiallisesta analyysistä tai ideologisesta keskustelusta. Olin liian teoreettinen ja ikävystyttävä” 

"Holappa halusi tehdä enemmän liikkeen eteen, mutta koki, että muut painoivat alas henkilöt, jotka yrittivät kohota liikkeessä” 

Lainaukset on YLEn julakaisemasta Natsijohtaja jonka usko loppui -artikkelista. Teoreettisesti suuntautuneen ja historiallisiin analyyseihin keskittyneen henkilön luulisi ymmärtävän tosiseikan, ettei johtajuus ole virkanimike, vaan ominaisuus. Johtajuuden lunastamatta jättäminen, jättää käteen vain tosiasian ettei henkilö ole johtaja. Maailma on täynnä ihmisiä, jotka etsivät jotain, tietämättä mitä haluavat. He tietävät vain, että haluavat nautiskella johtajuuden statuksesta. 

Järjestelmä palkitsee opettajalle kantelevan selkäänpuukottajan. Jo vuosikymmeniä sitten mm. maineikas Saksan johtaja varoitti kielikelloista. Tapaa jossa lapsille iskostetaan ihanteeksi pienistäkin kolttosista kantelu opettajille tai muille auktoriteeteille. 

Ryhmälojaliteetin muodostumisen olennaisimpia ominaisuuksia on todellinen keskinäinen luottamus. Esimerkiksi poikien yhteinen kokemus sovinnaisen käytöksen rajan ylityksestä, josta ei heti ensimmäisenä olla näennäisen kuuliaisena kantelemassa ulkopuolisille. Kuten opettajalle. Keskinäisen nyrkkitappelu, tupakan maistelu metsässä, ensimmäiset alaikäisenä vedetyt kännit. Niiden vaarat on suhteellisen pienet, verrattuna hyötyihin. Keskinäistä lojaliteettia ei pysty muodostumaan jos järjestelmä palkitsee kantelevat ämmät ja kyyläilevät kiltit pojut. Prosessissa muodostuu kyky hahmottaa mikä on lojaliteettia vahvistavaa toimintaa ja mikä muuttuu tuon luottamuksen pettämiseksi rikkomalla yhteiset pelisäännöt. Kielikellot taas ovat oman hyötynsä perässä, muiden kustannuksella. Oletusarvoisesti kasvaessaan hyödyntämässä oppimaansa roolia omia kansalaisiaan vastaan operoivan vihamielisen byrokraattisen valtion vasikkana, joka ei kykene edes itse näkemään ketä tai mitä kohtaan lojaliteetti kuuluisi olla. 

Yhä merkittävämpi asia on juoruilun kulttuuri. Viihteistynyt kulttuuri. Jossa mehukas juoru itsessään on arvokasta valuuttaa jonka levittäminen tekee henkilöstä jopa mielenkiintoisemman kuin juorun kohteet. Edes kansallismielinen kulttuuri ei ole tämän ulkopuolella. Huomion ja hyväksynnän hakeminen ei kuuluisi tapahtua aatteen kustannuksella. Huonosti toteutettuna tyypillinen epävarman ja ahdistuneen henkilön mesominen toimii ennenkaikkea vihollisen eduksi. 

Toimttajat eivät huomioi Holapan tarinan toistuvaa kaavaa: Nuori, asemastaan ja tavoitteistaan epävarma mies yrittää kerta toisensa jälkeen olla huomioitu jossain ryhmässä. Ennen kaikkea, edetä korkeammalle. Kun henkilökohtainen menestys ei toteudu, siirrytään ovet paukkuen ja kyseisiä tahoja pilkaten tekemään sama asia uudelleen jossain muussa porukassa. Miksi tätä ei nosteta esiin? Koska se ei ole median agendalle hyödyllistä. 

On selvää, että Holappa koki saavuttavansa jotain tehdessään pesäeron kansallissosialismiin. Hänen ympärilleen on kerääntynyt näennäisesti kuuntelevia, kannustavia ja kiinnostuneita ihmisiä. Takkinsa kääntänyt kansallissosialisti pääsee kokemaan omaa tärkeyttänsä. Antifasismin mannekiinina oleminen on siitä yksinkertainen työ, ettei se vaadi johtajuutta. Se ei vaadi kunniaa. Se ei vaadi panostusta. Ei yhtään toteuttamiskelpoista ideaa. Ei karismaa jolla tavoittaisi muiden miesten sisimmän ja tahdon. Todellisuudessa Holappa ei edes ole kertonut mitään, mitä ei kuka tahansa järjestöä seurannut olisi jo ennestään tiennyt. Jopa vähemmän. Holapan tarinat etenee usein vailla mieltä, pelkkien spekulaatioiden varassa, antamatta laisinkaan faktatietoa. 

Hänelle riitti kun sai näennäisen hyväksynnä ja voi kuvitella taas hetken olevansa tärkeä. On todennäköistä että pian käteen jää valistuminen, ettei media tai hetki sitten henkilön toistuville hölmöilyille raakkuneet antifasistit ole tekemässä muuta kuin käyttämässä miestä välineenä oman vinoutuneen maailmankuvansa eteenpäin ajamiseen. Minne silloin siirrytään? 

Artikkeli alleviivaa jatkuvasti miten mies ei ollut oikeasti johtaja tai ole ollut mukana toiminnassa vuosiin. Silti puhtaat spekulaatiot ja juorut hyväksytään, sillä ne ajavat asiansa. Samoin hyväksytään titteli johtajuudesta, vaikka tosiasiat tyhjentävästi kyseenalaistavat sen jokaisessa miestä käsittelevässä julkisessa mediajutussa. 

En ihmettele miksi PVL ei yleensä hyväksy median haastattelupyyntöjä. He tietävät, ettei luvassa ole puolueetonta ja asiallista journalismia. He tietävät, että medialle on aina parasta mehukas juoru ja skandaalinkäryinen otsikko. He tietävät että media toivoo ensisijaisesti löytävänsä heikon, epävarman ja johdateltavissa olevan henkilön. Tämä on se alue jossa omaa huomiota tavoittelevat katkeraa itkua tuhertavat ämmämäiset pojut ovat omimmillaan. 

Radikaalien kansallismielisten keskuudessa oleilee vuodesta toiseen ihmisiä, joille tuntuu olevan epäselvää mitä he edustavat tai mitä heiltä odotetaan. Sosiaalisessa mediassa mölisevät haitta-isänmaalliset ovat helppo esimerkki olemattomasta vallasta taistelevista vajaaälyisistä henkilöistä. Heidän kohdalla mikään todellinen päämäärä ei merkitse mitään, jos huomion valokiila ei osoita toivottuun henkilöön. Potentiaali ja energia menevät usein hukkaan myös vakavammin ottavien toimijoiden keskuudessa, jos tosiasiat eivät uppoa päähän:

-Kaikki eivät ole johtajia

-Oman rajallisuuden ymmärtäminen tai voimien toteaminen riittämättömäksi on inhimillistä. 

-Rivimiehen rooli ei ole häpeä. 

-Suurempi yhteinen tavoite on tärkeämpi kuin opinkappaleiden vivahteet tai henkilökohtainen glooria. 

Yhtä paljon kuin toivottua suurta johtajaa odotetaan, olisi syytä odottaa ihmisiä, jotka kykenevät kylmästi toteamaan oman paikkansa olevan toisaall, mutta tarpeellinen ja olennainen: kansanruumiin osana - mahdollistamalla sen toiminnallisuus! On syytä tunnistaa katkeroituneet hierarkiassa jalkoihin jäävät krooniset epäonnistujat, jotka ovat Holapan tyyppisiä tikittäviä takinkääntäjiä. Heille ei kelpaa kuin kummarruksien kera annettu palkinto, vaikka eivät ole valmiita tekemään mitä sen ansaitseminen vaatii. Näennäiset johtajat on jätettävä omaan arvoonsa, sillä ne rapauttavat todellisen hierarkian mahdollistamat positiiviset ilmiöt. 

On syytä antaa avostusta kenelle tahansa aktivistille, joka omien kykyjensä, sosiaalisten taitojen ja energiansa puitteissa toimii parhaaksi näkemillään menetelmillä, itselleen mielekkäiltä tuntuvissa puitteissa. Omalla nimellä ja naamallaan julkisesti tai työmyyränä ilman julkista huomiota. Järjestössä tai yksinäisenä sutena. Esimerkillisellä tavalla toimiva ihminen voi olla jopa haluamattaan inspiraation tuoja joka nostaa muita passiivisuuden suosta konkreettisten tekojen maailmaan.  RV

White Noise Radio! Podcast-jaksossa "Smacking them lips 2" WBS-festarin satoa

Aiemmin mm. YouTubesta tuttu radiopodcast White Noise Radio löytyy nykyään ainakin D88 Recordsin Telegram-kanavalta. Uudessa neljä ja puoli...