perjantai 9. elokuuta 2024

Paul London: I Am Skinhead (Paul London, 2024)

Jo 1990-luvun lopulla kansallisradikaalin skinhead-liikkeen jättänyt Paul Burnley tunnetaan parhaiten No Remorse -yhtyeen keulamiehenä 1986-1996. Hän lauloi ja teki lyriikoita myös bändeissä Public Enemy, Paul Burnley & The 4th Reich, Strombringer, Kindred Spirit ja No Fear. Burnleyn ideologisesti inspiroituneet sanoitukset olivat teräviä ja lyyrisesti taidokkaita. Tämä ei ole sinänsä yllättävää, sillä taiteellisuus tulee luultavasti hänen isänperintönään. Paulin isä kun oli palkittu ja tunnettu skotlantilainen taidemaalari John Bellany (1942-2013)

Aktiivina muusikkona toimiessaan Paul ei käyttänyt omaa nimeään Tristan Bellany, vaan otti taiteilijanimekseen Paul Burnley ja myöhemmin kirjailijanimekseen Paul London. Hänen ensimmäinen kirjallinen teoksensa oli Skrewdriverin laulajan kattava elämänkerta Nazi Rock Star: Ian Stuart - Skrewdriver Biography (Midgård, 2002). Pitkän hiljaiselon jälkeen häneltä ilmestyi tänä kesänä toinen teos, retrospektiivinen runokirja I am skinhead – The Iconoclast Poetry of Paul London.

Londonin omaelämänkerrallinen runokirja käsittää karkeasti ottaen ajanjakson 1981-1985, jolloin hän ei ollut vielä aktiivisesti mukana bändikuvioissa, vaikka tuolloin jo treenasikin. Hän ehtii kuitenkin mahduttaa kirjaan alkuaikojen haparoivaa bänditoimintaa runossaan ”Loud, Proud and Punk”. Esipuheessaan London katsoo teoksensa olevan runollinen dokumentti 1980-luvun ensimmäisen puoliskon lontoolaisesta ajankuvasta ja liikkeestä, jonka historiaa on pyritty poliittisin tarkoitusperin kirjoittamaan viime vuosina uusiksi. Vaikka vuodet ovat vierineet, London ei tingi esipuheessaan omasta skinheadin määritelmästään:

Skinhead oli äärimmäinen epäsovinnainen nuorisokultti ja Lontoo oli kaikkeen skinhead-tyyliin liittyvän keskus. Emme halunneet olla pidettyjä, emmekä todellakaan välittäneet siitä, mitä ihmiset ajattelivat meistä. Se oli keskisormen näyttöä yhteiskunnalle, nihilististä saapastelua ja tunnetta tiiviistä perheyhteydestä. Olimme ulkopuolisia ja pukeuduimme sen mukaisesti. Sääntömme numero yksi - älä pyydä anteeksi keneltäkään.

Joidenkin erillisten ilmiöiden ja asioiden (”This is Carnaby”, ”Joe Hawkins”, ”Skinheads for Breakfast”) kuvaamista lukuunottamatta ajallisesti etenevät runot muodostavat kehityskertomuksen nuoren pojan kasvamisesta mieheksi, maailmaan, jonka muutos näyttää olleen vielä nopeampaa kuin kertojan. Kaiken polttopisteessä on kuitenkin skinhead-liikkeen sisäinen turbulenssi. Vielä vuonna 1981 London kuunteli Two-tone ska:ta kunnes Skrewdriverin paluukeikka 100 Clubilla lokakuussa 1982 muutti kaiken. Tosin jo sitä ennen kirjoittaja oli nähnyt The Last Resortin ja Combat 84:n keikan, jota hän muistelee nostalgisella lämmöllä runossaan ”Merry Skinhead Christmas  ’81” (klikkaa alla olevaa kuvaa suuremmaksi).

Skinhead-kultista ja musiikkifaniudesta kertovat sikermät ovat useimmiten iskevää ja ytimekästä katurunoutta, mutta ensirakkaudesta (”Mortlake Skingirl”) ja  ahdistavia kotioloja ja isän alkoholismia purkava ”Thrown to the dogs” ovat jo huomattavasti monisäikeisempää kerrontaa. Jos näitä henkilökohtaisia tilityksiä pääsisi lukemaan järjestelmälle uskollinen sosiaalipsykologi, hän  varmasti uskoisi tietävänsä jäännöksettömästi mistä tämä rasistinen nuorisokultti sikiää: lohduttomista tornitaloslummeista, ankeista kotioloista ja ”maskuliinisuuden kriisistä”. Londonin itserefleksiivinen kerronta ei tietenkään osta tätä punaisen yliopiston tarinaa, vaan hän näkee skinhead-ilmiön uhmakkaana mutta silti täysin rationaalisena protestina aikalaishulluutta vastaan. Siksi on harhaanjohtavaa puhua skinheadeista osoituksena traditionaalisen työväenluokan kriisistä, tilanteessa, jossa vihamieliset voimat ovat Julius Evolan tarkoittamassa mielessä valuttamassa koko läntistä sivilisaatiota viemäriin!

1980-luvun alussa skinheadit Englannissa ja sittemmin manner-Euroopassa olivat ensimmäinen spontaanisti syntynyt ja levinnyt nuorisoliike, joka reagoi näkyvästi sivilisaatiomme suurinta uhkaa vastaan. Poliittisen eliitin kansalta lupaa kysymättä maahan päästämät rotumuukalaiset ovat tietenkin vain oire länsimaiden syvemmästä kriisistä, josta kertoo jo se, että valtaosa kansasta reagoi maahanmuuttoinvaasioon täysin välinpitämättömästi ja osa suorastaan tuki sitä. Konservatiivipoliitikko Enoch Powellin vuoden 1968 Rivers of Blood -puhe kaikui vielä kuuroille korville, kunnes National Front alkoi saada vihdoin kannatusta 1970-luvun puolivälin jälkeen, jolloin värillisten valkoisiin kohdistama väkivalta yltyi Lontoon ja Birminghamin kaltaisissa suurkaupungeissa epidemiaksi. Koska skinheadit olivat ainoa yhtenäinen nuorisoliike, joka otti pelottomina rotumuukalaisten väkivaltaisen haasteen vastaan, joutui se kantamaan myös raskaimman taakan petoksellisen hallinnon politiikasta. Tuli kuolonuhreja, joista media vaikeni täysin. Näistä tapauksista London kertoo runoissaan ”The wrong tracks” ja ”Sheffield”.

Uuskolonialististen miehittäjien lisäksi nahkapäät kokivat jatkuvaa vainoa poliisin taholta. Itse asiassa väkisin kyhätyn monikulttuurisen järjestelmän nyrkiksi ryhtynyttä poliisia vihattiin enemmän kuin tuolloin vielä ”omilla” alueillaan viihtyneitä pakistanilaisia ja mustia. Londonin ensimmäisestä pidätyksestä kertova ”Sitting in a cell” kuvaa sitä kuinka poliisit saattoivat viedä nahkapään putkaan pelkän pukeutumistyylinsä vuoksi. Runossa vielä tuskallisempaa kuin istuminen alaikäisenä kusilammikon täyttämässä rotankolossa oli äidin kutsuminen poliisiasemalle. Isä oli tapahtuneesta niin raivoissaan, että Paul sekä isoveli John (sittemmin Skrewdriverin rumpali) olivat lähes pakotettuja jättämään skinhead-liikkeen. Näin ei onneksi kuitenkaan käynyt. 

Näin jälkikäteen mieltä ylentävintä luettavaa on se, millä innolla London kavereineen radikalisoitui Skrewdriverin innoittamana. Oi!-liikkeen vanavedessä syntynyt RAC mursi vihdoin vuoden 1945 jälkeen länsimaisessa musiikissa vallinneen tabun. Vaikka alan yhtyeitä syntyi kuin sieniä sateella, Skrewdriverin pioneeri-asema ja Ian Stuartin auktoriteetti tekivät kaikkein lähtemättömimmän vaikutuksen tuon ajan katusotureihin. Tämä käy selvimmin ilmi runossa ”Three  minute war cries”.

Toisin kuin monet muut tuon ajan politisoituneet skinheadit, London kannatti kaverinsa Eddie Stamptonin (When the storm breaks -kirjan toinen kirjoittaja) vaikutuksesta maahanmuuttovastaisen National Frontin sijaan avoimen kansallissosialistista British Movementia (BM). Kun No Remorse julkaisi ensimmäinen albuminsa This Time the World (1988), BM oli ehtinyt olla kuopattuna jo neljä vuotta, mutta itse aate ei Paulilta ollut levyltä kadonnut. Levyn ideologinen varmuus ei tullut tyhjästä, vaan sen taustalla oli Londonin 1980-luvun alkupuolen BM-aktivismi. Runossaan ”Discipline” hän kuvaa ideologista heräämistään ja katuaktivismiaan monipuolisesti eräänlaisen poliittisen sotilaan näkökulmasta.

Mikään ei kestä kuitenkaan ikuisesti ja kirjan kymmenen viimeistä runoa ovatkin hyppy 2020-luvulle ja lopullisten jäähyväisten jättöä liikkeelle, jonka henkiset jälkijäristykset vaikuttavat kirjoittajassa silti edelleen. Edes aatteellinen puoli ei säästy kritiikiltä runossa ”Name droppers”, jossa hän kavahtaa pelkäksi vihaksi taantunutta maailmankuvaa. Hate not Hope -järjestön kellokkaiden on silti turha avata samppanjapullojaan, sillä heti seuraavassa runossaan ”I know what I see” hän kuitenkin tunnustaa ”monimuotoisuuteen” perustuvan yhteiskunnan synnyttämän kaaoksen ja väkivallan. Kerran silmänsä avannut ei voi koskaan unohtaa näkemäänsä, vaikka valehtelisi mitä tahansa muille sosiaalisen hyväksynnän toivossa. 

Runoissa ”Don’t haunt your past” ja ”I am Not Skinhead” kirjoittaja hyväksyy menneisyytensä, mutta ei halua silti vaipua nostalgian tuudittamaan harhaan. London haluaa tunnustuksellisella teoksellaan päästää itsensä irti menneisyydestä samaan tapaan kun Alexandre Affelan massiivisessa skinhead-musiikkihistoriikissaan Skinhead Rock’n’Roll Damned Ones! Vol 1 & 2. Pieni runokirja muistuttaa Affelanin puhelinluetteloa myös harvinaisella kuva-aarteistollaan ja ajan kuvan dokumentoinnillaan. Oman pikantin lisän runojen väliin tuovat kirjatut top 10 listat kulloisenkin ajanjakson kovimmista alan biiseistä. 

Runokirjalle ominaisesta vähäisestä sivumäärästä huolimatta  I am skinhead on tiiviisti pakattu dokumentti ajasta, jolloin alkuperäisen kantaväestön identiteetin suojelu eli vielä marginaalissa. Nyt monikulttuurin ongelmat ovat maahantunkeutujien määrän kasvettua jo niin valtaisat, että viime aikoina aivan tavallisetkin kansalaiset ovat vyöryneet Englannin kaduille osoittamaan mieltään. Neljä vuosikymmentä Londonin kuvaamaan ajanjakson jälkeen tähän yhteyteen sopii vähemmän runollisesti vanhan katuaktiivin huudahdus: We told you so!

Arvio: RL


perjantai 26. heinäkuuta 2024

HAMMER HOUSE FEST II, 19.-20.7.2024, Etelä-Suomi

Resist soitti perjantaina.


Perjantai:

Matalasta mainosprofiilistaan huolimatta toista kertaa järjestetty Hammer Fest oli menestys. Väkeä riitti, vaikka samaan aikaan kovimman kesälomakuukauden sesonkina monelle kansallisradikaalille olisi löytynyt muitakin houkutuksia viikonlopulle. Uudehkon Hammer Housen tilavampi halli ja livetekniikan parannukset tarjosivat fasiliteetit, joita monet tulivat kehumaan jälkeen päin ja syystäki
n.

Vapaan sisäänpääsyn perjantai-ilta oli varattu RAC:lle, mikä näkyi yleisössä, joka koostui enimmäkseen katujen militanteista ja skinheadeista. Puheensorinasta tunnistin myös paikalla saapuneita puolalaisia metallifaneja, joiden pääkohteena oli luultavasti seuraavana päivänä soittanut Sunwheel. Ilma oli vielä aurinkoinen, mikä pani osan yleisöstä viihtymään enimmäkseen ulkoalueella. Kirkkaan taivaan lisäksi rentoon ulkoilma-chillailuun vaikutti aikataulu, jota venytettiin niin, että matti myöhäisetkin pääsivät nauttimaan aidosta vastarintarintamusiikista. Kun illan ainoa esiintyjä Resist paukutteli ensimmäisiä tahtejaan, viimeisimmätkin ulkona viihtyjät kiiruhtivat lavan edustalle.

Vielä runsas vuosi sitten, jolloin Resist veti ensimmäiset keikkansa, bändillä ei ollut edes nimeä. Jonkin aikaa yhtye tunnettiin työnimellä Hammer House Band, joka vaihtui jossain vaiheessa alkuvuotta nimeen Resist. Asiaan kuuluu, että yhtye soittaa pelkästään RAC-klassikoita ja muita skenen cover-biisejä. Jatkossa luvassa on myös omian kappaleita. Studiossakin ollaan jo käyty, josta osoituksena keikalla kuultu cover-biisi ”Back against the wall”, joka on julkaistu tuoreella kokoelma-albumilla Legendary Warriors – A tribute to Definite Hate. Levyä sai ostaa Hammer Housen omalta myyntipisteeltä asevelihintaan.

Tällä kertaa ilman toista kitaristia soittanut Resist polkaisi keikan käyntiin Nordic Thunderin ikivihreällä ”Change of scenery”, jonka jälkeen rymyryhmä runttasi menemään toinen toistaan jäätävämpiä RAC-klassikoita. Skrewdriveria kuultiin pariin kolmeen otteeseen, varsinkin ”Hail the New Dawn” sai yleisössä innokkaan vastaanoton. Kokoonpanon tuoreudesta kertoo se, että kitaristille tuli yllätyksenä ruuvimeisselin kappale ”Justice”, jota hän ei ollut ehtinyt lainkaan harjoitella. Metallibändissä vaikuttava kepittäjä otti kuitenkin kopin laulun melodiasta, biisin bassolinjoista ja rummuista ja hoiti hommansa tyylillä maaliin. Lavan edustalle pakkautunut yleisö näytti stomppaamisen ja hailaamisen perusteella nauttivat eniten Mistreat-coverista ”Fuck the drugs” ja vanhasta Midtown Bootboys klassikosta. Yleisöön upposi myös herkemmät tunnelmapalat, etenkin Rahowan ”Ode to a Dying People".

Enimmäkseen cover-biisejä soittava RAC-bändi on Suomessa uusi konsepti, joka tuntuu toimivan fiiliksen nostattajana mainiosti. Jokaiselle jotakin. Karskin miehekäs laulaja ja instrumenttinsa taitavat pelimannit osaavat rutistaa tutuista biiseistä uutta energiaa, joka välittyy myös yleisölle. Jatkossa olisi hyvä, jos Hammer House Fest pyhittäisi perjantain suuremmalla volyymilla RAC:lle. Alan bändejähän meillä riittää.


Lauantai:

Hammer House Fest lauantain iltapäivällä tuli kaatamalla vettä, mutta sade lakkasi paria tuntia myöhemmin. Loppupäivän sää oli ihanteellinen. Ihmisiä saapui paikalle tasaiseen tahtiin. Bändien aloittaessa noin tunnin alkuperäisestä aikataulusta myöhässä alkoi olla kasassa kaikki festille tulijat.

Radikaali kansallismielinen musiikki on monessa maassa siirtynyt kauas perinteisestä RAC-soundista. Myöskään keikoilla kävijät ja aktivistit eivät usein muistuta menneiltä vuosikymmeniltä tuttua skinhead-lookia. Tietysti RAC ja skinhead-kulttuuri ovat edelleen voimissaan, mutta sen rinnalla on muita ilmentymiä, joissa vaikuttaa osittain eri ihmiset erilaisin pyrkimyksin.

HH Festin toinen päivä keskittyi Black Metaliin. Tämä tulee olemaan jatkossa pääpainotus Hammer Housen keikoissa. RAC-bändeille löytyy useita järjestäjiä ja tiloja, joten alan keikoista tuskin tulee olemaan pulaa tämänkään jälkeen.

Black Metal keikoistakaan ei Suomessa ole pulaa, mutta fakta on, että mittava määrä parhaita kotimaisia BM bändejä eivät ole tervetulleita moniin keikkapaikkoihin. Viimeisimpänä esimerkkinä on nähty miten Helsingin kaupungin omistama tila määräsi festivaalijärjestäjää poistamaan yhtyeitä, jotka levyttivät suomalaisille Black Metal levy-yhtiöille, tai joiden jäsenten muilla yhtyeillä on vastaava kytkös. Tällaiset linjavedot rajaavat ulos valtavan määrän harmaan alueen kulttuuria. Ulkomailla on käytetty usein termiä ”grey zone”. Yhtyeet eivät välttämättä ole poliittisia, eivätkä ole ottaneet kantaa radikaaleilla mielipiteillä, mutta eivät myöskään ole asemoineet itseään antifasismin tai vasemmiston leiriin. Pelkkä epäpoliittisuus voi johtaa harmaalle alueelle. Se yhdistettynä kytköksiin todellisiin Black Metal levy-yhtiöihin, keikkapaikkoihin ja muihin yhtyeisiin heittää artistien ylle epäilyksen varjon.

Nykyään NSBM:n ilmaisussa korostuu kliseisyys, ironia, shekelit silmissä tehdyt kusetukset, missä kunniattomat bisnesmiehet hyödyntävät kulutusvimmaa irvokkaimmilla tavoilla. Liukuhihnalta tulevat julkaisut hyväksikäyttävät usein halvimpia mahdollisia ”kielletyn hedelmän” elementtejä ja ei ole mitenkään tavatonta, että vanhan hyvän ajan Saksan kuvastoa eniten viljelevissä yhtyeissä soittajat voivat olla hyvin kaukana niin etnisestä kuin aatteellisesta tasosta, jonka ennen oletettiin olevan minimivaatimus. Moni kokee myös NSBM:n olevan turha määritelmä. Kaikki varhaisen todellisen NSBM:n sisältö on ollut läsnä Black Metalissa.

Black Metalin aatteellinen sisältö kaikessa kirjavuudessaan ei ole väistämättä yhteensopiva kansallisradikaalin kulttuurin kanssa. Siitä huolimatta, valtava määrä yhteisiä piirteitä ja rinnakkaisia pyrintöjä on ilmiselvä asia. On toivottavaa hylätä nolon parodian tasolla liikkuvat ali-ihmisten tekeleet ja katsoa Black Metalin sisältöä vaatimatta siltä päivän politiikan tasoa tai päälle liimattua tökeröä kuvastoa – samalla kun nähdään oikeasti merkitykselliset piirteet maailmankuvassa ja ilmaisussa.

llan aloitti erikoinen keikka, jossa Ehre ja Black Sun Disciple yhdistivät voimansa. Ensin tuli Ehren kappaleita, jonka jälkeen puolet kokoonpanosta ja jäsenten soittimet vaihtuivat. Keikan loppupuolella tuli Black Sun Disciplen materiaalia. Kokonaisuus ei tuntunut kuitenkaan hajanaiselta. Ehren kappaleet koostuivat lähinnä Sudentaival-split levyltä löytyvistä esityksistä kuten ”Kosminen sota”, ”Hakenkreuz” ja ”Verilippu”. Kymmenisen kappaletta kestäneen setin lopetuksena tuli Black Sun Disciplen uudelta albumilta tuttu ”Empire of the Black Sun”.

Aryan Hammer soitti tuttuun tapaan äärimmäiset karkeaa ja ilmeetöntä Black Metalia. Taustalla kaikuvat laulut ja tasaisesti etenevät kappaleet. Edellistä keikkaa parempi äänentoisto oli eduksi. Keikka ei merkittävästi eronnut viimeksi raportoidusta keikasta.

Fatherlandin kohdalla sama juttu. Kolme kertaa kesän aikana nähty bändi saattoi olla tällä kertaa eniten tasapainossa ja vokaalisoundi kohdillaan. Fatherland on hyvä esimerkki Black Metalista, jossa on läsnä sekä genrelle tyypillisempi synkkä kuvasto että kansallismielinen eetos. Militaristisen asenteen lisäksi huomioidaan elämänkamppailujen muovaama pohjoisen rodun olemus. Vaikka meille väitettäisiin ihmiskunnan olevan yksi ja sama, miten vuosituhansien kehitys ei voisi olla vaikuttamatta? Toisten tyytyessä vallitseviin olosuhteisiin ja ympäröivän luonnon runsauteen, toiset populaatiot vaelsivat kohti tuntematonta, ihmiselle entistä vihamielisempää ympäristöä kohti. Haasteiden ja kurjuuden selviytymiskamppailusta syntyi pohjoinen ihmisrotu omine erityispiirteineen. Asiasta voi väitellä biologian pohjalta ja historian nippelitiedoista kinastellen. Joka tapauksessa veren myytti ei kaipaa sen kaltaista todistusaineistoa avukseen. Myyttinen tieto luo itsessään todellisuutta. Fatherlandin setin loppupuolella kuultu kappale ei puhu politiikasta, mutta tuo aatteen ydintä esiin hyvin konkreettisesti.


Talvi on pitkä ja kesä ei anna lämpöään

Nälän viemä lapsikin haudan lepoon lasketaan

On kuolema täältä satonsa monesti korjannut

Mutta ei se ole koskaan meitä voittanut


On sotahuutomme saanut mahtavimmankin vihollisen pelkäämään

Ja meitä alistaneet ovat aina perääntyneet

Olemme kylväneet tuhoa ja kuolemaa ympäri Eurooppaa

Mutta Suomen maaperällä on meidän suurimmat kunnian kentät


On kansamme elonjäänti ikuinen taistelu

Vihollisemme meitä yrittää hävittää

Koitoksesta koitokseen olemme kuitenkin aina selvinneet

Koitoksesta koitokseen olemme kuitenkin aina selvinneet

Rautaisella sielulla ja voittamattomalla tahdolla!



Tämä kansa voittaa - sodan, kylmän, nälän

Kärsimys ja kuolema - vain meitä vahvistaa

Tämä kansa voittaa - sodan, kylmän, nälän

Tuhannet vuodet se kestää - on tämä kansa ikuinen

Sielunvihollinen oli monelle illan odotetuin esiintyjä. Yhtye on selvin esimerkki rajapinnasta, jossa kansallismielinen rock ja Black Metal kohtaavat. Rockin mieleen tuovia melodisia renkutuksia soitettuna Black Metal elementeillä. Lyriikka sisältää piirteitä molemmista genreistä. Paikoitellen Sielunvihollisen lyriikka on hyvin perinteistä Black Metal kuvastoa. Esimerkiksi keikalla kuultu ”Alkemisti ja tuhoaja”, jossa salatieteellisin menetelmin rikotaan ja uudelleen rakennetaan minuus. Tavoitteena valmiiksi annetun maailmankuvan tuhoaminen ja omien heikkouksien ylittäminen.

Haasta itsesi tai kuihdu pois

Oletko saalistaja vai saalistettu

Luovuttaminen ruokkii heikkouden mentaliteettia

Armo on aina ja ikuisesti mielen haurautta


Vieläkö nouset vai jäätkö tuleen makaamaan

Vain vahvat uhmaavat varmaa kuolemaa


Vielä lausun tämän yhden virren

Loputon palo joka kauas kantaa

Mikään ei horjuta ja kysyt miten

menen läpi vaikka harmaan kiven

Istuta mieleesi tiedon siemen

Heikkoudelle ei saa sijaa antaa

Tänään vahvempi kuin olin eilen

Menen läpi vaikka harmaan kiven


Antaudutko paineen alla

vai taisteletko vastaan

Murtuuko mielesi

vai löydätkö sisältäsi soturin

Selkärangattomat askeleiden alla murskautuu

Jyvät karsitaan akanoista

kun hengen lujuus punnitaan

Sielunvihollisen tunnetuin ominaisuus on aavikoiden muukalaisten uskonnon ja kulttuurin herjaus. Esimerkiksi kappale ”Helvetinkone” ottaa kantaa yhteiskunnallisella tasolla dystopiaksi muuttuvaan todellisuuteemme. Keikalla sen perään soitettu ”Läpi harmaan kiven” näyttää tekstit parhaimmillaan. Puhutaan tulkinnanvaraisella tasolla, niin että siihen voi samaistua kuka tahansa kansallismielinen radikaali, mutta myös muut. Kappaleen ei tarvitse erikseen kertoa ketä se pyrkii puhuttelemaan, tai pyrkiä rajaamaan kohderyhmää. Kappaleen viesti sopi tämän illan tunnelmaan täydellisesti.

llan viimeinen esiintyjä, puolalainen Sunwheel, on käynyt Suomessa aiemminkin. Nyt pienemmällä lavalla ja sisätilassa saatiin enemmän äänenpainetta. Kompakti lava antoi myös tunnelmaa. Kaapujen ja ritualistisen ulkokuoren ja mahtipontisen vellovan musiikin alla on sekoitus synkkää esoteriaa ja sodanjulistuksia rappion aikakaudelle. Toistaiseksi uusimman, Iron Age of Strife levyn teksteissä käsitellään pitkälti uudelleen syntyvää kunniaa ja tässä hetkessä heräävää taistelutahtoa.

Keikalla oli aiempia pienempiä tapahtumia parempi äänentoisto. Myös jatkossa pitäisi olla näin. Tilava Hammer House soveltuu erittäin hyvin Black Metal keikoille. Soittoa pääsee katsomaan paremmin kuin monessa pienessä baarissa. Valaistus voidaan säätä tunnelmaan sopivaksi. Hammer House sijaitsee lyhyen kävelymatkan päässä julkisista kulkuneuvoista ja autolla liikkuville parkkeeraaminen on helppoa. Jos keikoilla ei ole aiemmin käynyt, mainoksissa on yleensä sähköposti, minne voi ottaa yhteyttä lipun hankkimista varten.

Valokuvat: Intolerant Art
Perjantai: RL
Lauantai: RV


torstai 25. heinäkuuta 2024

Mistreat: No need to apologize (PC-Records, 2024)


Keväällä ilmestynyt Mistreatin seitsemäs studioalbumi No need to apologize on paluuta ensimmäisen 7” ep:n (1990) nopean ja suoraviivaisen punkin tunnelmiin, joskin muutamista biiseistä löytyy edelleen bändin tavaramerkiksi tullut tarttuva melodisuus. Kahteen edelliseen kokopitkään Heartless Bastards (2018) ja Talk to talk, walk to walk (2022) verrattuna yleissoundi on uudella albumilla vähemmän puleerattu ja selvästi raaempi. Jos levyltä haluaa etsiä tehosteita, ne löytyvät lähinnä taustakuorosta, jonka osuudet on hoidettu komeammin kuin millään muulla yhtyeen julkaisulla.

Äänivallia täydentävät turhat krumeluurit on karsittu pois ja soitto lepää RAC-kierteellä varustetun perinteisen punkrockin varassa. Tosin sillä erotuksella, että soittokunta on vuosien varrella kouliintunut sen verran ammattimaiseksi, että soitossa ei ole jälkeäkään ensimmäisen seiskan kohkaamisesta. Uutukaisellaan Mistreat on päivittänyt alkuaikojensa hardcore-vetoisen nuoruuden angstin 2020-luvun ärsytettyjen ”setämiesten” vastahyökkäykseksi aikalaishulluutta vastaan. Kuvaan sopii, että Muken karheutunut ääni ilmentää hyvin sitä elämänkokemuksen tuomaa taakkaa, jonka itsensä pois jäävänneet paskaliberaalit ovat jättäneet valkoisen duunarimiehen harteille.

Ironisesti nimetty avausraita ”Love at first fight” lähtee salamansodan lailla turhia kyselemättä rivakasti liikkeelle. Nopeasti nakuttava rumpubiitti tulee tutuksi myös muissa päälle käyvissä huudatuksissa kuten No hope, just hate” (sanaleikillä viitattaneen Hope not Haten kaltaisiin valkovihamielisiin ”anti”-rasistisiin järjestöihin), sota-aikojen arkistoista ammennettuun pikamarssiin ”Pitkä perjantai” ja ikuista arjalaista vastarintaa ylistävään kapinalauluun ”Rebel eternally”. Muissakin esityksissä tempoa on nostettu tahti jos toinenkin suhteessa aikaisempiin äänitteisiin.

Laajemmalle radikaaliyleisölle tuttua keskitempoista melodista Mistreatia tarjotaan esityksessä ”Fewer guns, fewer men”, jossa muistutetaan pienen maan varustautumisen tärkeydestä. Sotiemme kovanaamalle Aarne Juutilaisille (1904-1976) omistettu karski hoilotus ”Terror of Morocco” ja iskevä nimiraita ”No need to apologize” ovat myös linjassa vanhan Mistreat-tradition kanssa. Lyriikoidenkaan puolella ei ole havaittavissa jälkiä perääntymestä:

We live in the age the New Agenda

which the media spread worldwide

They try to make you feel guilty

Guilty of being White


But do you feel this way?

cause I don’t think you do

No matter what they say

They cannot fool me and you


You don’t need to apologize

and you don’t need to bend the knee

Being White is still not a crime

Be strong, confident and free


I know you won’t adopt their way

I know, you will not do

Their words fall on deaf ears

They will not fool me and you

Uskonsa säilyttäneelle kansalliselle kärkijoukolle omistettu ”Silver bullet” sisältää jo ensikuulemalta sen verran korvaan tarttuvia sävelkulkuja, että biisi voisi olla suoraan bändin hittilevyltä The flame from the north (1997). Kahdestatoista kappaleesta koostuvan albumin kruunaa päätösraitana kuultava Robert Kajanuksen ”Sotamarssi”, jonka bändi istuttaa hämmästyttävän notkeasti uhmakkaaksi rockvedoksi. Lauluun on rakennettu hieno draamallinen kaari, jossa vaaran tunnetta osoittava intro ja a-osa purkautuu kertosäkeessä vapauttavana ilona. Tyyliltään ja historialliselta taustaltaan kappale olisi sopinut hyvin myös johonkin Muken soololevyyn.

Klassikon aseman RAC-maailmassa saaneelta Mistreatilta odotetaan aina tuttua ja turvallista, jonka vuoksi pienetkin musiikilliset muutokset saattavat tuntua vakikuuntelijasta ainakin alussa häiritsevältä. Näin kävin myös tämän levyn arvostelijalle, mutta muutamien kuuntelukertojen jälkeen Misukat alkoivat potkia tavalla, joka on tuttua bändin parhailta levyiltä.

Arvio: RL





maanantai 15. heinäkuuta 2024

White Noise Radio! Podcast-jaksossa "Smacking them lips 2" WBS-festarin satoa

Aiemmin mm. YouTubesta tuttu radiopodcast White Noise Radio löytyy nykyään ainakin D88 Recordsin Telegram-kanavalta. Uudessa neljä ja puoli tuntia (!) kestävässä lähetyksessä "Smackin Them Lips 2 feat Sam, Keksi, Bob The Beast, DOC and Skip" amerikkalaiset ja suomalainen asiantuntija Keksi ovat White Boy Summer festin jälkitunnelmissa, mutta paljon muustakin keskustellaan. Englanniksi.

This episode, Sam, Keksi, Bob The Beast, DOC and Skip smack their lips about the recent White Boy Summerfest 2024 in Finland, booze, boats, recording vocals, the various genres of music, Whites around the world and all kinds of other things. We played songs from each of the bands that played at White Boy Summerfest 24 and other awesome songs too.


Ohjelmassa soitetut kappaleet liittyvät enimmäkseen WBS-tapahtuman bändeihin:

Preserve White Aryans - It's Not to Late

Fatherland's Vengeance (Baltic 1941) 

Fatherland -  Defiance 

Black Sun Disciple - Empire of the Black Sun 

Black Sun Disciple - Mustan Auringon Voima 

Dawn Of Purity - Chalice of Hatred 

Dawn Of Purity - Burning of the Choosen

Vastarinta - Rotusota 

Vastarinta - National Socialist (Totenkopf Cover)

Resist -  I Know What I Want (Live Skrewdriver Cover)

Resist - Victory or Valhalla (Live Fortress Cover)

Revalers - Street Politicians 

Revalers - Guard your Nation 

Preserve White Aryans - Communist crimes 

Preserve White Aryans - Stand 

Pugilato - Sacrificio y Disciplina 

Heiliger Krieg -  Invictus, 

Sniper - Lynkkareiden Laulu 

Sniper - On the road to Victory 

Squadron - now you're free


lauantai 29. kesäkuuta 2024

WBS 2024

Kesäkuussa järjestetty kolmas WBS Fest oli erittäin onnistunut tapahtuma. Totuttuun tapaan lauantai oli pääpäivä ja perjantai toimi kevyempänä aloituksena. Perjantaina esiintymässä oli kolme Black Metal yhtyettä, muutoin ilta oli vapaamuotoista yhdessäoloa. Lauantaille oli varattu ohjelmaa aamupäivästä myöhäiseen iltaan asti.

Perjantaina ei ollut mikään kiire. Monilla oli vielä työpäivä ja lisäksi suurin osa vieraista joutui matkustamaan kauempaa. Siksi aloituksen venyminen ei haitannut, päin vastoin. Alueelle saapui koko ajan tasaisesti lisää väkeä.

Dawn Of Purity ei ehkä ole monelle tuttu, sillä debyyttialbumi ilmestyy vasta heinäkuun alussa. Ensimmäiseltä mini-CD levyltä tuttu raaka ja karu ulosanti on muuttunut monipuolisemmaksi ja iskevämmäksi. Intensiivistä ja suorasukaista Black Metalia soittava trio oli siinä mielessä haasteellisessa tilanteessa, ettei yleisö vielä tunne kappaleita. Sopivan selkeä soundi yhdistettynä intiimiin tilaan, jossa kappaleita pystyi seuraamaan lähietäisyydeltä oli hyvä. Ilman suuria teatraalisia elementtejä keskittyminen kohdistui itse musiikkiin, joka rullasi hyvin eteenpäin. Yhtyeen pian ilmestyvä albumi kannattaa tsekata. Levyä pitäisi löytyä kotimaisilta jakelijoilta.

Samaa voi sanoa myös seuraavana esiintyneen Black Sun Disciplen kohdalla! Demomateriaali ei antanut odottaa keikalta näin paljon. En myöskään odottanut juuri ilmestyneen täyspitkän tasoista levyä. Korkea ja repivä rääkyminen päällimmäisenä, tiukka soitto ja itse kappaleet ovat saaneet reilusti lihaa luiden ympärille. Laadusta kertoo, että keikalla ensi kertaa kuulemani kappaleet olivat jo muistissa sen verran, että niitä tunnisti keikalla hankitulta CD levyltä vielä useita päiviä myöhemmin. Osa metal-keikoista voi jäädä etäiseksi kohinaksi, mutta nyt oli selvästi useita kappaleita, joissa oli tarttumapintaa, ideaa, otetta ja jäivät siksi mieleen. Black Sun Disciplen kappaleissa on kuultavissa radikaalia sanomaa, mutta luonteeltaan se tuntuu istuvan Black Metal termin alle ilman tarvetta lisämääritelmille. Tuoretta levyä pitäisi löytyä pian kotimaisilta jakelijoilta.

Fatherland on jo demottanut uutta materiaalia. Tuoretta tavaraa on päästy kuulemaan myös keikoilla. Levyillään kylmempi ja suoraviivaisempi yhtye on keikoilla aina villimmän ja energisemmän tuntuinen. Hullummat vokaalit, vimmainen vauhti ja jollain tapaa eläväisempi soitto. Toivottavasti seuraavalle levylle saadaan keikoilta tuttua otetta ja sopivan karkealla tuotannolla. Tämä keikka todisti jälleem yhtyeen olevan kovassa vedossa.    

Festarin ympäristö oli täyttynyt teltoista ja ihmiset kokoontuneet moneen eri paikkaan viettämään iltaa. Tarjolla oli mahdollisuus ostaa niin ruokaa kuin kirjoja, levyjä ja vaatteita. Festarivierailla oli myös tilaisuus käydä saunomassa ja istahtaa grillaamaan. Viihtyisä miljöö maaseudun rauhassa oli otollinen paikka kulttuurille. jota WBS edistää.

                                      14141414141414141414


Lauantai aamupäivällä oli kamppailu-urheilua. Kehässä kohtasivat toisensa saman painoluokan edustajat, jotka ottelivat toisiaan vastaavalla tasolla. Potentiaalisia loukkaantumisia varten oli tarjolla ensiapua, mutta säännöt olivat tarkasti määritelty loukkaantumisten minimalisoimiseksi. Muun muassa polvien ja kyynärpäiden hyödyntäminen, hiuksista repiminen ja kaikenlaiset likaiset temput olivat kiellettyjä. Varsinaisia tyrmäyksiä ei nähty. Asiansa osaavan tuomari ratkaisi ottelut pitkälti aktiivisuuden perusteella. Iskut ja potkut olivat kovia, jonka vuoksi nähtiin muutama loukkaantumiseen loppunutta erää, verta vuotavaa nenää ynnä muuta. Voitto irtosi myös lukkopainilla. Oli hienoa seurata eri vahvuuksia omaavien miesten mittelöä, jossa saattoi olla vastakkain tekninen paremmuus ja vähemmän tekninen vimmainen yrittäminen. Ikinä ei voinut etukäteen tietää miten matsi tulee päättymään.    

Viikonlopun kuluessa sai seurata mediasta miten lehdissä ja somessa alkoi kuohua Oulun tapauksen tiimoilta. Tapauksen olennaisista yksityiskodista ei ole vieläkään tietoa. Henkilön motiiveista tai mielentilasta ei ole löytynyt mitään relevanttia informaatiota. On helppo huomata, miten kaikkein olennaisimmat kysymykset jää tarkoituksella huomiotta, jos on mahdollista käyttää tapahtunutta äärioikeiston vastustamiseen. Ensisijaisesti media ja poliitikot kohdistivat propagandansa hyvin maltillisia puolueita ja organisaatioita vastaan, vaikka kyseessä oli hyvin toisen tyyppinen tekijä. 

Samalla poliittinen valtakerros saattoi jälleen kerran loputtomassa rasismi-keskustelun kuplassaan sivuuttaa tiettyjen etnisten ryhmien suhteettoman suuren väkivallan omia sekä suomalaisia kohtaan. Ulkomaalaisten tapauksessa kuolonuhritkin kuitataan monesti pikku-uutisella, usein vielä ilman mainintaa etnisestä taustasta. Sen sijaan tapaus, jossa ajat sitten poliittisen liikkeen jättänyt laitapuolen kulkija tekee sinänsä tuomittavan väkivaltaisen teon ulkomaalaistaustaista varhaisnuorta kohtaan, synnyttää sellaisen moralisoivan mediasirkuksen, jollaista ei nähtäisi koskaan rikoksessa, jossa ulkoeurooppalainen on murhannut  suomalaisen. Röyhkeintä tässä silmänkääntötempussa on poliitikkojen ja virkamiesten suomalaisten syyllistäminen, vaikka juuri he ovat itse vastuussa väkivallasta, koska ovat kansan enemmistön tahdon vastaisesti päästäneet maahan väkeä, jolla ei ole kykyä eikä halua sopeutua yhteiskuntaamme.

Odotusten mukaan mediasta ei löydy yhtään pohdintaa edustaako kansallismielisestä aktivismista vuosia sitten dropanneet enää järjestöjä, joista olivat aikanaan eronneet vai ehkä jotain täysin muuta? Löydämme lähivuosilta tapauksia, joissa kansallismielinen aktivismi ja mielekäs suunta elämälle on lähestulkoon onnistunut samaan itseään etsivän miehen elämän raiteilleen kunnes erinäiset vastoinkäymiset ovat sysänneet hänet antisosiaalisen sekoilun helppouteen ja sitä myötä ongelmiin. Ongelmien syy ei suinkaan ole ollut ”äärioikeisto” vaan se, ettei edes merkitystä tarjonnut kansallismielinen vaihtoehto riittänyt pelastamaan valtavirtayhteiskunnan tarjoamilta huomattavasti helpommilta rappioilmiöiltä ja niiden mukanaan tuomilta mielenterveyshaasteilta.

                                      14141414141414141414


Iltapäivän keskustelutilaisuus oli valikoitunut jo kuukausia aiemmin, mutta osui tähän hetkeen täysin nappiin. Lähes kaksi tuntia kestänyt vapaamuotoinen keskustelu eteni pääasiassa kolmen miehen voimin. Yleisöä oli ohjeistettu nostamaan rohkeasti kättä pystyyn kysymyksiä ja kommentteja varten. Kyseessä ei ollut paperista vedetty puhe tai kankea luento, vaan keskustelu, johon sopi esittää näkökulmia tai kysymyksiä juuri siihen väliin milloin jotain asiaa käsiteltiin.

Keskustelun eräs merkittävin kiintopiste oli ns. ”3.0 valkoinen nationalismi”. Sen ohessa käytiin läpi monia kansallisradikaalin kulttuurin ilmentymiä. Punaisena lankana keskustelussa oli ihmisen oma henkilökohtainen elämä ja sen eläminen mielekkäällä ja rakentavalla tavalla. Keskittyminen niihin asioihin, joissa on sekä hyvä että jotka luontevasti kuuluvat itselleen. Uusi kansallisradikaali toiminta on vedonnut aivan uusiin ryhmiin, joita ei välttämättä kiinnosta univormukarnevaali eikä antisosiaalinen alakulttuuri. Rämisevän musiikin ja kaljan juonnin rinnalle, joillain myös sen tilalle, on tullut adrenaliinin täyteistä urheilua, kamppailua, fyysistä aktivismia ja erilaista luovaa toimintaa. 

Kansallisradikaalia kulttuuria vastustavat eivät tietenkään kykene näkemään edes urheilua muuna kuin hierarkioita ylläpitävänä ja väkivaltaan kannustavana maskuliinisena kieroutumana. Veljellinen kamppailu, fyysinen treenaus, luonnossa vaeltaminen ja moni muu toimintatapa on hyvin normaalia. Ehkä juuri tuossa terveessä normaaliudessaan jopa radikaalin epänormaalia kun vertailukohdaksi otetaan kilahtanut valtavirtayhteiskunta joka ylistää viallisuutta! Ajatus terveessä ruumiissa elävästä terveestä mielestä ei tunnu epätoivottavalta, mutta medikalisoituneessa ja itseään patologisesti diagnosoivassa kansanosassa se herättää kauhua. Sairasta ajatuksenjuoksua sosiaalisen median täydeltä kuluttavien ja propagandan läpitunkeman median roskaa mieleensä syöttävien keskuudessa eräs nykyisen kansallisradikaalin toiminnan tervein elementti voi hyvinkin olla täysin realistinen toteamus, että on olemassa elämää tuollaisen saastan ulkopuolella.

Radikaali tarkoittaa alkuperäisyyttä, juuriin menevää, perinpohjaista muutosta vaativaa. Tämä muutos alkaa kuitenkin ensisijaisesti itsestä. Monen kansallismielisen ehdottomasti suurin haaste on nimenomaan itsensä kanssa. Löytää merkityksellinen ja itselleen luonteva tapa elää ja toimia. Löytää uusia prioriteetteja elämälle ja hylätä niitä väkinäisiä tavaksi muodostuneita rutiineja, joista ei oikeastaan ole edes valinnut, joista ei pidä, muttei myöskään tajua päästää irti. Negatiivinen turhautuneisuus ja apatia syntyy kokemuksesta, jossa omalla tekemisellä ei ole enää merkitystä. Ei edes henkilökohtaisessa elämässä, puhumattakaan että voisi katsoa tulevaisuuteen optimistisesti.    

Tässä keskustelussa käytiin läpi monenlaisia skenaarioita ja henkilöitä, jotka jollain omalla toiminnallaan ovat luoneet uusia tapoja toimia. Tapoja jotka ovat ovat yhä edelleen voimissaan ja mahdollisesti kehittyneet aivan uusiin versioihin. Käsittelyssä oli myös tekemisen ennalta arvaamaton lopputulos. Joku merkityksellinen, mutta vähäpätöiseltä vaikuttanut tekeminen, on aloittanut huomattavasti alkuperäisiä tavoitteitaan suuremman ilmiön.

Käsittelyssä oli myös olennainen suhde julkisen ja todellisen toiminnan välillä. Osa ihmisistä mietiskelee parlamentaarisesta politiikasta tuttua mekanismia, missä ensin hankitaan puolueelle massoja, jonka jälkeen vasta kannattaa alkaa tekemään. Kansallisradikaalin kulttuurin ytimessä on kuitenkin muutos tuohon ajatukseen. On olennaista, että kulttuuria eletään jo ennen massojen tavoittelua. Mikä olisikaan turhempaa kuin huutaa ihmisiä paikalle, ilman, että tarjolla olisi edes jonkinlainen käytännön esimerkki vaihtoehdosta? Maailman on täynnä nolostuttavia pikkupomoja, jotka tykkäävät jaella komentoja massoille, ja odottavat itselleen paimennettavia. Huomattavasti parempi vaihtoehto on ajatus luonnollisesta johtajuudesta. Joku, tai jotkut, ovat jo nyt tekemässä ja elämässä ideaalejaan todellisuudeksi. Lammaslaumat istuvat sohvillaan miettimässä että ”jonkun pitäisi”… Siksi julkisen materiaalin olisi hyvä olla dokumentti jo jostain olemassa olevasta, eikä keinotekoinen illuusio jostain mihin havitellaan väkeä ja mitä jonkun pitäisi tehdä. Kyllä mukaan on lähtijöitä aina kun on jotain mihin oikeasti lähteä!    

Tämän vuoksi on olennaista nähdä miten orgaaninen kulttuuri ei yleensä synny keinotekoisista rakenteista, vaan täytyy olla olemassa jonkinlainen persoonaan kiinnittyvä alkulähde, josta se sikiää. Kyseessä voi olla muutaman hengen kaveriporukka, joille yhdessä tekeminen ei ole mitään leimojen hankkimista puoluekirjaan, vaan elämää itsessään. Tällaisen näennäisen marginaalisen toiminnan merkityksettömyydelle naureskelee yleensä nimenomaan ne, jotka eivät osaa ottaa haltuun edes omaa elämäänsä. Kun he oikeuttavat passiivisuutensa alleviivaamalla kaiken merkityksettömyyttä, voi nopeasti päätyä siihen pisteeseen asti, että he ovat itse tilanteen suurimpia uhreja.

Nykyinen atomisoitumista edistävä valtavirtakulttuuri vieraannuttaa itse kutakin terveistä ja tarpeellisista sosiaalisista suhteista, joissa tulee kyseenalaistetuksi ja haastetuksi. Osa voi puhua pahoinvoivasta juurettomasta yksilöstä radikaalina kansallismielisinä. Samoin silmitön väkivalta voi tuntua radikaalilta. Nämä ilmiöt ovat kuitenkin vaivattomimman tien etsimistä ylivoimaisen lohduttomuuden keskellä, jossa muut ratkaisut ovat haastavampia ja vaativampia.    

Pitkäjänteinen, vastoinkäymisten edessä luovuttamaton luova tekeminen voi olla se todellinen haaste. Haaste, jossa kamppailee oman mukavuudenhalun tai jaksamisen kanssa, usein ilman ulkopuolelta tulevaa palkitsevaa palautetta. 3.0 kansallisradikaalissa kulttuurissa on monia muotoja, mutta olennaisin näyttäytyy tahtona tehdä itsestään parempi, voimakkaampi ja kestävämpi. Elää mielekkäämpää elämää, joka synnyttää uutta kansallismielistä kulttuuria eikä lannistu ympäröivän paineen alla. Tarkoitus ei ole enää olla leimallisesti itsetuhoinen antisosiaalinen alakulttuuri, vaan rappion keskeltä nouseva vastakulttuuri positiivisessa mielessä. Mikään ei sulje pois ajatusta kiihtyvien yhteiskunnallisten kehityskaarien hyödyntämisestä, mutta olisi outoa ajatella, että olisi tarkkaan ottaen edes selvää mikä on ”romahdus” ja mikä on jonkun ilmiön lakipiste, jolloin toiminta olisi otollisinta. On varmaa ettei kukaan ojenna vuoronumeroa, vaan on oltava itse kärkkymässä ja aktiivisesti tarttumassa tilanteisiin.

Kolmikko keskusteli keskenään ja sen ohella yleisöstä tuli useita mielenkiintoisia näkökulmia ja kysymyksiä selventämään juuri kuultua aihetta. Keskustelun aiheista voisi saada jopa esseesarjan tekstejä monenlaisista eri ilmiöistä. Yleisöstä todettiin jälkikäteen että vapaamuotoinen rönsyilevä keskustelu oli ehkä paras esitysmuoto, sillä siinä tuli tasaisesti esiin ihmisten oma tekeminen, erilaiset projektit, monenlaiset konkreettiset esimerkit historiasta että nykypäivästä ilman jäykkää luennoinnin tunnelmaa.    

Eräs kysytty asia oli kansallismielisen aktivismin ja hyvän käytöksen ja laillisuuden suhde. Rikollinen toiminta itsessään on harvoin kenenkään itsetarkoitus. Ystävällisyys ja hyvä käytös voi olla plussaa. Ei kuitenkaan aina. On myös olemassa tilanteita joissa laittomuus ei tarkoita että se olisi väärin. Se voi olla vallitsevan yhteiskunnan tapa hiljentää vastarinnan ääni tai poistaa sen tehokkaiksi ilmenneet toimintatavat keinovalikoimasta. Esitetty ajatus on voinut olla vielä joitain vuosia sitten sekä hyväksytty että laillinen ja jopa ihanteellinen, kunnes se muutettiin orwellilaisesti vihapuheeksi. Myös terveelle kansalaistottelemattomuudelle on aina paikkansa. Lakikirjan pykälä merkitsee hyvin vähän, kuten myös hyvä käytös, jos niiden perimmäinen tarkoitus on estää tuomasta ilmi kestämätön tilanne, jonka tuominen julkiseen keskusteluun voi vaatia tottelemattomuutta!

On silti ehdottoman olennaista muistaa että laittoman toiminnan suurimmat puolustajat näyttävät olevan niitä, jotka eivät itse toimi tai joilla on monesti hyvin vähän pelissä. Siksi monen kannattaa tasaisesti muistaa kysyä itseltään mikä olisi se eskaloituvan uuden järjestyksen luonne, jos nationalistit ovat telkien takana merkityksettömien tekojen vuoksi ja uutta järjestystä luomassa ovat vain muukalaiset? Laittomuuden ja laillisuuden kysymystä tärkeämpää on pohtia, mikä on mielekästä ja mikä edistää tavoitteita ja mikä ei.    

3.0 kansallisradikaali ajattelutapa on haaste oman elämän haltuunottoon, jossa hylätään monet valtavirtaiset pyrkimykset ja tavoitteet ja rakennetaan itsensä näköistä elämää. Ei varmasti ole yllätys, että yhteiskunnassa väreilee vastaavia ilmiöitä monella eri saralla. Olemme jo pitkään eläneet jopa self help -eetoksen ylitarjonnan aikakautta. Se korostuu tavassa, jossa self help muodostuu itsessään tuotteeksi, illuusioksi, jota myydään maksavalle asiakkaalle yhä uudestaan ja uudestaan. Kuluttaja roikkuu tuossa illuusiossa kiinni addiktion lailla. Usein kuluttamisen akti vie ilmiöstä sen potentiaalin pois. Siksi on olennaista, ettei kansallisradikaali oman elämänsä haltuunotto tapahdu vain myymällä illuusiota, vaan todellisena toimintana sekä kutsuna aktiiviseen elämään, jossa on läsnä vapaus löytää itselleen sopiva paikka elävässä ja luovassa kulttuurissa.

                                      14141414141414141414



Muutaman tunnin jälkeen luvassa oli rock painotteinen loppuilta. Ensimmäisen mini-CD julkaisun tehnyt Vastarinta on nuorten miesten RAC/hatecore pumppu, joka takoi perinteitä kunnioittavat kappaleensa intensiivisesti läpi. Kompaktin mittainen keikka oli nopeasti ohi, mutta jätti tunteen että tämä pitää nähdä uudestaan.    

Aiemmin eri nimellä operoinut Resist on RAC klassikkoja soittava cover bändi. Tiukalla otteella soitettu hittibiisien sikermä brittiaksentilla varustetulla hienon perinteisellä ja vireessä pysyvällä laululla sai setin toimimaan alusta loppuun.

Lukuisia kertoja Suomessa käynyt Revalers, kuten myös heidän jälkeen soittanut P.W.A., olivat molemmat todella kovassa vedossa. Yleisössä alkoi olla festarin kovinta törmäilyä. Myös festarin järjestäjiä näkyi laittavan jalalla koreasti ja useita virolaisia oli paikalla katsomassa maanmiestensä vetoja.

Molemmat esiintyjät on nähty Suomessa monesti ja keikat raportoitu Veriyhteyden toimesta. Mitään muuta lisättävää ei oikeastaan ole kuin todeta, ettei ole ihme miten yhtyeet nauttivat huomiota ympäri Eurooppaa. Alan isoimmille levy-yhtiöille levyttävät artistit ovat vuosia luoneet maineen myös ensiluokkaisina live-esiintyjinä, joita on ilo katsoa kerta toisensa jälkeen. Revalers julkaisi uusimman levynsä vasta joitain kuukausia sitten ja saimme kuulla useita albumilta tuttuja kappaleita.

  

P.W.A. rokkasi tyylikkäästi. Ripeän rumpukompin, läskibasson ja kahden kitaran säestämänä vedetty GG Allin cover-biisi toimi myös erinomaisesti. Virolaisten soittajien taustat ja musiikkimaku punk ja metal genren suhteen tuo mukavasti maustetta eikä ilmaisu ole sidottu puhtaasti perinteisen jäykkään RAC poljentoon.

                                      14141414141414141414


Veriyhteyden osalta Ilta jatkui aamuun asti ja vasta aamuauringon sarastaessa oli aika pistää pitkäkseen. Iltamat oli erinomainen esimerkki puheena olleesta teemasta. Äänentoistosta oli vastuussa ihmiset, joilla on kalusto ja tietotaito. Levyjä myi musiikista ymmärtävät tahot, kirjoja kirjoja lukeva ja kirjoja ympäri maailmaa ihmisille hankkiva taho. Vaatteiden kohdalla sama. Ruokaa oli laittamassa henkilö, joka valmisti taitavasti todella mainiot mätöt. Vapaaotteluissa ei ollut mitään humalaisia nahistelijoita, vaan lajeja treenanneen kovakuntoiset jätkät, joilla oli toisiaan kunnioittava reilu asenne yhdistettynä vimmaiseen tahtoon voittaa. Kuten keskustelutilaisuudessa tuli ilmi, monella omien vahvuuksien löytyminen oli myös kokeilun ja sattuman tulos. Omien vahvuuksien löytymiselle olennaisinta on rohkeus ottaa haaste vastaan ja lähteä kokeilemaan mikä laji on se mikä vetää puoleensa.    

Viime päivinä olemme saaneet lukea lehdistä miten äärioikeisto rekrytoi nuorisoa. Veriyhteys pitää tulkintaa naurattavana. Kansallisradikaalien toimijoiden ei välttämättä tarvitse rekrytoida. Nuoriso voi olla täysin tietoinen yhteiskunnan tilasta ja on hyvin mahdollista, että nimenomaan he itse rekrytoivat toisiaan ja jopa vanhempaa väkeä! He tuntevat sisällään, ettei tarjolla olevat roolit monikulttuurisen kulutusyhteiskunnan koneen osana tai globaalin median aivopesun kohteena tunnu mielekkäältä. Ilmankos vallanpitäjiä ja niiden jaloissa pyöriviä puudeleita huolestuttaa, jos näyttää, että ajatus oman elämään haltuunotosta nousee yhteiskunnan tarjoamien kahleiden ja itsetuhon vaihtoehdoksi, ilman takapiruna toimivia agitaattoreita!

WBS on ilmoittanut että luvassa on lisää. 2025 kesään on vielä aikaa. Sitä ennen Suomessa tullaan järjestämään useita muita keikkoja. Kannattaa pitää silmän ja korvat auki. Veriyhteyden kanavilta löytyy mainoksia osasta keikoista. Jos järjestät asiaan liittyvää kulttuuritoimintaa mitä haluat promotoida, pistä aiheesta viestiä.

WBS 2024 tapahtumasta tehdyn videospotin voi katsoa täältä.




Teksti ja kuvat: RV & Veriyhteys-kollektiivi

APOCALYPTIC RITES 2025

Yksinkertaisen sanakirjamääritelmän mukaan riitti on juhlameno, pyhä seremonia tai uskonnollinen toimitus. Elokuun viimeisenä viikonloppuna...