Kalevan Soturit: Hail Ukko! (Hakkapeliitta Records, 2017)

Ari Honkonen eli Arska voitaisiin palkita suomalaisen työn Sisu-palkinnolla, sillä hän on puurtanut musiikkimaailmassa vuosikymmeniä julkaisten valtaisan määrän levyjä eri nimikkeillä ilman että hän on odottanut saavansa siitä julkisuudessa mitään kiitosta. Liekö syynä sitten se, että hän on musiikillisessa ilmaisussaan keskittynyt ikiaikaisen ja myyttisen suomalaisuuden vaalimiseen.

Arskan tinkimättömän omalaatuisesta musiikillisesta ilmaisusta voidaan olla montaa mieltä, mutta kukaan ei voi kiistää sitä, että häntä on pidettävä yhtenä maamme ensimmäisistä kansallisia mytologioita ja Kalevalaa käsitelleistä rock-muusikoista. Jo 1990-luvun puolivälissä, siis samoihin aikoihin kuin Amorphis, Arskan metallibändit kuten Morningstar ja Minotauri ammensivat sanomansa myyttisestä suomalaisuudesta. Eikä tuo rakkaus kotimaahan ole sammunut vuosien mittaan minnekään.

Viimeisen reilun kymmenen vuoden aikana Arska on sukeltanut musiikissaan skinhead maailmaan ja Ruotsista kotoisin olevaan viikinkirockiin, jonka suomalaista variaatiota hän kutsuu hakkapeliitta rockiksi. Kevyemmän Oi- ja viikinkirock poljennon ohella Arska on säilyttänyt myös 1990-luvun metalliperintönsä. Arskan viimeisin projekti, osin 1990-luvun kotimaisesta RAC-lehdestä nimensä napannut Kalevan Soturit, on hieno yritys naittaa hänen entiset metallibändit skinhead-vetoiseen hakkapeliitta rockiin.

Muihin projekteihinsa kuten Kareliaaniin ja Arska & Hakkapeliitat -orkesteriin verrattuna Kalevan Soturit on debyyttialbumillaan Hail Ukko! suorastaan jyräävän metallista tavaraa. Tyylikkään säästeliäästi käytetyt urut ja Arskan lempeältä kuulostava laulu tekevät musiikista kuitenkin erikoisella tavalla sympaattisen pehmeää, helposti lähestyttävää. Hämmentävää kontrastia korostavat kappaleiden sotaisat sanoitukset ja melodisuus, joiden tarttuvuudessa on jopa hittipotentiaalia kuten levyn avaavassa esityksessä “Metallisoturi” sekä kappaleissa “…Ja hän taistelee”, “Kalevan Soturit” ja “Hail Ukko!”

Poliittisen kirjon vasemmalla punklaidalla Arskan bändejä on poikkeuksetta pilkattu halpamaisen ironisesta hipsterinäkökulmasta käsin, mutta aina niin nöyrä työn sankarimme ei ole tästä mitenkään loukkaantunut ja on jättänyt vinoilut oman arvoonsa.

Näinä aikoina ne, jotka pitävät rehellistä sydänverellä tekemistä muka nolona paatoksena, ovat pelkureita, koska he ovat antautuneet modernin maailman yhdenmukaistavalle trendiajattelulle. Kalevan Soturit poikkeaa Kali Yugan alhaisesta mielestä täysin ja on siksi valmis ratsastamaan tiikerillä ja käymään sotaa rappeutunutta modernia maailmaa vastaan. Kertokoot siitä kappale “…Ja hän taistelee”:

Modernissa maailmassa liian helpolla antaudutaan
Muukalaiset sanelee – mennään heidän ehdoillaan
Osa meistäkin höyrähtää – omat koirat purevat
Vasta kun puukko on kurkulla – he silloin vasta havahtuvat…Ja hän täällä yksin taistelee…
Rakastaa ja elää – vertaan muistelee…
Vielä jotain muinaista sielussaan…
Pohjoinen soturi – ja hän taistelee!Kun sinulle sanellaan – vanhat tapasi muutetaan
Kun sinun pitää sopeutua – on aika nousta ja taistella!
Taistele puolesta kulttuurin, taistele puolesta arvojen
Taistele puolesta perheen ja wäki woimakas nostata – ja silloin;Hän ei enää yksin taistele…
Rauhas´ elää – woitonmaljaa muistelee…
Vielä jotain muinaista sielussaan…
He pitävät Pohjolan puhtaana…
…ja he taistelee! 　

Arvio: RL

20.4.1889 - Stahlgewitter: Man könnte meinen (suomeksi)

Youtuben sensuurin vuoksi kappaleen voi kuunnella täältä.

Ei ole väliä, mitä lehteä ja mistä hyllystä katsot

Adolf, ja natsismin kauhut joka numerosta löytyy
Hän on yhä läsnä kaikkialla ja kaikki heistä puhuvat
Ilman sitä ei vierähdä tänään tuntiakaan

Kun näkee kaiken sen loputtoman roskan, josta sanomalehdet kirjoittaa,
luulisi että Adolf Hitler yhä elää.
Kun näkee kaiken saastan mikä tiedoitusvälineet suotaa,
voisi ajatella että Adolf Hitler yhä elää!
elämää, elämää!

Mitä jos he olivat ilman häntä, mikä olisi heille korvike?
Mitä heidän pitäisi ohjelmistoon laittaa, mistä kirjoittaa?
Heillä on miljoonan dollarin liiketoimintaa hänen kanssaan,
vaikka he vihaavat häntä
Koska hänen nimensä on tae vieläkin tahkohta heille rahaa

Kun näkee kaiken saastan mikä tiedoitusvälineet suotaa,
voisi ajatella että Adolf Hitler yhä elää!
elämää, elämää!

Miksi tukea Vastarintaliikettä vaikka ei olisi jäsen tai kannatusjäsen?

“Riippumatta siitä mikä on kansalaisen suhde moderniin kansallissosialismiin, Jyväskylän oikeudenkäynti on kaikkien perusoikeuksien kannalta varoittava esimerkki poliisin ja oikeuslaitoksen politisoitumisesta hegemonisille muotiaatteille. Valtamedian reaktoita ei sen sijaan tarvitse ihmetellä, sillä se on jo pitkään käynyt omaa yksipuolista sotaansa kaikkea kansallismielisyyttä vastaan.

Ne kansallismieliset, jota ajattelevat, että Vastarintaliikettä vastaan käydyt oikeudenkäynnit ja lakkauttamissuunnitelmat eivät koske heitä, koska kyse on "ääriliikkeestä”, ovat sinisilmäisyydessään väärässä. Kuten viime vuosina on käynyt selväksi, vaaleanpunaisen totalitarismin nälkä vain kasvaa syödessä, sillä jos kansallismieliset asettuvat nyt korruptoituneen Järjestelmän puolelle Vastarintaliikettä vastaan, avaa se lähitulevaisuudessa portit myös konservatiivisemman nationalismin kriminalisoimiseksi millä tahansa tekosyyllä.“

(http://ylewatch.blogspot.fi/2017/04/monikultturista-johtuva-terroriteko.html)

Yle Watchin muistutus on aiheellinen. On surkuhupaisaa, jos etnisyyden merkitystä korostavat kansallismieliset tahot alkavat sanoutua irti muiden toimijoiden selkkauksista, vain ja ainoastaan oman PR kilpensä kiillottamiseksi. Olkoon se järjestöjen omaa toimintavapautta näennäisesti turvaava varotoimi, tai yksityishenkilön tarve tehdä eroa itsensä ja pahojen ihmisten välille.

Jyväskylän natsimellakka nimellä kulkenutta tapahtumasarjaa on mytologisoitu mediassa jo niin pitkään, ettei oikeudenkäynnissä esiin tulevat faktat näytä kiinnostavan journalisteja. Ne eivät kiinnosta myöskään ihmisiä jotka ovat valmiita käyttämään tilannetta opportunistisesti oman erinomaisuutensa alleviivaamiseen.

Olisiko pitänyt olla provosoitumatta? Olisiko pitänyt olla mellakoimatta? Kysymykset on helppo huutaa nojatuolista, ottamatta itse kertaakaan osaa konkreettiseen kansallismieliseen toimintaan. Kysymykset on helppo huutaa jos ei edes halua tietää vastauksia. Oikeudenkäynnin myötä julkaistujen videoaineistojen sekä faktojen ja mediassa kiertäneiden tarinoiden ero on kuin yöllä ja päivällä. Näemme aktiivisesti hyökkäävän ja tilanteen jälkeen edelleen suutaan soittavan "uhrin”. Näemme ettei mitään mellakkaan rinnastettavaa tapahtumaa tapahtunut ja miten merkittävä osa “mellakoivista” ihmisistä ei tunnu edes tietävän mitä tapahtui ja miksi.

Se mitä tällä viikolla oikeudessa käsitellään, on mielenkiintoinen tapaus kansallismielisen aktivismin kannalta. Etenkin sen suhteeseen valtavirtamedian suuntaan. Vaikka todisteiden valossa tulisi selväksi ettei ollut mellakkaa, mellakan johtajia eikä sivullisia uhreja on hyvin todennäköistä ettei media tule koskaan luopumaan luomastaan mielikuvasta ja jatkaa tarinankerrontaa.

Tavoite ei ole totuus, oikeudenmukaisuus tai kohtuus, vaan poliittinen ajojahti joka kohdistuu Suomalaiseen kansallismielisyyteen.

On perusteltua olettaa, että vastarinta pyrkii antamaan tilanteesta itselleen edullisen kuvan. Tämä kritiikki ei estä katsomasta mitä Pohjoismaisen Vastarintaliikkeen verkkosivuilla julkaistu raportti asiasta kertoo. Neutraalia uutisointia ei voi odottaa miltään medialta, mutta vastarintaliikkeen tarjoama faktatieto voi avata silmiä niiltä jotka ovat jääneet yksinomaan valtavirtamedian propagandan varaan.

* Vaikka valtamedia väitti asianomistajien olleen viattomia ”sivullisia”, olivat nämä todellisuudessa tunnettuja äärivasemmistolaisia, joista kahdella on taustallaan muun muassa väkivaltarikoksia: Arto Savolainen ja Arttu Nieminen.

* Äärivasemmistolaiset myönsivät kuulusteluissa, että he olivat saapuneet keskustaan juuri Vastarintaliikkeen vuoksi.

* Yhteenotto ei käynnistynyt, kun äärivasemmistolaiset ja aktivistit kohtasivat ensimmäisen kerran. Kaupungin keskustassa kiersi arviolta ainakin 10 äärivasemmistolaista aktivismimme aikana, ja yhteenotto syntyi vasta, kun vankilassakin istunut Savolainen lähti juoksemaan aktivistejamme kohti ja viittoi ystäviään mukaansa.

* Kauppakeskuksen valvontakamerat paljastivat, että paikalla oli useita Savolaisen ystäviä, mutta nämä eivät vastanneet tämän viittomiseen. Sen sijaan nämä jäivät katsomaan vierestä, kun Savolainen sai lyhyen kurinpalautuksen.

* Syyttäjän mukaan paikalla ollutta vasemmistolaista naista ei pahoinpidelty, vaan hän jäi kaupan ahtaassa sisäänkäyntitilassa ihmisten puristuksiin.

* Kenellekään äärivasemmistolaiselle ei aiheutunut vakavia vammoja yhteenoton aikana.

* Paikalla kuvattujen videoiden perusteella poliisi ei antanut hajaantumiskäskyä, joten kyse ei voi olla ”mellakasta”. Poliisi itse tosin väittää antaneensa hajaantumiskäskyn, mutta he eivät ole kyenneet todistamaan tätä. Poliisilla ei ole myöskään ketään vastaan konkreettisia todisteita ”mellakan johtamisesta”.

* Vasemmistolehti Ny Tid myönsi 16.10.2015, että äärivasemmisto oli etukäteen keskustellut tapahtumamme häiritsemisestä, koska kokoonnumme Jyväskylään joka vuosi samana päivänä.

Veriyhteys on maanalaisen musiikkivastakulttuurin äänitorvi. Näemme että Ihminen on aina tuonut julki ajatuksiaan, luonut yhteisöllisyyttä sekä antanut inspiraatio taiteen ja luovan ilmaisun avulla. Emme usko kansallismielisyyden elävän ilman ylpeää rehellistä ja elävää kansallismielistä alakulttuuria. Kulttuuria joka ei kysy lupaa byrokraateilta ja vastustajiltaan, eikä kulje isäntänsä talutushihnassa pienten apurahapalkintojen toivossa.

Emme kaipaa keskustelua tai väittelyä vastapuolen kanssa. Kaipaamme omien rivin suoristamista! Samalla kun sosiaalisen median hysteerinen roska tai valtavirtamedian indoktrinaatio saa aikaan turruttavaa päänsärkyä, voi yksinkertaisesti vaihtaa kanavaa. Musiikin ajaton viesti on usein parempi, kuin päivittäisessä uutisvirrassa roikkuminen. Joskus parempi kuin paksujen kirjojen läpi kahlaaminen, joiden viestin voisi tiivistää lyhyeen taisteluhuutoon.

Lainatkaamme suurten filosofien sijaan Suomalaisen CIVIC DUTYn tekstiä, vapaamuotoisella käännöksellä:

Teen sinulle selväksi mitä ajattelen
En voi istua kun maani murenee
Meidän täytyy kapinoiden taistella vastaan
Selviytymismahdollisuus valkoiselle rodulle

Joka päivä asiat menee huonompaan suuntaan
Mitä muuta voisin sanoa kun paskaan hukutaan
Toiminta vietävä kaduille
Viholliset tallata saappaidemme alle

Tee se puolesta maan
Tee se nyt
Tee se puolesta kansan
Tee se puolesta itsesi, älä käännä selkää
fakta on, aikamme on nyt!

UKONVASAMA nro 12, 1//tammikuu 2017

Sitten vuoden ensimmäisen numeron Ukonvasaman konsepti on muuttunut merkittävästi. Heikon saatavuuden korjaamiseksi lehdestä on tehty maksullinen ja sitä julkaisee tästä lähin Veriyhteydenkin sivuilta tuttu levy-yhtiö Europa Erwache Productions (EEP). Maaliskuun yhteistiedotteessaan Ukonvasama ja EEP ilmoittavat:

Ylpeydellä julkistamme yhteistyön alkaneen suureen suosioon päätyneen UKONVASAMA-lehden kanssa! Tähän asti ilmaisjakeluna toimineen lehden kaikkien numeroiden painokset ovat loppuneet nopeasti. Solmittuamme yhteistyön sovimme vähäisen maksun keräämisestä jatkossa painokustannusten kattamiseksi sekä loppu tuotto lehdistä käytetään Europa Erwachen julkaisuiden ja aatteen levityksen hyväksi.

Kaikki numerot on listattu sivuillamme hintoineen. Tarjoamme numerot 3-10 erikoisyhteishintaan pakettina 8 euroa. Tarjolla myös loppuunmyyty numero 11 ja nyt virallisesti julkaistu numero 12, jotka molemmat 3 euroa kappale. Postikulut lisätään hintoihin.

Yhtykää vapaan kansan sotahuutoon ja tukekaa Ukonvasaman ja Europa Erwachen yhteistyötä! Voitto on meidän!

Lehden ensimmäinen markkinatalouden ehdoilla toimiva numero on ainakin painolaatunsa perusteella parannus entiseen. Valitettavasti lehden toimitukselta on kiireessä jäänyt oikoluku lapsipuolen asemaan varsinkin levyarvioissa, joista löytyy harmittavasti silmään osuvia virheitä, jotka olisi huolellisemmalla oikoluvulla ollut helppo korjata.

Sisältöpuolella ei sitten moitittavaa olekaan, sillä lehti on mojova pakkaus kansallista radikalismia ja kulttuurisen vastarinnan musiikkia. Puhtaasti politiikan saralta numero 12 sisältää parin sivun uutiskatsauksen kansallismielisistä aiheista sekä pitkähkön raportin viime itsenäisyyspäivän PVL:n ”Kohti vapautta!” -marssista. Valtavirran kulttuuriakin on arvioitu kuten Batman-trilogian viimeisin elokuva Dark Knigth Rises. Kirja-arviossa ruoditaan puolestaan virolaisen vapaustaistelija Leo Kunnaksen kirjaa Sotilasjumalan palvelija, joka on tositapahtumista ammentava fiktio Viron lähihistoriasta.

Viro on muutenkin hyvin esillä, sillä tämä numero sisältää tiettävästi ensimmäisen suomeksi tehdyn haastattelun PWA:sta, jota voi pitää veljeskansamme ensimmäisenä ja samalla merkittävimpänä RAC-yhtyeenä. Kuuden sivun haastattelussa saamme kuulla laulaja-kitaristi Jaanukselta mielenkiintoista jutustelua Viron lähihistoriasta, politiikasta ja maan musiikkiskenestä. Lehden toisena haastateltava on tuore tamperelainen RAC-ryhmä Genocide Wolves, jonka voi katsoa edustavan kotimaan liikkeen radikaaleinta siipeä.

Edelliseen numeroon verrattuna levy-arvioissa painottuu enemmän perinteisempi RAC kuin NSBM. Syynissä ovat seuraavat julkaisut: Brainwash / Bound for Glory: ”Day of Victory”, Pagan Skull / Pylvanainen / Diamond Axe: ”Ukkometsojen mailla”, Pylvanainen: ”Uuden ajan koitto”, Anal Blasphemy: ”Western Decadence”, Nahkampf: ”Kein schöner Land”, Gigi & Die Braunen Stadtmusikanten: ”Willkommen Liebe Mörder” ja Der Stürmer / Reek of the Unzen Gas Fumes / Command / Fogged by the Fleshflies: ”Split cd”.

Keikka-arviossa muistellaan viime helmikuun Varsinais-Suomen tapahtumaa, jossa esiintyi Marder ja juuri uuden levynsä parahiksi julkaissut Goatmoon. Lehti kannattaa ottaa haltuun, sillä sen parissa vietetyt hetket ovat aina antoisampia kuin Facebookissa notkuminen tai elektronisen juutalaisen eli television äärellä kulutettu henkinen itsesaastutus.

Arvio: RL

INDECENT EXPOSURE (UK), BREWDRIVER & DEAD NATION live @ Helsinki 18.3.2017

Lähdimme jo hyvissä ajoin kohti Helsinkiä, tarkoituksena lepäillä ennen keikkaa sekä käydä syömässä pizzat. Odotin innoissani illan pääesiintyjää, sillä bändi on yksi suosikki-brittibändeistäni 80-luvun Oi!-musiikista puhuttaessa. Lämmittelybändit eivät niinkään innostaneet, mutta eivät toki aiheuttaneet vastareaktioitakaan. Dead Nation oli jo vanhastaan tuttu Kategorie C -iltamista viime syksyltä ja Brewdriverin miehet nyt ovat ihan henk. koht. tasollakin tuttuja jo 90-luvun alkupuolelta. Harmikseni vaan tiesin Tampereen uuden B&H -kerhon avajaisten olevan samana iltana, joten varsin ikävä päällekkäisyys, koska monia olisi varmasti kiinnostanut molemmat eri keikat (itseni mukaan lukien).

Suunnistimme enemmän tai vähemmän sekavan iltapäivän jälkeen paikallisjunalla kohti keikkapaikkaa. Paikkakin oli vanhastaan tuttu ja aivan ok-tason juottolaksi todettu. Puoli yhdeksän jälkeen hyökkäsimme ovista sisään ja siinä alkoi heti vanhojen tuttujen moikkailu ja kuulumisten vaihtaminen. Paikalla oli varsin kansainvälinen yleisö, sillä ihmisiä oli niin Ruotsista, Norjasta ja Saksastakin brittien lisäksi, joita oli heitäkin aimo lauma bändin lisäksi. Juttu lensi ja kalja virtasi. Shotteja kannettiin pöytiin. Uusia tuttavuuksiakin tuli solmittua.

Vihdoin Dead Nation aloitti hardcore-vaikutteisen Oi-punkkinsa veivaamisen. Ei hassumpaa, ei ollenkaan hassumpaa. Kuitenkin joku oma tatsi ja selkeämpi tyylilinja tekisi bändistä toimivamman mielestäni. Nyt oli taas havaittavissa vähän liian sekaista skaalaa hitaammista Oi-biiseistä punk-rallatusten kautta aina hardcorempaan mättöön. Toivottavasti bändin linja selkeytyy tulevaisuudessa – eri asia tietysti on, että miten tämä levyltä toimisi. Omat kokemukseni bändistä rajoittuvat kahteen nähtyyn keikkaan. Coverina tuli toimivasti soitettu Skrewdriverin ”Streetfight” samoin kuin loppupuolella esitetty ruotsinkielinen biisi, joka kuulosti tutulta, mutta nimestä en ole varma. Eräs tuttavani sanoi sen olevan Ebba Gröniä, tiedä sitten. Ihan viihdyttävä setti.

Brewdriver tuli seuraavaksi lauteille hieman liiankin pitkän tauon jälkeen. Bändi on kyllä varsin toimiva UK82-pastissi The Partisans, Infa-Riot jne. vanhojen Oi-punk-bändien hengessä. Bändin nimestä voidaan toki olla montaa mieltä, mutta yhteissoitto oli tiukkaa ja biisit rullasivat eteenpäin hyvin. Hieman on aina tökkinyt vokalisti Jannen kireähkö laulutyyli ja huumoripitoiset sanoitukset. No olenkin itse tällainen kuivan junnaavan Oi/RAC-musiikin ystävä. Yleisö toivoi kovin bändiltä lopussa ”Hirvijahti”-semiklassikkoa, mutta sitä ei kuultu.

Taas oli virvokkeiden aika, joita kuluikin yleisön kunnosta päätellen reippaasti. Baarihenkilökunnankin leppoisuus oli vaihtunut kiireen myötä tylyksi käytökseksi, vaikka kassavirtaa vaikutti olevan hyvin. Lieneekö osuutta asiaan se, että paikalla vierailivat viranomaisten puolesta niin alkoholitarkastajat, rajavartiolaitos kuin poliisitkin. ”Pyhä kolminaisuus” ei kuitenkaan ilmeisesti löytänyt huomautettavaa ja ilta jatkui normaalisti. Harvoin näkee kaikkia näitä instansseja tällaisissa tilaisuuksissa.

Vihdoin oli Indecent Exposuren aika. Paikalle oli lupailtu vierailevaksi staraksi myös Skrewdriverissa ja The 4-Skinsissä kannuksensa aikoinaan ansainnutta Paul Swainia. Jotain hässäkkää oli kuitenkin ollut Englannin päässä ja kaveri ei ollut meinannut päästä lähtemään maasta. No olihan tämä tunnistettava hahmo päässyt kuitenkin onneksi paikalle. Tiedossani ei ollut mitä tämä vieraileva tähti oikein tekisi, mutta se tulisi selviämään.

Bändi on julkaissut uransa aikana vain kaksi studioalbumia ja vokalisti Milky sanoikin, että tarkoitus ei olekaan tehdä uusia biisejä. Tiedä näistä sitten. Harmaantuneet kaverit soittivat hyvin ja kyllästymisestä ei ollut tietoakaan. Biisejä tuli tasaisesti niin ”No looking back”- kuin ”Reveal all”-levyiltä. Kyllähän te nämä hitit tiedätte; ”Bank holiday”, ”A way of life”, ”Save the nation”, ”No surrender”, ”A matter of time”…pogoilu oli lavan edessä jo tässä vaiheessa sen verran kovaa touhua, että poukkoilin hetken siinä kuin flipperipallo ja rillit lensivät päästä. Ne onneksi löytyivät ja ehjinä. Keskivaiheilla soitettiin bändin puolesta toimiva versio Combat 84 -klassikosta ”Barry Prudom” ja pian meno sen kuin kiihtyi. Katsoin parhaimmaksi siirtyä nojailemaan baaritiskin turviin.

Loppupuolella tuli sitten bändin epävirallinen anthem eli ”Rocking the reds”, joka sai koko salin omanlaiseensa hurmokseen ja yhteislauluun. Sitten astuikin Paul Swain kitaran varteen ja alkoi Oi!-keikoilta tuttu cover-potpuri eli tuli tuutin täydeltä The 4-Skinsiä (luonnollisesti); ”Chaos”, ”A.C.A.B.” jne. sekä lopuksi bändin komea nationalistinen julistus ”England my England”, joka oli muutettu tietysti muotoon ”Finland my Finland”.

Ihmettelin yli viisikymppisten äijien kuntoa ja jaksamista. Varsinkin vokalisti Milky oli koko keikan ajan liikkeessä kuin Duracell-pupu ja hymyili leveästi. Mies ilmeisesti nautti olostaan, niin kuin muutkin bändin jäsenet. Hieno keikka jälleen kerran, iso kiitos 1312 Productionsille meidän turkulaisten puolesta ja toivottavasti saamme pian lisää. Hieno ilta todellakin!

Teksti: H8J

MISTREAT, GENOCIDE WOLVES, German special guest Tampere 18.3.2017

 

Tampereen Blood & Honourin uuden kerhotilan avaaminen on merkkitapahtuma. Legendaarisen Oriveden kerhon luopuessa vanhoista tiloistaan ja Tampereen vanhan kerhon ahtaus oli tarkoittanut hiljaisempaa kautta pirkanmaan keikkarintamalla. Yhdistyneet voimat lanseerasi isommat, käytännöllisemmät ja näyttävämmät tilat.

Uuden tilan myötä paluu on todellakin Back With A Bang! Loppuun asti ja vaivalla rakennettu paikka on kyllin tilava mahdollistaakseen jopa Mistreatin kaltaisen suositun esiintyjän rokkaamaan valkoista kapinamusiikkia.

Illan aloitti Genocide Wolves karkealla RAC öyhötyksellä. Julman näköinen laulaja huusi kurkku suorana tekstejä, joiden viesti ei jätä mitään arvailun varaan. Veriyhteus kokoelmalta tutut kappaleet kuten Kohti Uutta Aamunkoittoa oli selkeitä kohokohtia. Uusien kappaleiden seasta nousi ensikuuntelulla selkeää hittipotentiaalia omaavia vetoja kuten National Socialist Working Man. Yhtyeen yhteensoitto, kaksi kitaristia ja yleinen vire oli parantunut merkittävästi ensimmäisen keikan jäljiltä. Genocide Wolves on nostanut odotuksia tulevan albuminsa suhteen. Luvassa voi olla kaikkein radikaaleinta ja anteeksipyytelemättömintä kansallissosialistista rock-musiikkia mitä tässä maassa on ikinä tehty. Ilta oli vasta alkamassa, mutta sali oli täynnä yleisöä ja jokainen kappale sai ansaisemansa suosionosoitukset ja tervehdykset yleisöltä.

Illan yllätysvieras saapui maasta, jonka vallitseva järjestelmä ei ole myötämielinen kansallismielisyyden ilmaisuja kohtaan. Mies ja kitara tulkitsi saksalaisia klassikoita bändeiltä kuten Endstufe, Sleipnir, Landser, yms. Myös pakollisia kansainvälisiä yhteislauluja löytyi. Skrewdriver ja Fortress vedot eivät jättäneet ketään kylmäksi ja koko yleisö huusi vihaa kommunistien roskajoukkoa vastaan. Tuttujen kappaleiden erinomaisuuden vuoksi yleisö oli heti mukana.  Trubaduuri veti kappaleet jopa alkuperäisia paremmin. Kun soitto- ja laulutaito, sekä karskin miellyttävä ääni loihti ilmoille hienoja versioita, ei ollut syytä valittaa. Ehdoton kuvauskielto on pakollinen Saksalaiselle esiintyjälle. Vihamielisen yhteiskunnan rankaisu voi ulottua henkilöön vaikka rikos olisi suomalaisesta näkökulmasta vähäpätöiseltä tuntuva teko, kuten ulkomailla laulettu laulu.

Monen vuoden tauon jälkeen, Mistreat on vakiinnuttanut uudelleen paikkansa tiivisti keikkoja soittavana livebändinä. Uusi materiaali antaa vielä odottaa. Klassikkokappaleista muodostuvaa hittiputkea on päästy todistamaan tasaisesti myös maan rajojen sisäpuolella parin viime vuoden ajan. 30 vuoden olemassa olonsa aikana Mistreat on tehnyt kappaleita, joista on muodostunut kotimaisen kansallismielisen musiikin kulmakiviä. Niiden esittäminen innostuneelle yleisölle saa väistämättä villin pitin pyörimään. Kiitos asiansa hallitsevien B&H security miesten, mylläkkä pysyi energisenä, mutta ilman suurempia haittoja. Bändi sai soitettua kappaleet törmäilevien ihmisten edessä ilman katkoksia, ellei Mistreatille tyypillisiä pitkiä viritys- ja röökitaukoja sekä Muken tarinoita kappaleiden välissä lasketa mukaan.

Ilta oli hyvin onnistunut. Aikataulussa pysyttiin. Paikalla oli myös runsain mitoin naisia. Veriyhteys kollektiivi antaa erityismaininnan eturivin naisille joiden iloinen energia bändien aikana alleviivasi kansallismielisen musiikin perimmäistä positiivista viestiä ja voitokasta elämänasennetta.

Ilta kiinnosti pirkanmaan poliiisivoimia siinä määrin että tavaksi käyneen maijapartion paikalla pyörimisen lisäksi päästiin todistamaan puskissa ja nurkilla kurkkivia siviilikyttiä kuvauspuuhissa. Jos vapaana juoksevien villien suitsimiseen ei riitä resurssit eikä tahto, miten tämä resurssipula ei ole esteenä kansallismielisten kyttäyksessä? Miehiä riittää dokumentoimaan jopa omaehtoisen musiikkikulttuurin yleisöä ja miljöötä.

Veriyhteys toivottaa onnea ja menestystä Tampereelle, sekä koko Blood & Honour Finland porukalle

Teksti: VY

THE LAST RESORT (UK) + Kyre & Duunarit, Baarikärpänen (ex- Bar Bäkkäri), Helsinki 5.3.2017

The Last Resortin ensimmäinen Helsingin vierailu sai ennakkolippujen ostajat hämmennyksiin, kun Bar Bäkkäri ilmoitti vuoden alussa lopettavansa toimintansa helmikuussa. Samassa paikassa Baarikärpänen-nimellä maaliskuussa aloittanut ravintola päätti kuitenkin pitää edellisen ravintolan sovitut keikat, joten The Last Resortille ei tarvinnut etsiä uutta kortteeria. Sellainen olisi varmasti löytynyt helposti, sillä huhujen mukaan ennakkomyynti oli kuulemma ollut vilkasta. Brittilegendaa olikin saapunut katsomaan koko tupa täyteen, hyvä saavutus sunnuntai-illaksi mille tahansa valtavirtamusiikin ulkopuoliselle kulttibändille.

Kentin Herne Bayssä vuonna 1980 perustettu skinhead-bändi The Last Resort on The 4 Skinsin ja The Businessin ohella merkittävin Oi-bändi, varsinkin bändin debyyttialbumi A Way Of Life - Skinhead Anthems (1982) herättää karuudessaan ja tylyssä autenttisuudessaan vielä vuosien kuuntelun jälkeen syvää kunnioitusta. Nimensä samannimisestä itälontoolaisesta skinhead-kaupasta napanneen bändin ensimmäiset levytykset veivät Oi-musiikkia selvästi nationalistisempaan suuntaan, jolla on ollut osaltaan merkitystä myös RAC genren kehittymiselle. Ei ole mikään salaisuus, että bändin primus motor, tunnettu Milwallin huligaani ja niissä hommissa toisen silmänsäkin menettänyt Roi Pearce, edisti suhteillaan varhaisten RAC-bändien kuten Combat 84:n ja Brutal Attackin uraa.

Ennen pääesiintyjää soittanut Kyre & Duunarit veti monien mielestä turhan lyhyen setin, sillä harvoin keikkaileva katupunkbändi näytti olevan kovassa vedossa. Tosin Duunarien keikan aikana suurin osa yleisöstä särpi vielä ylihintaista olutta kolmen desin minituopeista. Porukan koostumus oli ennalta arvattavasti skinhead painotteista, mutta jotain The Last Resortin rajat ylittävästä kulttimaineesta kertoo se, että yleisön joukossa oli huomattava määrä metallimusiikin ystäviä, osa jopa tunnetuista bändeistä. Ikä- ja sukupuolijakauma oli myös heterogeeninen, sillä paikalla näytti olevan koko joukko 80-luvun tunnettuja skinhead-naamoja etelän suurista kaupungeista, sekä nuoria punk-tyttöjä, joista oli varmaan jännä tulla stalkkaamaan tilaisuuden natsiprosentit. Sanoisin että melko korkeat!

The Last Resort pääsi aloittamaan soittonsa kuin varkain, sillä ensitahtien soidessa narikan viereisellä baaritiskillä oli edelleen jono, johon itsekin juutuin. Saatuani kääpiötuopin käteeni menin välittömästi pelipaikalle, jossa keikka oli päässyt jo hyvään vauhtiin. Timmissä kunnossa ollut Roi huudatti asiaankuuluvasti yleisöä samalla kuin häntä nuoremmista äijistä koostunut rytmiryhmä takoi kellon tarkasti katujen biittiä yleisön tajuntaan. Uskomattoman hyvin yhteen soittaneen bändin muusikoista täytyy antaa erikoismaininta rumpalille, jonka tanakka mutta rytmisesti oivaltava mäiske toi mieleen The Sex Pistolsin Paul Cookin kannutuksen.

Keikan alkupuolella kuultiin enimmäkseen bändin viimeisimmän studio-LP:n This Is My England - Skinhead Anthems III (2013) biisejä, joista eniten liikettä punttiin sai yleisössä ”This is my England”, ”Never get a job” ja We are invincible”. Harmi vain, että sitä edeltäneeltä bändin parhaalta re-union albumilta, You’ll never take us – Skinhead Anthems II (2009), kuultiin selvästi vähemmän kappaleita.

Keikan puolivälin jälkeen siirryttiin alkuperäisen materiaalin pariin ja debyyttilevyltä saatiinkin kuulla yleisön suureksi riemuksi mm. ”Violence on our minds” ja ”King of the Jungle” ja ”Rebels with a cause”. Valitettavasti tuosta ilotulituksesta jäi uupumaan debyyttialbumin avaava Black Sabbath -pastissi ”Freedom”, vaikka sitä toivottiin lavan edustalta moneen otteeseen. Niin ikään The Resort -nimeltä julkaistulta unohdetulta aarteelta, albumilta 1989, ei kuultu mitään, vaikka itse odotin luottavaisena klassikkoa ”Horror Show”, jonka alkuperäisversiosta vuodelta 1982 vastaa The Last Resortin rauniolle perustettu The Warriors.

Luonnollisesti keikkasettiin kuului myös kappaleita Andy McCoyn (ei näkynyt yleisössä) suosikkibändi The 4-Skinsiltä, sillä Roi hoiti yhtyeen turhaan väheksytyn kakkosalbumin A Fistful Of….4Skins (1983) vokaalit. Kolmesta The 4 Skins -lainasta kovimman myllyn lavan edustalla synnytti ikivihreä ”A.C.A.B”., joka tunnetaan virkavallan vastaisena taisteluhuutona kaikkialla maailmassa, niin äärivasemmiston kuin äärioikeistonkin keskuudessa.

Suomessa aiemmin ainoastaan Tampereella vuonna 2009 esiintynyt englantilaisryhmä ei jättänyt yleisöään kylmäksi. Vajaa puolitoista tuntia soittanut elävä legenda taputettiin kertaalleen takaisin lavalle ja encorena saatiin kuulla ”Skinheads In Stapress” ja The 4 Skinsin livekilleri ”Chaos”.

Konsertti ei ollut vanhojen miesten rahastus kankealla sunnuntaiajelulla, vaan yhtye eli täysillä mukana nauttien joka hetken lavalla olostaan. Harva klassikon statuksen saanut bändi pystyy nivomaan vanhan ja uuden materiaalin sellaiseksi keitokseksi, että se maistuu yleisölle alusta loppuun. Harvinaista herkkua nykymaailmassa, siitä kiitos The Last Resortille.

Arvio: RL