V/A RAC-COVERS PROPAGANDAA (Sakaramiina Records, 2021)

Levyn näytekappaleena Mistreatin "Punainen vaara" (Riistetyt)

Punkin kapinallisuudesta tuli vitsi jo vuonna 1977, mutta tragikomediaksi se muuttui vasta tällä vuosituhannella. Viime vuosina sen myötäkarvaisuus vallitsevan järjestelmän arvoille on kiihtynyt jo niin hysteeriseksi, etteivät liikkeessä vielä mukana olevat kykene edes tunnistamaan tässä ilmenevää älyllistä ja moraalista ristiriitaa. Välinpitämätön suuri yleisö ei voi kuin hymähtää ennen niin vaarallisena pidetylle punkille, koska se on degeneroitunut pelkäksi sukupuolifriikkien ja feministikilarien turvatilaksi. Voiko mikään olla vähemmän punk kuin turvautuminen poliisiin, järjestelmään ja sen valtamediaan?

Sekä musiikillisesti että aatteellisesti loppuun kalutusta ilmiöstä on vaikea löytää enää tuoretta näkökulmaa. Vain silloin jos punk typistetään vallitsevien arvojen kyseenalaistamiseksi, se saattaa tarjota jotain aidosti hätkähdyttävää. Tähän yritykseen on lähtenyt Sakaramiina Records yhdessä Punkkia, ei punikkeja Productionsin ja Veriyhteys-sivuston kanssa. 

Kahdeksan bändin kokoelmalevy Rac-covers propagandaa on ennen kaikkea hämmentävä potpurri rockin paariaksi kutsuilta RAC-bändeiltä. Toisin kuin voisi odottaa, suurin osa yhtyeiden esittämistä vanhoista punk-ralleista eivät rienaa alkuperäisesittäjien tulkintoja, vaan tekevät pikemminkin niille kunniaa. Monet biisivalinnat kun kertovat, että alkupään punkista löytyy aikaa kestäviä aidosti poliittisesti epäkorrekteja kappaleita. Sen verran levyn julkaisija on kuitenkin halunnut vinoilla Suomi-hardcorelle, että levyn kansikuva on muokattu vanhasta kokoelmalevystä Propaganda - Hardcore '83.

Jos levyn musiikillista antia arvioi punk-standardeilla, se saisi monen alan nostalgikon huokaisemaan hyväksyvästi. Mukana on paljon kotikutoista kohkaamista, tosin skenen vanhemmat nimet klaaraavat soittopuolen moitteettomasti. Valtavirran vasemmistopunkeille levy tuskin silti nappaa, koska biisien sanoma ja konteksti ovat ”vääriä”. Todennäköisesti heiltä tulee väkinäistä höhöttelyä Puhdistuksen, Holokausti SS:n ja Hate Oathin ryönäisille purkauksille. RAC-bändien käppäsoundeille naureskelu on kuitenkin tältä porukalta kaksinaamaista, kun tietää millaista mökää he ovat itse valmiita ylistämään, mikäli se sopii tiettyyn ideologiseen kuosiin. Kökköisä remuaminen onkin upeaa, voimaannuttavaa, omaperäistä ja rankkaa silloin kun se tulee omista juoksuhaudoista. Kotimaan punkista irvokkain esimerkki tästä lienee lähes täysin soittotaidottoman Pertti Kurikan nimipäivien kritiikitön kehuminen vain siksi, että yhtyeen jäsenet ovat uhrihierarkiassa korkealla; vammaisten puuhien arviointi samoilla mittareille kuin terveiden olisi "julmaa" ja "kohtuutonta".

Kokoelma jakautuu musiikillisesti vanhaan punkkiin ja hardcoreen. Levyn avaava Mistreat hallitsee molemmat tyylit versioimalla ensin hardcoresti Bastardsia ja Riistettyjä ja lopuksi soittamalla Hellhoundin 1970-luvun populistipunk-anthemin ”Rappioperintö”.

Pagan Skull työstää melodista Ramonesia kappaleessaan ”Miehet vastaan maailma”, jonka sanoma on tosin mahdollisimman kaukana newyorkilaisbändin rappioromantiikasta. Esityksen kulttuuripessimistinen maailmankuva ponnistaa Julius Evolan ja Savitri Devin filosofiasta ja on suoranainen antiteesi suurkaupungin saastaisuutta ylistäneelle Allen Ginsbergille. Bändin toinen veto ”Suomiraccia” on jo pitkään YouTubessakin pyörinyt itseironinen versio pop-yhtye Aknestikin suurhitistä ”Suomirockia”. 

1970- ja 80-luvun valovoimaisin Suomipunkin tähdenlento oli Ratsia-yhtye, jota levyllä tulkitsee Vapaudenristi. Pihtiputaan suuruuden punk-kauden tuotanto oli kaikkinensa niin laadukasta, että sen versioiminen samalla tunteen palolla on haaste mille tahansa bändille. Vapaudenristi vetää Ratsian kakkoslevyn nimibiisin ”Elämän syke” ilman sen kummempia krumeluureja, suoraviivaisena rokkistandardina. Laulun sanoja on päivitetty jonkin verran, mutta esitys ei silti tavoita aivan samaa kiihkoa kuin ilmestyessään vuonna 1980. Kappaleeseen olisi toivonut enemmän nyansseja kuten alkuperäisessä esityksessä. Sitä vastoin aikoinaan vain sinkkuna julkaistu ”Tämä hetki ja tulevaisuus” toimii Vapaudenristin murjomana jo paremmin. 

Levyn ainoa black metal yhtye Goatmoon paahtaa raakaa hardcorea versioidessaan unohdetun Äpärät-yhtyeen huudatusta ”Jeesus on kuollut”. Uskonnollinen teema sopiikin hyvin levyn ainoalle mustalle joutsenelle. BlackGoat Gravedesecratorille ominainen bm-laulutyyli tekee esityksestä hauskalla tavalla musiikillisen hybridin. Äpärät-yhtye on sikäli oivallinen valinta tälle levylle, sillä yhtyeen edesmennyt laulaja Saikki fanitti lujaa Skrewdriverin 1980-luvun poliittista musiikkituotantoa.

Hardcorella jatkaa myös Puhdistus, joka on muokannut Dead Kennedysin vanhasta ”Nazi punks fuck off” renkutuksesta elämänmyönteisemmän tulkinnan ”Nazi punks Sieg Heil!” Tosiasiassa DK:n kappale ei hyökännyt ensisijaisesti kansallissosialisteja vastaan, vaan poliittisesti korrektissa Me too -hengessä silloisen hardcore-skenen maskuliinisia bully boyseja vastaan, jotka kurittivat keikoille saapuneita keskiluokkaisia kynäniskoja. Tyypilliseen vasemmistolaiseen tapaansa Jello Biafra luokittelee tässäkin kappaleessa kaikki epämieluisina pitämänsä ilmiöt ”natsismiksi”. Hauskinta esityksessä on Puhdistuksen vokalistin mörähtelevä ulosanti, jota on helppo pitää ilkikurisena kuittauksena Biafran näsäviisastelevalle juutalaispoikanasaalille. Puhdistuksen kieli poskessa vedetty roiskaisu on Holokausti SS:n biisien lisäksi kokoelman ainoa kappale, jossa ei pahemmin arvosteta alkuperäistä esitystä. Toinen Puhdistuksen cover-veto, ”Camel Jockey sucks”, antaa sen sijaan yläfemman seksismistä ja antifeminismistä syytetylle amerikkalaiselle The Meatmenille. 

Korpisota on Pylvanaisen Mikan yksi lukuisista sivuprojekteista. Kulmikasta vanhan koulun punkkia päristelevä musaprojekti on ottanut käsittelyyn Hilse-kokoelmalevyltä (1979) tutun Tinnerin pikkuklassikon ”Mustavalkoinen maailma”. Kappale on osuva valinta kuvaamaan aikamme jyrkentyvää vastakkainasettelua. Lisäksi alkuperäisesityksen alakuloisuus on kuin räätälöity Korpisodan ankeaan ilmaisuun. Aivan samaa vastaavuutta ei tavoiteta Irwin/Sensuuri kappaleessa ”Poliisi on pop”, jonka alkuperäinen kepeys on vaihtunut Korpisodalla raakaan särökitarointiin ja karskiin köörilauluun.

Vielä Puhdistustakin poskettomampi hc-kohkaaja on Holokausti SS, joka suorastaan raiskaa Eppu Normaalin antirasistisen aikuisrock-jollotuksen ”Afrikka, sarvikuonojen maa”. Holokausti SS:n hc-rynkytyksessä laulu on kääntynyt miksipä muuksi kuin muotoon ”Afrikka mutakuonojen maa”. Äärivasemmistolaisen Shitter Limitedin kappaleet pannaan samalla metodilla pakettiin kääntämällä niiden sanoma päinvastaiseksi. Toisin sanoen Pekka Siitointa ei vaadita tapettavaksi, vaan häntä ylistetään laulussa ”Eläköön Pekka Siitoin”. Vastaavasti filosemiittinen nuoleskelu loistaa poissaolollaan huudatuksessa ”Saatanan jutkut”.

Levyn päättää Genocide Wolvesin sivuprojekti Hate Oath. Treeninauhalta napattu karun kuuloinen raita ”Rotuhygieniaa” on versio manchesterilaisen Buzzcocksin kappaleesta ”Breakdown”, jonka levytti sittemmin Ratsia nimellä ”Ihohygieniaa”. Hate Oathin koruton esitys on lähempänä vuoden 1976 Buzzcocksin amatöörihenkeä kuin Ratsian Hilse-lp:lle  tekemää tulkintaa. Nokkelasti väännetystä nimestään huolimatta ”Rotuhygieniaa” ei ole huumoriesitys, vaan vakava muistutus afrikkalaisperäisen rodunsekoituksen turmiollisuudesta kansankunnan yleisälykkyydelle. 

Digipack-cd:n avautuvista kansista löytyy analyysi punk rockin politisoitumisesta vasemmalle ja kuinka nykyiset RAC-bändit ovat monesti uskollisempia punkin alkuperäiselle eetokselle kuin ohjelmalliset punk-yhtyeet. Veriyhteys katsoo aiheelliseksi julkaista kirjoituksen tässä yhteydessä kokonaisuudessaan.

Punk? Me ne frego!

Jos punk-kulttuurista kirjoitettaisiin länsimaisen sivilisaation lopun aikojen historiassa, se olisi historian pieni alaviite, vaikka viime vuosikymmeninä ilmiö onkin nostettu valtakulttuurin kaanoniin. Punkin asemaa kulttuurissamme on korostettu kohtuuttomasti samalla kun valtamediasta on käytännössä mahdoton löytää kirjoitusta tai puheenvuoroa, jossa sen kulttuurista vaikutusta arvioitaisiin tuomitsevasti tai edes kriittisesti. Tietyllä tapaa tämä on ymmärrettävää, koska hallitsevien kulttuuritermiittien silmissä punkin eetos edustaa puhtaimmillaan vallalla olevaa individualismia. Riippumatta siitä, mitä julkisesti hyväksytty tulkinta asiasta sanoo, punkin edistämä arvomaailma on yhteiskunnallisesti hyvin myötämielinen hallitsevalle vasemmistoliberalismille, mikä käytännössä mitätöi liikkeen oletetun kapinallisuuden.

Edes tänä kesänä Suomessa mediakohun synnyttäneen Punkstoo-sivuston anonyymit paljastukset seksuaalisesta häirinnästä eivät hetkauta punkin hyveellistä asemaa julkisuudessa. Itsensä jalustalle nostaneiden hyvien ihmisten seksuaalinen saalistus herättää toki kysymyksen nykypunkin tekopyhyydestä, mutta yhtä lailla anonyymit syytökset ilman rikosilmoituksia kertovat totalitaarisen woke- ja cancel-kulttuurin vaikutusvallasta vasemmistolaisessa alakulttuurissa. Ikioman metoo-kohun vuoksi nykypunkin entistä kiivaampi sirpaloituminen kaunalesbojen ja trans-kummajaisten hallitsemiksi turvatiloiksi ei vielä sinänsä ole uhka punkin korkealle asemalle virallisissa kulttuuriarvostuksissa. Saattaa olla, että punk-kulttuurissa lisääntyvät maolaishenkiset puhdistukset synnyttävät vain entistä kovempia seisovia aplodeja esimerkiksi Helsingin Sanomien Nyt-liitteessä.

Valtavirtaistunut punk on omalta osaltaan pönkittänyt uutta liberalistista maailmanjärjestystä. Punk-kulttuurin parissa viihtyville tämä on sokea piste, jonka tunnistamattomuus synnyttää jatkuvasti surkuhupaisaa viihdettä. Vielä tänään punkin mukana kasvanut sukupolvi intoilee ”rokkiräjähdyksen” vallankumouksellisuudesta, vaikka sitä voisi pikemminkin verrata edesmenneen Neuvostoliiton virallisten vallankumouslaulajien esityksiin tai ihmisiin, jotka julistavat Vatikaanissa kovaäänisesti olevansa katolilaisia. Kapitalismin vastaisuuskin on vain tyhjää retoriikkaa, jonka Joseph Heath ja Andrew Potter osoittavat kirjassaan Nation of Rebels: Why Counterculture Became Consumer Culture (2004). Kirjoittajien mielestä nuorison ”tiedostavat” vastakulttuurit ovat epäonnistuneet, koska ne ovat vain kiihdyttäneet kapitalismia ja kulutuskulttuuria.

Se, että 1960-luvulla syntyneet punkin kasvatit ovat voineet mediassa ja mainostoimistoissaan ylistää vuosikausia viileänä pitämäänsä ”punk-asennetta”, ei kerro niinkään punkin kulttuurisesta voittokulusta, vaan pikemminkin ihmisten yleisestä välinpitämättömyydestä laatua ja hierarkioita kohtaan. Kaikkialla jyräävä kapitalistinen markkinatalous ja lännen omanarvontunnoton kulttuuri-ilmapiiri ovat jo kauan muokanneet maaperää sellaiseksi, jossa punkin puberteettinen provokaatio, itsekäs hedonismi ja loputtomien yksilöoikeuksien vaatiminen ovat solahtaneet helposti osaksi yleistä normistoa.

Mikäli aihetta halutaan tarkastella kriittisesti ja suhteellisuudentajuisesti, pitäisi punkin idea rinnastaa Rolling Stonesin kappaleen It’s only rock n roll (but I like it) sanomaan. Vaikka näennäisyksilölliseksi massakapinaksi nopeasti muuttunut punk oli pääasiassa huonon maun ja soittotaidottomuuden voitto, synnytti se kaikesta huolimatta kourallisen hyvää popmusiikkia ja uutta musiikillista avantgardismia post-punkin myötä. Parhaimmillaan punkissa oli kyse alle kolmeminuuttisten pophelmien paluusta vuosia jatkuneen progebuumin jälkeen. Omaperäisintä siinä oli pop-musiikin estetiikan sijoittaminen uusiin raameihin, jota määrittävät särökitarat, epätavalliset laulutavat ja tavallista nopeampi rumpubiitti. Punkin suurin ansio oli kuitenkin laululyriikoiden teemojen lähes rajaton kasvu: teoriassa voitiin laulaa aivan mistä tahansa. Valitettavasti tämä anarkistinen sananvapaus ei kestänyt Englannissa kauan, sillä jo hyvin varhain punkin sisältöä alkoi valvoa suurten musiikkilehtien (erityisesti New Musical Express) marxilaisesti tiedostavat ajatus- ja moraalipoliisit.

Aina punk ei ole ollut valtavirran silittämää apurahakapinallisuutta, vaan nuorison omaehtoista toimintaa ylhäältä ohjatun viihdekulttuurin luomaa apatiaa vastaan. Vuoden 1976 loppupuolella brittipunk oli täynnä jäsentymätöntä kaoottista energiaa, jolla ei ollut mitään erityistä suuntaa, jonka vuoksi sen potentiaalissa ilmeni myös fasistinen pyrintö: fyysisyys, energisyys ja sotaisuus. Vasta The Clash toi mukaan ohjelmallisen vasemmistopolitiikan ja Sham 69 työväenluokkaisen kollektivismin.

Nykyään niin ylistetty punk-asenne merkitsi alkuaikoina muutakin kuin vasemmiston räkänokkaista besserwisserismiä. Varsinkin Sex Pistolsin äkkiväärä nihilismi fasistisymboleineen koettiin New Musical Expressissä niin pelottavana, että lehti pyrki kaikin keinoin reivaamaan punkkia ”arvopolitiikan” suuntaan. Se taas merkitsi 1960-luvun kulttuurimarxilaisen vastakulttuurin päivittämistä ja salakuljettamista punkkiin.

Kun Sex Pistols lauloi Pretty Vacant -singlellään ”we don’t care”, iskulause viittasi kintaalla sosiaaliselle idealismille ja antoi näin pelitilaa kaikenlaiselle poliittisuudelle. Ei ole sattumaa tai väärinkäsitystä, että brittipunkin alkuaikoina siinä nähtiin yleisesti ”vaarallista fasismia”. Siksi italialaisten fasistien Gabriele D’Annunzio’lta lainaama tunnuslause Me frego frego, ”minä en välitä”, resonoi hämmästyttävän hyvin Pistolsin ”we don’t care” -asenteen kanssa. D’Annunzio’n Fiumen vapaavaltiossa 1920-24 edistämät ideat boheemista nationalismista ja anarkistisesta protofasismista siirtyivät atavistisina vaistoina aikanaan osaksi liberaalidemokratian ja vasemmistopunkin kavahtamaa sotaisaa skinhead-liikettä. Nykyään ilkikurinen fasistinen asenne näkyy parhaiten alt.right-liikehdinnässä, jonka pilailevat meemit SJW- ja NPC-tyyppien vihjeettömästä tosikkomaisuudesta eivät ole kaukana alkuperäisen punkin tylyttävästä eetoksesta.

Yksilöllisyyttä palvova ”edistyksellinen” valtakulttuuri sulatti kuitenkin punkin epäkorrektit piirteet nopeasti itseensä eikä siitä muodostunut näin todellista uhkaa voittamattomana pidetylle kapitalistiselle logiikalle. Vain muutaman ensimmäisen kuukauden ajan brittipunk saattoi kokonaisuudessaan edustaa filosofi Guy Debordin situationistista projektia, jossa kuluttajasta tulee aktiivinen osallistuja eikä vain kulutuskulttuurin passiivinen sivustaseuraaja. Liikkeen vesittymisestä huolimatta alkuaikoina vallitsevia arvoja kyseenalaistanut transgressiivinen kipinä on säilynyt virallisesti hyväksytyn punkin paarialuokissa. Niistä tunnetuin on punkin kerettiläisskene RAC eli Rock Against Communism / Capitalism.

Reilut neljävuosikymmentä vuotta punk rockin ilmestymisen jälkeen samantyylinen musiikki voi herättää Suomessa edelleen pahennusta, kunhan protestiparametrit on asennettu vallitsevaa arvomaailmaa vastaan. Suomessa RAC synnytti sensuuritoimia viitisen vuotta sitten kun Sakaramiina julkaisi punkin katkuisen kokoelmalevyn Veriyhteys I. Tiedostavien piirien vahtikoirat tekivät julkaisusta ilmiantoja vanhaan kunnon Stasi-tyyliin ja levy poistettiin levykauppojen hyllyiltä yhtä vikkelästi kuin Iso-Britanniassa alkuvuonna 1977, jolloin suuret tavarataloketjut kieltäytyivät myymästä punk rockia. Sananvapauden kannalta tilanne on nyt vielä heikompi, sillä käsissäsi oleva kokoelmalevy on käytännössä ennakkosensuurin alainen: tunnetut levykaupat eivät suostu ottamaan sitä myyntiin pelkän julkaisijan perusteella.

Kun kahdeksan kotimaista RAC-liikkeeseen kytköksissä olevaa yhtyettä tulkitsee vanhoja punk- ja hardcore-klassikkoja, kyynisempi voisi ajatella kyseessä olevan halpahintaisen irvailun. Ennakkoluuloiselle punaliberaalille voi tulla yllätyksenä, että jokaisen bändin biisivalinta on kunnianosoitus. Tässä ei sinänsä pitäisi olla mitään ihmeellistä, sillä suurin osa alkuperäisesityksistä viestivät asenteesta, jolla ei saatu valtiovallan hyväksyntää eikä päästy hallitsevien kulttuuripiirien lemmikeiksi. Maamme epäkorrektit RAC-bändit ovatkin suoraa jatkumoa alkuaikojen räävittömään punkkiin eivätkä ne häpeä tunnustaa takavuosien suosikkejaan. Sitä vastoin nykyjärjestelmän sertifioimille Suomipunk-bändeille olisi liian kova pala osallistua kokoelmalevylle, jossa kotimaisia RAC-helmiä muokattaisiin oman poliittisen liturgian käyttöön.

RAC-bändien ei ole tarvinnut välttämättä edes muokata kappaleita lähemmäs omaa maailmankatsomusta, koska levyn monet laulut ovat jo alkuperäisessä muodossaan vasemmistototalitarismia (”Punainen vaara” / Riistetyt), poliittista poliisia (”Poliisi on pop” / Sensuuri), pystyyn kuollutta kristillisyyttä (”Jeesus on kuollut” / Äpärät) ja poliittisen kulttuurin rappiota (”Rappiokulttuuri” / Hellhound) vastaan. Toisaalta Vapaudenristin käsittelyssä Ratsian elämänuskoa valavat kakkosalbumin hittibiisit näyttävät istuvan hyvin myös voittoisaan nationalismiin. Alkuperäisen punkin velmu musta huumori taas hohkaa vuolaana Hate Oathin soittamassa Buzzcocks/Ratsia-väännöksessä ”Rotuhygieniaa” ja Puhdistuksen Dead Kennedys -coverissa ”Nazi Punks Sieg Heil”. Jos nämä rallit eivät edusta punk-asennetta niin sitten ei mikään!

Tätä levyä on syytä pitää kutsuhuutona punk rockin ryhtiliikkeelle. Musiikkityyliä ovat saaneet hallita liian kauan poliittisesti korrektit mielipidepoliisit. Syväekologi Theodore Kaczynski alias Unabomber toi ansiokkaassa pamfletissaan esiin säännönmukaisuuden, jossa vasemmistolaisuus muuttaa kaikki liikkeet omaksi alustakseen pilatakseen niiden alkuperäiset tavoitteet. Punk rock on jo pitkään ollut eräänlaisten maolaisten kulttuurivallankumouksellisten temmellyskenttä, jossa valvotaan mustasukkaisesti järjestelmän puolijumaliksi kohottamien ”loukkaamattomien arvojen” toteutumista. Korruptoituneen järjestelmän vahtikoirien kaulapantaa on kenties mahdoton löysätä, sen verran lukkiutuneita käsityksiä heillä on uhreista ja syyllisistä – heille kun oman vastuun välttely on sekä ideologinen että taloudellinen elinehto. Sen sijaan se osa vanhasta (”persupunkit”) ja uudesta punk-sukupolvesta, joka ei ole uusmoralistien liekanarun vietävissä löytävät tästä levystä vapauttavaa naurua, jota on tosikkomaisesta nykypunkista vaikea löytää.