Suomalaisuus ei ole vuoden 1917 perua tai edes osa Ruotsin pitkää historiaa, vaan sen muodostumista pitää etsiä kauempaa menneisyydestä. Tällöin on syytä puhua pysyvästä arkkityyppisestä suomalaisuudesta, joka ei ole vain yhteistä historiaa ja jaettua verenperintöä, vaan se ilmenee myös syvään juurtuneina kulttuurisina tapoina elää ja olla maantieteellisen Suomen kamaralla.
Ikiaikaisen suomalaisuuden alkulähteille päästiin vielä suoraan käsiksi 1900-luvun alun Itä-Karjalassa, mutta sen jälkeen se on kaikunut lähinnä vain kerätyssä kansanperinteessä. Tai näin ainakin yleisesti luullaan, sillä alkuperäistä suomalaisuutta ei enää uskota tavoitettavan kulttuurissa, jonka päällä lepää raskas kuona modernia länsimaista massakulttuuria.
Silti iättömään veren äänen kutsuun voidaan vielä vastata, jos välittäjänä toimivalla tietäjällä on taito kanavoida kollektiivista alitajuntaamme taiteen, erityisesti musiikin kautta. Kuopion suunnalla vaikuttava Kaarna Kettunen on siitä harvinainen taiteilija, että hän kykenee omintakeisella musiikillaan tavoittamaan vielä hiilloksena hehkuvan alkusuomalaisuuden.
Kaarnan taiteessa ei ole kyse kanteleella soitetusta kalevalaisesta pastissista, vaan musiikista, jossa moderni elektronis-teollinen äänimaisema yhdistyy yllättävän saumattomasti kansanperinteestä tuttuun soitantaan ja laulantaan. Vuodesta 2019 vuoteen 2022 Kaarna julkaisi neljä eri tyylistä albumia post-industrialia, joissa kaikista välittyy voimakas suomalainen Dasein.
Vuoden 2019 debyyttialbumi Comitatus Savolaxiae oli vielä black metallista ponnistavaa primitiivistä dungeon syntikkaa yhdistettynä martial industrialin militaariin poljentoon. Jo seuraavalla levyllä Tutkielma magnetismista, kivusta ja valtiosta (2020) musiikillinen kartta levittäytyi elektronisen musiikin vähemmän käydyille alueille, jossa kuljettiin pitkin elektro-ambientin, uusklassisen ja martial industrial hämäriä polkuja. Temaattisesti levyllä hypättiin suoraan lähihistoriamme kipupisteisiin ja vaihtoehtohistoriaan. Hurmeisten kenttien sotaisten kuvausten kliimaksina ilmestyi 2021 Kaarnan kolmas suuri työ, Väkipyssyvärssyjä ja kulkutautitarinoista (2021), jota voi pitää sarjan mahtipontisimpana teoksena, jossa melskaavaa martial industrial kuuluu väkevänä.
Siinä missä kolmas albumi kokoaa Kaarnan musiikillisen ja temaattisen kaaren yhteen, projektin toistaiseksi viimeisin kokopitkä Kultataivaat, hopeaveet, unet helmiäistä kääntyy pois materiaalisen maailman murheista kohti ambient-tyylistä unimaailmaa ja ihmisen sisäistä olemisen pohdintaa. Toisaalta levyssä kuuluu edelleen vahvana harmonisen muodon rikkovat industrial vaikutteet, jota ilmentävät säksättävät, aaltoilevat ja pulputtavat syntikkaäänet. Jos ei musiikki päästä helpolla, ei sitä tee myöskään sanoitukset. Omien kryptisten tekstiensä lisäksi Kaarna on löytänyt levyn kahteen esitykseen suomalaisen metafyysisen ahdistuksen mestarillisten tulkkien Eino Leinon ja Uuno Kailaan runoelmaa.
Kalevalaisella lyyrisellä poljennolla kulkeva raukea avausraita "Pilvien jylinä" on hyvin kaarnamainen keitos eri musiikillisia elementtejä: esitystä rytmittää hidas martial poljento, mutta päällimäisenä leijailevan ambient-tunnelman luo hienovaraisesti käytetty syntikka. Arkaaista kierrettä kappaleeseen tuo puolestaan kantele, jota käyteään levyllä turhankin säästeliäästi. Atmosfäärisessä folkissa kanteletta on käyttänyt aiemmin 2000-luvulla ansiokkaasti duo nimeltä Nest, mutta sen jälkeen sitä on kuultu harvakseltaan kotimaisessa neofolkissa.
Puhtaan instrumentaalinen lyhyt välinäytös "Siniuni" voisi olla suoraan jostain vanhasta 1950-luvun Suomi-filmistä. Tenorinokkahuilun säestämä tunnelmapala tuo ensimmäisenä mieleen elokuvan Pessi ja Illusia (1954) taikametsäkohtausten keijukaismaisen balettimusiikin. Samaa taianomaista tunnelmaa virittää levyn loppupuolen instrumentaali "Tuulenpesä".
"Vaskimies ja punainen kirves" on levyn ainoa kappale, joka muistuttaa aikaisempien levyjen uhmakkaasti takovaa martial industrial soundia. Siinä voi aistia ripauksen Der Blutharschin vaikutusta, vaikka muutoin esitys on ehtaa eksentristä Kaarnaa erikoisine rytmin ja tunnelman vaihdoksineen. Tässä teoksessa Kaarna tuo esiin myös äänirekisterinsä laajuudeen, sillä kaikissa muissa esityksissä kuultava miehekkään pehmeä laulanta vaihtuu nopeasti karskiksi sotapäällikön ärjynnäksi. Ajoittain vimmaiseksi piiskaukseksi yltyvä teos rakentuu voimallisen runoelman varaan, jossa Kaarnan uusvanha loitsuaminen vie kuulijan samalla tuttuun mutta toisaalta hyvin kaukaiseen suomalaisuuteen:
Tammen katkoja,
Laipion iäisen tahraaja
Laske hehkuterä,
Laske inha loppumääräsi
: Tunne tosi voima maan
: Tunne oikea väki
: Luikerra ulos takaisin
: Sysiavaruuksien koloihin
Tehty turhat tuimuuet,
Katkottu elon putket
Siellä komein kortemme makaa,
Katto valoisa, maa voimaton
: Tunne tosi voima maan
: Kun kiroan sut kasvoilles mutaan
: Niskas' kantapäällä leimaan
: Vien hengen taidottomalta
: : Häiväis' kadon, ilman sadon : :
: : Maan se valtaa, tulel' polttaa : :
: : Sodan sadon, kyynelpadon : :
: : Verel' ryytii, veellä pyyhkii : :
: : Kirveen terän, huokos' erän : :
: : Kvartsil' murtaa, kättä turtaa : :
: : Valheen parren, löysän varren : :
: : Sanal katkon, aikeen ratkon : :
Turhan lyhyeksi jäävässä elektronisessa tuokiokuvassa "Puro kiven alla" voi kuulla vielä alkuaikojen dungeon synth kaikuja. Teos on oiva esimerkki siitä, kuinka "luonnottomalla" elektronisella musiikilla voidaan kuvata koskettavasti luontomystiikkaa.
Eino Leinon runoon perustuva eteerinen laulu "Vene venhettä vie" voisi olla tunnelmaltaan tänä vuonna ilmestyneeltä Pyhä Kuoleman kanssa tehdyltä yhteisalbumilta Magneettinen Pohjoinen. Englantilaisen Coil-yhtyeen tyyliseen unimaailmaan kuljettavan ambient-teoksen lyriikat ilmaisevat harvinaisen hienolla tavalla kulttuuripessimisiin kiedotun syklisen aikakäsityksen, ikuisen paluun, kaiken toistuvuuden ja lopulta kaiken turhuuden. Leinon pitkän runon jälkipuolella kerrotaan:
Virta venhettä vie
Mihin päättyvi tie
Ei tiedä sitä ihmisistä kenkään
Meri, taivas ja maa
Kaikki kaik' katoaa
Kuinka säilyisi sielu ihmisenkään
Mut' unessa niin armas on ajatella noin
Viel' kerran kevät saapuu ja koittaa uusi koi
Ja huomentuulet tuntureilta henkää
Vaiko valhetta lie
Virta venhettä vie
Mä luulen, kerran maailma herää
Susi lammast' ei syö
Veli ei veljeä lyö
Eikä miesi tahko tapparan terää
Mut kaikki kauniit aatteet mi' täällä aatellaan
Ne silloin täyttyy töiksi ja peittävät maan
Siis ihanteita ihminen kerää
Vaiko valhetta lie
Levyn päättävä lähes 12-minuuttinen utuinen äänikollaasi "Unien maat" on pelottavan maaginen kuvaus pikkupojan eksymisestä metsään, jossa näyttää vaanivan vihamieliset voimat. Laulu perustuu vain 32-vuotiaana menehtyneen arkkityyppisen runoilija Uuno Kailaan (1901-1933) tekstiin. Kanteletta ja ambient-soundia yhdistävä teos nostaa jo lyriikallaan niskavillat pystyyn tuoden mieleen Kauko Röyhkän kenties mystisimmän kappaleen "Nivelet". Musiikillisesti "Unien maat" on jo itsessään maagista äänimaalailua, mikä tekee teoksesta erityisen latautuneen kuuntelukokemuksen.
Omapäisesti genre-rajoja ylittävän ja rikkovan Kaarnan musiikkia on vaikea pukea sanoiksi, koska se liikkuu selvästikin todellisuuden ja transsendenssin rajapinalla - siitä mistä ei voi puhu on vaiettava. Sitä voi toki yrittää selittää kuten tässä arviossa, mutta ehkä sittenkin parasta on vain heittäytyä sen ääniaaltojen vietäväksi.
On oikeastaan hyvä ettei 1980- ja 90-luvuilla tehty käytännössä lainkaan kotimaista neofolkia ja martial industrialia, sillä se olisi todennäköisesti vain toistanut brittiläistä traditiota. Nyt sille on kypsynyt oma uniikki äänensä, jossa Kaarna edustaa ehkäpä sitä kaikkein syvintä mytologista suomalaispäätyä.
Näennäisestä yksinkertaisuudestaan huolimatta Kaarnan musiikki ei helppoa, vaan se vaatii nykyihmiseltä hiljentymistä ja keskittymistä. Se on monelle vaikeaa, koska siitä puuttuu Industrialin mentaliteetin mukaisesti pop-musiikkiin kuuluvat melodiset karkit ja helppotajuiset rakenteet. Vaativuudestaan huolimatta se on kuulijalle palkitsevampaa kuin aikamme pop-viihde tai rockin "vaihtoehtogenret", sillä vain harvat kykevät Kaarnan tapaan tarjoamaan äänimatkan isi-isiensä alkusijoille.
Arvio: RL
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti