maanantai 7. marraskuuta 2022

Ukkometson Pikkujoulut 5.11.2022

Useina vuosina Ukkometson pikkujoulut ovat siirtyneet tammikuun puolelle kansallismielisten keikkojen runsauden vuoksi. Ei nytkään ole keikoista ollut pulaa, mutta pikkujoulut mahtuivat marraskuun alkuun. Julkistettujen tapahtumien lisäksi moni yhtye on vetänyt keikkoja, joista ei ole julkisesti tiedotettu. Keikkoja on tulossa tasaiseen tahtiin ja näyttäisi jatkuvan vähintään kerran kuussa tästä toukokuuhun asti. Kesä tuskin tulee olemaan hiljainen ja keikkojen suhteen kannattaa kysellä kavereilta. Jos järjestäjät tahtovat Veriyhteyden tiedottavan keikoista, meihin voi olla yhteydessä.

Ukkometso kulkee taattua omaa linjaansa ja sekoittaa genrerajat ja eri skenet. Resepti on toiminut, sillä se näkyy yleisössä. Tälläkin kertaa nuorta porukkaa oli paljon ja uusia naamoja ilmestynyt. Samaan aikaan vanhempaa porukkaa asiallinen määrä, josta monet harvemmin lähtevät pääkaupunkiseudun ulkopuolelle. Ihmisiä oli saapunut etelästä ja pohjoisesta, osa matkustanut kaukaa, vaikka tarjolla oli tuttuja esiintyjiä, jotka kaikki on nähty Ukkometsossa aiemminkin. 

Vapaudenristi on soittanut 2022 vuonna puolen tusinaa keikkaa ja viime vuodet muutenkin aktiivista. Vuoden aiemmilta keikoilta tutusta setistä oli poistettu osa kappaleista ja tilalle oli tuotu kourallinen uusia. Pitkän setin aikana yhtye sai myös kuulla toiveita yleisöstä ja bändi myös lisäili settiin kappaleita, joita tuntui tarpeelliselta soittaa. Keikka lähti käyntiin useammalla Kultainen Häkki albumin kappaleella ja eteni vanhojen kappaleiden kautta uusiin vetoihin joista osaa ei ole nauhoitettu tai julkaistu. Konkwista 88 käännöskappale ja "Terässydän" kappaleen rockversio, sekä Ukraina-kokoelman "Taistelutahto". Vapaudenristi ei tyydy vain toistamaan samoja vakiintuneita kappaleita, vaan tuo tasaisesti sekä uutta että vanhaa mukaan setteihin. 2023 keikoille luvassa vielä lisää uutta materiaalia. Äänentoisto oli hyvä ja selkeä ja yleisö jaksoi pyöriä pitissä vielä liki tunnin keikan viimeisenkin biisin aikana.

Sielunvihollinen nauttii suosiota ja heilläkin ajatus ei ole toistaa vain samaa tuttua settiä, vaan joka keikalla sekoittaa uutta materiaalia mukaan. Tällä kertaa kolme coverbiisiä ja pitkä liuta omia kappaleita tahkottiin läpi tutulla tiukalla soitolla. Rääkyvä kireä laulutapa ei ole pelkkää huutoa, vaan sen rytmi muistuttaa enemmän laulettua äänenkäyttöä. Vaikka melodia puuttuu, tarttuva, usein riffien kulkua seuraava rytmi ja selkeästi äännetyt sanoitukset mahdollistaa jopa yhteislaulun yleisön kanssa. Oli mielenkiintoista nähdä monen pitissä olleen huutavan yhteen ääneen kappaleiden tekstejä. Sielunvihollisen laulaja on myös taitava laulamaan. Moni kappale lainaa tarttuvasta rock musiikista. Olisi mielenkiintoista nähdä mitä syntyisi, jos yhtye karistaisi Black Metal piirteitä vähemmälle ja antaisi ilmiselvien rock tai melodisen metallin piirteiden olla sellaisenaan, ilman Black Metalin muottiin laittamista. 

Tupe Karppinen & Turvonneet Huulet on esimerkki miten metallimiehet päättivät alkaa soittamaan iskelmää, rautalankaa, humppaa ynnä muuta materiaalia ilman tarvetta muuttaa niitä metalliksi. Usein tilanne on päinvastainen. Esimerkiksi radikaalin rockin kappaleet kääntyy hienosti rautalanka-iskelmäksi. Setissä oli monia klassikkokappaleita, jotka ovat soineet vuodesta toiseen baarien jukeboxeissa. 

Uudemmilla keikoilla on ollut ilahduttavaa kuulla että Tupe ja pojat ovat esittäneet myös ihka oman kapinahenkeä tihkuvan kappaleen. Cover valinnoistakaan ei voi valittaa.

Irwin, Badding, Sorsakoski, Denver ja muut kulki rinta rinnan radikaalin rock musiikin versioiden kanssa. Mistreat, Sniper, Vapaudenristi ja Skrewdriver coverit näytti miten taidokkaalla esitystavalla, kappaleiden sisältö ja tekstit eivät häpeile yhtään maailmankuulujen klassikoiden rinnalla! 

Tämä on asia jota valtavirtakulttuurissa usein pelätään. On helppo nauraa RAC bändien siistimättömälle ja aidon raa’alle tulkinnalle, mutta pakkomielteinen vastustaminen ja sensuuripyrkimykset osoittavat, että tiedostetaan materiaalin todellinen voima. Sen kyky koskettaa monia ihmisiä siinä missä ”Country Roads”, ”Tähdet tähdet” tai ”Surujen kitara” tekee. 

Kansallismielinen tai jopa rotutietoinen eetos ei ole oikeasti marginaaliin kuuluvaa mielenvikaisuutta tai ummehtunutta mennyttä aikaa jollaisena ne pyritään esittämään. Ne ovat nykyiselle maailmalle vaarallisia, voimakkaita ja luonnollisia aatteita ja tunteita joiden leviämistä ja popularisointia vastaan uurastetaan vuodesta toiseen. Jos nämä aatteet olisivat ilmiselvästi tuhoontuomittuja ja merkityksettömiä, emme näkisi nykyisen kaltaista laajamittaista median, poliitikkojen, kulttuurivaikuttajien, poliittisen poliisin ja monien muiden tahojen hysteeristä tarvetta tuhota, vaientaa ja mustamaalata kuka tahansa, joka kehtaa kyseenalaistaa ylhäältä syötetyn tuhoisan agendan. 

Tavallinen kansa ei välttämättä edes näe mitään eroa, tai pitäisi ihmeellisenä, jos baarin jukeboxissa soisi ”Elämästä kuolemaan”, eikä ”Kotiviini”. Se löytäisi taatusti samaistuttavan tarttumapinnan Sniperin kappaleesta.

Tosiasia on, ettei valtataistelussa tai kulttuurikamppailussa saa jalansijaa luovuttamalla. Siksi voimme odottaa vastapuolelta aina vastustusta, sillä he tietävät kansallismielisyyden nousun olevan sekä mahdollinen että monissa olosuhteissa jopa selviö. On olennaista olla unohtamatta tätä, ja elettävä paineen alla lannistumatta. 

Keikan viimeisenä, encore kappaleena Tupe Karppinen pyysi Vapaudenristin laulajan vierailemaan ja yhtye veti ”En aio kuolla” -kappaleen. Se oli jo kuultu Vapaudenristin setissä sekä Karppisen laulamana aiemmin, mutta kolmas kerta toden sanoo.

”Aikamme ei arvosta ajatusta tai toimintaa

Jossa velvollisuus ja kunnia ajaa kohti taisteluita

Suurempi päämäärä odottaa aatteen esitaistelijaa

Vaikka kylmä todellisuus rajoittaa, se ei lannista.”

Veriyhteys kiittää taas Ukkometsoa vuosia jatkuneesta kulttuurityöstä, joka selvästi kantaa jo hedelmää.

Arvio: VY

perjantai 4. marraskuuta 2022

Sielunvihollinen / Sudentaival split-cd (D88 Records, 2022)

Tämä yhteisjulkaisu osoittaa kuinka eri tavalla black metallia voidaan lähestyä näennäisen samoista lähtökohdista. Sielunvihollinen ja Sudentaival on julistettu syystäkin äärioikeistolaisiksi bändeiksi, mutta black metallin raamien sisällä ne poikkeavat sekä musiikillisesti että poliittisesti melko paljon toisistaan. 

Valtavirtaista mustaa metallia edustava Sielunvihollinen ei häviä tuotannossaan ja teknisyydessään juuri millekään suositulle alan bändille. Persuilevasta islaminvastaisuudestaan tiedetty yhtye nauttii myös normihevarien suosiota, jonka vuoksi tätä levyä ovat arvostelleet mm. metallisivusto Imperium ja YouTuben Rauta-kavava. Mikäli kyseessä olisi pelkästään avoimen kansallissosialistisen Sudentaipaleen julkaisu, olisi ainakin Imperium todennäköisesti jättänyt arvion tekemättä. 

Sielunvihollisen suosion ymmärtää kuuntelemalla jo ensimmäistä biisiä "Joukkotuhon alttarilla". Sujuvasti rullaava panssarijunttaus on melodisesti tarttuvaa, kirkassoundista black metallia, jossa laulajan ärinä on ilahduttavan selkeästi artikuloitua. Instrumenttien hallinnassa ei ole mitään epävarmuuteen viittaavaa ja eri soittimet erottuvat hyvin toisistaan, kiitos ammattimaisen tuotannon. 

Niin ikään lyriikat kiinnittyvät vahvasti bm:n traditioon, vaikka avausraidan ydintuhoa julistava misantropia ja nihilismi tuovatkin päällimäisenä mieleen uusklassista Marial Industrialia soittaneen Puissancen. Toinen tulkinta voisi löytyä Savitri Deviltä, joka on todennut, että

If my comrades are not destined to rule the world, then away with it! A shower of atom bombs upon it and in place of its meaningless chatter about 'love' and 'peace' the voice of the howling wind over its ruins.

Toinen esitys "Kolkko vihan maa" on subjektiivistä pessimismistä nousevaa maalailua, josta on hyvin vaikea löytää mitään poliittista. Sen sijaan Ranskan monarkian luhistumista käsittelevä "Haaskakuningas" voisi hyvin käydä analogiana norsunluutorneissaan elävästä aikamme keskinkertaisesta globalistieliitistä. 

Viihdyttävyydestään huolimatta Sielunvihollisessa on jotain pornografisen julkeaa, mikä ei välttämättä avaa tietä valtavirtametallia soittaville radiokanaville. Jyrkällä islaminvastaisuudellaan bändi on luultavasti polttanut jo paljon siltoja takanaan, mutta viimeistään levytys D88 Recordsilla tullee sulkemaan yhtyeeltä portit valtavalhemedian suosimien popparien runkkurinkiin.

Sielunvihollisen voidaan katsoa operoivan valtavirtametallin ja undergroundin välimaastossa toisin kuin levyn toinen bändi Sudentaival, joka tähystää maailmaa NSBM-bunkkeristaan. Melko riisuttua ja (hyvässä mielessä) primitiivistä black metallia veivaava bändi aloittaa kolmen biisin rupeamansa punkisti kohkaavalla esityksellä "Demerit". Biisissä mielenkiintoa pitää yllä omaperäinen ja melodinen leadkitara, joka pääsee kunnolla oikeuksiinsa vasta kahdessa muussa kappaleessa. 

Alussa hitaahkosti etenevään "Conflagration" -biisiin tulee kummasti ryhtiä kun soolokitara alkaa kuljettaa melodiaa ja rumpupatteristo tihentää työskentelyään. Tässä alkaa olla jo imua, mutta vasta levyn päättävä "Aura" näyttää bändin tämänhetkisen koko potentiaalin. Vaikka johtava kitaristi ei olekaan mikään varsinainen virtuoosi, hänen persoonallinen tapansa soittaa instrumenttiaan luo melodiaan hypnoottisen otteen. Kun bändin synkeä melankolisuus yhdistyy aggressiiviseen rääkynään syntyy Sudentaipaleella ominainen jäljittelemätön kokonaissoundi.

Levyn kansilehdet olisivat vaatineet mukaan sanoitukset, sillä varsinkin poliittisesti radikaalin Sudentaipaleen kohdalla kuulija kaipaisi niitä kipeästi. Sieluvihollisen tapauksessa tekstien puute ei juuri häiritse, sillä ärinästä huolimatta sanoista saa ilman suuria pinnistelyjä selvää.

Alle puolituntiin nakuttava levy antaa lyhyydestään huolimatta oivan näytteen kummastakin bändistä. Jos mielenkiinto herää, varsinkin Sielunvihollinen tarjoaa laajan katalookin, josta ammentaa lisäkuuntelua.

Arvio: RL


tiistai 1. marraskuuta 2022

BLOOD & HONOUR The Complete Volume One Collection (9% Productions, 2022)



Tämän kirjan julkaisua voi pitää todellisina kulttuuritekona, sillä poliittisen Blood & Honour -musiikkiliikkeen äänitorveksi perustetun samannimisen lehden ensimmäisen julkaisujakson (1987-1994) numeroita ei saa käytännössä enää mistään. Edes verkon suljetuilla osto- ja myyntipaikoilla lehteä ei ole tarjolla yksinkertaisesti siitä syystä, etteivät sitä aikoinaan ostaneet halua luopua numeroistaan. Siksi 9% Productions yhdessä Blood & Honour Australian ja unkarilaisen Nordic Sun Recordsin kanssa on tehnyt hienon palveluksen  panemalla kaikki 16 numeroa samojen kansien väliin. 

Kirja ei ole pelkkä näköispainos, vaan yksittäisten numeroiden väliin on lisätty B&H-liikkeessä toimineiden vaikuttajien ja muusikoiden omakohtaisia muisteluja, kuinka lehti vaikutti rotutietoisen rockin leviämiseen maailmanlaajuisesti. Ääneen pääsevät British Oi! -zinen julkaisija ja nykyisen Blood & Honour -lehden päätoimittaja Chris H., Deaths Head  -yhtyeen nokkamies Jesse, niin ikään australialaisen Open Seasonin laulaja-basisti Jim, lontoolaisen Legion of St. Georgen laulaja Simon ja Squadronin monivaikuttaja Brad.

Lukijan kannalta on harmillista, että ylimääräisissä kirjoituksissa ei palauteta mieleen Blood & Honourin syntyhistoriaa, vaikka se käykin pääosin selväksi ensimmäisten numeroiden poleemisissa kirjoituksissa. Lehden synty oli perua 1970-luvun lopulla ilmestyneestä National Frontin (NF) nuorisojulkaisusta Bulldog, jossa alettiin vuodesta 1979 lähtien julkaista musiikkipalstaa "Rac News". Vuoden 1983 jälkeen Skrewdriverin vanaveteen alkoi ilmaantua niin paljon uusia RAC-bändejä, että NF:n "poliittinen sotilas" -siiven nuoret johtajat Derek Holland ja Patrick Harrington halusivat perustaa musiikillisen osaston nimeltä White Noise Club (WNC), joka järjesti konsertteja, julkaisi levyjä omalla White Noise Records levymerkillään sekä teki White Noise -nimistä musiikkilehteä. Parin vuoden aktiivisen toiminnan jälkeen White Noise Clubiin kuuluneet bändit kuitenkin huomasivat, että järjestön johto veti levyistä ja konserteista saatuja rahoja omiin taskuihin. Tämän seurauksena suurin osa bändeistä erosi Ian Stuartin ja Skrewdriverin johdolla WNC:stä perustaen samalla  musiikkiorganisaation Blood & Honour, joka alkoi vuonna 1987 julkaista samannimistä lehteä. 

A-4 kokoinen Blood & Honour oli 1980-luvun mittapuulla ammattimaisesti painettu ja toimitettu pienlehti, joten se erosi huomattavasti aikansa tyypillisistä xerox-julkaisuista. Lehti ei kuitenkaan ollut mikään riittoisa lukupaketti 1990-luvulla ilmestyneiden Nordlandin ja Resistancen tapaan, vaan parhaimmillaankin B&H oli vain 16-sivuinen julkaisu. Tuostakin sivumäärästä huomattava osa koostui liikkeen ydinbändien Skrewdriverin, Brutal Attackin, No Remorsen ja Sudden Impactin levy- ja t-paita mainoksista. Tästä huolimatta B&H oli ennen internetaikaa säännöllisen ilmestymisensä ansiosta elintärkeä informaatiokanava nationalistisesta musiikkikulttuurista kiinnostuneille.  

Vaikka tuolloin ilmestyi muitakin alan lehtiä, oli juuri Blood & Honour se aviisi, josta saatiin tärkeimmät skeneuutiset ja bändihaastattelut. Unohtaa ei sovi myöskään lukijoiden Top-10 RAC -musiikkilistoja,  eri maiden zine-osoitelistaa ja innostavia lukijakirjeitä, joita tuli joka puolelta valkoista maailmaa. Lehti julkaisi jopa kommunisminvastaisten japanilaisskinheadien terveisiä kuin myös rautaesiripun takaa tulleita lukijakirjeitä puolalaisbändeiltä Honor ja Konkwista 88.

Keskeinen syy lehden nopeaan leviämiseen maailmalla perustui paikallisten lehtimyyjien värväämiseen eri maissa. Varsinkin Ruotsissa, Saksassa ja Yhdysvalloissa Blood & Honour kasvatti suosiotaan paikallisten myyjien ansiosta. Suomessa ei tiettävästi ollut lehden virallisia myyjiä, vaikka numerossa 7 (1988) Suomi keikkuu kymmenen parhaan myyntimaan listalla sijalla yhdeksän. 

Ylipäätään Suomi mainittiin lehdessä harvakseltaan. Tällaisia poikkeuksia olivat raportti Skrewdriverin toisesta Ruotsin konsertista, Ian Stuartin antamat kiitokset suomalaiselle Bonkers MC kerholle ja numeron 12 kuvakavalkadissa esiintyvä suomalainen skinhead M16-aseen kanssa. Näiden julkisuusspottien johdosta ei vielä kannattanut lähteä torille tuulettamaan Suomen lipun kera.

Aluksi lehden päätoimittajana toimi B&H-liikkeen perustaja, Skrewdriverin nokkamies Ian Stuart. 1980-luvun lopulla Stuart oli musiikkinsa kanssa niin kiireinen, että hän luovutti numerosta 8 eteenpäin päätoimittajuuden A. Whitemorelle. Hän istui tällä pallilla vain parin numeron verran, sillä jo numeroa 10 päätoimitti Skrewdriver Securityn Cat. Seuraavassa numerossa päätoimittajaksi oli puolestaan vaihtunut No Remorsen Paul Burnley, joka toimitti lehden ensimmäisen julkaisusarjan loppuun numeroon 16 asti. 

Brittijulkaisun jäähyväisnumero ilmestyi keväällä 1994, vajaa puoli vuotta ISD:n kuoleman jälkeen. Sen jälkeen Combat 18 otti Blood & Honour -liikkeen ja sen pää-äänenkannattajan haltuunsa ja aloitti lehdestä kokonaan uuden julkaisusarjan. C18:n johtaja Charlie Sargentin vangitsemisen jälkeen 1990-luvun lopulla riitaisia tilanne Britannian B&H-skenen sisällä lopulta rauhoittui ja lehti irrottautui Combat 18:sta otteesta. 

Tänä päivänä Blood & Honour ilmestyy Englannissa edelleen. Sillä on vuosien saatossa ollut eri maissa myös omia sisarlehtiään, esimerkiksi Suomessa ilmestyi kolme numeroa nimellä Blood & Honour Finland sekä vuosituhannen vaihteessa yksi lehti nimellä Veri & Kunnia, joka tuki Combat 18 -ryhmän asiaa. 

Myöhemmin ilmestyneitä B&H-lehtiä on tällä vuosituhannella löytynyt Internetin eri myyntipaikoista melko helposti. Sen sijaan alkuperäisen julkaisusarjan Blood & Honour -numerot olisivat jääneet vain keräilijöiden ja historioitsijoiden kaappeihin ilman tätä näköispainosta. Senkin hankkimisessa kannattaa pitää kiirettä, sillä mistään valtavan isosta painoksesta ei ole kyse.

Arvio: RL

White Noise Radio! Podcast-jaksossa "Smacking them lips 2" WBS-festarin satoa

Aiemmin mm. YouTubesta tuttu radiopodcast White Noise Radio löytyy nykyään ainakin D88 Recordsin Telegram-kanavalta. Uudessa neljä ja puoli...