Jocke Karlsson 1971-2025

Tällä viikolla saatiin kuulla suru-uutinen Ruotsista: maan vastarintamusiikin keskeinen hahmo Jocke Karlsson oli menehtynyt sairaskohtaukseen vain 54-vuotiaana. 

Eskilstunasta kotoisin ollut Karlsson aloitti musiikillisen uransa jo 1980-luvun lopulla soittamalla Pro Patria -nimisessä orkesterissa. Bändi teki kaksi albumia ja lämppäsi mm. Skrewdriveria Tukholmassa 1989. 

Tunnettavuutta hän alkoi saada 1990-luvun alussa perustamansa Pluton Svean myötä. Suomessakin pari kertaa vierailleen yhtyeen lisäksi hän julkaisi 1990-luvun lopulla sooloalbumin ja perusti psychobilly bändin Pitbullfarm. 

Pluton Svean hajottua lopullisesti 2000-luvun alussa Karlssonilla kesti vuosia ennen kuin hän palasi RAC:n pariin. 2010-luvun puolivälissä hän johti vihdoin uutta RAC bändiä, nyt nimellä Code 291. Yhtye soitti myös Suomessa kesällä 2018 Mistreatin 30-vuotisbileissä. Samoihin aikoihin hän liittyi legendaarisen brittiläisen skinhead-bändin Brutal Attackin kitaristiksi. Sen riveissä hän oli mukana vuonna 2021 ilmestyneellä albumilla 40 Years Of Love & Hate (The Spirit Of 21).

2020-luvulla Karlsson innostui country-musiikista ja julkaisi kaksi sooloalbumia (2024 ja 2025) artistinimellä Jock McBastard. Viime vuonna hän kokosi uudelleen myös pitkäaikaisen projektinsa Pitbullfarm julkaisemalla albumin Back In Bu$ine$$. Vain pari viikkoa ennen kuolemaansa Pitbullfarm teki Etelä-Amerikan kiertueen ja julkaisi albumin What The Fuck Is Billy?

Vaikka Karlssonin rajut elämäntavat tunnettiin, hänen lähtönsä tuli silti kaikille yllätyksenä. Kaiken kaikkiaan Jocke Karlssonin elämä jäi selvästi plussan puolelle, varsinkin kun hänen musiikkinsa jatkaa vielä pitkään omaa elämäänsä.

Lopuksi vielä näkemys Jocken merkittävimmän bändin  Pluton Svean musiikista. Veriyhteyden paperisessa lehdessä nro 2 (2024) arviotiin yhtyeen viimeiseksi jäänyt albumi Rocket 88.

Pluton Svea: Rocket 88 (Midgård, 2023)

Jösses, tämähän svengaa kuin hirvi! Moni saattoi ihmetellä, miksi Veriyhteyden verkkosivujen vuoden 2023 Top 10 -listan ykkönen oli rock-a-billy levyn tehnyt Pluton Svea, mutta levyn kuulleille asiassa ei ole mitään kummallista. Sen verran kovasta musiikillis-poliittisesta täysosumasta on kyse. 

Rock-a-billy on 1950-luvulta lähtien ollut selkeästi vain valkoisten soittamaa musiikkia valkoisille nuorille. Suomessakin vaikuttanut 1970- ja 80-luvun taitteen billy-revival korosti etelävaltion lippuineen (mm. Teddy & The Tigersin kolmas albumi South’s gonna rise again) valkoista arvokonservatiivista identiteettiä vastavetona hallitsevan kulttuuriväen suosimalle vasemmistolaiselle punkille. 1980-luvun lopulla rock-a-billy politisoitui 1960-luvun outlaw country-artisti Johnny Rebelin innoittamassa hengessä, kun Skrewdriverin Ian Stuart perusti white power rock-a-billyä soittaneen The Klansmen-orkesterin. Näitä Stuartin avaamia polkuja tallaa myös Pluton Svea uusimmallaan.

Jocke Karlsson ei ole ensimmäistä kertaa veivaamassa rock-a-billyn tyylistä tavaraa, sillä Pluton Svean ensimmäisen vaiheen hajoamisen jälkeen hän perusti 2000-luvun alussa Pitbullfarm -nimisen orkan, jonka tyylinä oli psychobilly. Uudelleen kootun Pluton Svean paluulevy Rocket 88 on kuitenkin huomattavasti lähempänä vanhan ajan rock-a-billyä kuin Pitbullfarm, mikä tekee musiikista ainakin omissa korvissani hyvässä mielessä viihdyttävämpää. Mikäli Stuart olisi saanut elää, voisivat The Klansmenin levyt kuulostaa jalostuneessa muodossaan tältä. Studiotyöskentelyyn ollaan satsattu täysillä ja Svea mamman pojat soittavat tyylikkään tarkasti yhteen.

Letkeästi svengaavan musiikin lisäksi levyn tekee loistavaksi biisit, joiden tarttuvuus jaksaa hämmästyttää joka kuuntelukerralla. Kaiken kruunaa nokkelan poliittiset lyriikat, jotka sopivat luontevasti biisien ilottelevaan meininkiin. Kahdestatoista kappaleesta kaksi lauletaan englanniksi, ihmisoikeutta roturutsaan kritisoiva menopala ”Segregation” ja Rudolf Hessille omistettu country & western balladi ”One way (to Valhalla)”. Lopussa kuullaan myös pari vanhaa Pluton Svean klassikkoa fjongaavilla rock-a-billy sovituksilla (”Nu drar SA ut” ja ”Stöveltramp”). Silti positiivisesti hämmästyttävintä tavaraa tarjoavat täysin uudet biisit ”Fosterland”, ”Förräddare”, ”Vi står troget kvar” ja ”Dömda att dö”. Tässäpä vanhojen herrojen levy, joka uppoaa moneen kuuntelutilanteeseen, olipa sitten liikkeellä autolla tai vetämässä pohjia hyvässä seurassa.

Arvio: RL

MUISTO ELÄÄ 29.8.

 

HILJATTAIN POISMENNEITÄ RAC/NSBM AKTIVISTI-MUUSIKOITA

Vuodenvaihde vei rajan taa kaksi merkittävää rotutietoisen musiikin veteraania. Ensimmäisenä saatiin kuulla Skrewdriverin kolmella albumilla (White Rider, After the fire, Warlord) soittaneen ja Brutal Attackissa bassotelleen pohjois-irlantilaisen lojalistin Merv Shieldsin poismenosta. Jo jonkin aikaan sairastellut Merv menehtyi sairaalassa 1. tammikuuta. Virallinen kuolintiedote kertoo:

Obituary notice for Mr. Mervyn Shields Shields – 1st January 2022 (peacefully) at hospital, Mervyn, Late of Belfast and Bushmills, dearly loved father of James and Carol, much loved son of Louie and the late Andrew and dearest brother of Lorraine and Wendy. Service in Murdock’s Funeral Home,2a Windsor Avenue, Coleraine  (due to current guidelines, immediate family only) on Wednesday 12th January 2022 at 12.30pm.   Family flowers only please.  Donations in lieu if desired to N.S.H.C.T. c/o Mrs. Mona Murdock, 31 Bushmills Road, Coleraine.   Deeply regretted by his family and entire family circle. 

Sympathy and condolences from the officers and members of the 12th Battalion Royal Irish Rifles Memorial Association are extended to his partner Zelda, family circle and the Friends of the 36th Ulster Division, Cairncastle.  An absolute gentleman and friend to many. Rest easy big Merv.. Matthew 5:4 "Blessed are those who mourn, for they shall be comforted."

Samana päivänä kuin Merv Shields menehtyi kreikkalaisesta Der Stürmer -yhtyeestä tuttu Hjarulv Henker yllättäen sairaskohtaukseen. 

NSBM:n pioneeriyhtyeisiin kuuluva Der Stürmer vieraili kolme kertaa Suomessa ja kaikilla kerroilla kitaraa pieksi Henker. Maamme valtamediassa Der Stürmer tunnetaan parhaiten yhtyeen ensimmäisestä Suomen kiertueesta 2008 (Carelian Pagan Madness), jota Helsingin Sanomat ja A-studio yrittivät valeuutisoinillaan sabotoida Tampereen keikan jälkeen. Korvaava toinen konsertti saatiin kuitenkin Turkuun, jossa Henker näytti mitä on vimmainen pakanallinen kitarasoundi.

R.I.P. Hjarulv Henker ᛣ (Wodulf, Der Stürmer, Dreadful Relic, Lamentation, Nachtkaiser) 3/12/1974 - 1/1/2022

Kotimaan rintamalla on kuultu myös kuolonviestejä. Monien muistoissa on vielä vuoden 2020 joulukuussa raukkamaisesti murhattu Genocide Wolvesin laulaja Tontsa. Tontsa edusti suoraselkäistä aatteen paloa, jossa kaveria ei jätetty eikä petetty. 

Suomalaisessa liikkeessä hyvin kiistanalainen persoona, videomestari Marko "Jäsä" Järvinen, menehtyi pitkällisen sairastamisen jälkeen 8. marraskuuta 2021. Ikävien kuprujensa vuoksi Jäsä oli 1990-loppuolelta lähtien persona non grata varsinkin Helsingin alueella. Muutettuaan Ruotsin hän joutui vuosien asumisen jälkeen sielläkin ongelmiin, jonka vuoksi hän palasi takaisin kotikaupunkiinsa Poriin 2010-luvulla. 

Suomessa Jäsä on ymmärrettävästi sivuutettu, mutta ulkomailla hän lienee Mistreatin Muken ohella tunnetuin nahkapää RAC-musiikkikulttuuria tallentaneiden Kriegsbericther-videoidensa ansiosta. Hän tallensi, tuotti ja dokumentoi valtavan määrän myös Skrewdriverin historiaa, ehkä enemmän kuin kukaan muu maailmassa. 

RAC-klassikot osa 5: Bound For Glory: The Fight Goes On (Resistance Records, 1994)

Aikanaan Antiikin Roomassa eli sotapäällikkö Cincinatus, jonka nimi jäi elämään synonyymina vaatimattomuudelle. Hän oli sotapäällikkö vailla vertaa, mutta hän arvosti yksinkertaista maalaiselämää ja maanviljelyä. Kahdesti hänet kutsuttiin johtamaan legioonia hyökkäävää vihollista vastaan, ja molemmilla kerroilla hänet nimitettiin Rooman diktaattoriksi, eli ehdottomaksi yksinvaltiaaksi. Molemmilla kerroilla hän otti murskavoitot vihollisesta, mutta sen sijaan että hän olisi jäänyt Roomana vaatimaan etuoikeuksia, palasi takaisin tilalleen viljelemään maata.

Tämä pohjustukseksi siksi, että Minnesotan viikingit eli Bound For Glory on ikään kuin rotutietoisen musiikkiskenen Cincinatus. Yhtyeen ja erityisesti sen primus motor kaksikon eli kitaristi Ed Wolbankin ja laulaja Joelin ansiot ovat kiistämättömät, BFG on yksi vanhimpia bändejä (aina vuodesta 1988 alkaen) ja heidän musiikkinsa innoittanut useita nuorempia polvia. Tosin yhtye ei ole kuitenkaan ollut samanlainen lippulaivabändi kuin esimerkiksi Skrewdriver tai Rahowa aikanaan. Tämän tarkoittaen sitä, että yhtye on tehnyt omaa juttuaan omaan tahtiinsa ilman suurta meteliä ja antanut aina silkkaa ylivoimaa olevia iskuja silloin kun siihen on ollut tarvis. Tästä hyvänä esimerkkinä on alkuvuodesta julkaistut kolme levyä: Day of Victory -split saksalaisen Brainwashin kanssa, Ironborn täyspitkä ja Bad Apple EP, jotka ovat osoitus siitä, että harmaantuvista parroista huolimatta nämä konkarit nuijivat maanrakoon useat puolivillaiset yrittäjät.

Vuodet 1993–94 olivat rankkoja rotutietoisen musiikin skenelle: lyhyessä ajassa viimeiseen iltahuutoon lähtivät Skrewdriver yhtyeen keulakuva ja B&H järjestön perustaja Ian Stuart, Nordic Thunder yhtyeen kovanyrkkinen sotapäällikkö Joe “The Hammer” Rowan ja Bound For Gloryn alkuperäinen laulaja Eric Banks. Kuitenkin noina vuosina nauhoitettiin ja julkaistiin myös Bound For Gloryn magnum opus The Fight Goes On, joka on musiikillisesti eräänlainen vedenjakaja. Ennen tätä levyä oli yhtye julkaissut jo kolme täyspitkää: Hatecore hengessä leimahtelevan debyyttinsä Warriors Gloryn sekä Amerikan valkoisen keskiluokan kapinahenkeä henkivät Oi-levyt When Hammer Falls ja Over the Top. 1990-luvun loppuun tultaessa yhtyeen tyyli muuttui puhtaaksi thrash metalliksi, ja tähän varmasti on syynä The Fight Goes On, jolla yhdisteltiin aikaisempien levyjen hatecore ja RAC elementtejä metallisempaan soitantaan.

Tämä levy on myös jakanut yhtyeen kannattajakunnan mielipiteitä eniten, mutta ei käy kiistäminen. etteikö materiaali olisi tasokasta. ”The Iron Eagle Flies Again” avaa levyn kiukkuisella RAC/metal cocktaililla, eikä ihmekään että ko. kappale toimii edelleenkin yhtyeen keikkasetin avaajana. Avausraita on kuitenkin vahva näyttö siitä että tyylillisistä muutoksista huolimatta Bound For Glory seisoo vahvasti omilla jaloillaan. Vielä raskaammin rouhii seuraava ”Judgement Day”, jossa tempoa pudotetaan hieman mutta riffit junttaavat kappaletta raskaalla kädellä eteenpäin. Seuraavassa ”We’re Gor Your Number” kappaleessa huomaakin että Metallican vanhempi tuotanto on varmasti inspiroinut Ediä levyn materiaalia kirjoittaessa. Myös Joelin lauluääni on jakanut jonkin verran kuulijoita, mutta ainakin omalla kohdalla tämän viikinki-cowboyn rosoinen ulossaanti istuu musiikkiin kuin nyrkki antifantin silmään.

”Doctor Martens Dental Plan” onkin sitten ehdoton hitti, ehkä juuri siksi että sillä palataan yhtyeen aikaisemman tyyliseen reteään skinirockiin, kun saasta kaivetaan esiin kivenkoloistaan ja raahataan tri. Martensin vastaanotolle. Kappale on sellainen joka vaan pakottaa paatuneimmankin skenepoliisin stomppaamaan aamuun asti. Seuraava “Timebomb” saatteleekin kuulijansa taas junttariffeillä Valkoisen talon portaille: "So here I stand on the White House steps I’ve got no conscience and I’ve got no regrets My tolerance is overloaded with your apathy. You’re blind leading the blind, but you’re not leading me. It’s a message to those out there. This walking Time Bomb no longer cares". ”Welcome” leimahtelee taas hc-katkuisesti, ”Your Worst Nightmare” ja ”Northlands” ovat taas rokkaavampi paluu yhtyeen juurille, ensin mainitun ollessa ehkä yksi BFG:n parhaita kappaleita koskaan. ”The Hammer Falls Again (Ragnarok)” on taas jatkoa edellisen levyn nimikkokappaleelle. Riffi ja lyriikat menevät siinä määrin samoja ratoja alkuperäisen kanssa, ett tämä on ehkä levyn turhin kappale, joskin se kyllä toimii. Levyltä löytyy myös kaksi hitaampaa kappaletta, akustisesti alkava ja loppua kohti raskaammaksi etenevä ”Our Voice is Stronger” ja päätösraita ”Moment of Serenity/Farewell”, joka on omistettu edellä mainituille kaatuneille asetovereille. Kappale alkaa haikealla akustisella soitolla, mutta kasvaa jatkuvasti päättyen lopulta hulluna tykittävään soitantaan, jonka päälle Joel karjuu “We promised you, that the fight goes on and on!”

The Fight Goes On -levyä voi suositella varauksetta kaikille valkoisen musiikin ystäville. Myös levyn ulkoasu miellyttää vanhaa nahkapäätä: kannessa on kuva kaatunutta toveriaan hakaristilippu kädessään hyvästelevästä Hitler Jugend -pojasta, kansissa omistukset Ian Sturatille ja Eric Banksille sekä bändin kuva jossa ukot poseeraa Lincoln Parkin museoviikinkilaivan luona valkonauhaiset Doc Martensit jaloissa ja sotavasara kädessään. Vaikka tietenkin on ymmärrettävää että ZOG:in painostuksen alla kansien kuvitusta on mietittävä nykyään tarkkaan että levy voidaan julkaista, toivoisi tällaista old school meininkiä näkevänsä lisää näinä päivinä.

Arvio: El Tiburón Blanco (marraskuussa 2017)

RAC-klassikot osa 3: PLUTON SVEA: Stöveltramp (Ragnarock Records, 1995)

(Arvio tehty 1990-luvun jälkipuoliskolla)

Eskilstunan pahat pojat jatkavat uudella levyllään samalla melodisella ja vanhahtavalla rock´n`roll linjalla kuin esikoisalbumillaan Genom Kamp till Seger. Jonkinlaisessa kulttimaineessa takavuosina olleen Pro Patrian (khrmm…) rauniolle perustettua Pluton Sveaa voisi kai pitää eräänlaisena Hurriganensin ja Mistreatin risteytyksenä, mitä tulee musiikilliseen poljentoon ja sanoitusten radikaalisuuteen.

Kaiken metallisen möyrinän keskellä Pluton Svean Stöveltramp on sympaattisen vanhanaikainen levy white power -skenessä. Levyllä lauletaan sekä ruotsiksi että englanniksi, mikä ei ole minusta lainkaan huono ratkaisu. Sanoituksissa käydään suoraan asiaan, eikä kuulijoiden tulkinnoille jätetä varaa väärinkäsityksille sellaisissa rokkirynkytyksissä kuin “Nu drar S.A. ut”, “Thailändska småpojkar”, “Fjärde Riket” ja “Hail The Swastika”.

Kaverit osaavat myös virnuilevan huumorilajin, sillä albumille on levytetty sosialistien pyhänä renkutuksena pitämä “Kansainvälinen”. Ruotsiksi esitetty “(Inter)nationalen” kappaleen perushenki on pienestä piruilusta huolimatta sosialistinen – nimittäin kansallissosialistinen. Toisen huumorpläjäyksen yhtye tarjoaa kappaleessa “See You later…(racetraitor)”. Kappalehan tunnetaan parhaiten Bill Haleyn esittämänä, alkuperäiseltä nimeltään “See You later Alligator”.　

Jos olet kyllästynyt pitkiin kitarasooloihin ja epämääräiseen mörinään, josta ei saa useinkaan selvää, niin silloin sinun kannattaa ladata cd-pesään Pluton Svean hieman punkisti soundaava Stöveltramp. Levy on positiivisella elämän asenteella varustettua rotutietoista white poweria, joka riittävän lujaa soitettuna panee kummasti myös SPR:n pakolaisavussa työskentelevän suomenruotsalaisen seinänaapurisi adrenaliinin virtaamaan suonissa – tosin eri syystä kuin sinulla.

RL

RAC-klassikot osa 2: Skrewdriver: Waterloo Live `92 (ISD Records, 1994)

Arvio on julkaistu aikaisemmin lehdessä Pro Patria 1(7) 1996.

Lontoon Waterloon rautatieasemalla 12.9.1992 sattunut vakava mellakka on kuuluisin skinheadien rock konsertista syntynyt rähinä Englannissa sitten vuoden 1981, jolloin Etelä-Lontoon Acklam Hallissa skinheadit ja aasialaiset maahantunkeutujat ottivat rajusti yhteen, koska Oi bändit, etunenässä The 4-Skins, rohkenivat soittaa siirtolaisten valtaamalla asuinalueella.　

Waterloon tapahtumat saivat alkunsa siitä, kun nationalistinen bändijärjestö Blood & Honour mainosti näyttävästi lehdessään Skrewdriverin Lontoon paluukonserttia. Mainokseen oli merkitty konsertin tarkka ajankohta ja tapaamispiste, josta oli tarkoitus siirtyä itse konserttipaikalle. Näin julkinen WP-konsertin mainostaminen houkutteli Waterloon asemalle tietysti satoja värillisiä sekä identiteetistään epävarmoja vasemmistolaisia, ns. valkoisia neekereitä, joista suurin osa oli narkomaaneja, sosiologian “opiskelijoita” ja homorintaman aktiiveja.

Oikeastaan koko mellakan syypää oli silloisen No Remorsen laulajan ja Blood&Honour -lehden päätoimittaja Paul Burnley. Miten hän saattoi olettaa, ettei tuollaisen konsertin julkinen mainostaminen muka aiheuttaisi mitään ongelmia? Jo 1980-luvun puolivälistä lähtien on ollut selvää, että valkoisten nationalistien rock-konsertteja häiritään kaikin keinoin niin viranomaisten kuin äärivasemmistolaisten provokaattorien toimesta. Luuliko Tristan “Paul Burnley” Bellany todella, että roskaväki olisi sillä kertaa jättänyt mellakointimahdollisuuden käyttämättä?

Mellakka mellakoitiin, mutta itse pirukaan ei estänyt pitämästä konserttia. Dirlewanger ja No Remorse lämmittelivät illan itseoikeutettua pääesiintyjää Skrewdriveriä, jonka setti myös äänitettiin. ISD Records ehti julkaista Skrewdriverin konserttiosuudesta levyn pari vuotta sitten, mutta poliisit takavarikoivat lähes koko painoksen. Onneksi alkuperäistä konserttinauhaa ei löydetty ratsiassa ja se päätyi onnellisesti uudelle CD:lle nimellä Waterloo Live `92.

Levy ei eroa soundeiltaan paljoakaan R.O.R:n julkaisemasta Live&Kicking tupla-LP:stä, joka on tallenne Skrewdriverin 1990-luvun taitteen Saksan keikkojen parhaista paloista ja Englannin Staffordshiressä pidetystä konsertista. Waterloo Liven 19 kappaleen konserttitaltiointi on varsin onnistunut albumi, jonka hurjinta antia ovat laulaja Ian Stuartin kappaleiden välissä pitämät tuimat palopuheet. Nehän ovat siivottu pois lähes kokonaan Live&Kicking -levystä, koska R.O.R. ei halunnut lisää hankaluuksia Saksan viranomaisten suunnalta.

Ikävää, että Ian Stuart kuoli vain vuosi tämän konsertin jälkeen juuri kun Skrewdriver oli tekemässä uutta paluutaan. Waterloo Live `92 kunnioittaa Ianin muistoa juuri sellaisena kuin me hänet haluamme muistaa: tinkimättömänä mutta samalla huumorintajuisena taistelijana, joka antoi kaikkensa valkoiselle liikkeelle.

RAC-klassikot osa 1: Angry Aryans: Racially Motivated Violence (LP re-issue, Little Car Of Hate Records, 2017)

Klassikkolevyjen sarja. Veriyhteys kollektiivi alkaa esitellä legendaarisia, merkityksellisiä ja voimansa säilyttäneitä klassikkolevyjä vuosien varrelta. Moni Suomalainen kansallismielinen ihminen omaa yllättävän rajallisen tiedon kansainvälisistä bändeistä. Kourallinen itsestäänselviä isoja nimiä on tuttuja kaikille, mutta sen ulkopuolella on niin uudistajia kuin esityskielen tai saatavuuden vuoksi pienelle huomiolle jääneitä levyjä.

Angry Aryans: Racially Motivated Violence (LP re-issue, Little Car Of Hate Records, 2017)

Italialaisen HFB-orkesterin pomon, Alessandron, levylafka LCOH jatkaa hienoa kulttuurityötään tällä julkaisulla. Paketti on juuri niin laadukas kuin voi odottaakin eli rahalle saa todella vastinetta. Hyvälaatuinen vinyyli paksuine pahvikansineen ja neliväriliitteineen on kaukana niistä kusisista bootlegeista, joita näimme vielä markkinoilla reilu 10 vuotta sitten. Jos tämän tasoinen julkaisu maksaa 25€ plus postikulut, niin en pidä sitä pahana. Tämä nyt pienenä piikkinä niille, jotka jaksavat motkottaa näiden uusintapainosten hinnoista.

No itse asiaan eli Angry Aryans -yhtyeen ensimmäiseen viralliseen kokopitkään vuodelta 1999, jonka julkaisi alun perin jo liki unohdettu Tri-State Terror Records. Resistance Records osti oikeudet levyyn vuonna 2002 ja julkaisi sen cd-formaatissa. Nyt siis oikeudet myytiin Resistancelta Italiaan ja käsissäni on tämä uusintajulkaisuvinyyli.

AA oli kotoisin autoteollisuudesta sekä soul-musiikista tutusta Detroitista ja bändin olemuksessa ja kokonaissoundissa huokuu tämän neekeröidyn ja likaisen teollisuuskaupungin tuska ja ahdistus. Vihaista RAC/hardcorea juuri niin kuin parhaat jenkkibändit tähän aikaan takoivat. Toki bändin huippuhetket koettiin vasta seuraavalla kakkoslevyllä ”Too White For You” (2000), johtuen pitkälti paremmasta tuotannosta ja biisimateriaalista.

Kuitenkin tällä levyllä on todella arvoa, koska lähes ikivihreät viha-schlagerit kuten ”Still just a Nigger”, ”Nigger lovin’ whore”, ”Race-mixing is treason”, ”Bring it down” ja ”Faggots (Give rainbows a bad name)” ovat jääneet jo valkoisen rock-musiikin historiaan. Tämä levy jos mikä sopii perjantaiseen iltaan ennen kapakkaan lähtöä; kunnon kähinä on päällä jo alkusekunneista alkaen eikä hymy nouse kasvoille koko vajaan 30-minuuttisen aikana. Inhorealismia kyllä, vihaista totta kai, mutta yhtä kaikki niin todellista ja aitoa.

Masterointi on tehty kunnolla ja levy soundaa yhtä voimakkaana kuin originaalilla cd:llä. Levyllä ei toki ole ”Browntown burning down”- ja ”White nigger loser”-kappaleiden kaltaisia klassikoita, mutta täyslaidallisen amerikkalaista vihaista hardcorea se tarjoaa. Ja jos joku kommunisti väittää, että tämä ei ole hardcorea, koska ”rasismi, homofobia ja yhyyhy…”, niin ko. ”ihmisoletettu” ei tiedä mitä HARDCORE tarkoittaa.

Ja kuten levyn takakannessa lukee; ”A simple understanding Nigger, just look into our eyes. In order for our race to live, yours has gotta die.”

Teksti: H8J

Vuosipäivän video: ISD (11.8.1957-24.9.1993)

(video kappaleeseen Time to die)

Elä aina täysillä, älä koskaan lopeta

loppuun asti riko sääntöjä
älä anna ihmisten määräillä mitä tehdä
sillä vastuulla ovat omat päätöksesi

Elä elämä aina täysillä
sillä pian on aika kuolla

Ihmiset korkeissa viroissa koittavat sinua rajoittaa
he uskovat että voivat ihmisten elämään vaikuttaa
älä anna heidän sinua masentaa, vaan murskaa valtaistuimet
et voi tietää onnistuisitko ellet ole koittanut

Elä elämä aina täysillä
sillä pian on aika kuolla

Uusi päivä, tulossa pian, juuri ajoissa pelastamaan
Uusi päivä, tulossa pian, kohta on aika kuolla
Uusi päivä, tulossa pian, juuri ajoissa pelastamaan
Uusi päivä, tulossa pian, kohta on aika kuolla

Elä elämä aina täysillä
sillä pian on aika kuolla

Jos aiot puhua mitä todella ajattelet, he sen yrittävät estää
hyvät ja ylpeät eivät puheenvuoroa saa
heidän on pakko yrittää nujertaa ylpeytesi
heidän yhteiskunnalleen kelpaa vain nöyrät ja hiljaiset

Elä elämä aina täysillä
sillä pian on aika kuolla

Suomalainen kansallismielinen musiikki

Veriyhteys ei ala halkomaan hiuksia mitä kaikkea kansallismielisyyden termi pitää sisällään. Kansallismieliseen kenttään selvästi kuuluvista bändeistä osa haluaa tehdä pesäeroja erilaisten poliittisten vivahteiden perusteella. Osalle kansallismielisyys on rotukysymys, toisille taas kulttuurin ja tradition kysymys. Osalle se on konservatiivista, osalle radikaalia ja uudistusmielistä. Osalle kysymys on yhä historiallisista, ennen kaikkea sotahistoriallisista seikoista. Toisille kyky sivuuttaa ne, uusien haasteiden edessä.

Veriyhteys uskoo että toiminta määrittää itsensä. Näennäisesti ristiriitaisten pyrkimysten ja ideaalien käytännön menetelmät ja lopputulos johtaa pitkälti samaan suuntaan. Vähintään siinä määrin, ettei yksilöllä tai bändillä ole mahdollisuutta määrittää julkisuuteen laskemiensa energioiden lopputulosta.

Olemme saaneet lukea useammasta lähteestä että nk. natsimusiikki on laskusuhdanteessa. Tämä päätelmä on tehty siitä, ettei julkisuudessa ja erinäisten sosiaalisen median toimijoiden surkuhupaisissa blogeissa ole kirjoitettu tarpeeksi skandaalinkäryisiä artikkeleita muutamaan kuukauteen.

Tulkinta on täysin väärä. Tilanne on käytännössä päinvastainen. Emme elä laskusuhdannetta, vaan tilannetta jossa ilmiö on niin normalisoitunut että se on jo osa tavanomaista Suomalaista alakulttuuria, eikä loputtomasta julkaisujen tai keikkojen virrasta nouse esiin kuin sattumanvaraisesti valikoituja tapauksia.

Yhden suurimman kotimaisen musiikkilehden, Rumban, kirjoittaessa Suomalaisesta valkoisesta kapinamusiikista, lehti odotti paskamyllyä. Sitä ei koskaan tullut. Muutama sarkastinen kommentti rajojen rikkomisesta näkyi netissä. Metal-musiikin lehdet ja sivustot voivat nostaa klikkijournalismin kauhut esiin, mutta samaan aikaan noteerata positiivisesti bändit joiden maine on valtavirrassa kyseenalainen. Isoimmat metal-musiikin festivaalit nostavat lavalle vuodesta toiseen bändejä joiden maine aiheuttaa hiljaista narinaa, lähinnä yksittäisten toimijoiden anonyymeissä blogeissa. Satojen, jopa tuhansien ihmisten vaellus paikan päälle kertoo ilmiön toisen puolen.

Kaikkein radikaaleimpia keikkoja on järjestetty enemmän kuin ikinä suomalaisen kansallismielisen musiikin historiassa. Jokainen yritys sabotoida keikkojen järjestämistä, on johtanut suurimmillaan vain suunnitelman pieneen viilaukseen. Yhtään keikkaa ei ole onnistuttu perumaan ja yrityksiäkin on olemassa vain kourallinen. Saatu huomio on toiminut ilmaisena mainoksena, jonka avulla paikalle on saapunut yleisöä jopa tavallista enemmän.

Lehtien, blogien ja nettifoorumeiden julkaistessa paljastavia tietoja, seuraus on vain hiljaisuus. Shokki-artikkelit kerää pari hassua peukutusta sosiaalisessa mediassa, joista puolet on trollaavien sivussa naurajien ironisia tykkäyksiä. Kuin muistuttaakseen että myös asianomaiset lukevat artikkelit. Keikoille tulee sadoittain ihmisiä ja levyjä ilmestyy kasvavaan tahtiin.

Suomessa julkaistaan enemmän uusia levyjä kuin koko Skandinaviassa yhteensä. Europe Erwache on laajentanut skaalaa mitä wp levy-yhtiöt perinteisesti julkaisee. RAC materiaalista folkin kautta martial industrial ja voimaelektroniikka levyihin. Sakaramiina on keskittynyt kotimaisen ja ennen kaikkea suomenkielisen musiikin julkaisuun. No Sign Of Life on myöhempien omistajiensa ohjauksessa profiloitunut RAC, viha-grind ja jopa kansallissosialistisen Saksan musiikki ja puhe levyjen uusintajulkaisuilla. Breath Of Pestilence on julkaissut useita kansainvälisesti olennaisia NSBM bändejä ja kotimaisia merkkipaaluja kuten uusimmat Devilry albumit. Rinnalla elää laaja verkosto radikaalin musiikin jakelijoita, bändejä, kauppoja, divareita ja keikkajärjestäjiä. Osaa motivoi puhtaasti perinteinen kapinahenki.

Mikään ei ole parempi vaakakupin kallistaja kuin epäpoliittisen järjestäjän pyyteettömän paskaduunin sabotointi. Kun omat rahat ja vaivan likoon laittaneelle järjestäjälle tulee antifasistit huutelemaan, se johtaa kerta toisensa jälkeen vastakkainasetteluun jossa he eivät voi voittaa. Heille on pieni lohtu jos yksi sadoista black metal bändien keikoista päädytään siirtämään toiseen baariin, jos sadoittain ihmisiä on silmänräpäyksessä muutettu skeptiseksi tai jopa vihamielisiksi antifasisteja ja heidän toimintatapojaan kohtaan. On mielenkiintoista pohtia, mitä kuvitellaan saavutettavan käytöksellä jossa tullaan komentamaan ja painostamaan musiikkikulttuureihin joita he eivät itse ymmärrä. Jos kulminaatio on Rasmus verkoston mammat kauhistelemassa metal musiikin karkeutta ja facebookin kommentoijat naureskelemassa itse keksimälleen ”peppukivulle”, on saavutukset melkoisen laihoja.

Lehtiä, kirjoja, blogeja, nettiradioita, ynnä muuta löytyy. On sekä riippumattomia toimijoita että järjestöjen bannereiden alla tapahtuvaa. Osa toiminnasta on sympaattista puuhastelua, osa ammattimaista ja tavoitteellista toimintaa. Osa rajoja ja motiiveita hämärtävää sumua, hämmentämässä kurttuotsaista vihollista joka historiallisine analyyseineen yrittää ymmärtää tekojen miesten mielenliikkeitä.

Suomessa on poliittisia toimijoita ja kadulla vaikuttavia järjestöjä, joille annamme täyden tuen. Veriyhteys itse operoi ennen kaikkea kulttuurin saralla, pääpainon ollessa musiikki ja siihen tiiviisti liittyvä rinnakkainen toiminta. Suomalaisen kansallismielisen musiikin rintamalla tapahtuu paljon. Siksi Veriyhteys tekee katsauksen viimeaikaisiin tapahtumiin.

Vanhemmista bändeistä Sniperin uusi levy tavallaan jo ilmestyi. Moni on ihmetellyt huonoa saatavuutta. Kuulemamme mukaan kansissa tapahtuneen virheen vuoksi painos vedettiin pois myynnistä ja lopullinen myyntiin päätyvä painos antaa vielä odottaa.  Myös uutta kokoelma levyä on näkynyt. Bändin suosio on suurinta ulkomailla, jossa levyjä on myyty tuhansittain.

Mistreat on kesällä studiossa nauhoittamassa uutta kauan odotettua albumia. Bändin jäsenet ovat vihjanneet että tyyli suuntaisi takaisin Flame From The North aikakauteen. Kappaleita oli valmiina niin runsaasti että odotettavissa on pitkä albumi. Näennäisen hiljaisten vuosien aikana Mistreat on kunnostautunut kiertämällä ahkerasti ympäri maailmaa ja bändin tuotanto on vihdoin lähes kokonaisuudessa julkaistu vinyyli-formaatissa. Viime vuosina on myös nähty niin kokoelmaa kuin livetallenteita, t-paitoja ja muuta pienimuotoisempaa. Muke totesi ettei halunnut tehdä levyä ilman todellista asiaa. Maailman nykytilanteessa sanomisesta ei ole pulaa.

Kotkalainen Street Sweepers on pitänyt hiljaiseloa. Sen on rikkonut vain Mistreat Productionsin tänä vuonna tekemä tekemä vinyyli versio 2013 vuoden demosta.

Pylvanainen on jatkanut tasaisen varmaa julkaisutahtia. Nopeaan tahtiin kolme pitkäsoittoa tehnyt yhtye ei ole rauhoittunut. Kokoonpanovaihdoksista huolimatta uutta materiaalia on tahkottu jo paljon. Syyskuussa bändi on ensimmäistä kertaa Etelä-Suomessa keikalla. Sinne kannattaa suunnata.

Pienelle piirille kasettidemoja tehtaillut Korpisota on kuin astetta asiallisempi ja maltillisempi versio Pylvanaisesta. Korpisota teki juuri kappaleita tulevalle Suomalaista radikaalia rock musiikkia esittelevälle Suomen Puolesta –kokoelmalle, joka ilmestyy ulkomaisella levy-yhtiöllä LP julkaisuna. Mukana myös äskettäin ensimmäiset vinyylit tehneet skinhead bandit, Wrongdoersin tuhkista noussut King’s Cross ja Kuopion suunnalta ponnistava Dead Nation. Mukana kokoelmalla myös Pagan Skull, Vapaudenristi ja Arskan bändeistä Kareliaani, Arska & Hakkapeliitat sekä Diamond aXe. Levy on positiivinen esimerkki tilanteesta jossa kansallismieliset tahot eivät enää arastele maineensa perään. Äärivasemmiston räkänokille jokainen anarkisti-transuilun ulkopuolinen asia edustaa ”fasismia”. Miksi vetää tiukkoja oppilinjoja omalle puolelle vain heidän mielikseen? Isänmaan puolesta, jokainen panoksellaan, kyvyillään ja visiotaan seuraten. Yhteinen vihollinen on selvä ja vihollisen pillin mukaan ei enää kannata tanssia. Mitä muuta ohjenuoraa kaivataan? Murehtiminen fiktiivisestä tulevaisuuden järjestelmästä tai vivahde-ero toimintatavoissa ei saa olla este, eikä tekosyy apatiaan. Emme ole kuoropoikia joiden kuuluisi ripittää ja moralisoida toisiaan ja itseään jokaisen pienen epäpuhtauden vuoksi. Toisten ja sitä myöten itsensä jatkuvaan kampitteluun ja nurkkaan ajamiseen johtavaa ajatuksenkulkua on hyvä välttää.

Bändien erilaisista strategioista ja toimintatavoista on esimerkkejä, joista kaikki on tuottaneet tuloksia. Marder on luonut ahkerasti kansainvälisiä yhteyksiä ja myös keikkaillut ulkomaita myöten. Uutta materiaalia pitäisi olla tulossa. Tiukan poliittisen musiikin ystäville Marderin aggressiivinen viesti osuu ja uppoaa.

Toisenlaista lähestymistapaa näyttää esimerkiksi Vapaudenristi. Se on normalisoinut kansallismielistä musiikkia, jatkamalla tiivistä keikkailua erilaisissa keikkapaikoissa ja eri musiikkityylien edustajien kanssa. Luoden siltoja valkoisten veljeskuntien ja tavanomaisempien musiikkifanien välillä. Bändin tekstit ovat öykkärimäisen vihan sijaan kutsuhuuto, johon vastaa moni joka ei aiemmin ole radikaalista rock musiikista perustanut. Bändin maine on 10 vuoden kuluessa kiirinyt ulkomaille ja monet vanhat loppuunmyydyt julkaisut on tällä hetkellä halutumpia kuin koskaan. Kanadalaisen Ce Jour Viendran kanssa tehty split vinyyli on tuorein päivänvalon nähnyt levy useamman vielä jonossa odottavan pienimuotoisen julkaisun jonossa.

Valkoiset Paholaiset on tehnyt kappaleita mm. Crew 38 -kokoelmalevyille. Pienten kokoonpanovaihdosten myötä muutakin on työn alla. Toivottavasti myös keikkoja. Kokoelmat ovat levinneet pääasiassa ulkomaille, mutta suomeksi laulavalle yhtyeelle olisi varmasti kysyntää kotimaassakin. 

Civic Duty on lähes päinvastaisessa tilanteessa. Keikkoja on ollut vuosien mittaan useita, mutta fyysisesti julkaistua materiaalia ei toistaiseksi ole. Tätä selittää sekä kokoonpanossa tapahtuneet muutokset, että poliittinen toiminta, joka on usein priorisoitu musiikkiharrastusten edelle.

Pagan Skull on onnistuneen toisen albuminsa jälkeen nauhoittanut kappaleita split vinyyleille ja aiemmin mainitulle Suomen Puolesta LP kokoelmalle. Tuorein julkaisu on toistaiseksi Veriyhteys 2: Kerettiläiset Trubaduurit kokoelma CD, jolla bändi osoittaa poikkeuksellista oman linjan kulkua versioimalla Impaled Nazarenea akustisesti, omien kappaleiden akustisten versioiden ohella! Bändin täysin omaleimainen tyyli ja toimintatapa on hyvä esimerkki kotimaisesta skenestä. Täällä ei vain matkita nostalgia mielessä ulkomaiden menneiden vuosikymmenten kunnianhetkiä, vaan tehdään myös omaperäistä ja uutta. Niin musiikillisesti, kuin toimintatapojen puitteissa. Turvallisen siistiksi hiotuista nykyajan ulkomaisista oikeistobändeistä tuttua tunnelmaa ei löyty Suomesta. Tarjolla on ennenkaikkea karkeus, raakuus ja hillittömyys.

Aiemmin vain youtubessa materiaalia levittänyt Hate Oath julkaisi ensimmäisen demonsa 8.8.2017. Karkean ja rujon radikaalin kansallismielisen vihanpidon raakuus on sitä luokkaa että bändi tuskin niittää samaa suosiota kuin Mistreatin kaltainen melodisen punkrockin avulla voisi. Raadollisen alakulttuurin seasta sille löytyy varmasti laaja kannattajakunta joka ei saa nykyaikaisesta siististä oikeistorockista sitä samaa energiaa mitä soittotaidon rajamailla kompuroiva vanha RAC tarjosi. Hate Oath ei näyttäydy nostalgiselta, vaan yhdistelee hieman horjuvalla yhteensoitolla RAC klassikoiden suomalaisia käännöksiä, sekä omaa tuotantoa joka etenee skinhead rock laahauksesta raskaampaan viha-hardcoreen. Demo CDr on tehty asiallisilla saundeilla ja ammattimaisen CD julkaisun näköisesti. Levyn lopettava kappale antaa demosta hyvän kuvan, mutta sisällön monipuolisuus ei tule siitä täysin ilmi.

(Linkki Hate Oath -kappaleeseen "Riimulipun alla")

Hate Oathin lähimastossa liikkuva, kansallissosialistisen eetoksen jyrkemmän ja väkivaltaisemman puolen sanansaattaja Genocide Wolves on Suomessa ja Ruotsissa soitettujen keikkojen lisäksi julkaissut vain demon ja pari paljon kehuja saanutta kappaletta Veriyhteys-kokoelmalla. Genocide Wolvesin kuulumisia on kyselty ulkomaita myöten. Vaikka julkisuuteen asti ei näyttöä ole vielä tarjolla, debyytti albumi on ollut työn alla ja Genocide Wolves kertoi että iso osa materiaalista on jo nauhoitettu.

Suomen Johnny Rebel, eli Joni Kapina, heitti ensimmäisen keikkansa alkukesästä. Demokasetilta tuttu esittäjä vetää todellista mustaa huumoria. Röyhkeän trubaduurin tekstit on niin hurjia, että jokaisesta rapsahtaisi syyte kiihottamisesta kansanryhmää vastaan mikäli Jonin kappaleet lähtisivät leviämään laajemmin.

Samaan kategoriaan on laskettavissa Dead Kommunist, joka tympeän nimensä alla pyrki tekemään loukkaavimman ja rasistisimman levyn jota Suomessa on tehty. Albumilta löytyvien kappaleiden sanoma on suorasukainen ja törkeä. Iso osa Suomen kansallismielisistä bändeistä pyrkii ainakin näennäisesti asialliseen ilmaisuun, Dead Kommunist vetää kaiken niin yliampuvasti, että lähestymistapa jakaa ihmisiä kuin Yhdysvaltojen rajuimpien hatecore bändien aktivoituminen. Osa näkee että patologisen vihan ja ekstaattisen rotuteurastuksen promotointi on lähtökohtaisesti haitallista aatteelle. Toiset taas näkee sen kapinan, alakulttuurin ja rock’n’rollin periaatteita jatkavana positiivisena ilmiönä. Rock musiikki on aina shokeerannut. Rock musiikki on aina rikkonut tabut, ulostanut kotinurkkiin ja viitannut kintaalla moraalisaarnoille. Emme voi odottaa että kansallismielisyyden ja rock musiikin ristisiitos tuottaa vain yhtä lopputulosta. Ylvään ja voimakkaan lisäksi on tarjolla vahingoniloinen röhönauru joka lähtee alhaisempien viettien ja motiivien parista.

Mikäli karkea huumori on nopeasti naurettu, Suomessa on myös täysin uutta radikaalia kansallismielistä musiikkia. Esimerkkeinä toimii esimerkiksi Puhdistus ja Vastausmerkki. Puhdistus on Suomessa ennenkuulumaton ja poikkeuksellinen, sillä se ei musiikillisesti nojaa rac poljentoon tai metalliseen hardcoreen, vaan yhdistää suorasukaisen sanomansa perinteiseen hardcore-punk musiikkiin! Albumi on huhujen mukaan tulossa loppuvuodesta 2017. Toistaiseksi kuultavissa on ollut vain netistä löytyvä ennakkokuuntelussa ollut kappale. Veriyhteys sai luvan julkaista toisen näytteen tulevalta levyltä.

Vastausmerkki jatkaa kunniakkaasti RAC ja oikeistorockin jylhempää perinnettä. Suomalaisille bändeille poikkeuksellinen suoraviivainen kansallissosialistinen eetos, joka keskittyy aatteen ylevään ja voimakkaan puhtaaseen puoleen. Demon neljällä kappaleella ei haukuta tai loukata, vaan juhlistetaan kansallissosialismia vastauksena ja voitokkaana elämänasenteena.

Musiikissa on kuultavissa hieman Sniperin ja Mistreatin vaikutetta. Yksittäisiä Sniper kappaleita kuten ”To Our Finland” tulee mieleen missä reipas poljento yhdistyy melodisiin kitaraliideihin. Suomalaista saundia vahvempana on yleinen Saksalaisen oikeistorockin vivahde. Yksittäistä bändiä ei ole helppo määritellä, mutta esimerkiksi Freikorps tai Lunikoffin uudemmat tulee paikoitellen mieleen melodisista kappaleista. Metallisempia demppikitaroita ja melodisia lead kitaroita yhdistellään sekä nopean rempseisiin että hitaampaa aatteellista paatosta sisältäviin kappaleisiin. Matalalta karjahteleva, mutta ei metallisen muriseva laulutyyli yhdistettynä siistihköön studiotuotantoon. 

Vastausmerkin lähimmäksi Suomalaiseksi vertailukohdaksi nousee Sankar’hauta, joka on toistaiseksi julkaissut vain Veriyhteys-kokoelman kappaleet. Studiosessiosta on julkaisematta pari kappaletta ja lisää on tulossa. Myös keikoista on ollut puhetta. Sekä Sankar’hauta että Vastausmerkki näyttäytyy suoraselkäisenä ja tiukkana, asia edellä musiikkia luovana yhtyeenä. Sankar’hauta kumartaa isosti menneen Suomen uroteoille ja isänmaan sankareiden uhrauksille, kun taas Vastausmerkki on radikaali tulevaisuuteen katsoja, joka ei tarvitse kysymysmerkkiä kyseenalaistamaan, eikä huutomerkkiä alleviivaamaan, kun vastausmerkkinä on suoraviivainen hakaristi.

Mikäli katsomme laajalla perspektiivillä, Suomessa on mittava määrä kansallismielisen musiikin alle menevää materiaalia. Niin musiikillisesti kuin sisällöllisesti. Kokeellisen materiaalin puolelta Straight Arm Salute, Veri ja Maa ja Musta Enemmistö on kaukana ”skinhead rockin” traditioista, mutta ei millään tavalla vähäisempiä. Koko ajatus siitä että kansallismielisyys kulminoituisi skinhead musiikin historiaan on hylättävä. Musiikkikulttuuri on elänyt vuosikymmeniä ja muodostanut mielenkiintoisia uusia virtauksia.

On kovan hardcoren jalostuneita muotoja. Neo-folk, martial industrial, metal musiikin moninaiset muodot – nsbm etunenässä. Emme tässä artikkelissa pureudu noiden tyylilajien edustajiin, mutta palaamme aiheeseen sopivassa ajankohdassa. Moni rajamailla liikkuva yhtye ei ole leimallisesti poliittinen tai heidän pyrkimyksensä ei edusta arkirealismia. Katse on suunnattu myyttiseen Eurooppaan tai Suomeen, jota ei ehkä koskaan ole ollut konkreettisesti olemassa, visionäärien idealististen havaintojen ulkopuolella. Se ei tee asiasta vähemmän käyttökelpoista, eikä edes vähempää totta.

Kansallismielisyyden rakennuspalikat ovat monimutkaisempi sekoitus kuin pelkkä lista kiistattomista faktoista. Voimme perustella järkevästi miksi itsesäilytysvaisto tai omista huolehtiminen on konkreettisesti tärkeää. Mutta mikäli maailmankatsomuksessaan psykoottinen vasemmisto hylkää jopa luonnonlakien todeksi näyttämiä elämän perusasioita, ja pakkomielteisesti haluaa suhtautua kriittisesti jopa mainitun kaltaisiin itsestäänselvyyksiin, päädymme pian keskusteluun jossa on helpoin todeta että kyse on uskon ja hengen asiasta. Emme voi perustella itsesäilytysvaiston tai oman ja vieraan välillä olevan taistelun merkitystä ihmiselle joka vaatii sille loputtomia perusteita. Riittävän monen kysymyksiä latelevan kyseenalaistamisen jälkeen, päädymme kuuntelemaan änkyttävää eksistentialistia, joka ei murheessaan ja itsetuhoisuudessaan kykene näkemään metsää puilta. Ei ole syytä selittää ihmiselle, joka ei selitystä voi uskoa. Heidän roolinsa kansakunnan joukossa on vain muistuttaa muita siitä etuoikeudesta mikä on ihmisellä, jolla on sentään joku luonnollinen yhteys luonnon ikiaikaiseen kiertokulkuun, eikä vankina älyllisen nokkeluuden turhautuneessa ja itsetuhoisessa vieraantumisessa.

Vaikka erilaisen perspektiivin omaavat ihmiset kammoksuttaa vasemmistoa, heidän omat ikoninsa ja hatarat pseudotieteelliset oppirakennelma nähdään todellisuutena. Meidän myytit, meidän kokema todellisuus tyrmätään vaarallisena haihatteluna ja vainoharhana. He kammoksuvat asiaa, sillä he tietävät metapolitiikan voiman. He tietävät massojen sielun olevan nopea liikkeissään ja alttiina vaikutteille. Mikään ei kauhistuta enempää kuin ajatus että vuosikymmenten määrätietoisen indoktrinaation ja massahurmoksen lailla etenevien monikulttuurijuhlien tulokset voidaan murskata muutamalla tosielämän kokemuksella, mieleen syöpyvällä uutisella tai jopa tunteisiin vetoavalla taidekokemuksella. He ovat nähneet musiikin ja kulttuurin voiman ja tietävät siinä piilevän potentiaalin. Niin yksilöihin kuin massoihin vaikuttamiseen. Heitä pelottaa mitä käy, kun valkoinen mies herätetään ikuiseen maailmanjärjestykseen. Kun rauhanliikkeen ja humanismin henkisesti kuohitsemat havahtuvat maan ja veren kutsuun ja asettuvat modernia maailmaa vastaan.

SUOMESSA ESIINTYNEET ULKOMAALAISET RAC-YHTYEET

Suomen ensimmäisen RAC-konsertin mainos.
Keikka oli kuitenkin Espoossa.

Kommunismin ja sen henkisestä perinnöstä sikiävän monikultturismin vastainen RAC (Rock Against Communism / Capitalism) löi Suomen konserttirintamalla läpi vasta 1990-luvun alussa, jolloin Neuvostoliitto oli juuri romahtanut. Iso-Britanniassa 1970-luvun lopulla syntynyt RAC-liike ja sen bändit tunnettiin 1980-luvulla maamme skinheadien keskuudessa varsin hyvin, mutta tuohon aikaan ne eivät vielä innostaneet perustamaan omia yhtyeitä muutamia yritelmiä lukuun ottamatta. Niistä ehkä vakavin ja poliittisin oli vuonna 1983 vaikuttanut tamperelaisbändiSkinheads. Sen sijaan Tenavatuokio ja Terve Päänahka olivat enemmän Oi-genreen kuuluneita yhtyeitä, joista on vaikea löytää mitään RAC:n viittaavaa poliittisuutta. Tuohon aikaa ilmestyi myös muutamia skinhead-kulttuuria sivuavia pienlehtiä kuten Lähikauppa, Pöly ja Tampereen skinien lehti, mutta ensimmäiset varsinaiset white power -skinhead julkaisut ilmestyivät vasta 1990-luvun alussa (Skullhead, Ainaskin ja Pro Patria).

Vielä 1980-luvulla suomalainen skinhead-liike oli lähes täysin tietyn nuorisotyylin omaksuneiden pioneerien juttu, joka käy selväksi myös suurelle yleisölle kahdesta tv-dokumentista, Tampereen skineistä kertovassa pikku raportissa Anna palaa -ohjelmassa (Yle TV2, 22.8.1983) ja Helsingin skinhead-jengiä kuvaavassa tunnin dokumentissa White Power – Valkoinen valta (Yle TV1, 24.11.1988). Vielä tuolloin suomalaisen skinhead-kulttuuriin moottorina ei toiminut yhteiskunnallinen ja sosiaalinen muutos kuten Joensuussa 1990-luvun alkupuolella. 1980-luvulla meno oli muutenkin vähemmän puritaanista ja monet skinheadit kuuntelivat sulassa sovussa Oi:ta, 2Tone-skata, RAC:ta ja jopa 1960-luvun skinhead reggaeta. Silti Suomen skene oli alusta asti rotutietoinen, vaikka eräät Internetissä vaikuttavat trad-skinheadit yrittävät kirjoittaa uudelleen maamme nahkapäiden historiaa. Tosiasiaksi jää, että lukumäärältään pieni Sharp-liike ja nostalginen traditionalisti-skene ottivat ensimmäisiä haparoivia askeliaan vasta 1990-luvun alkupuolella.

Täysin vailla ideologisuutta Suomen skinhead-liike ei kuitenkaan ollut, sillä jo 1980-luvun alussa Helsingissä ja Tampereella ja vähän myöhemmin Kotkassa ja Turussa vaikuttaneille nahkapäille oli leimallista vahva neuvostovastaisuus ja antikommunismi. Sen sijaan Englannissa, Ranskassa ja Saksassa RAC:n kommunismivastaisuus muuttui viimeistään 1980-luvun puolivälissä avoimeksi siirtolaisvastaisuudeksi, koska tuohon aikaan ulkomaalaisten aiheuttamat sosiaaliset ongelmat alkoivat koskea konkreettisesti valkoista nuorisoa.

Koska Suomi oli koko 1980-luvun nousukauden ajan leimallisesti siirtolaisvapaa yhtenäiskulttuuri, skinheadit noudattivat puhtaammin RAC:n alkuperäistä ideaa, vasemmistolaisen kulttuurihegemonian vastustamista. Vasta 1980-luvun jälkimmäisellä puoliskolla liike alkoi täälläkin radikalisoitua, josta näkyvimpinä merkkeinä oli helsinkiläisten skinheadien vuonna 1987 perustama äärioikeistolaisjärjestö Kansallinen Kulttuuririntama (jonka lehden Valkoinen Rintama toimituskuntaan kuului 1990-luvun alussa nykyinen puolustusministeri Jussi Niinistö) sekä Kouvolassa uransa 1988 aloittanut avoimen rasistinen skinhead-bändi Mistreat, silloin vielä nimellä Synthetical Bastards.

1980-luvun toisella puoliskolla suomalaiset nahkapäät haistelivat ilmaa erityisesti Ruotsissa (kokoontumiset Tukholman Helikopterplattanilla ja parakki-kerholla Södermalmilla), sillä läheisen sijaintinsa vuoksi sinne oli vaivaton matkustaa ja luoda helposti suhteita. Halvan ja suositun Inter-Railin ansiosta myös Englannin ja Saksan skene tulivat monelle suomalaisnahkapäälle tutuiksi. Ruotsi pysyi kuitenkin tärkeimpänä RAC-liikkeen innoittaja eikä vähiten siksi, että siellä järjestettiin muutama tärkeä RAC-konsertti (mm. Skrewdriver v. 1987, Indecent Exposure v. 1988, Skrewdriver + Commando Pernod v. 1989, Skullhead v. 1990). Näitä konsertteja kävi katsomassa monikymmenpäinen suomalaisjoukko ja porukkaa täältä riitti myös pienempiin pelkkien ruotsalaisbändien kuten Dirlewangerin, Vit Aggressionin, ja Pro Patrian konsertteihin.

Jo tuolloin muutamilla aktivisteilla oli halua järjestää omia tapahtumia, mutta suurimpana esteenä oli kotimaisten bändien puute ja olematon tietotaito hankkia ulkomaalaisia alan bändejä. Tämän vuoksi on ymmärrettävää, että maamme suuret skinhead-kokoontumiset 1980-luvulla tapahtuivat valtavirtaisten skinheadtaustaisten orkesterien kuten Madnessin (itsenäisyyspäivänä 1985) ja Sham 69:n (keväällä 1988) konserteissa.

1990-luvun alussa rotutietoinen skinhead-liike alkoi levittäytyä myös pienemmille paikkakunnille, joka kasvatti nahkapäiden määrää huomattavasti. Aikaisemmasta eristäytyneestä alakulttuurista alkoi muodostua aito sosiaalisen protestin muoto, joka korostui somali-invaasion ja taloudellisen laman aikana. Espoossa joulukuussa 1992 järjestettyä konserttia voi pitää syystä maamme ensimmäisenä RAC-tapahtumana, johon oli hankittu ulkomaalainen pääesiintyjä, silloin vielä Blood & Honour -järjestön puolesta liputtanut ruotsalainen Agent Bulldogg. Konsertissa piti esiintyä myös Mistreat, mutta bändin keikka peruuntui, koska laulaja Muke oli Göteborgissa pidätettynä skinheadien ja siirtolaisten välisen yhteenoton vuoksi. Mistreatin peruuntumisesta huolimatta konsertti oli välitön menestys varsinkin tapahtuman jälkeen, jolloin Helsingin keskustassa notkuneet aggressiiviset afrikkalaiset saivat tuntea nahoissaan toistasatasapäisen skinhead-kommandon voiman.

Espoon tapahtuma rohkaisi parina seuraavana vuonna muitakin järjestämään RAC-konsertteja, vaikka niihin ei saatukaan ulkomaan vieraita. Niistä eräs ikimuistoisimmista oli Turussa tammikuun 20. päivä 1993 Cafe Noir -ravintolassa järjestetty Mistreatin konsertti, jonka jälkilöylyistä kerrottiin iltapäivälehdissä. Konsertin jälkeen skinheadit ja siirtolaiset joutuivat Humalistonkadulla tukkanuottasille (sic), jonka seurauksena usean kebab-paikan ikkunat rikkoutuivat. Parikymmentä nahkapäätä joutui pidätetyksi ja paikallislehdet kutsuivat tapahtunutta ”Humalistonkadun kristalliyöksi”. Vaikka tällaisissa konflikteissa, joissa nuori veri kuohahtaa, ei saavuteta poliittisesti mitään, ovat ne kuitenkin suurelle yleisölle todiste siitä, että väkisin tuotettu diversiteetti johtaa ennen pitkää eri etnisten ryhmien väkivaltaan.

Vähintään yhtä muistorikas RAC-konsertti pidettiin vuoden 1993 itsenäisyyspäivänä Vantaan Korsossa, jossa esiintyivät paikallinen Brutal Skins ja Mistreat. Juniorikäisten Brutal Skinsin kohkaamisesta pääsi nimittäin nauttimaan koko Suomen kanssa, sillä yhtyeen soittama Blitzin klassikko ”Someone’s Gonna Die” nähtiin seuraavana vuonna Ylen kanavalla esitetyssä jo legendaksi (tässä tuo kulunut ilmaisu pitää paikkaansa) muodostuneessa dokumentaarisessa natsifarssissa Sieg Heil Suomi. Salaa kuvattu konserttitaltiointi ehti kestää vain yhden kappaleen verran ennen kuin turvallisuusmiehet heittivät kutsumattomat Ylen nuuskijat ulos.

Vuosina 1993–94 kotimaisten RAC-keikkojen järjestäminen oli vireää ja ne pidettiin yleensä halvoissa keskiolutkuppiloissa, mikä sopikin hyvin lama-ajan tunnelmaan. Vasta keväällä 1995 konsertit alkoivat vetää suurempia yleisöjä, kun pääesiintyjiksi alettiin haalia ulkomaalaisia alan kuuluisuuksia.

Buumin aloitti maaliskuussa 1995 Helsingissä pidetty ruotsalaisen Midgårds Sönerin konsertti, mutta pankin räjäytti varsinaisesti saman vuoden elokuun Turun konsertti, jossa pääesiintyjinä olivat saksalainen Freikorps ja ruotsalainen Svastika. Iltapäivälehdet lietsoivat tapahtuman ympärille siinä määrin natsihysteriaa, että Turussa järjestettiin jopa viisisataa henkeä vetänyt mielenosoitus konserttia ja rasismia vastaan. Tämän vuoksi konserttipaikaksi sovittu ravintola City Soundi kaupungin keskustassa peruutti tapahtuman, mutta se ei estänyt järjestäjiä hankkimasta tilalle uutta paikkaa Runosmäen lähiöstä. Kuten arvata saattaa, ”rasismin vastainen” joukkohysteria synnytti itsessään väkivaltaa, sillä päivää ennen konserttia suomalaisvihalla lietsottu arabi puukotti provosoimatta neljää skinheadia (kuuleman mukaan seuraavana viikonloppuna tilit tasattiin). Paikalle yritti rynniä myös bussilastillinen pääkaupunkiseudun anarkisteja, mutta heidän onnekseen poliisi pysäytti tilausbussin jo ennen kehä kolmosta. Konserttipaikkana toimineen ravintolan ikkunat saatiin sentään yön pimeydessä keikan jälkeen rikottua ja spreijattua, tihutyön tekijöinä luultavasti paikalliset anarkomarkot.

Turun keikasta oppineena konserttien järjestäjät satsasivat entistä enemmän turvallisuuteen ja peruutusten varalta varapaikkojen etsimiseen. Näin toimittiin vuoden 1995 itsenäisyyspäivän konsertissa Helsingissä, jossa mielenosoittajat rääkyivät Helsingin skinhead-kerhon edessä, koska luulivat konsertin olevan kerhotiloissa. Tuokin tapahtuma kiinnosti mediaa siinä määrin, että Yle näytti ajankohtaisohjelmassaan anarkistien ja skinien välisen nujakoinnin. Ravintola Syntipukkiin siirretystä konsertista kertoi kokosivun jutussaan myös Helsingin Sanomat (11.12.1995), jonka otsikko kirkui ”Sieg Heil -huudot vauhdittivat skinien konserttia Syntipukissa”. 1990-puolivälissä suurimman mediahuomion skinirintamalla vei kuitenkin Joensuu, jossa etninen konflikti oli arkipäiväinen tosiasia.

Median lyödessä skinejä ja muita isänmaallisia kuin vierasta sikaa aktivistit alkoivat kaikessa hiljaisuudessa perustaa omia kerhotilojaan luodakseen monikultturismista vapaita kokoontumispaikkoja. Vaikka eristäytymisellä oli eri kaupunkien nurkkakuntaisuutta korostava ikävä puoli, se lujitti silti radikaalien kansallismielisten ideologista yhtenäisyyttä. Vihdoin skinheadeilla oli omat tilat, joissa saattoi järjestää vapaasti pienimuotoisia kotimaan bändien konsertteja. 1990-luvun toisella puoliskolla Helsingin, Turun ja Joensuun kerhoissa järjestettiin säännöllisesti keikkoja, joita hyödynsivät etenkin kotimaan uudet nousevat bändit. Ulkomaisten bändien kohdalla tilaisuudet järjestettiin edelleen ravintolatiloissa, koska yleisöä saattoi olla yli 300. Tuon ”kulta-ajan” tunnelmista saa melko hyvän käsityksen Ylen lähettämästä Helsingin ja Joensuun kerhoista kertovasta dokumentista Skinivalkoinen Suomi (Yle TV2, 26.4.1998).

2000-luvulla tilanne on pysynyt samana siinä mielessä, että RAC-konsertteja järjestetään edelleen sekä yksityisissä kerhotiloissa että ravintoloissa. Ainoastaan keikkapaikat ovat siirtyneet enemmän kohti Sisä-Suomea, sillä kerhotiloja on perustettu Tampereelle, Orivedelle, Kouvolaan, Kotkaan ja Jyväskylän seudulle. Vaikka keikkojen järjestämisen onkin ammattimaistunut ja rutinoitunut, järjestäjät kohtaavat edelleen samat ongelmat kuin 1990-luvulla. Mikäli RAC-konsertti järjestetään avoimesti, se saa varmuudella niskaansa äärivasemmiston sabotointia, ilmiantoja ja boikottikampanjoita.

Tällä vuosikymmenellä tunnetuin RAC-henkisen tilaisuuden boikotti sattui heinäkuussa 2015, jolloin helsinkiläinen metalli-ravintola PRKL-klubi peruutti painostuksen vuoksi tilaisuuden, jossa piti esiintyä Vapaudenristi, Goatmoon ja amerikkalainen noise-projekti Deathkey. Boikotista huolimatta järjestäjät saivat korvaavan paikan Helsingin Malmilta.

DDR:n Stasilta mallinsa ottaneet äärivasemmistolaiset ovat kohdistaneet ilmianto- ja painostuskampanjansa myös muihin musiikkityyleihin, joita ne pitävät fasistisina. Näistä boikoteista laajinta huomiota sai NSBM-bändien Porin ja Tampereen kiertue ”Carelian Pagan Madness Tour” helmikuussa 2008. Valituksista ja häiriköinnistä huolimatta Tampereen konsertti saatiin pidettyä, mutta Porissa konserttipaikan haltijat antautuivat natsisyytösten edessä. Kiitos järjestäjien sitkeyden ja kontaktiverkoston korvaava lauantain konsertti saatiin järjestettyä Turkuun, jossa esiintyi Tampereen keikan tapaan Der Stürmer (Kreikka), Absurd (Saksa) sekä kotimainen Satanic Warmaster.

RAC:n ja NSBM:n lisäksi hyväkkäiden vihalistalle on päätynyt myös rauhallisena leiritulimusiikkina pidetty Neofolk. Koska isänmaallisuus on nettipunakaartin mielestä ajatusrikos, joutui kotimainen yhden miehen projekti Pyhä Kuolema peruuttamaan ilmiantojen vuoksi vuoden 2016 itsenäisyyspäivän konserttinsa S-ryhmään kuuluvassa helsinkiläisravintola William K:ssa. Tässäkin tapauksessa kansallismieliset saattoivat näyttää vasemmistolle ja medialle pitkää nenää, sillä korvaava paikka saatiin Pub Petestä, joka alkuperäiseen ravintolaan verrattuna salli sisäänsä paljon suuremman yleisömäärän.

Näistä boikoteista on ollut RAC-liikkeelle se hyöty, että yhteisen vihollisen aiheuttamien koettelemusten ansiosta se on tuonut erilaisia yleisöjä yhteen kulttuuritaistelussa monikulttuurista uuskommunismia vastaan. Muihin maihin verrattuna Suomi on siinä mielessä ainutlaatuinen, että täällä radikaali black metal ja RAC lyövät kättä, jonka vuoksi näiden tyylien yhteiskeikkoja ei pidetä mitenkään kummallisena asiana. Tämä on näkynyt myös maamme RAC-bändeissä siten, että esimerkiksi Vapaudenristi ei versoa suoraan skinhead-kulttuurista, vaikka laulujen teemat ovatkin sitä lähellä.

Alla olevaan listaan on merkitty vain ne maamme RAC-konsertit. joissa on ollut ulkomaalaisia esiintyjiä. Syynä ei ole vieraskoreus, vaan se, että nuo tilaisuudet ovat olleet kooltaan suuria ja merkittäviä nationalistisia kokoontumisia. Mukana on muutamia rajatapauksia, jotka eivät ehkä täytä RAC:n poliittisia kriteerejä, mutta joita pidetään yleisesti ns. aidalla istuja -bändeinä kuten Rock-O-Ramalle levyttänyttä Condemned 84:ää. Toisaalta joukossa on yhtyeitä kuten Agent Bulldogg, joka oli uransa alkuvaiheessa vielä leimallisesti nationalistinen bändi, mutta joka 2000-luvun uusissa kokoonpanoissa julistaa olevansa epäpoliittinen skinhead-yhtye. Vastaavasti ruotsalaiset Ultima Thule ja Njord edustavat viikinkirockia, mutta niiden nationalismi on sen verran vahvaa, että niiden niputtamisessa RAC:n alle ei tehdä suurta vääryyttä. Lista ei ole 100-prosenttisen täydellinen, joten jos lukijalle tulee mieleen puuttuva ulkomaalainen esiintyjä, ota yhteyttä Veriyhteyden sähköpostiin.

Teksti: RL

5.2.1992, Espoo: Agent Bulldogg (Ruotsi)

11.3.1995, Helsinki: Midgård Söner (Ruotsi) + Mistreat

19.8.1995, Turku: Freikorps (Saksa), Svastika (Ruotsi) + Mistreat + Pig Killer + Brutal Skins

9.12.1995, Helsinki: Midgårds Söner (Ruotsi), Totenkopf (Ruotsi) + Mistreat + Pig Killer

27.4.1996, Helsinki: Kraftschlag (Saksa) + Mistreat

31.8.1996, Helsinki: Brutal Attack (Englanti) + Mistreat + Pig Killer

27.9.1996, Turku: P.V.A. (Viro) + Mistreat + Pig Killer

7.12.1996, Tampere: Celtic Warrior (Wales/UK), Germania (Ruotsi) + Mistreat + Pig Killer

22.2.1997, Turku: Aryan (Kanada) + Mistreat + Pig Killer

25.4.1997, Turku: Germania (Ruotsi) / peruuntui, + Mistreat + Pig Killer +Hate Crime + Sniper + Cry of Dismay

31.5.1997, Helsinki: Ultima Thule (Ruotsi), Heroes (Ruotsi)

6.9.1997, Turku: Germania (Ruotsi) + Hate Crime + Pig Killer

6.12.1997, Helsinki: Bound for Glory (USA) + Mistreat + Hate Crime

25.7.1998, ”Meripäivät”, Kotka: Pluton Svea (Ruotsi) + Sniper + Fatal Strike

5.9.1998, Turku: Germania (Ruotsi) + Mistreat + Pig Killer

7.11.1998, Helsinki: Bulldog Breed (Englanti) + Endupdead + Hate Crime

5.12.1998, Helsinki: Stonehammer (Kanada) + Mistreat + Hate Crime

31.12.1998, Turku: Germania (Ruotsi) + Endupdead + Sniper

27.3.1999, Helsinki: Fortress (Australia) + Mistreat + Hate Crime

30.4.1999, Turku: Germania (Ruotsi) + Endupdead

24.7.1999, Turku: Avalon (Englanti) + Hate Crime

4.12.1999, Helsinki: Warlord (Englanti) + Endupdead + Sniper + Hate Crime

29.4.2000, Helsinki: English Rose (Englanti) + Mistreat + Hate Crime

13.5.2000, Turku: Vinland Warriors (Kanada), P.W.A. (Viro) + Endupdead + Hate Crime

29.7.2000, ”Meripäivät”, Kotka: Stigger (Englanti), P.W.A. (Viro) + Mistreat

28.7.2001, ”Meripäivät”, Kotka: P.W.A. (Viro) + Sniper

22.9.2001, Vantaa: Bulldog Breed (Englanti), Eye of Odin (Englanti), P.W.A. (Viro) + Sniper + Hate Crime

10.11.2001, Turku: Pluton Svea (Ruotsi) + Renegade Youth

18.5.2002, Helsinki: Gesta Bellica (Italia) + Mistreat + Hate Crime

21.3.2003, ”unplugged”, Tampere: Celtic Warrior (Wales/UK), Saga (Ruotsi), + Mistreat

22.3.2003, Helsinki: Celtic Warrior (Wales/UK), Saga (Ruotsi), + Mistreat

17.5.2003, Orivesi: Legion of St George (Englanti), Steelcapped Strenght (Ruotsi), Saga (Ruotsi)

26.7.2003, ”Meripäivät”, Kotka: Section 88 (Englanti), P.W.A. (Viro) + Mistreat

4.10.2003, Helsinki: Brutal Attack (Englanti), P.W.A. (Viro) + Mistreat

22.5.2004, Vantaa: Legion of the St George (Englanti), Pureblood (Englanti)

23.10.2004, Helsinki: Brutal Attack (Englanti), White Law (Englanti) + Mistreat

19.2.2005, Helsinki: Max Resist (USA), Final War (USA) + Mistreat + White Minority

10.9.2005; ”Veteraaniturnaus 2005”, Kouvola: P.W.A. (Viro), Ken McLellan & Brad (Englanti) + White Minority + White Covers

3.12.2005, ”Itsenäisyyspäivän konsertti, Helsinki: P.W.A. (Viro) + Sniper + White Minority

18.3.2006, ”Riban synttärit”, Helsinki: Les Vilains (Belgia), Legittima Offesa (Italia) + Mistreat

29.7.2006, ”Meripäivät”, Kotka: Revalers (Viro), Clockwork (Viro) + White Minority + Sniper + White Covers.

14.10.2006, Helsinki: English Rose (Englanti) + I.V.A. + White Minority

3.2.2007, Helsinki: Brutal Attack (Englanti), Revalers (Viro), P.W.A.(Viro) + White Minority

14.7.2007, Korkeakoski: Youngland (USA) + Mistreat + White Minority

29.9.2007, ”ISD Memorial”, Turku: Path of Resistance (Saksa), Inborn Hate (Saksa), P.W.A. (Viro)

6.10.2007, Tampere: Condemned 84 (Englanti) + Code1 (Englanti) + Barking Dogs

5.4.2008, Helsinki: Tattooed Motherfuckers (Englanti) + Unborn SF + Last Laugh

29.11.2008, West-Coast Hardcore Massacre vol I, Turku: Path of Resistance (Saksa), Moshpit (Saksa), Brainwash (Saksa), Daily Broken Dream (Saksa)

26.3.2009, Helsinki: Kill, Baby Kill! (Belgia) + Ken McLellan & Brad (Englanti) + P.W.A. (Viro)

25.7.2009, Jämsä: Kraftschlag (Saksa), Revalers (Viro) + Mistreat

27.3.2010, Kangasala: Bully Boys (USA), Westwall (USA) + Sniper

24.4.2010, Helsinki: Revalers (Viro) + Mistreat +Civic Duty

2.7.2011, Helsinki: Bound for Glory (USA), P.W.A. (Viro) + Mistreat

22.10.2011, Helsinki: Zetazeroalfa (Italia) + Stormheit + Pohjantuulet

10.12.2011, ”Itsenäisyyspäivä”, Helsinki: Revalers (Viro) + Civic Duty + (special guest)

13.–14.7.2012, ”Nordic Summer Fest”, Orivesi: Blitzkrieg (Saksa), Kraftschlag (Saksa), Endless Pride (Ruotsi), Revalers (Viro) + Marder + Pagan Skull + Street Sweepers + Civic Duty + Anger

10.3.2012, Helsinki: Obłęd (Puola)

10.12.2012, ”Itsenäisyyspäivä”, Kotka: Endless Pride (Ruotsi) / peruuntui, + Street Sweepers + Pagan Skull + Marder

9.-10.8.2013, ”Nordic Summer Fest”, Orivesi: Blitzkrieg (Saksa), Endless Pride (Ruotsi), Irminsul (Espanja) + Goatmoon + Civic Duty + Pagan Skull + Street Sweepers (kaikki ulkomaalaiset bändit soittivat lauantaina 10.8.)

7.9.2013, Tampere: Agent Bulldogg (Ruotsi) + Tammerfist + Hoist

9.11.2013, ”West-Coast Hardcore Massacre vol II”, Lieto: Still Burning Youth (Italia), Path of Resistance (Saksa), Thrima (Saksa) + Marder +Civic Duty + Rusty Nailbomb + Pagan Skull

5.7.2014, Helsinki: Agent Bulldogg (Helsinki) + The Jacklads + Brewdriver + The Pistones

9.8.2014, Orivesi: Redneck 28 (Wales/UK)

20.9.2014, ”Colours of Autnum”, Kannonkoski: Minu Kamp (Viro) + Goatmoon + Vapaudenristi + Pagan Skull + Marder

28.2.2015, Tampere: Condemned 84 (Englanti) + Tammerfist + Brewdriver

29.5.2015, Helsinki: Njord (Ruotsi) + Kareliaani

30.5.2015, Turku: Njord (Ruotsi) + Kareliaani

15.8.2015, Tampere, Agent Bulldogg (Ruotsi) +Nuoret Sankarit + Hoist.

5.12.2015, Helsinki: Agent Bulldogg (Ruotsi) + Rangaistuspotku + The Pistones

6.2.2016, Jyväskylä: Minu Kamp (Viro) + Pagan Skull + Circle of Dawn

9.7.2016, Tampere: Redneck 28 (Wales/UK) + Pylvanainen + Genocide Wolves

20.8.2016, Helsinki: Kategorie C (Saksa) + Ultra Brewality + Dead Nation

16.9.2016, ”Hate Tour Finland 2016”, Jyväskylä: Division Germania (Saksa), Hate for Breakfast (Italia) + Pylvanainen

17.9.2016, ”Hate Tour Finland 2016”, Helsinki: Division Germania (Saksa), Hate for Breakfast (Italia) + Marder + Civic Duty

10.12.2016, ”Itsenäisyyspäivän konsertti”, Helsinki: Obłęd (Puola), P.W.A. (Viro) + Vapaudenristi + Urban Threat

18.3.2017, Tampere: T.H. (Saksa) + Mistreat + Genocide Wolves

18.3.2017, Helsinki: Indecent Exposure (Englanti) + Brewdriver + Dead 

12.8.2017, Helsinki: Condemned 84 (UK) + The Jacklads + Terve hulluus 

28.7.2018, Suur-Helsinki, "Mistreat 30 vuotta" (2.päivä): Barny (Saksa), Code 291 (Ruotsi), P.W.A. (Viro) + Genocide Wolves, White Minority, Marder, Mistreat

4-5.1.2019, Suur-Helsinki, "Vapauden soinnut", perjantai (akustinen): Flatlander (Hollanti), Flak (Saksa) + Stormheit, Muke & Jose. Perjantai: Revalers (Viro), Minu Kamp (Viro), Flak (Saksa), Mortuary (Saksa) + Marder, Pagan Skull

9.3.2019, Jyväskylä: Squadron (Englanti), H K (Saksa) + Marder + White Minority + Mistreat

7.12.2019. Suur-Helsinki: Snöfrid (Ruotsi) + Sankar´hauta, Pagan Skull, Mistreat

17.-18.6.2022, White Boy Summer Fest vol 1, Etelä-Suomi. Perjantai: Sielunvihollinen + Fatherland + Ehre. Lauantai: Revalers (Viro) + Sniper + Vapaudenristi + Pagan Skull + White Uprising

3.12.2022, "Itsenäisyyspäivä", Etelä-Suomi (B&H Helsinki: PWA (Viro) + Mistreat + Jim and the Crows + White Minority

21.1.2023, Etelä-Suomi (B&H Helsinki): Revalers (Viro) + White Uprising + Sudentaival

22.4.2023, Jyväskylä: Katastrof (Italia), PWA (Viro) + Mistreat + White Minority + White Uprising 

16.-17.6.2023, White Boy Summer Fest vol 2, Etelä-Suomi, perjantai: Aryan Hammer + Ehre + Sielunvihollinen + Circle of Dawn. Lauantai: Green Arrows (Italia), No Prisöner (Italia) + Sniper + Pagan Skull + White Uprising

24.2.2023, Etelä-Suomi (Hammer House): Flatlander (Hollanti) + White Uprising

9.12.2023. "Itsenäisyyspäivä", Hyvinkää (Kulttuurikeskus Otsola). Skumshot (Kreikka) + Mistreat + Vapaudenristi + Sudentaival

14.-15.6.2024, White Boy Summer Fest vol 3, Pirkanmaa, perjantai: Fatherland + Black Sun Disciple + Dawn of Purity. Lauantai: PWA (Viro), Revalers (Viro) + Resist + Vastarinta

7.12.2024, "Itsenäisyyspäivä", Tampere (B&H): Bärsärkarna (Ruotsi) + Mistreat + White Minority

10.5.2025, Jyväskylä: Gesta Bellica (Italia), PWA (Viro) + Mistreat +White Minority +Vastarinta