Neljännellä albumillaan lahtelainen Vapaudenristi on palannut ensimmäisen kokopitkän Ei maata ilman kansaa (2014) röyhkeän populistisiin tunnelmiin unohtamatta radikaalioikeiston viimeisimpiä virtauksia. Pois ovat edellisten levyjen mytologiset ja futuristiset visiot ja niiden sijaan on astuttu tukevasti kylmän asfaltin pinnalle.
Niin ikään soitannolliselta peruspoljennoltaan bändi on tehnyt u-käännöksen alkuaikojen karskiin peruspunkkiin, joskin Mikon improvisoivissa kitarasooloissa on paljon sukulaisuutta Black Flagin Greg Ginnin omintakeiseen vingutukseen. Eivätkä ne post punk -sounditkaan ole täysin kadonneet, vaan jäänteitä alkuaikojen PiL:n tuskaisen raastavasta kitarasta kuullaan selvimmin levyn päättävässä kappaleessa ”Uusi Reconquista”. Tämä synkeän monipolvinen esitys onkin levyn ainoa biisi, joka pääsee tematiikaltaan ja soitoltaan lähimmäksi myytteihin porautuneen kakkoslevyn Ikuinen kuolema (2016) tunnelmiin.
Mainitut erikoisuudet ovat silti vain mausteita bändin eteen päin jyräävässä yleissoundissa, joka on tulosta yhtenäiseksi kehkeytyneestä kokoonpanosta. Tästä huolimatta olisi virhe niputtaa Vapaudenristi muiden rosoisten punk-bändien joukkoon tummaan, sillä näennäisestä suoraviivaisuudestaan huolimatta joka kuuntelukerralla paljastuu uusia soitannollisia nyansseja. Kultainen häkki onkin bändin levyistä ainoa, joka ei iske heti ensikuulemalta, vaan moukari osuu tajuntaan takakierteellä vasta 4-5 kuuntelukerran jälkeen. Se, mikä aluksi kuulosti tylsältä, saa aivan uusia sävyjä kun tekstien sisältö alkaa integroitua musiikkiin.
Pessimismin ja voittoisan tulevaisuudenuskon välillä seilaavat tekstit kuvaavat hyvin sitä mielenmaisemaa, joka on leimannut ankean dystooppista 2020-lukua. Levyn avaava nimikappale ”Kultainen häkki” kertoo, kuinka entistä enemmän ihmisten yksityisyyttä ja vapautta rajoittava järjestelmä yrittää lahjoa kansalaisiaan tarjoamalla heille ”turvallisuutta” ja materiaalista ”elintasoa”. Vallastaan huolimatta länttä otteessaan pitävä hirviömäinen globaalikapitalismi ei ole saanut liekaansa kaikkia, vaan nykyään löytyy yhä suurempi joukko kansalaisia, jotka hylkäävät kokonaan massoille epädemokraattisesti iskostetut ”läntiset arvot” ja ahneuden aikamme mentaliteetin.
Tätä kapinallista asennetta ilmaisee kaksi reagointitapaa: Julius Evolan suosima apoliteia, passiivinen irrottautuminen järjestelmästä ja sen arvoista ja James Masonin Siege-kirjassaan (1992) edistämä akselerationismi. Vapaudenristi on selvästi vihamielisen järjestelmän romahduksen nopeuttamisen kannalla, mikä tehdään selväksi esityksissä ”Yksinäinen susi”, ”Murroksen liekit” ja ”Järjestelmää vastaan”.
Myös kepeän melodinen ”Uusi 20-luku” lykkii samoilla laduilla, vaikka sen ilkikurisuudessa onkin enemmän yhtymäkohtia kakkoslevyn lavahittiin ”Ilta ulkona”. Silti viesti ei jää kertosäkeessä keneltäkään epäselväksi.
Ne katsoo kauhuissaan kun pojat Suomenmaan
Tuntee sydämissään tunnetta vahvaa
Ne oottaa kauhuissaan että järjestelmä romahtaa
Kun illuusiot vapaudesta vapaudeksi muutetaan!
Politiikan tutkijoille tekisi hyvää selailla Vapaudenristin tekstejä, sillä ne paljastavat vastaansanomattomasti hegemonisen diskurssin suosiman oikeisto-vasemmisto jaon teennäisyyden ja harhaanjohtavuuden. Jos tuo poliittinen jako olisi voimassa, niin miksi sitten nykyvasemmisto alistuu mukisematta turbokapitalismille ja toisaalta ”konservatiivinen” oikeisto mielistelee kunnon aisankannattajan tapaan kulttuurimarxilaisia epäarvoja? Aito oppositio ei todellakaan löydy nurkkakuntaiseen identiteettipolitiikkaan uponneesta vasemmistosta, joka ei Systeemin puudelina kykene esittämään käytännössä juuri mitään arvostelua globalismia, rajatonta finanssikapitalismia ja läntistä hedonistista kulutuskulttuuria vastaan.
On paradoksaalista, että ne kulutuskulttuuria kritisoivat teesit, jotka jälkimarxilaisten suurin guru Herbert Marcuse esitti aikanaan uusvasemmiston raamatussa Yksiulotteinen ihminen (1964) löytyvät osittain Vapaudenristin kappaleesta ”Kulkutauti”. Nykyvasemmiston hedelmättömästä mutta hedonistisesta homokulttuurista (laajassa mielessä ymmärrettynä lapseton kuluttaja-nautiskelu) sitä on turha hakea! Ja aivan kuin tämä ei riittäisi nykyvasemmisto on yhdessä kosher-konservatiivien kanssa valmiita leimaamaan Maailman talousfoorumin esittämän Suuren nollauksen (The Great Reset) ”äärioikeiston väärin tulkitsemaksi salaliittoteoriaksi”.
Suomalaisessa vastarintamusiikissa ja RAC-kulttuurissa Vapaudenristin panosta ei voi liikaa korostaa. Se on tuonut mukanaan aatteellis-filosofista syvyyttä siinä määrin, että muutkin yhtyeet ovat alkaneet nostaa tasoaan, eikä niille riitä enää pelkkien iskulauseiden huutelu. Vapaudenristin omintakeisuus, joka näkyy aina levyjen kansitaidetta myöten, antaa kuulijalle luvan etsiä vastauksia muualtakin kuin tutuista ja valmiiksi pureskelluista lähteistä.
Vaikka bändi palaakin uutukaisellaan katutasolle, se ei katso yhteiskunnallista panoraamaa vain yhdestä perspektiivistä. Pelkkänä musiikkina Kultainen häkki on mitä menevin kesälevy, mutta on selvää, että ankaran talven tullessa sen synkät sävyt alkavat korostua tosielämässä. Kun sähköjä aletaan katkaista, Vapaudenristin esittämät ennustukset laulussa ”Murroksen liekit” saattavat käydä toteen:
Uuden ajan viesti on selvä
Ei ne saaduista eduista tule luopumaan
Ei itsestään tule nousemaan, tuhatvuotinen valtakunta
Voimme mielessämme nähdä päämäärän
Mitä muut ei edes ajatella voi
Sirpaleiksi lyöty yhä uudestaan esteet näennäisen voittamattomat
Arvio: RL
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti