White Guard: Against the East & West (Midgård, 2017)

White Guardin Against the East & West on varmaan erikoisin RAC levytys, johon olen pitkään aikaan törmännyt. Kyse on suomalais-venäläisestä studioprojektista, jossa vokaaliosuuksista vastaa Marderin huutaja Aleksi ja kitarasta tuntemattomaksi jäävä venäläiskepittäjä. Perkussio hoidetaan röyhkeästi rumpukoneella ja bassoraita taitaa puuttua kokonaan, ainakaan omissa korvissani en sitä erottanut.

Black metallin puolella tällaisesta yhdistelmästä on olemassa oma nimikin, Bedroom Black Metal, jolla viitataan yhden miehen läppärillä tehtyyn musiikkiin. White Guardin levy lieneekin Suomen ensimmäisiä Bedroom RAC-levytyksiä, vastaavia toki tunnetaan varsinkin Yhdysvaltain puolelta monta, kuten jo 1990-luvulla vaikuttaneet Lightning Rod ja Mudoven. Venäjällä on puolestaan Bedroom NSBM erittäin yleistä, tyypillisenä esimerkkinä Son of Northin levytykset. Todennäköisesti idea tämän levyn tekemisestä on tullutkin juuri itänaapurin puolelta, jossa rumpukone + kitara + laulu -kombinaatiolla tehty rock on tuttua.

Rumpukoneen ohjelmointi eri biiseihin on onnistunut levyllä rytmillisesti hyvin, joskin sen kliininen soundi ei allekirjoittanutta yleisesti ottaen hirveästi lämmitä, poikkeuksena ehkä Mudovenin ja Vaginal Jesusin hillittömät purkaukset.

Musiikillisesti metallista hardcorea puskeva White Guard on genrensä tyypillinen edustaja, jossa tekninen osaaminen on korkealla. ”Bändin” kitaristi osaa todella soittaa ja improvisoida etenkin soolo-osuuksissa, harmi vain, että paikoin kitarasoolot on miksattu hivenen liian pintaan. Luultavasti pienellä budjetilla tehtyä levyä ei ole haluttu turhaan rasittaa liiallisella viimeistelyllä.

Levyn teema, ”Neither Washington nor Moscow”, kuuluu monessa kappaleessa, joissa korostetaan modernin maailman rappiota ja vanhojen vihollisuuksien todellisia syitä. Siksi musiikin levylle tehneelle venäläiskitaristille ei tuota ongelmia soittaa suomeksi laulettua kappaletta ”Simo Häyhä”. Kaikkien kansojen, myös venäläisten, todellinen vihollinen oli juutalaisbolshevistinen kommunismi, josta kertoo Wehrmachtin sotilaiden muistoa kunnioittava esitys ”Burden of Grief”.  

Vastaavasti kappaleessa ”Degenerates” nähdään koko nykymaailman korruptio New Yorkista Vladivostokiin ja toisaalta se, kuinka me Julius Evolan hengessä matkaavat ”tiikerillä ratsastajat” olemme samaa heimoa maasta riippumatta:

We are the sons of betrayed generation

materialist world mind manipulation
we are the new breed not shadows from the past
we are the ones we are build to last

Slowly the world is falling apart 
and if you can’t rise from the ground
it’s where you belong

they weaken their body they weaken their mind
peace and love – guideline of their life
their dreamland it is bound to fall
when dystopia breaks we are standing tall

Rotting! Weak is your flesh no strenght nor the courage to turn the tide
Decaying! Just like the monuments of modern time you are weak with them you will Die! As your ideals ultimately you’ll see that you have never been
Free! You never showed defiance blind obedience equals life of sheep

Soon you will die although you never were even truly alive
As we stand in the rubble and the dust
our kind is gone although nothing seems lost
you’ll be forgotten as fast as you have died
you gave nothing to this world your existence it was a crime

Vaikka levyn on kustantanut yksi maailman suurimmista RAC-levy-yhtiöistä, ruotsalainen Midgård, mistään kompromissihaluisesta albumista ei ole kyse. Länsinaapurin kovista ajatusrikoslaeista huolimatta niin sanottua miedompaa liikettä edustava Midgård on uskaltanut julkaista levyn, jossa ikävän totuuden sanomista ei karteta. Levyllä lauletaan avoimesti kansallissosialismista, jonka nähdään olevan ainoa todellinen parannuskeino yhteiskunnan mätäpesäkkeisiin. Tämä tulee selväksi myös albumin ainoalla coverilla, alun perin Mistreatin klasikkolla ”Searching for the truth”. Hieno päätös tinkimättömälle rodulliselle idealismille, jossa uskalletaan ylittää vanhat kansalliset kaunat ja etsiä enemmän yhdistäviä kuin erottavia tekijöitä yhteistä vihollista vastaan; jo bändin nimi viittaa valkokaartiin, joka soti kommunisteja vastaan sekä Suomessa että Venäjällä.

Kotimaassa levyä myy ainakin Sakaramiina, ottakaa haltuun!

Arvio: RL

V/A Crew38 Sampler - White Brotherhood Worldwide (H8B Productions, 2016)

Vuonna 1988 Yhdysvalloissa perustettu rotutietoinen skinhead-jengi Hammerskins on vuosien varrella levittäytynyt kaikkialle valkoiseen maailmaan. Sillä on myös tukiryhmät, jotka kantavat nimeä Crew 38.  Tällainen osasto perustettiin Suomeenkin pari vuotta sitten ja sen jäseniä vaikuttaa yhtyeessä Valkoiset Paholaiset, joka esiintyy uusimmalla Hammerskins Nationia tukevalla kokoelma-cd:llä.

Levylle on koottu aimo kattaus sekä uusia että vanhoja Hammerskins Nationille liputtavia bändejä, joista allekirjoittaneelle ovat tuttuja ainakin brasilialainen Zurzir, ranskalainen Frakass ja unkarilainen Verszerzodes. Valkoisten Paholaisten ohella uudempaa sukupolvea edustavat hollantilainen Blind Folded, saksalainen Wolfsfront ja amerikkalainen The Yardbombs. Kullakin bändillä on kokoelmalla kaksi biisiä poikkeuksena viimeisenä soiva Valkoiset Paholaiset, jonka kolmatta kappaletta ”We are Crew 38” ei ole kirjattu cd:n tietoihin.

Levyn aloittaa Blind Foldedin death metal murjonta, jossa on paljon samaa tatsia kuin Berserkrin kakkoslevyllä Crush the Weak, mutta jotenkin geneeriseltä kuulostava metalli ei jaksa sen kummemmin innostaa. Sen sijaan seuraavaksi soivassa Zurzirissa on omalaatuisesti svengaavaa metallista rynkytystä, varsinkin toinen kappale ”Pela Gloria” etenee kuin itärintaman juna yöhön ja usvaan.

Vanha tuttu Frakass aloittaa RAC-balladilla ”Le Sang Perdu”, joka tuo mieleen Bunker 84:n vastaavat hengennostatukset kultaiselta 80-luvulta. Toinen esitys ”Rage” onkin sitten ominta Frakassia: nopeaa tuplabasareilla rytmitettyä modernia Ranska-RAC:ta. Kappale on kiistämättä yksi levyn herkkupaloista. Myös seuraava bändi Wolfsfront osaa jalostaa hienosti maansa RAC-traditiota. Hulvaton iloittelu ”Wir sind die Crew” tuo mieleen 90-luvun alun saksalaisen nationalisti-Oi:n sekä vuosituhannen vaihteessa vaikuttaneen öyhöryhmä Koma Kolonnen reippaat juomalaulut. The Yardbombsilla puolestaan paistaa positiviisella tavalla läpi vanha amerikkalainen hardcore esityksessä ”One Crew”. Bändin punk-kohkaamisessa ei ole kuitenkaan mitään jälkeä Sosiaalisen Oikeudenmukaisuuden Soturien (SJW) moralismista ja näsäviisastelusta, vaan aidossa prolehengessä bändi puolustaa valkoista työväenluokkaa.

Levyn viimeiset viisi kappaletta soitetaan puhtaasti suomalais-unkarilaisella voimalla. Verszerzodes runnoo miehistä metallia, ensin englanninkielisellä kappaleella ”Crossed Hammer Banner”, jota voisi helposti luulla jonkun amerikkalaisen pullisteluryhmän esitykseksi. Yhtyeen toinen tanakka tykitys ”Az uj kor lovagja” vedetäänkin sitten sukulaiskansamme äidinkielellä.

Veriyhteys-kokoelmasta tutun Valkoisten Paholaisten soundinmaailma on levyn muihin bändeihin verrattuna raaka ja pelkistetty, jopa niin, että se vie ajatukset väkisin black metallin suuntaan. Tämä käy erityisen selväksi kappaleessa ”Me vastaan maailma”, joka on yhtyeen levyllä olevista kappaleista omaleimaisin, kun taas ”Älä näe, älä kuule” on tavanomaisempaa hatecorea. Levyn päättävä ”We are Crew 38” on kertosäettä hokeva katsomohoilotus, jonka yhteishenki liikuttaa luultavasti enemmän Hammerskin Nationin jäseniä kuin tavallista Pena Perusrasistia, joka on sattunut ostamaan levyn. Mutta hyvä ostoshan Crew38 Sampler joka tapauksessaon; selvästi keskitasoa parempi RAC-kokoelma, joka kannattaa hankkia jo pelkästään kotimaan edustajan vuoksi.

Arvio: RL

Mainos: Der Stürmer, Intolitarian, Hammer 22.07.2017

 

GOATMOON + MARDER, Turun seudulla, lauantaina 10.2.2017

Suomen tämän hetken ehkä kohutuin black metal nimi Goatmoon piti uuden albuminsa Stella Polaris (suom. Pohjantähti) julkaisukeikan koleassa sydäntalven Varsinais-Suomessa. Tällä kertaa järjestelmän pikku apulaisina toimivat varikset ja muut äärivasemmistolaiset raakkujat eivät järjestäneet some-kampanjaa anniskeluravintolaa vastaan ehkä siksi, että komukyylät eivät yksinkertaisesti tienneet mistä paikkaa etsiä. Matkalla keikkapaikalle tuttavani epäili, että punahäiriköiden matala profiili ennen konserttia johtui yksinkertaisesti siitä, että kulmakunnan Antifa oli ripulipaskat housuissa sammunut kiljuämpärinsä äärelle jo iltakuudelta. Arviossa lienee perää, sillä illan aikana ravintola ei saanut uhkauspuheluita eikä uhoavia tarrojakaan näkynyt lähiympäristössä.

Saapuessamme paikalle seitsemän jälkeen ravintolassa oli jo mukavasti porukkaa. Myyntipöydältä tarttui Stella Polaris vinyyli LP, jonka painos oli myyjän mukaan kovaa vauhtia loppumassa. Tuttujen moikkailua ja seurustelua kesti vajaa tunti kunnes lauteille astui hatecore-jyrä Marder, joka takoi neljähenkiseksi kutistuneella keikkakokoonpanollaan tiukan 15 biisin setin ilman turhia jaaritteluita. Ryminän aloitti debyyttilevyltä tuttu avaus ”You can’t buy tomorrow”, jonka perään soi samalta levyltä livenä harvoin kuultu ”Cunt liberation”. Muita ensimmäiseltä levyltä kuultuja purkauksia olivat ”Last sight”, ”Anti-you assault crew” (eli ”Anti-Jew”), yleisön suosikki ”Kultainen aamunkoitto”, ”Flood gates” ja keikan päättänyt ”Patriot”. Uutta materiaalia ohjelmistossa edustivat ”Unabomber”, ”Antichrist”, ”Moonlight”, ”Isis”, ”Afa” ja ”Dippidie”.

Keikkasetissä saatiin kuulla myös laulaja Aleksin ensimmäinen bändille tekemä kappale ”Mellakka”, joka jo nimensä mukaisesti eteni raivoisasti ja sai yleisöltä hyväksyvän vastaanoton voitontervehdyksineen. Kappaleessa oli jotain samaa totaalista henkeä kuin hc-bändi Kaaoksen samannimisessä esityksessä (ilm. 1982), mutta siinä missä Jakken rääkymä biisi kertoi anarkistisesta päiväunelmasta, Marderin ylvään fasistisessa sodanjulistuksessa on mukana katu-uskottavuutta.

Kuten aina, Marderin keikalla huomio kiinnittyy helposti vain showpuolesta vastaavaan laulajaan ja vimmaisesti paukuttelevaan rumpali BlackGoatiin (Goatmoonin laulaja), vaikka tanakasta livesoundista ovat päävastuussa eleettömät puurtajat kitaristi Mika ja basisti TP. Varsinkin Mikalle pitää antaa propsit, sillä harvoin yhdellä kitaralla saa livenä aikaan niin jäätävää kitaravallia.

Arviolta pikkutuopin mittaisen tauon jälkeen lavalle rynni illan pääesiintyjä Goatmoon täydessä black metal -sotisovassa. Keikan aloitti mutkattomasti rokkaava esitys ”Puiden tuolla puolen”. Sitä seurasivat varmaksi havaitut livesuosikit ”Son of the Northwind” ja ”Voitto tai Valhalla” -kappaleen osat I ja II, jonka jälkeen päästiin hetkeksi uuden materiaalin pariin, kun ilmoille raikasi Stella Polaris -albumin nimikappale. Uunituoreelta levyltä ei tämän lisäksi kuultu muuta kuin jo nyt klassikoksi noussut ”Kansojen hävittäjä” ja ”Wolf Night”. Yleisölle ei näyttänyt olevan mitään sitä vastaan, että bändi soitti myös suositun kakkoslevynsä ikivihreät ”Finnish Steel Storm”, ”Alone” ja ”Eclipsed by Raven Wings”, sillä näiden aikana lavan edusta täyttyi roomalaisista tervehdyksistä. Hieno tapaa kiittää bändiä ja pyhää asiaa!

Kansallisen mytologian ja rodun myyttien äärellä operoiva yhtye ei tälläkään kertaa pitänyt esitysten välillä poliittisia palopuheita, koska sellaiseen ei ole tarvetta. Kaikki läsnäolijat tiedostivat, että Goatmoonin musiikki ja lavaolemus ovat politiikan tuolla puolen, suuremmissa asioissa, vaikka juuri se saa näyttämään yhtyeen erityisen vaaralliselta sen poliittisen vihollisen silmissä. Epäilemättä Goatmoon on rock- ja pop-viihteen konsensukselle epämieluisa outolintu, koska se ei kumarru vallalla olevalle liberaalihumanistiselle etnomasokismille.

Kokonaisuudessaan tapahtuma todisti, että Pohjolan miehet ja naiset eivät ole antautumassa henkistä syfilistä huokuvalle Kalin ajalle. Tiikerillä aioitaan ratsastaa myös aivan lähiaikoina, sillä tuleva maaliskuu tarjoaa lukuisia tilaisuuksia osallistua isänmaallisiin kulttuuritapahtumiin

Arvio: RL

UKONVASAMA nro 11, 1/tammikuu 2107

Lähes vuoden telakoinnin jälkeen RAC-pohjainen zine Ukonvasama purjehtii entistä ehompana länsimaailmaa riepottelevien poliittisten myrskyjen keskelle. Onneksi Länttä vartioivia majakoita ja turvasatamia on ilmaantunut jatkuvasti lisää, joista ilmaisjakeluna toimiva zine raportoi auliisti tiedonjanoisille lukijoille.

Vuoden ensimmäinen lukupaketti koostuu periaatteessa samoista hyviksi havaituista aineksista kuin aiemmat numerot eli mukana on poliittinen uutiskatsaus, pitkiä bändihaastatteluja, levy- ja elokuva-arvioita, konserttiraportteja sekä liuta tiedotteita ja mainoksia siitä, mikä on rotutietoisessa liikkeessä tällä hetkellä kuuminta kamaa.

Erityisen antoisia ovat perusteelliset bändihaastattelut, joissa päätoimittaja on vaivautunut kysymään muutakin kuin yhtyeen viime kuulumiset ja mielipiteet uudesta levystä. Aivan uusistakin bändeistä kuten kotimaisesta NSBM-ryhmä Fatherlandista irtoaa paljon juttua jo pelkästään musiikista, mutta sopivilla poliittisilla ja ideologisilla jatkokysymyksillä vastausten näkökulmaa on saatu laajennettua huomattavasti rikkaammiksi.

Varsinaista Interview-lehden tyylistä syvähaastattelua edustaa Stormheit-juttu, jossa Ylöjärvellä vaikuttava yhden miehen kokoonpanon primus motor vastailee lähes kaikesta taivaan, maan ja helvetin väliltä. Keskustelua riittää niin Savitri Devistä, Euroopan muukalaisvyörystä, suomalaisesta kansanperinteestä, filosofiasta, okkultismista, NSBM:stä, elokuvista, fyysisestä voimaharjoittelusta, perhe-elämästä, suomalaisesta kirjallisuudesta (Kauko Röyhkästä!), levytetystä materiaalista, keikkojen järjestämisestä Suomessa (Furore Finnum), Carelian Pagan Madness -kiertueesta, Pagan Frontista, konserttien kieltämisestä, RAC:stä jne. Paperisessa lehdessä tällaiset syvääluotaavat haastattelut ovat parhaimmillaan, koska näyttöruudun äärellä nykyajan lukijan keskittyminen herpaantuu turhan herkästi.

Tammikuun numeron viimeiseksi haastateltavaksi oli saatu amerikkalaisen RAC-metal legenda Bound for Gloryn kitaristi ja biisintekijä Ed. Laskujeni mukaan bändistä on tehty suomalaiseen paperilehteen viimeksi haastattelujuttu Kalevan Soturiin  (1/1998), kun bändi vieraili joulukuussa 1997 ensimmäistä kertaa Suomessa. Suomen debyytin jälkeen BFG soitti maassamme vasta 2011, jolloin yhtye teki ensimmäisen re-union kiertueen vuosien hiljaiselon jälkeen. Oli siis aika päivittää yhtyeen kuulumiset selvällä suomella painettuna!

Keikkarintamalta lehti raportoi viime vuoden elokuun Tampereen B&H-konsertista (Redneck Rebels, Pylvanainen, Genocide Wolves) ja joulukuun ”Suomi 99-vuotta” -tapahtumasta (Obled, PWA, Vapaudenristi, Urban Threat). Levyarvioissa liikutaan tällä kertaa enemmän metallin ja nsbm:n suunnalla (Fortresse, Der Stürmer / Auschwitz Symphony Orchestra -split, Velimor) kun taas RAC:n puolelta syynissä ovat vain Pagan Skullin ja SPQR:n uusimmat lätyt. Elokuvissakin on käyty ja tällä kertaa mieltä on myrkytetty uusimmalla Batman-elokuvalla The Dark Night, josta arvioija osaa löytää hienoja nietzscheläisiä sävyjä unohtamatta pohdintaa nihilismistä, moraalista ja länsimaisesta perikadosta. Arvostelua lukiessa suorastaan havahtuu, että onko käsissä todella poliittisesti epäkorrekti RAC-zine vai elokuvafriikkien Filmihullu-lehti!

Jämäkän lukupaketin lisäksi lehteä pitää kiittää edellisiä numeroita paremmasta painojäljestä. Mikäli lehti saa jälleen ilmestymisensä säännölliseksi, voi lukijakunnan olettaa vain kasvavan. Tälläiselle vanhan koulukunnan RAC-zinelle on totisesti maassamme tilausta! (Lehteä voi tiedustella alan distroista ja facebookista löytyviltä Ukonvasama-sivustolta https://www.facebook.com/ukonvasamazine/ )

Arvio: RL

Straight Arm Salute: Pelkkää vihaa (Europa Erwache Productions, 2016)

Nyt ei leikitä! Kovat ajat vaativat kovia sanoja ja tekoja, sillä nurkkaan ajetun hallitsevan punarotan raivoa ei hillitä lepyttelyllä, vaan ankaralla totuutta ruiskuttavalla audiaalisella vastamyrkyllä. Tätä hygienista toimenpidettä edustaa ääniterroristisessa muodossa Straight Arm Saluten (SAS) toinen kokopitkä Pelkkää vihaa. SAS:n debyyttilevyä ja Stormheit-splittiä hallitsivat vielä martial industrial ja war ambient, mutta C-kasetilla Aryan Uprising (2015) löytyi jo viitteitä power electronics -tyylistä, kunnes nyt uusimmalla se kuuluu täysin jalostuneessa joskin omanlaisessa kuosissa.

Lähin vertailukohta SAS:lle täytyy hakea Amerikasta asti, sillä levyn radikalismille vetää vertoja vain Deathkeyn levytykset ja Brethrenin sivuprojektina tunnettu Organized Resistance, jonka albumi Day of the rope (Freak Animal, 2005) on ollut ilmestymisestään lähtien poliittisesti motivoituneen voimaelektroniikan johtotähti. Unohtaa ei sovi myöskään  vanhoja epäkorrekteja veteraaneja kuten Streicher, Terre Blanche ja Control Resistance, joiden brutaalista in-your-face -asenteesta on tarttunut jotain myös SAS:n levylle.

Suomessa vastaavanlaista roturealistista pe-kamaa kuin Pelkkää vihaa on toki tehty aiemminkin kuten vuodesta 2008 lähtien toiminut Xenophobic Ejaculationin julkaisukatalooki vahvasti todistaa. XE:n provosoivat teemat ovat silti enemmän voimaelektroniikan konventioon kuuluvaa transgressiota, sopivuuden rajojen rikkomista, kuin puhdasta ideologisuutta, jota taas SAS edustaa kirjaimellisesti. Voimaelektroniikan ja melun musiikillisista, taiteellisista ja ideologisista taustoista kiinnostuneille voin suositella hiljattain ilmestynyttä kirjaa Fight your own war – Power Electronics and Noise Culture (A Headpress Book, 2016), jossa suurennuslasin alla on mm. yllättävän vireä Suomen skene sekä historiikki australialaisesta ”Oi! Noisen” pioneerista Streicherista.

Jo levyn biisilistaa selatessa saa helposti käsityksen missä mennään: ”Neekerin paikka ei ole Suomessa”, ”Fasismin valkoinen nyrkki”, ”Hakaristi”, ”Valkoinen ylivalta ja juutalaisten tuho”, ”Rotupetturien teloitus” jne. Albumin kaksi ensimmäistä esitystä ”Neekerin paikka ei ole Suomessa” ja ”Fasismin valkoinen nyrkki” edustavat levyllä tyypillistä atonaalista voimaelektroniikkaa, jossa toistuvat kirkuva feedback, suurtaajuuksien vinkuvät äänet ja  sub-basso (60Hz-20Hz). Avausraitaa ryydittävät lukuisat samplet, joissa kuullaan mitä mieltä kansalaiset ovat neekereistä ja heidän tekemistään raiskauksista. Koko levyllä aggressiivisen kylmää äänimaisemaa tehostaa vielä vokalistin säröisästi mikitetty karjunta, jossa selvästi artikuloiden tuodaan esille kappaleiden tylyä sanomaa.

Pelkästään musiikillisesti tarkasteltuna Pelkkää vihaa cd ei kuitenkaan ole täysin tyylipuhdas  power electronics -äänite, sillä välillä toistuvat rytmikkäät biitit ja dark ambient vivahteet tuovat mieleen death industrial -tyylin, etenkin Genocide Organin soundimaailman. Perinteisiä säe-kertosäe -biisirakenteita levyltä ei juurikaan löydy, vaikka äänikollaaseissa onkin tiettyä sukulaisuutta vaikkapa Blood Axisin ensimmäisen albumin muutamiin industrial vetoihin.  

Erityisen kiitoksen levy saa tyylikkäästä samplaamisesta, vaikka mukaan on otettu etenkin monille White Power electronics -levyille tuttua Hitler-ääniraitaa. Kappaleessa ”Valkoinen ylivalta ja juutalaisten tuho” Adolf Hitlerin puhe ei ole pelkkä shokkiarvoa tavoitteleva lisuke, vaan kappaleen kontekstissa sille annetaan täysin vilpitön aatteellinen merkitys.

Suomalaisiakin sampleja löytyy levyltä kiitettävästi: kuten ensimmäisen kappaleen alussa myös viidennessä raidassa ”Rotupetturien teloitus” kuullaan Pekka Siitointa, tällä kertaa ”valtakunnanjohtajan” meemipankista on lohkaistu aiheeseen sopiva murjaisu: “Kyl se on kamalaa, jos joku suomalainen nainen ratkee johonkin neekeriin”. Yleensä Siitoinin humoristisia sutkautuksia on käytetty extreme-musiikissa vain ironisessa mielessä, mutta nyt kun hänen kuolemastaan on jo kulunut riittävästi aikaa, ”aforismeilla” alkaa olla myös itsenäistä totuudellista voimaa.  Vanhaan viisauteen, jonka mukaan humalaisten ja  lasten suusta kuullaan totuus, pitäisi lisätä vielä Pekka Siitoimen lohkaisut.

Levyn voimaelektroniikasta selvimmin erottuva esitys on ”Yle sionistisiat”, jonka taustalta sykkii voimaakasti läpi martial industrialin rytmikäs marssibiitti. Sanoitukset ovat levyn miedommasta päästä, vaikka niistä huokuukin vahvasti nettimaailman Der Stürmer -lehdeksi kutsutun Yle Watch -blogin anteeksipyytelemättömän karski sanoma:

Rotupropagandaa ja valheita

syytää viherpunakoneisto

Omaa kansaa selkään puukottaa

kommunismille kumartaa

Suvaitsevaisuuden mätäpaiseista sanomaa

oman rodun ja maan halveksuntaa

Tas-arvo on pelkkä paskainen valhe

juutalaisen agendan kahle

Ylen sionistisiat kärsikää

kun valheilta katkaistaan pää

ja se viimeinenkin natsidokumentti

on tulessa palava voittomme monumentti

Levyn päättävä esitys ”Pelkkää vihaa” on tärppi, joka kääntää kaiken päälaelleen: geneettisessä ja kulttuurisessa itsepuolustuksessa kyse ei olekaan ensisijassa vihasta, vaan puhtaasta rakkaudesta omia kohtaan. Pelkkää vihaa harjoittavatkin itse asiassa etnomasokistit, jotka haluavat suomalaisten ja muiden valkoisten katoavan maailmasta. Jos he olisivat vihassaan johdonmukaisia, he voisivat aloittaa itsestään…

SAS:n uusimman julkaissut Europa Erwache Productions on taas kerran tehnyt hienoa työtä ja julkaissut levyn, joka tavoittaa sekä musiikillaan että kansilehtien diy-tyylisellä taitollaan aidon vastakulttuurin hengen. Levyä kuunnellessa ja kansilehtiä selatessa välittyy sama fiilis, jota amerikkalaisen kulttilafka Warcom Median tuotokset 1990-luvulla synnyttivät kuulijassa. Ei ollenkaan huono referenssi.

Arvio: RL

Mainos: Goatmoon & Marder Varsinais-Suomessa 11.2.2017