Colours of Autnum: PAGAN SKULL

 

Colours of Autnum: MINU KAMP

 

Colours of Autnum: VAPAUDENRISTI

 

Colours of Autnum: GOATMOON

Pylvanainen: Maamme raunioilla (Europa Erwache Productions, 2014)

Voit kuunnella albumin hittikappaleen "Onks tää sun unelma" täältä.

Ryyppysession jälkimainingeissa vanhasta Pulttibois-sketsisarjasta nimensä napannut Pylvanainen ehti tehdä pari ristiriitaisen vastaanoton saanutta demoa ennen nyt julkaistua ensimmäistä albumia. Kuitenkin viime vuonna ilmestynyt seitsemän biisin demo-cdr ”Valkoisen miehen taakka” oli selvä musiikillinen edistys verrattuna aikaisempiin räpellyksiin ja se lupasi 70/80-luvun taitteen sympaattisella Suomipunk-pastissillaan hyvää uudelta albumilta.

Maamme rauniolla ei tuotakaan pettymystä ja levy on eittämättä yksi mielenkiintoisimmista viime aikoina ilmestyneistä kotimaisista RAC-levyistä. Siinä missä Marderin debyytti-cd tarpoo teknisellä hatecore-soundillaan ja globaaleilla teemoillaan kansainvälisiä white power polkuja ja Vapaudenristi esittää Ei maata ilman kansaa -albumilla Suomen oloissa poikkeuksellisen ideologis-filosofisia tekstejä yhdistettynä rujoon RAC:n, löytyy Pylvanaisen soundista ja lyriikoista hengenheimolaiset 90-luvun kotimaisesta punaniska-punkista kuten Unborn SF:stä, alkuaikojen Klamydiasta ja jopa ”Fuck you Homot!” ep:n aikaisesta L.A.M.F:sta.

Kovinkaan ideologinen RAC-bändi Pylvanainen ei ole, sillä teksteissä tyydytään lähinnä vain osoittelemaan ja luettelemaan epäkohtia tai sitten marinoidutaan itsesäälin liemissä ja valitellaan suomalaisten kovaa kohtaloa entistä neekeröityneemmässä maassamme. Mitään ideologisia julistuksia tai ratkaisumalleja lyriikat eivät juurikaan tarjoa.

Levyä voi pitää myös tilityksenä suomalaisen miehen ahdistuksesta, vitutuksesta ja raivosta, maassa, jota ei hän tunnista enää omakseen. Joskus tekstien masokistinen inhorealismi on niin posketonta, että kuuntelija alkaa jo epäillä josko kyseessä olisi vain bändin vinosta ja absurdista huumorintajusta. Toki mukana on myös ihan vilipitöntäkin huumoria eikä vain tahatonta komiikkaa. Esimerkiksi kappale Onks tää sun unelma synnyttää heti ensimmäisestä säkeessä ainakin täällä röhönaurua kun siinä kuvataan arkinen näkymä roturutsaavan Suomi-huoran todellisuuteen:

”Petturin merkki rinnassa, huora polkee kuntopyörää, mulattiäpärät lattialla rääkyvät, Che Guevara paidassaan kiiltokuva-anarkisti persettä myy utopian toivossa”

Levyn kahdestatoista kappaleesta vain Kaukaisuuden kutsu edustaa toivorikasta suomalaista nationalismia, tosin siinäkin kansallismielisyys jää tarkemmin jäsentämättä. Positiivista taisteluasennetta vilahtelee myös kappaleissa Uusi aamu ja Valheiden vankina, mutta muutoin kuljetaan pää painuksissa, vaikka itse musiikki on hyvin melodista ja iloisen pirteää.

Mikäli levyn sanoitukset eivät resonoisi niin kuuluvasti Persujen ja Hommafoorumin öyhötyksen kanssa, saattaisivat sen kappaleet saada jopa radiosoittoa, sillä lähes jokaisen biisin kertosäe koukuttaa jo ensikuuntelun jälkeen. Levyn vain 300 kappaleen (ensi)painos olisi todennäköisesti myyty hetkessä, mikäli se olisi jonkun suuren jakelijan tai mediapuffauksen alainen kuten punk-orkesteri Pää Kii!.

Pylvanaisen levystä on vain lyhyen ilmestymisen jälkeen puhuttu melko paljon sosiaalisessa mediassa. Yleinen viesti on ollut, että bändi debyyttialbumi on raikas tuulahdus siinä julkisessa keskustelussa, jota hallitsevat Tiina Rosenbergin kaltaiset äijävihamieliset punamädättäjät. Kaikessa karheassa kansanomaisuudessaan Pylvanainen on vaietun kansan vastarinnan ääni noille mediahuorille ja petturieliitin nousukkaille; se on todellista kansanmiesten ja -naisten prolepunkkia, jossa ei turhia hienostella, vaan lyödään kuuntelijan korville se todellisuus Suomesta vuonna 2014, joka ei näy naistenlehdissä, Nyt-liitteen hipsteri-kolumneissa eikä Ajankohtaisen kakkosen ”yhteiskuntakriittisissä” puheenvuoroissa. Pienen ensipainoksen vuoksi albumia voi pitää jo nyt kulttilevynä, joka kannattaa hankkia hetimiten omaksi, vaikkei sen sanomasta niin välittäisikään – kyse kun on rujosta nyky-Suomen dokumentista, jota myös jälkipolvet tulevat tarkastelemaan mielenkiinnolla.

RL

Mainos: Colours of Autumn 2014

 

MIDTOWN BOOTBOYS: Unfinished business (Stormfront records, 1996)

Musiikkilinkki kappaleeseen "Road Nazis"


Selvittämättömät jutut hampaan kolossa - sillä mielellä Midtown Bootboys julkaisi varsinaisen “oikean” albuminsa vasta vuonna 1996. Se ensimmäinen epävirallinen levy, The Time has come, julkaistiin cd:nä kaksi vuotta aiemmin vuonna 1987 kootusta demotallenteesta. Syy, miksi Yhdysvaltojen Tulsassa vuonna 1987 perustettu MTBB sai vasta yhdeksän vuotta myöhemmin tehtyä ensimmäisen kunnon albumin on monille Amerikan wp-skeneä seuranneelle tuttu tarina. Laulaja Chris tuomittiin vuonna 1989 ZOG:in vankileirien saaristoon kuudeksi vuodeksi jonkun naurettavan rotuselkkauksen vuoksi. Vankilavuodet eivät miestä kuitenkaan pehmentäneet, vaan valkoisille vihamielisen miehityshallinnon kivihotellista päästyään sankari kokosi ripeästi vanhan bändin uudelleen. Uudelleen koottu Midtown Bootboys jatkaa tällä levyllä siitä mihin se aikoinaan jäi – ja entistä ärhäkkäämpänä!

Bändin tuhdista aggro-rock soundista vastaa kitaristi Tony, basisti RIP ja rumpali Stacy, jotka kaikki ovat vaikuttaneet death metallia vääntäneessä Berserkrissä. Kuuluisamman sivuprojektibändin metallitaustasta huolimatta MTBB on pysynyt tyylilleen uskollisena, eikä yhtye ole ujuttanut musiikkiinsa kuin joitakin metallielementtejä, jotka ovat tuoneet positiviisessa mielessä vain uutta virtaa simppeliin katurockiin.

Unfinished businessilla ei hienostella filosofisilla rotupohdinnoilla, vaan Chrisin väsäämistä lyriikoista välittyy juurevasti tavallisen skinheadin kokemukset elämän vastoinkäymisistä, ilonhetkistä, väkivallasta ja politiikasta ilman teennäistä korkealentoisuutta. Tässä on sellainen rehellinen katujen mies, joka kertoo karhealla äänellään asioista tavalla, jollaisina suurin osa kuulijoistakin ne kokee monikulttuurisessa rotuhelvetti Yhdysvalloissa. Kappaleissa kuten Life of a Skinhead, The blood will run, White kids ja Tulsa tonight kerrotaan melkeinpä hellyyttävällä paatoksella toverihengestä ja uskollisuudesta ihanteilleen, unohtamatta pientä itseironiaa, jota tarjotaan kappaleessa Road Nazis. Hilpeää Etelän punaniskaista hillybilly-asennetta taas ilmentää kappale Coon hunt. Vanhoja fanejaan MTBB on halunnut muistaa levyttämällä uudelleen demobiisin We will remeber.

Valitettavasti eräät white power -bändit ovat luisuneet pois niiltä juurilta, joissa valkoisen työmiehen eetos on ollut keskeinen maailmankuvan rakentaja ja siirtyneet sille luonnostaan vieraille pseudofilosofisille harhapoluille. En väitä, etteikö joidenkin white power bändien taiteellinen intohimo ja filosofinen ote olisi tuottanut myös onnistuneita lopputuloksia, mutta monesti on käynyt vain niin, että kunnianhimoisia projekteja yrittäneet bändit ovat haukanneet liian suuren palan. 

Midtown Bootboys on pannut “debyyttilevyllään” asiat oikeille paikoilleen ja karsinut musiikistaan pois turhat krumeluurit. Tällaista paluuta juurille sopisi harkitsevan muidenkin alan bändien. Paluu selkeämpään ilmaisuun ei tarkoita sitä, että pitäisi alkaa joksikin Oi-idiootiksi, mutta rehellisyys itselle ja yleisölle on pidemmän päälle palkitsevaa. Olkoon Midtown Bootboys tässä esimerkkinä muille.

RL