Intolitarian on yhdysvaltalainen vuonna 2009 noise/voimaelektroniikka-projekti Deathkeyn rinnalle perustettu noisecore/grindcore-projekti. Varsinkin metalli sekä noise/PE-osastoilla operoivat tietävät Antichrist Kramerin maineen pitkälti vuosikymmenen takaa. Varsinkin Satanic Skinhead Propaganda ja Audial Decimation -lafkojen jäljiltä. Sittemmin lafkat yhdistettiin Deathangle Absolution nimen alle, mutta nyt Satanic Skinhead -nimi tekee paluun. Deathkeyn ollessa melko tietyn linjan voimaelektroniikkaa provosoivilla teemoilla ja suoralla antisemitismillä, Intolitarianissa yleinen ihmisviha ja Fuck The World-asenne on viety käytännössä niin tappiin kuin se on mahdollista. Sanoituksia ei levyissä ole mukana, mutta ainakin uusimman levyn (Deathangle Absolution) jokaisen osion puheintrot ovat sen sortin tykitystä että turha haaveilla Intolitarianin soittavan jossain rauhaa rakastavimpien jätkien bileissä.
Hyvin pitkälti aikataulussaan klo 20 aikaan Intolitarian aloitti illan ensimmäisenä. Kun intromelusta oli saatu moottori käyntiin, se olikin menoa mitä ei ole pitkään aikaan nähty. Lyhyet noisecore-purkaukset ja pidemmät blastbeat osiot pitivät yleisön mielenkiinnon koko setin ajan. Yleisö oli vielä melko rauhallisesti setin ajan, vaikka pientä lämpöä alettiin jo ottaa pittistomppauksen suhteen ja runsaiden voitontervehdysten osalta. Ettei setti olisi ollut pelkkää rajua blastia alusta loppuun, setin puolivälissä oli rokkaavamman coverin paikka kun bändi veti Jarl von Hagallin vierailun kera Vaginal Jesuksen “Back to the Bus”-biisin. Sanoma ei jää epäselväksi kellekään paikalle olijalle tässä vaiheessa. Coverin jälkeen myllytys jatkui vielä yhden osuuden verran. Yleisö oli selvästi hyvin tyytyväinen esitykseen koska paidat ja levyt kävivät villisti keikan jälkeen kauppansa. Tästä olikin hyvä jatkaa black metal-vetoisempaan illan ohjelmaan…
Hammer teki viime vuonna keikan pääkaupunkiseudulla. Siltä pohjalta oli hyvä odottaa tiukkaa settiä. Huhut uudesta materiaalista ja laajemmasta aktivoitumisesta ei ole toistaiseksi konkretisoineet uuden julkaisun muodossa. Keikoilla kuultiin materiaalia mitä on kuultu ennenkin, mutta tämän bändin kohdalla ei todellakaan ole kyse liiasta toistosta. Mahdollisuus kuulla bändin tuotantoa on ollut hyvin rajallista.
Kun Hammer aloitti soittamaan, saundi oli heti normaalimmassa balanssissa kuin Intolitarianian meteli. Vaikka laulajan tapa roikuttaa mikrofonia alaspäin kohti monitorikaappeja sai aikaan usein toistuvaa feedbackin ujellusta, saundi itsessään oli sopivan selkeä ottaen huomioon Hammerin suoraviivaisen ja kokoonpanoltaan yksinkertaisen muodon antaman kompaktiuden: Yksi kitara, basso, selkeitä komppeja soittava rumpali ja kaiken päällä kaikuva karkea rääkyminen. Tämä toimi hyvin, eikä edes komppikitaraa jäänyt kaipaamaan.
Bändin aloittaessa oli selvää että keikalla ei ollut varsinaisia lämppäreitä. Tätä oltiin tultu katsomaan, kaukaa ja varta vasten. Yleisö valui sisään nopeasti liikkuvana massana heti ensimmäisten sointujen iskiessä saliin. Täysi sali tervehti karismaattisen laulajahahmon kiihottaessa yleisöä vimmatusti. Black Metal keikoilla on jakautunut suhtautuminen ns. moshpit köytökseen. Monella rock keikalla bändien musiikki on niin primitiivistä ja karkeaa, ettei se vaadi kuuntelijalta suurta huomiota upotakseen. Monimutkaisemmat kappaleet taas ei temmon, rytmiikan tai musiikkityylin vuoksi ole otollisia bailaamiseen. Moni haluaa vain katsoa, kuunnella ja kokea. Mutta paikallaan seisova hiljainen massa ei aina tuo tunnelmaa intensiivisestä livekeikasta.
Hammerin etuna on asettautua tuohon väliin. Nopeat ja kylmät black metal tulitukset vaihtelee sopivasti pitin pyörimään saavien keskitempoisten junttausten ja melodisten soolokitarakohtien kanssa. Vaikka materiaalista tulee mieleen Itä-Suomen Black Metal saundi, Hammer on selvästi oma bändinsä musiikillisesti ja lyriikkansa puolesta, jonka tulevaa tuotantoa odottaa innolla. Setin loppupuolella kitaristilta katkesi kieli, mutta keikka jatkui pikaisen soittimenvaihdon jälkeen.
Der Stürmer soitti yhdysvalloissa ilman bassoa. Tälle keikalle oli otettu mukaan Suomalainen sessio-basisti. Yhtyeen musiikki on niin barbaarista ja suoraviivaista että se varmasti toimisi myös pelkällä yhdellä kitaralla. Basson tuoma lisäpotku ei kuitenkaan ollut pahitteeksi. Näennäisesti äärimmäiseen yksinkertaisuuteen jalostettu sotakone jyräsi tunnin setin ilman armoa!
White Power Music: Scenes of extreme-right cultural resistance -kirjassa (Searchlight 2012) analysoitiin tyypillistä äärioikeiston musiikkia. Hypoteesi oli että sen sisältämä musiikillinen puoli on vain alusta tuoda esiin viesti. Musiikki jää usein itseään toistavaksi, yksinkertaiseksi ja tasapaksuksi. Analyysin lopputulos oli ettei oikeita musiikillisia arvoja edes ole, vaan kappaleet on kuin palopuheen alle laitettu taustahälinä.
Relevantti kysymys: Miksi pyrkiä irroittaa sisältö musiikista? Tai pyrkiä arvioimaan sitä mittapuulla, joka on kyseisen musiikin luonteelle vierasta? Jos arvioimme perinteistä hiphop musiikkia soittotaidon näppäryydellä, olisiko siinä mieltä tai mitään uutta kulmaa jolla taidemuoto voitaisiin ymmärtää? Jos alamme arvuuttelemaan mitä jäisi jäljelle tietyistä rock bändeistä, jos riisuisimme pois niiden historian, tekstit ja karismaattiset keulakuvat, mitä mieltä siinä on? Ajatus että kokonaisuus olisi purettavissa osasiin joita tarkastellaan irrallisina yhteydestä joka antaa niille tarkoituksen, kuulostaa juuri niin typerältä että sen voi kuvitella olevan vasemmistolaisen teoreetikon pakkomielle ja tutkimuksen tekemisen kivijalka.
Myös äärioikeistolaisessa musiikissa esiintyy näkökulmaa jossa todetaan että musiikki on vain työkalu. Veriyhteys taas uskoo että tämä edustaa vasemmistolaista tapaa kuvitella että kaikki asiat on mahdollista purkaa osiksi ja selittää tieteellisesti niiden mekanismit. Musiikki ei ole vain työkalu, vaan myös työkalu. Sillä on myös itseisarvoinen rooli ja henki. On vaikea hyväksyä ajatusta, että joku henkilö olisi lähtenyt luovaan työhön mutta tekisi vain välinearvon sisältävää hengetöntä länkytystä.
Parhaimmillaan radikaali musiikki ei ole vain työkalu. Se on elämänkatsomuksen ilmentymä, jolla on roolinsa myös sisäisesti. Se ei ole tekijästään irrallinen väline, jonka voisi joku yksinkertaisesti ottaa haltuun. Se ei ole vain rekrytointi tai propagandaväline. Ennemmin maailmankatsomuksen sisäinen asia jota ei hylätä kun joku toiminta on välineellä tehty loppuun.
Taideteos, tai tunteen ilmaisu on merkityksellinen vaikka se ei ole arkinen väline jolla on vain yksi tehtävä. Antifasistisen tutkijan on helppo naureskella skinhead bändien karkealle soittotaidolle tai kappaleiden suoraviivaisuudelle - ymmärtämättä että yhtyeet tai niiden kuuntelijat ei ehkä koe musiikki- ja viihdeteollisuuden standardeja olennaisiksi, vaan ovat myös aktiivisesti pyrkineet muuhun.
Radikaali musiikki on yhtä lailla korruption vaikutuksen alla. Hengettömyys, joka voi olla seurausta välineellistämisestä, on vuosi vuodelta selvempi ilmiö. Myös illan esiintyjäbändejä on imitoitu halvasti ja tyylitajuttomasti, tehden perässä pelkkää kopiota todellisen ilmaisun sijaan.
Conan Barbaarin teräksen arvoitus on hieno analogia. Kuka tahansa voi kantaa miekkaa, mutta missä on sen voima?
Kaupalliseen tarkoitukseen valjastettu ja tasapäistetty musiikki hylkii todellista teräksen salaisuutta: Teräs ja lihas ovat merkityksettömiä ilman vakaumusta ja eteenpäin ajavaa henkeä. Väline on merkityksetön ja turha, jos se ei itsessään ole merkityksellinen ja se kantaa tekijänsä hengen.
Der Stürmerin kohdalla voimme puhua agitaation ja propagandan välineestä. Yhtyeen nimestä lähtien, se on tehty niin selväksi, ettei asiasta kannata edes väitellä. Etenkin varhaisen materiaalin visuaalinen karkeus antoi ymmärtää että mitään hienoa brassailua ei tarjota. Silti lavalla voisi olla vain yksi ainoa Der Sturmer. Soittajien karisma, vakaumus ja energia loimuaa niin kirkkaalla liekillä ettei sitä voi matkia, eikä se näyttäydy pelkkänä propagandana. Näennäisesti primitiiviset riffit ja karkealla julistuksella rähisty viesti on teos joka kestää aikaa, sillä se ei jää pelkän halvan propagandatempun rooliin, tai imitoimaan edeltäjiään. Menetelmät jotka menettävät tarkoituksensa kun on saavutettu mitä on haettu. Der Sturmer operoi usein ajattomien ideaalien parissa. Se on harvoja bändejä jotka kykenee haastatteluissa artikuloimaan niin poliittiset tavoitteet, kuin musiikilliset mieltymykset ja havainnollistamaan filosofiset ja aatteelliset taustavoimat.
Kun henkilöt ovat antaneet panosta niin kadulla, kulttuurissa, politiikassa, paikallisesti ja kansainvälisesti, voimme kutsua musiikkia välineeksi, mutta perustellusti nähdä se Eurooppalaisen valkoisen kapinahengen tai arjalaisen hengen ilmentymänä, joka on niin suora jatke elämään itsessään että hämärtyy syyn ja seurauksen raja. Voisi väittää että politiikka on ollut väline, jolla musiikista on pystytty jalostamaan niin voimakas ilmiö että se innostaa ihmisiä matkustamaan halki koko Euroopan mantereen Etelä-Suomeen näkemään ja kokemaan. Ei vain musiikkia, vaan myös elämäntavan ja näkemyksen.
Uunituoreessa Ukonvasama #13 lehdessä on tuore DS haastattelu joka kuuluisi jokaisen poliittisen musiikin ystävän lukea. Siinä käsitellään niin musiikkia kuin politiikkaa.
Sielu tarkoittaa rotua sisältäpäin nähtynä, ja päinvastoin, rotu on sielu ulkoapäin nähtynä. Joten molemmat, sielu ja rotu ovat murtumattomasti yhtä, ja kun rotu on myrkytetty, on sielu myrkytetty ja päinvastoin. Ja samaan aikaan veri ja maa kuuluvat myös yhteen metafyysiseen liittoon, joka on palautettava ja jota ei saa koskaan häiritä.
Sama taiteen ja taiteilijan murtumaton yhteys on läsnä Der Stürmerin musiikissa, kuten kaikessa korkea-arvoisemmassa ja todellisessa Black Metal musiikissa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti