Jaska, parveke auki!
Lokakuun kolean merituulisessa Länsi-Suomen säässä ei kenenkään tehnyt mieli tuuletella parvekkeita, joskin kainaloita tuuletettiin sitten senkin edestä. Isoon teollisuushallin tiloihin oli pakkautunut huomattava määrä radikaalin black metallin ja hatecoren ystäviä nauttimaan yhtyeistä, joita harvemmin näkee ydinkeskustojen KoffKoffKoff-rockrockrock -juottoloissa.
Paikallisten aktiivinen järjestämä perinteinen Parvekefest on aina ollut crossover-tapahtuma, jossa pääpaino on metallissa. Yleisö koostui enimmäkseen black metal ja NSBM-diggareista, mutta mukana oli myös ilahduttavan paljon perinteisempää kansallissradikaalia osastoa. Erikoiseksi festin teki se, että paikalle oli pyyhältänyt myös bussilastillinen saksalaisia NS metallin ystäviä. Olikin hauska huomata, kuinka se öyhöttävin ja oluthuuruisin porukka tuli muualta kuin Härmästä.
Festari alkoi lauantaiseksi tapahtumaksi jo puoli kuudelta, joten myöhästyin vartin verran pelin avanneen Marderin keikalta. Pääjärjestäjän mukaan varhaisella aloituksella taataan se, etteivät kauempaa tulleet joudu lähtemään yönselässä kotiin. Ensimmäisenä korviin pisti tajuttoman kova äänentoisto, joka alkoi verottaa korvien soimisena vasta keikan jälkeen. Harvoin tulee varauduttua korvatulppiin, mutta tällä keikalla ne olisivat olleet tarpeen! Kovasta äänivallista huolimatta miksaus toimi eikä soundi puuroutunut minkään bändin kohdalla.
Marderia ei ole tullut nähtyä vähään aikaan ja ilokseni huomasin, että bändi on säilyttänyt metalliseen hatecoreen kuuluvan aggressiivisen tatsinsa pienten jäsenmuutosten jälkeenkin. Setti oli muihin bändeihin verrattuna melko lyhyt ja se sisälsi pääosin yhtyeen tunnetuimpia vetonauloja. Eniten möykkää yleisössä synnyttivät takuuvarmat livehitit ”Torilla tavataan” ja keikan päättänyt ”Kultainen aamunkoitto”. Ehkä metallisimmalta kuulostanut Marderin keikka koskaan, mikä johtui todennäköisesti tapahtuman soundin perusasetuksista.
RAC-henkiset yhtyeet oli tungettu heti alkuun ja seuraavaksi astuikin lavalle Jyväskylän seudulta asti paikalle saapunut Pagan Skull. Ja hyvä että saapui! Samoin kuin Marderin kohdalla, myös Pagan Skull oli valinnut biisinsä ja soundinsa sieltä metallisemmalta puolelta. Poissa olivat siis ne kepeät pop-irrottelut, joita kuullaan yleensä puhtailla RAC-keikoilla. Poikkeuksena viimeisenä kuultu yleisöhuudatus ”Suomi Raccia”, jonka sanoja tapasivat myös saksalaiset. Germaaniosaston ilo repesikin kattoon kun bändi heitti viimeisenä rallin, joka kuulosti joko Landserilta tai Lunikoffilta. Kappaleen tuttuudesta huolimatta esityksen nimi ja esittäjä jäivät arvoitukseksi. Joka tapauksessa hyvä veto rumpalilta, joka kähisi biisin virheettömällä saksalaisella aksentilla.
Bändikatraan tunnetuin bm-ryhmä Goatmoon päätti esiintyä jo tässä vaiheessa. Valinnan voi ymmärtää, sillä monesti iltamyöhällä bändin yleiskunto on saattanut laskea dramaattisesti. Nyt pelattiin varman päälle ja se kannatti: Goatmoon veti ekstaattisen show’n, joka ei jättänyt ketään paikalla ollutta kylmäksi. Tässä yhtyeestä huokuu riskinotto ja asenne kaikki tai ei mitään. Siksi yksikään Goatmoonin keikka ei ole mukavan kädenlämpöinen, vaan touhu menee joko totaaliseksi farssiksi (onneksi harvemmin) tai sitten yhtye vetää spektaakkelin, josta voi rehellisesti käyttää taidehomostelijoiden suosimaa termiä katarsis. Ja mikä oli bändi soitellessa kun soundit olivat timanttiset ja yhteissoitto toimi moitteettomasti. Lisäksi Goatmoonin uudeksi keikkabasistiksi värvätty Marderin Moilanen hoiti hommansa kuin olisi soittanut bändissä koko ikänsä. Laajasta levytetystä katalookista vedettiin tasaisesti ne iskevimmät livevedot, varsinkin ”Finnish Steel Storm” sähköisti hienosti yleisön. Keikka päättyi performanssiin, jossa vokalisti BlackGoat Gravedesecrator eteni yleisön käsien varassa pitkän matkaa.
Melodista ja teknistä black metallia vääntävä Sielunvihollinen veti tapansa mukaan pitkän keikan. Ja kyllähän tätä musiikillisesti toisen bm-sukupolven traditiota kunnioittavaa orkesteria kuunteli mielellään. Varsinkin kun se sanoituspuoli on kohdallaan mitä tulee muslimeihin ja muihin vierasrotuisiin aavikkouskontojen harjoittajiin. Tosin jotkut puritaanit väittävät, ettei Sielunvihollinen voi olla ”aitoa mustaa metallia”, koska siitä puuttuvat puhtaan satanistiset teemat. Lauantainen keikka osoitti jälleen kerran, että black metallia voidaan tehdä monista lähtökohdista käsin, parhaimpana esimerkkinä juuri Sielunvihollinen. Puritaaneilla on oikeus mielipiteeseensä, mutta kaiken totisuuden keskellä on hienoa, että bändi voi pokerina soittaa Popedaa tai tällä keikalla kuultua Tommi Läntisen hittiä ”Via Dolorosa” (mikä onkin lyriikoiltaan yllättävän black metal!). Keikan päätti toista skeneä kunnioittava Mistreatin ”Rotat”, joka saikin yleisössä aikaan sen suurimman riehan.
Viisi karskin laidan metallista yhtyettä samana iltana putkeen on paljon. Sulateltavaa riitti. Silti yleisössä ei näkynyt väsymisen merkkejä kun lavalle astui viimeisenä Länsi-Suomen nurkilta tuleva Norrhem. Pakanalliseen kansanperinteeseen ja Pohjoiseen etniseen uskoon nojaava black metal yhtye oli ainakin allekirjoittaneelle tapahtuman positiivisin yllätys. Onnistuin näkemään yhtyeen edellisen kerran bändin toisella keikalla Etelä-Suomessa keväällä 2018. Sen jälkeen Aurajoessa on virrannut vettä vuolaasti, ja muutos on näkynyt myös bändissä. Vuonna 2018 Norrhem oli vielä nuorten miesten aloitteleva black metal ryhmä, joka vasta etsi omaa soundiaan. Lauantaina evoluutio näkyi kaikessa loistossaan. Vaikka syntikat ovat kuuluneet bändin studioäänityksissä alusta lähtien, niin alkuaikojen keikoilla niillä ei ollut juuri mitään roolia. Ainakin tämän keikan perusteella syntikoiden harkittu ja jylhä käyttö on puhjennut kukkaansa. Muutoinkin bändin lavaolemus on selvästi miehistynyt, nyt se oli suorastaan fascistisen uhmakas. Tätä bändiä ei tultu bilettämään, vaan tapittamaan intensiivisesti. Militaarista vimmaa sisältänyt Norrhemin setti oli arvoisensa päätös tapahtumalle, joka tulee varmuudella saamaa vielä jatko-osia.
Arvio: RL
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti