Genocide Wolves (pe),
Tampereen Club 28 on tasaiseen tahtiin järjestänyt kansallismielisiä keikkoja Tampereella, mutta aikaisemmin se ei ole saanut aikaiseksi samanlaista kohua mediassa kuin mitä tällä kertaa. Vasemman laidan roskalintujen disinformatiivinen raakkuna kantoi aina Ilta-Sanomiin ja paikallislehtiin asti, mutta tämä ei silti vaikuttanut mitenkään iltamien järjestelyihin. Minkäänlaista antifasistisen sosiaalisen oikeuden hyökkäystä kuin mitään muutakaan häiriötä ei kumpanakaan päivänä sattunut. Lauantaina punaräähkät yrittivät koota voimiaan Tampereen keskustassa itsensä yliannostuksella tappaneen narkomaanin muistotilaisuuteen, mutta ilmoitettu ”300 henkeä” paljastuikin kuvien perusteella vajaaksi sadaksi kumararyhtiseksi raahustajaksi. Viikonlopun aikana pari paikallista varista oli uskaltautunut lähistölle tallentamaan muutaman tumman ja sumuisen valokuvan joista yritettiin revitellä tikusta asiaa.
Keikan alkulöylyt lyötiin jo perjantaina, saunamajurina toimiessa paikallinen Suomi-RAC:n tarkkisluokka Genocide Wolves. Kunnon totaalisaunat olivatkin luvassa, sillä ainoana esiintyjänä susihukkasilla olikin aikaa ottaa lava rauhassa haltuun. Yhtye on päässyt viime vuosina hyvin keikkailun syrjään kiinni, ja tämä alkaa näkyä myös live-olemuksessa. Yhtye ei ulosantiaan kauheasti kaunistele, vaan rujo ja metallinen RAC-punk on edelleen homman nimi. Tietynlainen varmuus otteissa alkaa jo näkyä ja ennen kaikkea lavalta kajasti selkeä hauskanpidon meininki.
Valkoisen Tampereen palauttamista paidassaan vaatinut laulaja Tontsa ei tosin missään vaiheessa luopunut tavaramerkikseen muodostuneesta julmasta ilmeestään, mutta ukon lavamaneereihin on tullut selkeästi sopivanlaista ”rock-kukkoa”, joka on ihan positiivinen juttu. Myöskin Pylvanais-kitaristi Esan mukanaolo live-kokoonpanossa on varmasti vaikuttanut yhtyeen olemuksen rentouteen. Basisti Pate taas ei ollut läheskään samassa vedossa kuin taannoin Helsingissä; tuolloin pitkin lavaa riehunut ja hullunkiilto silmissään yleisöä lietsonut maanikko oli tällä kertaa tyynenä ja sonnustautunut leppoisaan ruutupaitaan sekä verkkolippikseen. Tuollaisia lmestyksiä tapaa lähinnä vain Floridan suistossa pontikkaa keittelemässä. No, sai se punaniska biisit soitettua, se on pääasia.
Illan ainoana yhtyeenä GW soittikin totuttua pidemmän setin, joka alkoi Celtic Warrior -coverilla ”Let The Battle Begin”, jota sitten seurasikin miltei yhtyeen kaikki kappaleet, kuten jo vanhemmat hitit ”No Tolerance” ja ”Glory Days of Aryan Race” sekä täyspikältä ”Patriootti”, ”National Socialist Working Man”, ”Puolesta Führerin” sekä edeltävänä päivänä syntymäpäiviään viettäneelle C.Z. Codreanulle omistettu ”We Will Never Die”. Setin lopussa kuultiin myös vielä julkaisematonta materiaalia; Helsingissäkin kuultu ”Viimeinen taistelu”, sekä ensi kertaa livenä soitettu ”Lyhtypylväs kutsuu”, jossa uhmaa valtion sinisiä pikku verikoiria kohtaan nousi Tontsan kanssa lietsomaan tuimailmeinen tamperelaisnuorukainen. Samaisen vierailijan kanssa kajahti myös jylhä ”Kohti uljasta aamunkoittoa”. Setti päättyi asiaankuuluvasti varsin mainioon Skrewdriver-coveriin ”Hail The New Dawn”, mikä olikin paikallaan, sillä päivä jolloin Ian Stuart lähti Valhallaan oli melkein käsillä. Susilauman vaiettua jatkui illanvietto vielä myöhään yöhön.
Lauantai oli kuitenkin viikonlopun pääpäivä ja väkeä oli miltei tuvan täydeltä, toverillisen ilmapiirin ollessa leppoisa kuin saksalaisessa oluttuvassa 1930-luvulta. Illan avasi kotikenttäetuna Pirkanmaan He-Man Stormheit. Moneen kertaan on ihan valtion virkamiestenkin taholta todettu, että kun He-Man kerran pääsee ääneen, ei hän ihan heti lopeta. Mutta tällä kertaa luvassa oli hieman lyhyempi ja sinänsä ihan kompakti setti, jossa kuultiin miehen omaa tuotantoa kuin myös covereita mm. Fortressilta (”I Hate Commie Scum”) sekä mainiot suomennetut Der Stürmer ja Skrewdriver kappaleet. Stormheit saikin suuret aplodit. Encorea ei kuitenkaan tullut, vaan seuravana olikin pääesiintyjän aika.
Mistreatin Muke ja Suomen natsahtavin taksikuski Jose soittivatkin sitten kappaleita pitkään ja hyvin laajalta alalta. Settiin kuului kaikkea aina Veikko Lavin ja Junnu Vainion väliltä sekä tuotantoa yhtyeen omasta materiaalista koko uran ajalta, aina ensimmäisestä EP:stä uusimpaan Heartless Bastards levyyn ja vanhoihin punk-klassikoihin kuten Kohu-63 covereihin. Yleisö tykkäsi ja laittoi jalalle koreasti, ja varsinkin ”Skinhead Girl” sai parit pyörähtelemään lavan edessä. Muke viihdytti yleisöä myös välispiikeissä ja soitto jatkui myöhään yöhön. Mistreatia ja Mukea voisi kehua niin monin sanoin että adjektiivit loppuisivat kesken, joten tuumattakoon että kolmenkymmenen vuoden kokemus vain näkyy musikanttien olemuksesta. Lavalla ollaan rehellisesti oma itsensä ja se riittää.
Kovin moni muu ei olisi kulkenut näin pitkään omaa polkuaan, varsinkin kun musiikillinen talentti kuitenkin riittäisi suurempaan suosioon. Mutta urheasti skeneveteraanit näyttävät edelleen keskisormea valtavirralle, ja onhan se fakta, että vain kuolleet kalat uivat myötävirtaan. Vielä soiton jälkeenkin juhlinta venyi aamun pikkutunneille ja ehdittiinpä siinä pitää vielä mm. darts-turnauskin. Paikalla oli myös myynnissä sekä esiintyjien merchandisea (mm. Mistreatin uuden levyn odotettua Euroopan painosta) että Vasamakirjojen kirjallisuutta.
Kaiken kaikkiaan Tampereen Club 28:n tapahtuma onnistui loistavasti. Konsertit todistivat, että satunnaisista pikku vastoinkäymiseistä huolimatta valkoinen kapinahenki ja kansallismielinen vastakultturi elää ja voi hyvin Suomessa.
Arvio: El Tiburón Blanco
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti