perjantai 30. syyskuuta 2016

Haastattelussa Kali Yuga Noise


Tämä haastattelu tehtiin Ukonvasama lehden numeroon #11 (2016) tänä keväänä, mutta zine jäi kesän jälkeen toistaiseksi telakalle, joten juttu siirrettiin Veriyhteys-blogiin. Haastattelussa esiintyy turkulaisen Kali Yuga Noisen basisti Jussi, joka päivitti vastauksia pari viikkoa sitten miehistönvaihdoksen sekä muiden tärkeiksi katsomiensa seikkojen vuoksi.

Miekan päivää Turkuun! Suomesta ei löydy montakaan bändiä, joka soittaa noisecorea. Miksi ja milloin aloitte soittaa juuri tällaista äärimmäisen marginaalisena pidettyä möykkää?

-Heil heil heil vaan itse haastattelijalle ja lukijoille! Bändi perustettiin n. puolitoista vuotta sitten, kun löytyivät vihdoin halukkaat jäsenet. Miksi? Olen aina ollut kaoottisen hardcoren ystävä; punk- ja hc-musiikkia kuunnellut jo vuodesta `85 eli lapsesta melkein. Oi/RAC tulivat mukaan myöhemmin. Minulla oli pitkään ollut visio kasarin noisecore-tyyppisestä bändistä, jolla olisi kuitenkin ns. paremmat sanoitukset. Sopivia miehiä ei löytynyt, ennen kuin Mika huuteli jotain baarissa. Toki hänen ainoa kosketuksensa silloin koko genreen oli Anal Cunt, mutta siitä oli hyvä lähteä. Samaan aikaan koitin jotain keskustella asiasta Nakin kanssa helsinkiläisessä olutbaarissa. Alun perin mukaan olisi lähtenyt hieman ”lahjakkaampia” muusikoita, mutta ymmärsin, että heidän mielenkiintonsa loppuisi lyhyeen. Mika oli aidosti innostunut ideoistani ja sanoituksetkaan eivät olleet kynnyskysymys hänelle. Mika sitten ”löysi” Veikon, jota en hyvin tuntenut, ja pyysi mukaan. V. osoittautui mukavaksi mieheksi ja todelliseksi musafriikiksi, joten pakka oli selvä. Sitten vaan soitto Nakille ja hän oli yhä kiinnostunut. Ja iso syy oli tehdä selväksi ihmisille, että noisecore ei ole mitään kullipilluvisvaperse-juttua tai huumoria, vaan että tässä on oikeat ihmiset asialla ja jokainen biisi mietitään erikseen. Tällä hetkellä syyskuuta elettäessä tilanne on se, että Nakki on poistunut joukostamme ja tilalle tuli Jone. Näillä mennään nyt – kohti tuhoa.

Millaisista musiikillista ja skenetaustoista bändin jäsenet ovat lähtöisin? Mikä on yhtyeen tämänhetkinen kokoonpano?

-Kuten sanoin juureni ovat 80-luvun hardcoressa; olen punk- ja hc-bändeissä soitellut enemmän tai vähemmän koko ikäni. Skinheadiksi ryhdyin joskus `90/`91, kun silloinen bändini lopetteli. Herra haastattelija kyllä varmasti muistaa tämän, heh heh. Mikalla on metallitaustaa jne., aika perusrokkimenoa kaiketi. Veikko on musiikin monitoimimies kaikin puolin. Onneksi häntäkin meteli kiinnostaa. Jone on black metal-mies henkeen ja vereen, toki pitää paljon noisecore- ja RAC-bändeistä myös. Jone-huuto, Mika-kitara, Veikko-rummut ja Jussi-basso

Enimmäkseen äärimmäiseen metallimusiikkiin keskittyvä kotimainen Bestial Burst julkaisi kevättalvella 2016 kasettinne Degeneration of Our Species. Oletteko tyytyväisiä tuotokseenne?

-Kyllä olemme, ensimmäiseksi julkaisuksi. Kiitos Sami ja Bestial Burst! Kaikki ei ensin mennyt niin kuin Strömsössä, mutta Sami kuunteli minun kitinöitäni ja pisti hommat pyörimään. Varmasti maailman mukavin levy-yhtiö-mies kenen kanssa voi asioida. Ikuiset respektit sinne vaan.

Kasetin painos oli vain 100 kappaletta. Oliko näin pieni painos tarkoituksellisesta ja jos niin miksi?

-Tämä oli ainoastaan lafkan päätös, hänellä oli useampi LP ja CD tuloillaan ja hän ehdotti kasettia. Kasetti myytiin loppuun 9-10 päivässä eli ilmeisesti kysyntää oli. Harva bändi myy 100 kpl ekaa nauhaa puolessatoista viikossa. Itse olisin halunnut isomman painoksen, seuraava julkaisu sitten… 

Soittamanne musiikkityyli ei ole kovin tunnettua Suomessa. Löytyykö noisecoresta yhtään kotimaista innoittajaa vai ovatko kaikki vaikutteet ulkomailta? Nimiä, jotka tulevat päällimmäisenä mieleen?

-Löytyyhän näitä Suomestakin, ei vaan useimmat näiden kiljupunkkareiden pieruprojektit kiinnosta hevonvittuakaan. Hyviä suomalaisia voisi mainita jo veteraanitasolle noussut Nihilist Commando, Siviilimurha ja uudemmista Unpeace, joka kyllä kaseteillaan on vakuuttanut. Jotkut mustatoksennukset ja analbarbarat ei kiinnosta yhtään. Tämä ei ole huumorimusiikkia, vaikka monet niin luulevat. Tätä ei ole helppo tehdä, vaikka monet niin luulevat. Tämä on melua ja tämä on hardcorea. Ulkomaisista vaikuttajista luonnollisesti kovimmat ovat Fear Of God, Herpes ja Brigada Do Odio, uudemmista eniten on iskenyt luonnollisesti Antichrist Kramerin projekti Intolitarian. Kasarimölyhc on siis se suurin vaikuttaja, myös toki PE ja grind/bm jossain mielessä. Vanhoja klassikoita 7MON ja Anal Cunt unohtamatta. Pitää muistaa, että mun ekat noisecore-projektit oli jo `89/`90. Noisecoren tyyliin ei kuulu pitkäveteinen runollisuus, vaan asiat sanotaan lyhyesti iskulauseiden muodossa. 

Ovatko sanoitukset tehty tosissaan vai ovatko ne pelkkiä provokaatioita kuten on monesti power electronics eli voimaelektroniikka musiikissa?

-Minä teen kaikki sanoitukset ja siitä en tingi. Luonnollisesti olen tosissani, ei yli 40-vuotiaalla miehellä ole edes kiinnostusta ”heittää jotain läpällä”. Tämä ilmaisumuoto (vrt. biisien pituus) antaa omat rajoituksensa, joten ei tässä runoilemaan päästä vaikka kuinka otsasuonet tykyttäisivät. Provokaatio kyllä, mutta seison sanojeni takana. 

Musiikistanne huokuva maailmankuva on pessimistinen, ajoittain jopa nihilistinen. Onko kyse vain noisecoreen kuuluvasta konventiosta vai onko taustalla jokin syvempi filosofinen maailmankatsomus kuten vaikkapa misantropia?

-Jaa, no tiedä tuosta maailmankatsomuksesta. Kaikki me ollaan pettyneitä miehiä, noi muut sällit vähän päälle 30 – minä päälle 40. Ei tässä todellakaan kuitenkaan minkään genren mukaan mennä, vaan jo totutuista ”biisirakenteistakin” poiketen meillä on oikeasti sellaiset. Ei tässä pelkkiä parin sekunnin sötkötyksiä tehdä siis. Maailmankuva on konservatiivinen ja pessimistinen.

Huomattava osa lyriikoistanne on myös poliittisia, joissa on selviä ultra-konservatiivisia ja fasistisia painotuksia. Koetteko itse olevanne tällaisten ajatusten kannattajia myös "siviilissä"?

-Kuten sanoin minä kirjoitan sanoitukset ja vastaan niistä. Toki mitään ei julkaista, jos muut äijät eivät ole sitä hyväksyneet. Olen itse äärimmäisen konservatiivinen ja minut monesti luokitellaan fasistiksi (muut voivat tehdä niin, jos haluavat), en voi puhua muiden puolesta. Bändissä on neljä eri miestä ja neljä eri näkökulmaa. 

Voiko Kali Yuga Noisea siis pitää poliittisena, nationalistisena projektina?

-Mielestäni olemme poliittinen ja provokatiivinen meluprojekti - eli ”natsibändi” Piffin slangilla ilmaistuna. Inhomme tiettyjä asioita ja ilmiöitä kohtaan tulee ilmi jo pelkkiä kappaleiden nimiä silmäilemällä...."Compassion is a crime", "Feminist", "Pornogrind is shit", "Stop the internet", "Ebola", "Daydream of an Ethiopian", "Nuke Israel", "Communists have human rights", "Disease called democracy" jne....

Jos sinun pitäisi nimetä 3 (kolme) pahinta Suomen ongelmaa, niin miten ratkaisisitte ne, jos teillä olisi diktaattorin valtuudet?

No nyt laitoit tällaisen 7 Päivää-tyyppisen kyselyn. Joo-oh. Vastaan todellakin vain omasta puolestani.

1-Juutalaisuus ja sen mukanaan tuoma eurooppalaisen valkoisen kulttuurin ja kansallisvaltioiden tuho. Vihaan näitä EU-rappeuttajia hautaani asti. He ovat kyllä uhriutumisen spesialisteja kaikin tavoin. Itsenäiset, omalle kulttuurilleen perustuvat kansallisvaltiot ovat aitoa monikulttuurisuutta. Nationalismissa ei ole mitään hävettävää.

2-Sosiaalidemokratia. Sanat eivät riitä kuvaamaan tätä mätää ilmentymää, jolle meidän valtiomme perustuu poliittisesti. Hyvinvointiyhteiskunta tulee lopettaa heti. Ei enää avustuksia niille, jotka niiden kautta elävät elämäänsä. Itse aiheutetut ongelmat eivät saa olla avun syy. Eikä ihmisiä pidä verottaa sillä verukkeella, että kustannetaan paskasakin toimeentulo tai loputon maahanmuutto, joka on tämän järjestelmän irvokkain ilmentymä. Omasta kansasta pidetään huoli, mutta muuten tämä ikuinen moolokin kita pitää sulkea.

3-Rotujen sekoittuminen. Mikään ei ole niin väärin kuin nähdä geneettisesti epäsuhtainen pari kadulla kävelemässä. Uskon ikuisesti segregaatioon; Eurooppa on valkoisen miehen koti. Afrikka on neekereitä varten. Otetaanpa mallia vaikka Japanista, missä tämä asia on kohdallaan. 

Suomessa RAC- ja black metal -skene ovat viime vuosina lähentyneet voimakkaasti toisiaan. Onko mahdollista nähdä Kali Yuga Noise tällaisella crossover keikalla?

-On toki, jos olemme ns. keikkakunnossa. Maantieteelliset rajoitukset ja muiden kavereiden muut bändit luonnollisesti aiheuttavat rajoituksia tällaiseen. Tulemme, jos on sopiva tilaisuus ja line-up on meidän kannaltamme sopiva. Mieluiten itse näkisin meidät jollain PE-keikalla, jossa voisi olla myös joku rac-bändi. Crossover on musiikillisesti ja yhteisöllisesti oikein tervetullut ilmiö. 

Millaisena näette Suomen rotutietoisen ja fasistisen musiikkiskenen tällä hetkellä kun siihen lasketaan hyvinkin erilaiset genret kuten nsbm, RAC, persu-punk, noisecore, voimaelektroniikka, martial industrial jne.? Mikä siinä on hyvää, mikä huonoa? Mitä piristystä tai uutta kaipaisitte siihen?

-Kerro nyt mulle, mitä on ”persupunk”. Hah, jeesus mikä termi. Suomessa on paljon kovia bändejä tällä suunnalla. Uudemmista jaksan hehkuttaa kyllä Marderia yli muiden ja toki Vapaudenristi on myös erittäin mainio. Pylvanaisen kakkoslevy oli pieni pettymys, mutta silti oikein mainio rallattelubändi. Onko Suomessa enää oikeita nsbm-bändejä terminologisesti? Kaikki tuntuvat välttävän tätä nimikettä. No vanhoista ylitse muiden ovat tietenkin Hammer ja White Wolves Kommando. Uusista esim. Circle Of Dawnin ja Aryan Roguen kaseteista tykkäsin kovin. Ton konemetelin puolelta tykkään niistä perusjutuista eli Sick Seed, Grunt, Bizarre Uproar, XE…

Hyvää on se, että keikkoja on nykyään paljon. Tai ainakin enemmän kuin ennen. Bändit julkaisee kasetteja ja levyjä, ihmiset tuntuu ostavan niitä. Huonoa ovat ne ikuiset tappelut monilla keikoilla ja yleinen häiriökäytös. Ei tässä mitään punkkareita olla ja kusta omiin nurkkiin. Kyllä nyt aikuiset miehet ja naiset käyttäytyä osaa. Tai ainakin pitäisi. Ikäviä myös ovat ne internet-hahmot, jotka levittelevät juoruja ja tietoja vasemmistolle, samalla kuitenkin ”digaten musasta”. 

Onko Kali Yuga Noisella tulossa uutta materiaalia julkaistavaksi lähiaikoina?

-Uusia biisejä on reilut 20 kpl tällä hetkellä. Pitäisi päästä vokalistin kanssa treenaamaan niitä ensi kuussa (eli lokakuu). Sitten katellaan koska saadaan nauhoitukset järjestettyä, varmaan loppuvuodesta tms. Ilmeisesti tulossa split-LP erään noisecore-bändin kanssa, mutta siitä lisää myöhemmin.

Viimeinen veret seisauttava kysymys. Kali Yuga tarkoittaa hindumytologian mukaan syklisen aikakäsityksen viimeistä, pimeää aikakautta. Kun paska väistämättä näyttää iskevän läntisen maailman tuulettimeen, niin mikä on oma veikkauksenne tuon ratkaisevan vuoden suhteen?

-Pysäyttäisit mielummin mun verenpaineen…no joo, loppu on tulossa. Koska? Itse sanoisin, että tällä menolla seuraavan 20 vuoden päästä viimeistään. Populaatio kasvaa, ilmasto saastuu, lajit kuolevat sukupuuttoon, rodut sekoittuvat…loppua tälle konkurssille ei näy. Materiaalinen maailma ja ”kaikki mulle nyt heti”-mentaliteetti valtaavat ihmismielet. Yhteiskunta yliseksualisoituu ja medikalisoituu, kaikilla on paha olla. Odotan jotain konkreettista tapahtuvaksi seuraavan viiden vuoden sisällä. Pelottaako? No totta vitussa. Jos ei mitään ratkaisevia luonnonmullistuksia tapahdu pian, niin tämä pallo räjähtää mutaan. Heikot pitää karsia pois.

Haastattelu: RL


maanantai 26. syyskuuta 2016

DIVISION GERMANIA (Ger), HATE FOR BREAKFAST (Ita), MARDER, CIVIC DUTY. Helsinki 17.9.2016


Saksalainen Division Germania ja italialainen Hate for Breakfast tekivät lämpimässä syksyn säässä viikonlopun kestäneen minikiertueen, joka kantoi nimeä Hate Tour 2016 Finland. Perjantaina yhtyeet esiintyivät Jyväskylässä lämppärinään Pylvanainen. Eri lähteiden perusteella keikka sujui hyvissä tunnelmissa, tosin ei aivan kommelluksitta, mutta eihän RAC-konsertit ole koskaan olleetkaan mitään kuoropoikien tilaisuuksia.

Lauantaina Hate train vyöryi Helsinkiin. Iltaa kohti keikkapaikka oli lähes täysi, joskaan määrä ei noussut aivan samanlaisiin lukuihin kuin Mistreatin viime joulukuun konsertti. Ilmeisesti Jyväskylän keikka verotti noin kolmanneksen katsojista, jotka olisivat muutoin tulleet pohjoisen suunnasta. Keikka alkoi hieman aikataulusta jäljessä, mutta kun vauhtiin päästiin, ei tapahtumassa tuntunut olevan jarruja laisinkaan.

Ensimmäisenä lauteille astui helsinkiläinen nationalistinen Oi-bändi Civic Duty, joka joutui tällä kertaa pärjäämään ilman basistia. Tämä ei silti estänyt bändiä ottamatta lavaa haltuun asiaan kuuluvalla intensiteetillä. Setin loppupuolella myös yleisö alkoi lämmetä, kun venäläisen vapaaotteluseura White Rexin körmyt alkoivat stomppaamaan. Parhaat hetket koettiin parin viimeisen biisin aikana kun Marderin laulaja Aleksi otti toisen laulajan paikan ja kävi huutamassa mm. vanhan Civic Duty klassikon Media lies.

Toinen kotimainen ryhmä Marder ei pettänyt tälläkään kertaa. Yhtye keikkailee nykyään niin tiiviisti, että keikkakokemuksen tuoma varmuus huokuu koko bändin olemuksesta. Marder tietää miten kunnon Rac ’n’ Roll show tehdään, sillä yhtye paukutti menemään hengästyttävään tahtiin lähes kaikki debyyttialbuminsa ”Blood leads the way” kappaleet. Settiin mahtui mukavasti myös ennen julkaisematonta materiaalia, joka kuulostaa selkeästi metallisemmalta tavaralta kuin vanhemmat hatecore biisit. Bändin keikan aikana tupa alkoi täyttyä myös matti myöhäisistä ja viritti yleisön sopivasti juhlatunnelmaan illan pääesiintyjille.

Italialaisen Hate for Breakfastin (HfB) jampat saapuivat hotelliltaan hieman myöhässä ja keikan alkamisajankohtaa siirsi myös se, että laulaja Alessandro myi Marderin keikan jälkeen distronsa Black Shirts Recordsin levyjä ja paitoja. Itse en tunnistanut hipsteriviiksistä kaveria HfB:n laulajaksi, kun ostin häneltä bändin Suomen kiertuetta mainostavan T-paidan. Hämmästys olikin suuri, kun bändi hyökkäsi lavalle italialaiseksi pitkän ja laihan oloisen nipsterin johdolla. Bändin raivokasta fasistista hardcorea on hypetetty liikkeessä jo pitkään, mutta keikan nähneenä on pakko todeta, ettei näissä puheissa ole yhtään ylisanoja. Jo bändin ensimmäisestä vimmaisesta rutistuksesta lähtien lavan edustalla pyöri helvetillinen mylly ja hailaavien käsien meri. 

Bändin niukasta katalookista HfB soitti tasaisesti materiaalia ensimmäiseltä albumilta ”Hatecore connection” (2005) ja viimeisimmältä kokopitkältä ”Squadrismo Hardcore” (2009). Myös parilta bändin tekemältä split-albumilta soitettiin muutama osuma. Teknisesti briljantti ja kellon tarkkaan yhteen soittava HfB oli lavalla sellainen ilmestys, että se saisi faneja myös valtavirran hardcore skenestä, mutta suoraselkäinen fascismin julistaminen tekee yhtyeestä huomattavasti pienemmän porukan herkkua. Ne diggaavat, jotka ymmärtävät hyvän päälle.

Viimeisenä esiintyi uudemman saksalaisen RAC-sukupolven edustaja Division Germania, joka on uransa alusta lähtien ollut maansa johtavia radikaalirockin nimiä. Yhtye otti epäileviltä tuomailta heti luulot pois ja näytti mistä on saksalainen panssarijyrä-RAC tehty. Voiton tervehdykset ja vimmatusti pyörinyt mylly täyttivät tilan bändin pannessa menemään. Metallista mutta melodista Rechtsrockia takonut yhtye ei antanut populalle hengähdystaukoja, kun eetteriin ladattiin biisejä kaikilta neljältä albumilta pääpainon ollessa ensimmäisellä levyllä ”Antagonist” (2002). Yleisö oli tyytyväinen näkemäänsä, sillä bändi hailattiin takaisin lavalle pitkän setin jälkeen.

Kaiken kaikkiaan Hate tourin Helsingin konsertti oli onnistunut tapahtuma, jossa oli kansainvälistä väriä sekä bändien että yleisön puolelta. Juuri tämä on aitoa suvaitsevaisuutta ja solidaarisuutta, joka perustuu eurooppalaiseen veriyhteyteen. Keikkasyksy jatkuu tästä eteenpäin edelleen kiivaana, lähinnä kotimaisten nimien merkeissä, joskin muutama ulkomaan nsbm-bändi on myös tulossa vierailulle. Keikkatilannetta voi seurata alan bändien ja distrojen fb-seiniltä sekä tietysti lukemalla Veriyhteys-blogia.

Arvio: RL

lauantai 3. syyskuuta 2016

Henrik Holappa: Minä perustin uusnatsijärjestön (Into Kustannus, 2016)

Luettuani Suomen Vastarintaliikkeen entisen (nimellisen) johtajan, Henrik Holapan kirjan “Minä perustin uusnatsijärjestön - Suomen Vastarintaliikkeen ex-johtajan muistelmat”, voin heti arvostelun alussa mainita positiiviset asiat, sillä ne ovat erittäin nopeasti mainittu. Positiivista näissä ns. “muistelmissa” on tekstin sujuvuus ja helppolukuisuus. Holappa on melkoisen kokenut artikkeleiden kirjoittaja ja näin ollen kirja ei yllätä. Holapan edellisen teoksen “ Wrongfully Accused - Three Hundred and Twenty-Eight Days in America” aiemmin lukeneena, voin myös todeta hänen osaavan kirjoittaa pidempääkin tekstiä sujuvaan tyyliin. Kyseistä teosta ei ole suomennettu, sillä kohteena on amerikkalainen yleisö, ja lisäksi kuka tahansa suomalainen olisi pitänyt kyseistä “vankilapäiväkirjaa” lähinnä humoristisena ja suuruudenhulluuden harhoissa elävän miehen kirjoittamana.
Holapan uuden kirjan on kustantanut vihervasemmistolainen Into Kustannus, ja kirja on tarkoitettu Holapan omien sanojen mukaan varoitukseksi nuorille “äärioikeiston”, “uusnatsismin” yms. vaaroista ja henkilökohtaiseksi tilinteoksi ja anteeksipyynnöksi Holapan menneisyyden tekojen vuoksi. Kuitenkin uskon kirjan olevan kirjoitettu ensisijaisesti rahastuksen vuoksi. Holapallahan on tiedettävästi ollut useitakin eri projekteja, joilla on uskonut voivansa tienata. Silti miehen tiedetään velkaantuneen korviaan myöten ja jopa paenneen velkojaan. Kertomus entisestä ja sittemmin “eheytyneestä uusnatsista”, saa kuitenkin median huomion ja sympatiat, ja toisin kuin muille kirjallisille projekteilleen, niin media antaa tällä kertaa Holapalle ilmaista mainosta. Suvaitsevaiset, punikit ym. kansanviholliset iloitsevat “natsismista parantuneesta Henrikistä”, ja kauppa käy. Tällä kertaa Holappa iski siis varmaan markkinarakoon. Huomioitavaa on, että Holappa tuntuu syyttelevän entisiä tovereitaan niin Suomessa kuin Ruotsissakin rahastuksesta, vaikka kuka tahansa miehen kanssa tekemisissä pidempään ollut tajuaa hänen erään päämotiivinsa aina olleen raha. Työtä mies ei ole tehnyt tietääkseni päivääkään, ei edes alhaisia hommia, kuten mainoslehtien jakoa tai puhelinmyyntiä. Tuskinpa töitä tarvitsee tehdä jatkossakaan, kun kirja tuntuu myyvän.
Holapan teini- ja nuoruusvuodet käsitellään nopeasti läpi ja ne koskevat pääosin hänen innostustaan toisen maailmansodan historiaan ja aatteelliseen heräämiseen. Ystävyys Lähi-idästä kotoisin olevan muslimipojan kanssa käydään nopeasti läpi. Sen mainitaan katkenneen, kun Holappa kertoo ryhtyneensä skinheadiksi. Oulun skinhead-piireistä ei juurikaan paljoa puhuta, eikä siitä paljasteta mitään uutta, mitä ei olisi jo valtamediasta aikoinaan voinut lukea. Huomioitavaa on, että Holappa korostaa pettyneensä skinheadeihin, vaikka tunsi muutaman skinheadin ainoastaan Oulusta. Suomen laajuisena tämä Oulun skinhead-ryhmä, jonka jäsenet eivät millään muotoa olleet järjen jättiläisiä (Tässä Holappa osuu oikeaan, kuten rikkinäinen kello kahdesti päivässä), oli erittäin marginaalinen koko Suomen skinhead-liikeeseen verrattuna, ja vain pisara meressä. Tämä epäsosiaalisen aineksen kanssa kaveeraaminen, siihen pettyminen, ja sitä seuraava yleistäminen koskien koko ryhmää ja ideologiaa, toistuu vuosia myöhemmin Atlantin takana.
Kirjan seuraava osuus käsittelee Holapan kansainvälisiä kontakteja, pääosin Yhdysvalloissa, sekä Saksassa ja Ruotsissa. Kokemuksistaan Saksassa Holappa tuntuu liioittelevan ja korostavan olleensa “kansallissosialistisen sisäpiirin” vieraana. Ruotsalaiskontaktit käydään nopeasti läpi samoin kuin Holapan kirjeenvaihto vankilassa olevien henkilöiden kanssa. Ohimennen palataan uuteen muslimiystävään, tällä kertaa afgaaniin, jonka mainitaan olleen Holapan opiskelijakaveri, ja johon hän katkaisi ystävyyden samoista syistä kuin vuosia aiemminkin. Itse asiassa ystävyys katkesi varsin koomisella tavalla, sillä Holappa ei uskaltanut olla enää Suomessa, kun pelkäsi syytteitä, joista olisi voinut tulla korkeintaan pienet sakot.
Holappa syyttää Aryan Nationsin spin off-ryhmän johtajaa August Kreis III:tta erään sanomalehti Kalevan kuvan lisäämisestä sivuilleen. Kuvassahan on juutalaisia ja muita matu-nuoria, ja kuva on yhdistetty Holapan kirjoittamaan artikkeliin matujen tekemistä Oulun raiskauksista. Ei tarvitse olla nero, kysyäkseen mistä Kreis sai kyseisen kuvan. Tämä episodihan sai Holapan pakenemaan maasta, ja suunnaksi tuli Yhdysvallat. Yhdysvaltalaiset henkilöt esitellään nopeasti, lukuunottamatta yhtä henkilöä, John de Nugentia.
Holapalla siis oli kontakteja Yhdysvalloissa, suurin osa vieläpä vapaalla jalalla. Huomioitavaa on, että mies valitsi asua John de Nugentin luona, joka tunnetaan nimimerkkinä internetissä, suuruudenhulluna, ja erittäin harhaisena sekopäänä, jota voisi Suomessa verrata surullisen kuuluisaan Klaus Juutilaiseen. Kirjasta käy ilmi, että totuus de Nugentista paljastuu Holapalle hyvinkin nopeasti, mutta kaikesta huolimatta mies luovuttaa rahansa de Nugentille ja jää tämä luokse asumaan ilmaiseksi au pairiksi. Mikään ei olisi estänyt Holappaa lähtemästä pois ja Yhdysvalloissahan, kuin myös Kanadassa, tuttavia riitti. Kuten Holappa yleistää Suomen skinheadit muutaman oululaisen perusteella, niin hän yleistää myös de Nugentin perusteella Amerikan valkoiset nationalistit, kansallissosialistit, konfederaatioseparatistit yms. Kirjasta käy ilmi Holapan erittäin heikko arviointikyky. Surkuhupaisasta vankilaepisodista ei ole paljoa kerrottavaa, vaikka aikanaan se saavuttikin suurta huomiota kansallismielisissä piireissä. Mies lusi jonkin aikaa, poistettiin maasta ja palasi vapaana miehenä Suomeen ilman syytettä.
Yhdysvaltain tapahtumien jälkeen Holappa käsittelee Suomen Vastarintaliikettä, jota Holappa aikoinaan korosti olleensa perustamassa ja johtamassa, kuten kirjan nimikin kertoo. Koko tämä osuus tuntuu olevan kirjoitettu tyyliin, jossa Holappa haluaa korostaa tämänhetkisille ihailijoilleen: “En minä, vaan ne muut!”. Holappa mainitsee useita entisten tovereidensa nimiä, joista paria korostetaan useammin kuin muita. Lisäksi Holappa arvostelee Suomen Vastarintaliikettä ideologioiden moninaisuudesta, vaikka aikanaan Holappa on ollut itse valkoinen nationalisti, kansallissosialisti, turanisti, suomalaisradikaali, ja mahdollisesti monia muitakin, riippuen siitä kuka on kysynyt ja kenen kanssa on jutellut. Pidän hyvinkin mahdollisena, että Holappa on jopa uskonut de Nugentia pidempään kuin nyt kirjassaan väittää. Itse Suomen Vastarintaliikkeestä Holappa ei kerro juuri mitään uutta, mitä eivät Dan KoivulaaksoLi Andersson ja Mikael Brunila olisi jo kertoneet aikaisemmin kirjassaan “Äärioikeisto Suomessa” (2012). “Paljastukset” parilta viime vuodelta eivät ole juurikaan mitään kohupaljastuksia. Teoksesta paistaa katkeruus, kun mies ei menestynytkään. Tämän lisäksi selvä kostonhalu muutamaa kirjassa mainittua henkilöä kohtaan näkyy selvästi. Kuten aikaisemmin mainitsin, niin teoksen ensisijainen motiivi on kuitenkin rahastus.  
On pakko mainita vielä kirjan kolmas muslimitarina. Tällä kertaa vuonna 2010 Holappa oli ihastunut somalinaiseen. Tarinan todenperäisyyttä epäilen vahvasti. Holapan tämänhetkinen kiinalaisvaimo sen sijaan on totisinta totta, ja kun miehestä ei ole työtä tekemään, niin oli pakko saada rahaa enemmän kuin mitä Kela ja sossu voisivat tarjota. Lopun rakkaustarina suomalaisen uusnatsin ja kiinalaisnaisen välillä on naurettavan kliseinen, ja lainaus terroristi Nelson Mandelalta vain lisää tätäkin kliseisyyttä.
Suosittelen lukemaan kirjan, jos olette olleet joskus, tavalla tai toisella, tekemisissä Holapan kanssa. En tosin suosittele maksamaan siitä mitään. Lopuksi haluan onnitella Henrikiä. Menestyit, (ainakin toistaiseksi) ensimmäistä kertaa jossain projektissasi ja senkin saavutit vasta kolmikymppisenä. Olet kai myös ylpeä tavasta millä tienaat elantosi. Nyt olet idoli, mutta vain saastaiselle loissakille. Nauti nyt ja iloitse, kun vielä voit. Karma is a bitch. ;)
-Ensi

White Noise Radio! Podcast-jaksossa "Smacking them lips 2" WBS-festarin satoa

Aiemmin mm. YouTubesta tuttu radiopodcast White Noise Radio löytyy nykyään ainakin D88 Recordsin Telegram-kanavalta. Uudessa neljä ja puoli...