torstai 30. joulukuuta 2021

Mark Green: A Case of Pride – Skrewdriver Punk’n’Roll 1976-79 (Tredition, 2021)


Lähes myyttisen auran saavuttaneesta Skrewdriverista on kirjoitettu lukuisia kirjoja, mutta ne keskittyvät pääasiassa vuoden 1982 jälkeiseen aikaan, jolloin bändin laulaja ja primus motor Ian Stuart radikalisoitui poliittisesti. Rajaus on ymmärrettävä, sillä Skrewdriverin alkutaipale on sidottu vahvasti tuolloin syntyneeseen punk-kulttuuriin. Poliittisten ja esteettisten erojen lisäksi bändin historian jakaminen kahteen osaan on perusteltua jo senkin vuoksi, että Blackpoolista kotoisin olleen bändin myöhemmät kokoonpanot perustettiin 1980-luvun alussa Lontoossa, jonne Stuart muutti takaisin  ensimmäisen bändinsä hajoamisen jälkeen.

Skrewdriverin  historiikeissa yhtyeen 1970-luvun punkvaihetta kyllä käsitellään, mutta melko pintapintapuolisesti, lähinnä yleisiin lähteisiin turvautuen. Tarvittiin pedantti saksalaisen nimimerkki Mark Green, jolla on riittänyt kärsivällisyyttä tonkia asiaa tarkemmin ja haalia kokoon uniikkeja aikalaistodistuksia bändin alkutaipaleelta. Green ei ole näillä apajilla ensimmäistä kertaa, onhan hän kirjoittanut yhtyeen RAC-ajoista parikin aikalaistodistusta ja haastattelukirjaa, Ian Stuart Donaldson – Memories (2007) ja Ian Stuart Donaldson – Memories II (2012).

Alun perin vain saksaksi ilmestynyttä kirjaa on syytä kiittää kunnioitettavasta perusteellisuudesta. Kovien kansien väliin on saatu haastateltaviksi mm. Skrewdriverin entisiä jäseniä ja aikalaisbändejä, "All Skrewed up" albumin tuottaja, bändin levyn kansien suunnittelijoita ja levy-yhtiöiden pomoja.  

Kirjoittaja ei unohda edes blackpoolilaisjullien ennen punkräjähdystä toimineita kokoonpanoja Warlock ja Tumbling Dice, jotka olivat lähinnä Rolling Stones ja The Who pastisseja. Jo tuolloin oli selvää, että näissäkin kokoonpanoissa Ian Stuart otti musiikin tosissaan toisin kuin muut bändikaverit. Tästä kertovat muusikkoystävät, joiden mukaan Stuartilla oli jo sen ajan mittapuun mukaan valtava levykokoelma brittiläistä ja amerikkalaista rockia ja rock-a-billya. Kirjassa käy selväksi, että Stuart oli todella perehtynyt musiikkiin, jota hän halusi itsekin tehdä. Punk kuitenkin sekoitti pakan ja antoi uudet parametrit perinnetietoista rockia soittaneille bändikokeiluille.

Sex Pistolsin näkeminen Manchesterissa elokuun alussa 1976 palautti Tumbling Dice -yhtyeen takaisin lähtöruutuun. Bändikaverinsa Phil Walmsleyn kanssa keikalle mennyt Stuart sanoi ”valaistuneensa” Pistolsista, eikä hän taitanut olla ainoa lajissaan. Yhdessä yössä bändi teki jäsenmuutoksia ja alkoi soittaa iskevällä särökitaralla säestettyä rockia, jonka lyriikoissa kuului sosiaalinen nihilismi. Silti musiikin pohjalla kuului  edelleen 1960-luvun britti-invaasion blues-rock, josta Stuart ei halunnut päästä eroon myöhemmissäkään kokoonpanoissa. 

Brittiläisessä punk rockissa kaikki tapahtui nopeasti, myös Skrewdriverin kohdalla. Ensimmäisen punk-keikkansa bändi soitti tammikuussa 1977 ja jo huhtikuussa yhtye lämmitteli Lontoon punk-mekka Roxyssa Johnny Mopedia. Levytyssopimuskin järjestyi pikavauhtia vuoden alussa, kun lontoolainen Chiswick kiinnitti yhtyeen saamansa demokasetin perusteella. Treenikämpällä äänitetty demo sisälsi mm. ensimmäisen singlen ”You’re so dumb” ja sittemmin LP:llä kuultavan huudatuksen ”I don’t like you”. 

Levytyssopimuksen ehtona oli kuitenkin vaatimus bändi muuttamisesta Lontooseen. Riskejä pelkäämätön Stuart sai lopulta taivuteltua bändikaverit jättämään entisen elämänsä Blackpoolissa ja hyppäämään Lontoon junaan. Kiireestä ja nopeista päätöksistä kertoo myös se, ettei bändillä ollut tuolloin vielä edes nimeä kunnes Chiswickin pomo Roger Armstrong nimesi yhtyeen Skrewdriveriksi. 

Bändin majoituttua levy-yhtiön maksamaan vuokraläävään Pohjois-Lontoossa kirjassa alkaa monien lukujen pitkä ja herkullinen kuvaus mitä kaikkea voikaan tapahtua maan punkkeskuksessa. Lukijan kannalta on miellyttävää, kuinka kirjan kuvamateriaali lehtileikkeineen tukee saumattomasti sen kertomuksia, keikkaraportteja ja katujen anekdootteja alkuperäisen punkin kuohunnasta. 

Vuosina 1977 ja 1978 Skrewdriver ehti soittaa Lontoossa ja muualla Englannissa monien punk- ja new wave suuruuksien kanssa. Näistä tunnetuimpia lienevät The Damned, Siouxsie and the Banshees, 999, The Lurkers, Sham 69, X-Ray Spex, Menace, The Police, The Boomtown Rats, Motörhead. 

Kesään 1977 mennessä Skrewrdriverin, Sham 69:n ja Menacen konserteissa alkoi ilmestyä yksittäisiä skinheadeja, mikä innoitti Jimmy Purseyta huudahtamaan eräällä keikalla: ”Skinheads are back!”. Kesäkuun 9. päivä 1977 oli omalta osaltaan yksi merkittävä tekijä skinhead-kultin uudelleen syntymiselle kun Skrewdriver ja Sham 69 soittivat Roxylla. Vaikka brittiläisen nahkapääkulttuurin sanotaan nousseen laajassa mitassa uudelleen vasta vuonna 1978, Sham 69 ja Skrewdriver synnyttivät Lontoon faneissaan jo puoli vuotta aiemmin orastavan alakulttuurin. 

Skrewdriver tunsi faneihinsa niin suurta yhteyttä, että vaihtoi loppukesästä 1977 punk-tyylinsä skinhead-univormuun. Marraskuussa 1977 ilmestyneen 45-kierrosta pyörineen LP:n ”All Skrewed up” kannessa poseeraakin jo neljä tuimaa nahkatukkaa. Levyä voi epäilemättä pitää ensimmäisenä skinheadien tekemänä rock-albumina, joskin eräät hiustenhalkojat varaavat tämän kunnian pelkästään kaupallista syistä skinhead-vermeisiin pukeutuneen Sladen ”Play it loud” (1970) levylle.

Uteliaisuutta tyydyttävää luettavaa kirjassa ovat myös Skrewdriverin jäsenten kuvaukset suhteista muihin aikalaisyhtyeisiin. Mikään uutinen ei ole se, että saman fanikunnan jakaneen Sham 69:n kanssa oltiin jatkuvasti tukkanuottisilla, niin mediassa kuin alakulttuurien viidakossakin. Bändin inhokkeihin kuului vähemmän yllättävästi myös The Boomtown Rats, joka eräällä isolla Camden townin keikalla sabotoi lämmittelijänä olleen Skrewdriverin soundit. Kostoksi Skrewdriverin nahkatukkaroudari kapusi Boomtown Ratsin soittaessa lavalle ja kopautti Bob Geldofin tajuttomaksi. Korostettakoon, että nyrkin heiluttaja ei ollut tulevan Madnessin Suggs, joka toimi tuolloin Ruuvimeisselin roudarina. 

Joka tapauksessa juttu sai valtavasti mediahuomioita, mutta ikävä kyllä se ei jäänyt Skrewdriverin kohdalla ainoaksi, jossa yhtye yhdistettiin väkivaltaiseen fanipohjaan. Suurelta osin yhtye sai kärsiä tästä maineesta syyttä, sillä Skrewdriverillä ei Sham 69:n tapaan ollut itsellään osaa eikä arpaa keikoilla tapahtuneisiin välikohtauksiin. Päinvastoin, erään konsertin jälkeen koko bändi joutui Teddy boy -lauman väijyttämäksi ja hakkaamaksi. Tapauksesta kertovat mukiloinnin jälkeen haastatellut ruuvimeisselit Janet Street-Porterin vuonna 1977 ilmestyneessä tv-dokumentissa.

Toisin kuin Sham  69, Skrewdriver ei pyytänyt koskaan faniensa puolesta anteeksi, mikä synnytti lopulta toimittajissa vihamielisen ja boikotteja lietsovan asenteen yhtyettä kohtaan. Tämä oli keskeisin syy sille, miksi Skrewdriverin sijaan Sham 69 löi itsensä läpi – Blackpoolin pojilla kun ei ollut median portinvartijoiden tukea. Esimerkiksi vuoden 1977 loppupuolella Skrewdriverillä oli vielä kaikki mahdollisuudet läpimurtoon, josta kertoo pääseminen lokakuussa BBC:n studiolle tekemään legendaarinen John Peel -äänityssessio. Skrewdriver päätti kuitenkin valita suosion sijaan uskollisuuden faneilleen – Meine Ehre heißt Treue...

Yli 300-sivuinen kirja on täynnä huvittavia anekdootteja punkin alkuvuosien säpinöistä. Skrewdriver oli osa tätä nopeasti etevää pyörrettä ja sen jäsenten kuvaukset antavat kulttuurihistoriallisesti arvokasta lisätietoa varhaisesta punk-kulttuurista, sen omituisuuksista ja yllättävistä tuttavuussuhteista. Tuohon aikaan ei ollut mitenkään kummallista, että Skrewdriverin heput saattoivat mennä puuropää  Genesis P-Orrdigen ja Throbbing Gristlen hämäriin bileisiin. Joskus taas kuuluisat rokkarit saattoivat käydä Skrewdriverin hermoille. Kerran Roxy clubilla huumehöyryinen Iggy Pop tuli soittamaan poskeaan Ian Stuartille, joka antoi tälle vastaukseksi mojovan tällin. 

Yksi kirjan hauskimmista anekdooteista liittyy Sex Pistolsiin. Sen kertoo kirjaan haastateltu Skrewdriverin basisti Kevin McKay:

Well, we were in the studio for some four to five hours. They [Sex Pistols] played first and then it was our turn. Before the gig, we went down to Kings Roads to get some Punk clothes. We had some loose talks with the Pistols, but nothing more. Sid Vicious? 

Honestly, he was an idiot! We had a special encouter with him at the Dingwalls Club when Ian and I left the venue. It was a night with heavy rainfall. Suddenly Billy Idol drave by in a sports car and Sid was next to him. He started bullshitting us, and then Ian grabbed him and wanted to pull him out of the car, but Billy sped off while Ian was running behind them. ha, ha!

Muiden yhtyeiden suhde Skrewdriveriin oli vähintään yhtä sekava kuin bändin muihin. The Damned, Menace ja Motörhead viihtyivät jopa vapaalla ruuvimeisselien kanssa, kun taas Sham 69 ja Boomtown Ratsin leireissä yhtye oli lähes arkkivihollinen. Bändien keskinäisestä kyräilystä huolimatta kirja tuo esiin myös alkuperäisen punkin solidaarisuuden. Kuvaavana esimerkkinä on tapaus, jossa Skrewdriverin keikkapakettiauto ja sen mukana olleet bändikamat varastettiin. Tulevilla keikoilla bändi sai käyttää korvauksetta muiden yhtyeiden kamoja ja yhdellä pikku kiertueella Skrewdriver sai The Jamilta lainaksi sähköiset soittimet, koska juuri sillä hetkellä tuleva mod-suuruus piti keikkataukoa.

Median nuivasta suhtautumisesta huolimatta Skrewdriverin rehellistä katujen aggro-asennetta kuitenkin arvostettiin monien bändien keskuudessa, aina punkin paaveja myöten. Tästä basisti Kevin McKay antaa todistuksen:

Joe Strummer from The Clash was in the audience to see us. After the consert, he came to us and said we were much better than The Police.

Kirjassa ei juuri kuulla Skrewdriverin tuon ajan poliittisista linjauksista, vaikka Ian Stuartin tympääntyminen monikulttuuriseen Lontooseen tuodaankin aika ajoin esiin. Sen sijaan  politiikkaa pääsevät paasaamaan Joe Strummer ja Jimmy Pursey, joiden harvinaiset haastattelut antavat hieman toisenlaisen kuvan punkista kuin virallinen narraatio. Jimmy Pursey paljastuu Record Mirrorin (1977) haastattelussa juuri sellaiseksi vinkuvaksi opportunistiksi kuin saattaa odottaa, mutta myöhempi Joe Strummerin haastattelu saksalaislehdessä (SG-Magazin, 2001) avaa punkin superbändin nokkamiehen suhdetta poliittiseen idealismiin harvinaisen rehellisesti:

Every idiot who come to London was infected by the fact that Punk was the music of the moment and that it had to be political. The whole radicalism of Punk Rock and its aggressive slogans were initially an artistic form of expression, not a political one. There was nothing behind it and this has to be said.

Jos ja kun kirja haluaa nimetä jonkun tuon ajan bändin poliittisesti epäkorrektiksi, niin se on varmasti The Stranglers. Skrewdriver ei tiettävästi keikkailut tämän aina mustiin pukeutuneen ryhmän kanssa, mutta kirjoittajan huomiot ja haastattelulainaukset vihjaavat, että maskuliinisella ja poliittisella tasolla yhtyeillä oli tiettyä hengenheimolaisuutta.

Siinä vaiheessa kun punkista tuli maailmalla tunnettua Skrewdriver pääsi keikkailemaan myös ulkomailla. Kaikki Euroopan keikkansa bändi tekikin vasta vuosina 1978 ja 1979. Vaikka kansainväliseen levitykseen päässeiden julkaisujen myötä Skrewdriverilla oli vetoa ulkomaille, eteneminen elintärkeässä kotimaassa oli tehty vaikeaksi. Vuonna 1978 bändin oli keikkajärjestäjien mustalla listalla eikä näin pystynyt promotoimaan levyjään. Lopulta Chiswick Records sanoi irti sopimuksensa ja bändi muutti uudella kokoonpanolla Manchesterin alueelle. Yhtye sai enää pistokeikkoja ja lämmitteli mm. Motörheadia, mutta käytännössä tie parrasvaloihin oli tukossa. 

Yhtyeen joutsenlauluksi tuli vuoden 1979 helmikuussa pienen manchesterilaisen TJM Recordsin julkaisema Built up, knocked down EP, jonka kappaleesta ”A case of pride” Mark Green nappasi kirjalleen nimensä. 

Lähes puolen vuoden hiljaiselon jälkeen Skrewdriver piti heinäkuussa 1979 jäähyväiskonserttinsa kotikaupungissaan Blackpoolissa. Keikka oli merkittävä jo siksi, että vuonna 1977 Blackpoolin viranomaiset estivät bändiä soittamasta, joten oli kohtalon ivaa, että bändin viimeinen keikka oli ensimmäinen heidän kotikaupungissaan! Tuohon aikaan skinhead-liike oli lähtenyt täysin uusille kierroksille ja paikalle vaelsi satoja nahkapäitä kaikkialta Englannista. Tämä oli selvä ennusmerkki kansallisesti radikalisoituneen nuorison tulevasta noususta.

Ajan tuulista kertoi myös Lontoon Acklam Hallissa kesällä 1979 pidetty Rock Against Racism -konsertti, joka synnytti yleisössä kauan kaivatun vastareaktion. Kirjassa kuvataan, kuinka suuri skinhead-yleisö sai tarpeekseen, kun äärivasemmistolainen Crisis (sittemmin mm. Death in June) astui lavalle provoisomaan. Suurempaa tappiota välttääkseen vertavuotavat vasemmistoaktivistit linnoittautuivat keikkapaikalle odottamaan poliisin apua. Tämä nuorten vihaisten miesten ja naisten offensiivinen katuarmeija oli osa sitä kannatuskuntaa, joka mahdollisti tuhkasta nousseen Skrewdriverin uuden tulemisen vuonna 1982.

Arvio: RL

sunnuntai 12. joulukuuta 2021

Moröse: The Call (PC Records, 2021, LP-painos)


Kotimaisen Morösen debyyttilevy The Call pääsi vasta nyt Veriyhteyden syyniin, kun toimitus sai käsiinsä aivan hiljattain julkaistun vinyylipainoksen. Alun perin jo keväällä cd-versiona ilmestyneen levyn on julkaissut alan suurin levy-yhtiö, PC Records. Vaikka saksalaisyhtiön kaikki julkaisut on tarkistettu lakimiesten avulla laillisiksi, niin tästä huolimatta Morösen levyn myyminen on kielletty mm. Discogisissa.

Stasin Ilmiantokulttuuria harrastavien komukyylien hysteriaa on vaikea ymmärtää, sillä bändin teksteissä ei ole kerta kaikkiaan mitään, mikä rikkoisi minkään maan paitsi Pohjois-Korean lakeja. Omavaltaista sensuuria harjoittaville punaliberaaleille teknotyranneille (Facebook, YouTube, Discogs, Amazon jne.) ja heille työskenteleville uusvasemmistolaisille woke-intoilijoille antikommunismi ja työväenluokkainen nationalismi ovat kuitenkin sellaisia ajatusrikoksia, joista pitää rangaista vähintään sensuurilla.

Morösen heput ovat jo pitkään Suomen nationalistissa skinhead-orkestereissa vaikuttaneita muusikkoja. Taustalta löytyy mm. sellaisia yhtyeitä kuin The Prideful, Ukonnaula, The Wrongdoers ja King’s Cross. Poliittisella kartalla yhtye asemoituu perinteisen nationalismin kannattajiksi, joista musiikkirintamalla tunnetuimpia ovat Combat 84 ja Condemned 84.

Soitannollisesti bändi kulkee hyvällä tavalla omia latujaan, kulttuurinsa traditioita kuitenkaan unohtamatta. Soittajiltaan vaativa triomuotoinen kokoonpano puristaa ilmoille tiukkaa uptempossa kulkevaa rähinärockia, jossa on paikoittain jopa viitteitä skandinaaviseen action rockiin (mm. ”No Parole”). Oman persoonallisen lisänsä bändin soundiin tuo pintaan nostettu kitara, jonka estoton mutta taitava revittely tuo mieleen Skrewdriverin Built up, Knocked down EP:llä (TJM, 1979) kepittäneen Glen Jonesin työskentelyn. Karskissa laulussa puolestaan manifestoituu bändin nimi, joka on suomeksi äreä.

Joku voisi pitää laulujen teemoja ”miedomman liikkeen” sanomana, mutta tämän päivän poliittisessa hyperventilaatiotilassa jo perinteistä nationalismia pidetään ääriajatteluna. On tietenkin selvää, ettei työväenluokkaa larppaavia poseeraajia soimaavaa avausraitaa ”Not for you” ja sitä seuraavaa ”Left Side Losers” -kappaletta voisi koskaan soittaa radion valtakunnallisessa verkossa. Median portinvartijoiden hyväksyntää eivät saisi myöskään globalistipankkiireja ryöpyttävä ”Cunts and Fools” tai EU-vastainen ”Freedom Song”.

Muita levyllä käsiteltäviä aiheita ovat mm. sotaveteraanien kunnioitus (”The Call”) ja skinheadin arki ja juhla (”Troublemaker”, ”Tonight”). Mistreatin Muken laulama ”Your solution” kertoo puolestaan, kuinka muukalaisten tuomaa terrorismia voitaisiin ehkäistä paljon tehokkaammin kuin kieltämällä kansalaisilta veitset. Kappale erottuu muusta materiaalista tunnistettavalla Mistreat-soundillaan ja kepeän melodisella tyylillään, mutta se istuu silti hyvin levyn kokonaisuuteen ja henkeen.

Tämän bändin tiukkaa soitantaa näkisi mielellään livenäkin, mutta ilmeisesti kyseessä on studiokokoonpano ellei toisin todisteta. Joka tapauksessa toivotaan jätkien viihtyvän edes studiossa, sillä ensilevyn perusteella bändiltä voidaan odottaa vielä paljon.

Arvio: RL

lauantai 11. joulukuuta 2021

Sotasetä: Sotasetä (White Street Records, 2021)


Mitä? Näin kysyy musta kalliolaismies epäuskoisesti meemivideossa, jossa tämä huutaa ”hyvää yötä Kallio!” saadakseen vastaukseksi vähemmän yllättävästi ”vitun neekeri!” Tätä hämmentävän humoristista ”mitä?” heittoa kuullaan NS-räppääjä Sotasedän (SS) debyyttilevyn kappaleessa ”Hyvää yötä Kallio” ja promovideona ilmestyneessä avausbiisissä ”Resurssipula”. Levyn ensimmäisen kuuntelukerran jälkeen kuulijakin saattaa kysyä itseltään että ”mitä?”, sillä harvoin kuulee tällaisella sarjatulipapatuksella korville ammuttua aikamme kuvausta roturealistisesta näkökulmasta. Harmi vain, että lyriikoita ei löydy julkaisusta ja Veriyhteys joutui pyytämään ne levy-yhtiöltä erikseen arviota varten.

Toisin kuin tavan jonneille suunnatussa suomalaisessa lista-räpissä, SS:n lyriikoissa ei ole juuri lainkaan loppusoinnullista riimittelyä, vaan tekstit vyörytetään kuulijalle suorana proosana. Tämä ilmaisutapa lyötiin lukkoon jo artistin ensimmäisessä videolohkaisussa, valtakunnansyyttäjä Raija Toivaiselle osoitetussa syytekirjelmässä.  

Erikoista on myös laulajan ääni, joka on muokkaamalla hidastettu hyvin möreäksi. Ensimmäisinä kuuntelukertoina ilmaisu on todella häiritsevää, mutta siihen alkaa myöhemmin joten kuten tottua kuin kyseessä olisi artistin omintakeinen tavaramerkki. Luultavasti poliittisesti tulenaran viestin vuoksi laulu on haluttu tehdä tunnistamattomaksi, mutta kuulijan kannalta normiääni olisi toiminut paremmin, varsinkin sanoman kuulemisen suhteen. Tosin alun totuttelun jälkeen levyn radikaali viesti alkaa selkeytyä jokaisen kuuntelukerran jälkeen entistä paremmin.

Sanottavaa levyllä todella piisaa ja tähän tarkoitukseen räpin vuolas puhelaulu sopii mitä parhaiten, koska jo yhteen keskipituiseen esitykseen mahtuu valtava määrä sanomaa. Poliittiselle propagandalle tämä on ensiarvoisen tärkeää, vaikka musiikillinen anti jääkin usein lapsipuolen asemaan.

Liikkeessä on jo jonkin aikaa käyty keskustelua siitä, onko ylipäätään mieltä levittää etnopoliittista sanomaa musiikilla, joka on niin leimallisesti rotumuukalaista alkuperää kuin hip hop. Tähän kysymykseen Veriyhteys pani oman lusikkansa soppaan viime vuonna sen arvosteltua Suomen ensimmäisen kansallisradikaalin hip hop levyn, N.W.A:n (Nazis With Attitude) Straight outta III Reich. Sotasedän vastaus tähän keskusteluun löytyy puolestaan julistuksesta ”Rikkinäinen levy”:

Sotasedälle välillä heittää päälle pikku melankolian vaihteen

Kun seurannut poliitikkojen keskustelua jotka ei mihinkään ikinä etene

Oman maan muutostila kokoajan huonompaan ja huonompaa

Ja joka puolue lopulta ajaa etnisesti alistuvaa politiikkaa

Vahingoniloinen huutelija kysyy miks sä sit vedät tätä nekrumusaa

Sotasedän vastaus kysyä onks tää muka rättipäiden keksintöö tai somalien ansiota?

Ei kajareista sykkivä musa oo se joka jotenkin vituttaa

Vaan todellinen etninen invaasio jonka tuoma rappio on konkreettista ja lopullista

Tässä on kyseessä kuitenkin vain nykyajan musamaku

Ei se tarkoita että perustais perheen yhdessä jonkun inhottavan matun

Vaan ottaa saundin käyttöön ja sen alkuperäisen tunnelman

Miten kaupungissa huomattiin ettei monietninen yhteiskunta konfliktitta toimikkaan

Vahingoniloinen huutelija kysyy miks sä sit vedät tätä nekrumusaa

Sotasedän vastaus kysyä onks tää muka rättipäiden keksintöö tai somalien ansiota?

Ei kajareista sykkivä musa oo se joka jotenkin vituttaa

Vaan todellinen etninen invaasio jonka tuoma rappio on konkreettista ja lopullista

Eduskunnan keskustelu kuin rikkinäinen levy, toistaa aina samaa syistä ja seurauksista

turvallisuusraporteissa keskitytään varoittamaan äärioikeiston noususta

Mutta pakkohan sen on nousta jos kadulle päästetään valloilleen etninen sota

Korvalapuissa voi soida vaikka valkoinen hip hop kun täyttää polttopulloja

Tää urbaani saundi on ääni pahoinvoinnin ja saundi ristiriidan

Ei tyylipisteiden kalastelua kravattikaulaisilta konservatiiveilta

Toki saavat nää kadut sammuttaa mut joidenkin on kohdattava muukalaiset

Ei tarjolla oo kirkkokuoron veisaajia, vaan urbaanin sodan soundtrack on joku toinen

Ei ole mikään salaisuus, että Veriyhteyden musiikkimaku ei lämpene monotoniselle heimokilinälle, mutta SS:n sierrätyshoidon jälkeen tuostakin musiikista löytyy jotain kuuntelemisen arvoista – siis muutakin kuin ne lyriikat. Sikäli levy on ennakko-odotusten mukainen, että se ei juhli melodioilla ja tarttuvilla kertosäkeillä, vaan noudattaa tässä mielessä vanhan koulukunnan mustaa räppiä. Nykyäänhän roturutsaan kiihottavaa puhelaulua on pyritty ujuttamaan laajemmille kansankerroksille lisäämällä yksinkertaiseen biittiin puhdasta laulua ja melodiaa, myyntijippo, joka lienee lähtöisin juutalaisten tuottajamogulien myrkyllisistä aivoista. 

Tällaiseen kosiskeluun SS ei kuitenkaan sorru, mutta ei myöskään tyydy pelkkään tylsämielisen hip hop -biitin takomiseen. Tarkemmalla kuuntelulla kun käy selväksi, että levyllä on ammennettu myös valkoisen elektronisen musiikin soundeja, mikä erottaa sen ilahduttavasti pelkillä viidakkorytmeillä operoivasta räpistä. Tätä variaatiota voisi jalostaa pidemmällekin tai siirtyä kokonaan valkoisen teknon puolelle kuten on tehnyt ranskalainen elektroprojekti BKR 42 (eli Bunker 84:n biisit uudelleen sovitettuina).

Sille nuorelle sukupolvelle, jota ei ole vielä täysin indoktrinoitu neekerimenolle, mutta joka on jo ehtinyt altistua hip hopin suggestiiviselle rytmiikalle, SS saattaa olla mitä parhainta mielen puhdistavaa vastamyrkkyä. Sen sijaan vanhemmalle sukupolvelle, joka on imenyt jo lapsenmaidossaan kitaravetoisen rockin tai klassisen, Sotasetä ei tarjoa juuri muuta kuin suorasukaista liberaalitabuja rikkovaa lyriikkaa. Hyvä niinkin, sillä aikamme sairauksia kuvatessaan levy tarjoaa näköalapaikan, jonka edestä on revitty pois kaikki sensuroivat esiriput. Etenkin nykyvasemmiston patologioita kuvatessaan SS on tarkkanäköinen, mikä käy selväksi kappaleissa ”Transukiima” ja ”Hyperventilaatio”:

Ota se matun kulli pois suusta niin alkaa happi kulkemaan

Täytyykö aina olla huoraamassa että sais parannettua mielialaa

Väärä lääkitys päällä, siitä saa kärsiä koko yhteiskunta

Aina kovaan ääneen esillä, mutta elämänhallintakyvyt tasan nolla

keskellä päivää päätä aukomassa ydinkeskustan mielenosoituksissa

Leuat kipeänä matu ringin keskellä vastaanottokeskuksen viereisessä metsässä

Hyperventiloit romahduspisteessä kun uhrihierarkian julistus ei mitään edistä

Nyt raskaana, isäepäily joku matu, avohoidon lopetuskin pian edessä

Silakkaparvi kuihtui ympäriltä ja jäi vain ammottava tyhjiö

Sama ahdistava tunne joka syö mieltäsi kuin kaikessa edessä vain häviö

Piti olla voimaannuttavaa laittaa keho töihin

Mut kotona suihkunlattialla ranteet taas viillelty mielen sirpaleihin

Ja muut aina kehuu, miten jaksat vastustaa tätä pahaa maailmaa

Vapaaehtoistöissä vastaanottokeskuksessa miehet kehuu kun osaat antaa

Järjestöt kelpuuttaa riveihin ja joka rei'älle on ottaja,

sä otat vaan mielialalääkkeet ja koitat selviytyä kaikesta

Nyky-yhteiskunnan sankaritarina, kiillotettu kuva lääkitystä huorasta

Milloin leikkimässä militanttia, milloin valkoisten kulttuurin uhria

Matujen lisäksi huolii ja ymmärtää vain saastaiset lesboakat

Muut ei halua sua edes kuunnella vaan toivoo ettet taas mokaa itsaria

SS:n lyyrisessä ilotulittelussa osansa saavat niin poliittinen poliisi (”Resurssipula”), punaporvarit (”Hyvää yötä Kallio”), median ja valtion indoktrinaatio (”Aivopesu”) kuin kosher-konservatiivitkin (”Ääriliike”). Taistelevaa aatteen sanomaa edustavat puolestaan esitykset ”Ikuinen sota”, "Valkoista vastarintaa", ”Köyden päivä” ja ”Valopylväät”.

Yksi osuvimmista aiheista, mutta kansallismielisessä keskustelussa turhan vähälle huomiolle jäänyt rappiollinen viihdemaailma, saa ansaitun tyrmäystuomion levyn päättävässä kappaleessa ”Viihdekoneisto”. Se jos mikä kiteyttää tämän rauta-ajan haperuuden:

Musabisneksen korruption näkee todella kirkkaan selkeästi

Kun Siltsu kelpaa lehtiin ja tourit etenee koko Suomen halki

Ei haittaa ketään enää vaikka pyöris ympäri Aasiaa

Päivästä toiseen narkkaamassa ja nussimassa rattopoikiaan

Pirikuset perseessä bailaamassa sopii hyvin muiden seuraan

Kun katsoo ketkä ovat julkkiksia jotka kelpaa vaikka seiskaan

Reikänenäinen kokkelipoika leikellyn somehuoransa kanssa

Siitä isolla rahalla tv-sarjaa valtavirtamediassa

On autoo, huoraa, kelloja, lenkkarit siistissä rivissä

Tää on se kannustus viesti jota rummutetaan joka vitun viestimessä

Ei enää tarvi peitellä, saa olla kuluttaja lammas tai eksploitaatio-jutku

Laaja yleisö pelkästään hurraa - tähän on tultu!

Muistatteko kun oli Puhdas elämä lapselle, mut artistit douppia täynnä

Tekopyhillä esiintyjillä rahanhimot ja perversiot aina vahvasti läsnä

Mut ulkokuori pidetty siistinä, ettei promo mene hukkaan

Odottaen korruption etenemistä jolloin ei irvokkuuttaan peittele enää kukaan!

Voit kysyy Mambalta mites keikat, kun muukalaisista vähän älähti

Se oli pahempi rike kuin Siltsun raiskausvideot jotka artistin viisaria väräytti

miehellä sateenkaarenvärinen sateenvarjo suojaamassa

Vaikka roiskuu rapaa, ei vähemmistö-artistia mikään lopullisesti tahraa

Kaikessa on kyse ensisijaisesti isosta rahasta ja sen saajasta

Sen puute saa ulisemaan teollisuuden kerman, kärjessä Paula Vesala

Valtiojohtoa vastaan heti mikäli rahahanat tiukentuu

Muuten innolla ihailemassa miten valtavirran yhdenmukaisuus virtaviivaistuu

Public Enemyn mustat pojat huusi Hollywoodin polttamisen perään

Koto-Suomen viihdekoneisto ei samaa itsetarkasteluun pystyis sisällään

Siellä jonossa joka vitun ali-ihmissaastan politisoidut vitsit

Veitolat, kaarnavenepojat, kiintiöfeministiräppärit ja mustat barbaarit

Kapinointiin sovittu pelisäännöt, niiden valvontaan haalittu resursseja

Jos ei valtion tai median kontrolli riitä, aina riittää vapaaehtoisia

Silmät loistaen ruudun edessä muita ilmiantamassa

Jos joku taho ei meinaa pysyä ylhäältä osoitetussa karsinassa

Saat olla mukana menossa kun hyväksyt koko jutun juonen

Omahyväisen paskantärkeän sairaan huomionkipeyden

Josta palkitaan, tavoin jotka tuo mieleen menestyksen karikatyyrin

Pelkän koukkunokkaisen indoktrinaation pelinappulan roolin


Arvio: RL





tiistai 7. joulukuuta 2021

AVOIN KIRJE AKSELERATIONISTEILTA

Perjantain 3.12.2021 mediasirkuksen jäljiltä akselerationismi on noussut yleiseksi puheenaiheeksi. Vajaassa vuorokaudessa toimittajat, tutkijat ja somettajat ovat yrittäneet hahmottaa puutteellisella ymmärryksellään aihetta, joka on heidän käsityskykynsä tavoittamattomissa. Tämän seurauksena akselerationismista on nyt liikkeellä väärää tietoa, joka on syytä oikaista julkisesti.

Kirjoitimme Partisaani-sivustolla 30.7.2020: "Akselerationismi on tapahtumien kulun kiihdyttämistä, ja sitä voidaan hyödyntää tavoiteltaessa poliittista valtaa yhteiskunnassa. Sen avulla yhteiskunta voidaan suistaa kuilun partaalle, jopa romahdukseen asti (...) Radikaaleja tekoja tekevät ihmiset, puhummepa sitten sanojen tai tekojen radikaaliudesta, uhraavat tavallaan itsensä tässä prosessissa, sillä he eivät voi olla niitä, jotka romahduksen jälkeen nousevat valtaan. Tämä johtuu siitä yksinkertaisesta syystä, että levottomuuksien jälkeen ihmiset kaipaavat rauhaa ja stabiiliutta. Tapahtumien kulkua kiihdyttävät toimijat ovat aikamme muutosvoimia, jotka toimivat ilman oman edun tai kunnian tavoittelua."

Ensinnäkin akselerationismia on lehtiotsikoissa nimitetty aatteeksi ja ideologiaksi. Tämä ei pidä paikkaansa, vaan kyse on teoriasta ja strategiasta: tapahtumien kulkuun liittyvistä oletuksista ja toimintatavoista, joilla nämä tapahtumat saatetaan liikkeeseen. Aatteet ja ideologiat teorian ja strategian taustalla saattavat olla moninaisia, eivätkä aina ole lainkaan poliittisia. Toinen väärinkäsitys onkin akselerationismin yhdistäminen kansallissosialismiin, ja väite siitä, että tavoitteenamme on kansallissosialistisen yhteiskunnan toteuttaminen. Todellisuudessa tavoittelemme yhteiskuntaa, joka on toisaalta paljon kansallissosialismia vanhempi, toisaalta sellainen, jota ei ole vielä koskaan nähty. Kansallissosialismi oli vain yksi ilmentymä antiegalitaristisesta ja antiliberaalista yhteiskunnasta, jossa valtion keskeisenä tehtävänä on ihmisen evoluutio: jalostuminen yhä paremmaksi niin henkisellä kuin fyysisellä tasolla. Tämän evoluution nyky-yhteiskunta on sivuuttanut tukiessaan sekä geneettiselle perimälle haitallisten ihmisten lisääntymistä että kansalaisten mielenkiinnon suuntaamista pelkästään kuluttamisen, viihteen ja erilaisten pinnallisten kokemusten tavoitteluun.

Kolmas väärinymmärrys liittyy akselerationismin näkemiseen terroristisena. Yhteiskunnallisen tilanteen ajaminen kuilun partaalle voi kuitenkin tapahtua monilla tavoilla, eikä sen tarvitse liittyä mitenkään aseisiin tai pommeihin. Merkittävin kohteemme ei olekaan kenenkään tietyn ihmisen tai instituution fyysinen turvallisuus, vaan ihmisten kognitiivinen tietoisuus. Keinot kärjistää jännitteitä eivät myöskään välttämättä tapahdu vain meidän omaa ajattelutapaamme edistämällä, vaan korostamalla jopa meille täysin vastakkaisia asioita. Ns. woke-kulttuuri on tästä hyvä esimerkki: mitä enemmän vastustajamme koittavat toimia meitä vastaan, sitä enemmän he toimivat meidän puolestamme. Sama koskee tietenkin myös näyttäviä poliisioperaatioita, tiedotustilaisuuksia ja lehtiartikkeleita, joissa edesottamuksiamme kauhistellaan, vaikka emme ole edes tehneet mitään. Kaikki tämä palvelee sitä psykologista vaikuttamista, jota tavoittelemme. Kuten huomaatte, kaikki meitä vastaan toimiminen ainoastaan lisää tavoitteidemme toteutumista ja mielenkiintoa meitä kohtaan, joten todellisuudessa meitä vastaan ei voi varsinaisesti toimia lainkaan.

Ymmärtääkseen akselerationismia tulee ymmärtää xenitean, apolitean ja autarkian käsitteitä, joista Julius Evola on kirjoittanut. Xenitea tarkoittaa sitä, että me olemme tämän maailman todellisia muukalaisia, kotimaastamme karkotettuja ja sinne kaipaavia pakolaisia. Tämä kotimaa on kaukana ajassa - menneessä ja tulevassa - sijaitseva yhteiskuntamalli, joka on täysin vieras nyky-yhteiskunnalle. Koska se on niin vieras, meillä ei ole mitään syytä yrittää muuttaa yhteiskuntaa paremmaksi poliittisen toiminnan keinoilla, sillä koemme tämän mahdottomaksi. Tästä syystä pidättäytymme olemasta osa kreikan kielen "polista" jossa yhteiskunnallisista asioista keskustellaan ja pyritään vaikuttamaan. Täydellinen irtisanoutuminen henkisesti nyky-yhteiskunnasta edellyttää kuitenkin autarkiaa, itseriittoisuutta ja riippumattomuutta toisten luomista arvorakenteista. Tästä syntyy valmius toimia tavoilla, jotka ovat tavallisten ihmisten näkökulmasta katsottuna käsittämättömiä tai jopa kammottavia. Kuten kirjassa "21 Polkua" sanotaan, aikamme tarvitsee pahoja miehiä, jotka toimivat hyvässä tarkoituksessa. Tällaiset miehet antavat kehonsa erityisen "hengen" käyttöön: hengen, joka ei ole osa tätä aikaa.

Toinen tapa hahmottaa akselerationismia onkin Savitri Devin käsite ihmisistä aikaa vastaan. Hänen mukaansa on olemassa kolmenlaisia ihmisiä: aikansa rappioon samaistuvia "ihmisiä ajassa", rappiosta vapautumaan pyrkiviä "ihmisiä ajan yläpuolella", sekä rappiota vastaan taistelevia "ihmisiä aikaa vastaan". Koska tunnistamme, että emme ole osa nykyaikaa, on itse aika vihollisemme. Mutta sen sijaan, että hakkaisimme päätämme seinään yrittäessämme vaikuttaa kieroutuneen poliittisen järjestelmän kautta ja sen pelisäännöillä, olemme päättäneet kiihdyttää ajan juoksua. Toisin kuin julkisuudessa on esitetty, tämä ajatus ei tule ainoastaan James Masonilta, vaan jo Nietzsche kirjoitti vuonna 1883: "sitä, mikä on kaatumassa, tulee työntää". Tämä on luonnon ja evoluution laki, ja on myös armollisempaa meille kaikille: mitä nopeammin pääsemme kuilun tuolle puolen, sitä vähemmän ihmiset joutuvat kärsimään aikamme kiirastulessa. Vaikka vaikutamme pahoilta, tavoitteemme ovat siten hyviä ja palvelevat lopulta kaikkia, jopa niitä, jotka pitävät meitä vihollisinaan ja yhteiskunnan vihollisina.

Emme odota, että suuri yleisö ymmärtäisi lainkaan sitä, mitä edellä kerroimme, sillä ajassaan elävät ihmiset kaipaavat lähinnä perustarpeidensa tyydytystä ja merkityksettömiä huveja. Moraalisääntöjen sitomina he ovat pakotettuja toimimaan osana järjestelmää, joka samalla tuhoaa heitä sukupolvi sukupolvelta. Näistä moraalisäännöistä vapaana me pystymme toimimaan tavoilla, joilla on potentiaalia viedä vanha aikakausi päätökseen uuden mahdollistamiseksi. Monet poliittisesti vielä toimivat kansallismieliset tulevat ajan myötä huomaamaan päämääriensä saavuttamisen mahdottomuuden ja liittymään meihin. Toimimme nimettöminä, vailla henkilökohtaisen kunnian ja vallan tavoitteita, emmekä rajoita itseämme toisten keksimillä pelisäännöillä. Kuka tahansa voi liittyä meihin liittymättä mihinkään järjestöön, ja kuka tahansa voi, mikäli hänen tahtonsa on tarpeeksi luja, toimia todellisena muutosvoimana saavuttaaksemme tulevaisuudessa sen ajan, jota emme itse koskaan tule näkemään.






Itsenäisyyspäivän riennot 4.12.2021 ja marssit 6.12.2021


4.12.2021: Perinteiseen tapaan itsenäisyyspäivää edeltävänä lauantaina on järjestetty kansallismielisen valkoisen vastarinnan konsertti. 4.12 pääkaupunkiseudulla oli tarjolla Stormheit, P.W.A. ja Mistreat. Maanantaille osunut itsenäisyyspäivä olisi luonnollinen juhlapäivä, mutta monilla alkaa tiistaiaamuna tavallinen arki, eikä yömyöhään juhlintaan ole mahdollisuutta. Sama koskee kansallismielisille marsseille osallistumista, jonne aamulla töihin menevä ei voi kaukaa ottaa osaa. 

Stormheit soitti akustisen keikan. Tarjolla aiemmilta keikoilta tuttujen kappaleiden lisäksi myös ennenkuulemattomia lauluja. Mielenkiintoisena valinta Raivopäiden kappale "Mirandan Kyyneleet". Pelkkien paatoksellisten isänmaallisten laulujen soittaminen ei ole tarpeen, sillä Stormheit osoittaa miten Suomalaisuus ja kansallismielisyys ei ole muusta elämästä irrallinen osa. Pelkän julistuksen lisäksi artisti voi laulaa asioista joka häntä ihmisenä koskettaa ja jota hän ympärillään näkee. Se linkittää musiikin viestin todelliseen ajatukseen ja aitoon tunteeseen pelkän yksiulotteisen propagandistisen vaikuttamisen sijaan. Stormheit kehittyy laulajana tasaisesti vuosi vuodelta. Erinomainen selkeä äänentoisto oli eduksi. 

Virolainen P.W.A. on vakionimi Suomessa. Veljeskansojen skinheadien yhteistyö juontaa juurensa niihin päiviin kun yhtyeet aloittivat toimintansa. Vierailuja on ollut puolin ja toisin vuodesta toiseen. 90-luvulla aloittanut, 20 vuotta sitten debyytti albuminsa julkaissut P.W.A. edustaa aktiivisesti keikkailevaa ja ison profiilin linjaa. Yhtyeestä huokuu pitkän linjan soittokokemus. Jäsenet eivät haparoi ja lavalla ollaan energisiä ja rentoja. Tuttuja hiteiksi muodostuneita kappaleita tulee tasaiseen tahtiin ja yleisö on hyvin mukana. P.W.A:n soittaessa ”Riot Girl” -kappaleen, erityisesti yleisön naisilla alkoi tanssijalka vipattamaan. Keikalla huomionarvoista on naisten suhteellisen suuri lukumäärä. Mielikuva skinhead keikoista puhtaasti miesten juhlina on selvästi virheellinen. Riot Girlin tarttuva kertosäe kertoo, miten tänään otetaan olutta ja tanssitaan maiharit jalassa, mutta nätin hymyn takana on korruptoitunutta maailmaa vihaava voimakas nainen. 

Pääkaupunkiseudun baareista on kantautunut uutisia, miten koronapassien vaatiminen on vähentänyt seksuaalista ahdistelua minimiin. Sosiaalisessa mediassa naiset todenneet vihdoin saavansa olla taas vapaasti, ilman jatkuvaa häirintää. Valtavirtamedia huomioi tämän, mutta ei uskaltanut nostaa esiin avainasioita: Matujen keskuudessa koronapassittomuus on yleistä ja haitallisen populaation vähentyvä määrä yökerhoissa korreloi suoraan ja konkreettisesti naisten kokemuksiin. On selvää ettei asiaa voi korruptoituneessa valtavirtamediassa sanoa ääneen. Sen sanominen sosiaalisessa mediassakin saattaa johtaa toimenpiteisiin. Tilanne on tiedossa, mutta sen syistä ja seurauksista ei saada edes keskustella. Ei olisi ihme mikäli naisten osuus kansallismielisessä liikehdinnässä kasvaa entisestään. Omakohtaiset kokemukset kertoo, mihin suuntaan se Suomi on menossa jossa heidän tyttärensä tulevat asumaan. 

Illan pääesiintyjä on perinteitä kunnioittaen Mistreat. Hyvällä äänentoistolla ja tiukasti soitettu setti sisälsi jo 90-luvun itsenäisyyspäivän keikoilta tutun, mutta sittemmin harvoin kuullun potpurin missä perinteinen Oi kohtaa isänmaallisen hymnin. Yleisön pyynnöstä tuli niin uutta kuin vanhaa ja varmalla otteella soittanut Mistreat konkretisoi miten juhlakeikalla toimitaan. Keskellä keikkaa pidettiin minuutin hiljaisuus vuosi sitten kuolleen aktivistin muistolle. Vastapuoli on toistuvasti ottanut kaiken irti mitä minkä kuvittelevat auttavan agendaansa. Kansallismielisten keskuudessa tragediasta on kunnioitusta osoittaen oltu hiljaa. 

Keikalla oli kattava myyntipöytä, jossa oli tarjolla paitoja, levyjä ynnä muuta. Mukaan tarttui uusia julkaisuja, kaksi CD levyä Blink 1488:lta sekä runsaasti ihmettelyä aiheuttanut Sotasetä debyytti albumi. 

6.12.2021: Suomi Herää -kulkue oli noin kahden ja puolensadan ihmisen kulkue joka käveli kauas kaikuvan hitaan rumpurytmin tahdissa eduskuntatalolle. Myöhemmin illalla 612 soihtukulkue veti olosuhteista huolimatta noin 500 ihmisen kulkueen. Maanantai ilta, nousussa olevat rajoitukset ja korona tilanne yleensä on ilmiselvästi syy, vaikka antifasistit hurrasivat omille ansioilleen. Antifasistien konkreettiset ansiot jäivät 2021 entistä laihemmiksi. Kulkueiden varrella ei nähty kuin pieni teini-ikäisten kommunistien ryhmä Suomi Herää kulkueen varrella ja kaksi hiljaa murjottavaa kyltin kannattelijaa soihtumarssilla. Kulkue eteni komeasti uutta reittiä eduskuntatalon edestä pääkaupungin isoimpia katoja pitkin, kun samaan aikaan motissa värjöttelevät antifasistit riemuitsivat taas suurta voittoaan. Itsenäisyyspäivä 2021 näytti että haastavan maailmantilan vallitessakin, kaiken vihamielisen propagandan ja vastustuksen keskellä kansallismieliset ovat vieneet suunnitelmat kunnialla loppuun.

Arvio: VY

White Noise Radio! Podcast-jaksossa "Smacking them lips 2" WBS-festarin satoa

Aiemmin mm. YouTubesta tuttu radiopodcast White Noise Radio löytyy nykyään ainakin D88 Recordsin Telegram-kanavalta. Uudessa neljä ja puoli...