Vapaudenristi / Pylvanainen: split 7” EP (Powerfist, 2018)

Aikoinaan seiskatuumainen pikkumusta oli punkin tärkein formaatti, sillä siihen saatiin pakattua kätevästi bändien kovimmat purkaukset ilman turhia täytebiisejä. Aineettoman digitalisaation aikakaudella 7-tuumainen vinyyli on lähinnä pelkkä kuriositeetti, joko analoginen nostalgiatrippi  tai hipsterien erikoisuus. Vai onko sittenkään? Kun asialla ovat Suomi-RAC:n tekijänimet Vapaudenristi ja Pylvanainen, levyä kääntäminen ei tunnu pakkopullalta. 

A-puolen avaava raita ”Valkoinen liekki” on teemaltaan tuttua Vapaudenristiä, jossa kiistetään arvonihilismi ja vannotaan kansanruumista puhdistavan eugeniikan voimaan. Rouhealla  riffittelyllä alkava kappale etenee hitaasti, mutta vauhtiin päästyään kertosäettä alkaa tapailla viimeistään toisella kierroksella. Samanlaista tarttuvuutta löytyy myös Rose Tattoo -coverista ”Natsipojat”, jossa summataan suomalaisen RAC-liikkeen kuulumisia viime vuosilta. Rivakassa menopalassa pudotellaan eri muodoissa bändien nimiä, joista korviini tarttuivat ainakin Pagan Skull, Marder, Genocide Wolves, Pylvanainen ja Civic Duty.

Yhteisseiskan toinen bändi Pylvanainen soittaa YouTubessa suosiota keränneen ärhäkän  ”Roviot”-kappaleen. Pariminuuttisessa rutistuksessa on mukana kaikki parhaat Pylvis-elementit kuten kerrasta mieleen jäävä kertosäe, tiukka yhteissoitto ja tulikivenkatkuiset lyriikat. Tällä kertaa madonluvut sanellaan holokaustiteollisuudelle:

Valveutuneet ihmiset, oman aatteensa lumoissa

tappion apostolit, saarnaavat kansan parissa

pyhät kirjat, pyhä totuus, ei kyseenalaistaa saa

määrää kuolleiden, ikuista

rovioiden äärellä totuus punnitaan

se ei palaa tulessakaan

Liekit nuolevat, rappion sanaa

haureuden harhakuvia

kipinät yötaivaalla

toistensa kanssa tanssivat

Idolien kielenkanta, kadotuksen torvena

suvaitse ja rakasta, utopian aika on ovella.

Pylvanaisen toinen esitys ”Polku huomiseen” edustaa bändin harvinaisempaa rockballadiosastoa. Sanoituksissa rikkirevityn kansan itsesäälissä ei ryvetä pitkään, sillä laulaja kehottaa uskollisia suomalaisia liittymään voitokkaaseen taisteluun. Tässä taistelussa petturien asema ei ole kadehdittava. Tänä narsismin ja teeskentelyn luvattuna aikakautena Pylviksen peittelemätön kansallinen paatos on puhdistava kuuntelukokemus kuten tämä koko seiskatuumainen.  

Arvio: RL

Etelä-Suomi 26.5.2018: MISTREAT, SNIPER, MARDER

Crew 38:n järjestämä keikka tuli monelle yllätyksenä. Parin päivän varoitusajalla julkisuuteen tihkunut minimaalinen informaatio sai ihmiset liikkeelle yllättävän hyvin. Toista sataa oli paikalla. Määrä olisi takuulla ollut suurempi mikäli keikasta olisi tiedotettu normaaliin tapaan.

Illan aloitti loogisesti nuorempaa polvea edustava Marder. Keikalla kuultiin paljon tutuksi tulleita kappaleita. Merkittävin ero edelliseen kertaan oli vakituisen rumpalin korvannut sessiomies ja lyhyempi setti. Samaa vimmaista otetta ei ollut rumpaloinnissa, mutta se ei ollut haitaksi. Hieman maltillisempi ja tiukka soittotyyli sopii Marderiin yhtä hyvin. Kappaleita tuli varhaisesta demomateriaalista uusiin vetoihin asti. Marderin kiistaton etu on kuulostaa sekä kotimaisessa että kansainvälisessä skenessä erilaiselta kuin muut. Tunnistettava laulutyyli, sekä hardcore, thrash metal ja hatecore elementit yhdistyy eri tavoin kuin yleensä. Moni Euroopan kansallismielinen metallinen hardcore bändi voi soittaa hyvin ja tiukasti, mutta päätyy tekemään geneerisiä kappaleita jotka eivät jää mieleen. Osa Euroopan oikeistorockista noudattaa niin tarkasti totuttua linjaa, ettei bändien omilla kappaleilla ole merkittävää eroa edellisiin omiin levyihin tai edes monen muun bändin tuotantoon. Ei ole ihme että Marder on Mistreatin jälkeen ehkä eniten ulkomaille kyselty yhtye, vaikka tuotantoa on julkaistu todella niukasti. Uuden levyn ilmestyessä ja sanan levitessä bändiä tullaan varmasti noteeraamaan laajemmin.

Sniper on viime vuosina ollut keikoilla harvinaista herkkua. Edellinen pääkaupunkiseudun esiintyminen osoitti bändin olevan loistavassa kunnossa. Neljän hengen kokoonpano sai biiseihin entistä enemmän voimaa. Racial Gig potkaisi setin käyntiin ja neljätoista kappaletta sisältänyt hittiputki sisälsi niin uusimman levyn kappaleita kuin kotimaisen kansallismielisen rockin merkkipaaluja. Isänmaa, Elämästä Kuolemaan, Punishment Must Fit The Crime, A.H., Days of Glory ja monta muuta tuli tasaisen varmana. Sniper pääsee edukseen laulaessaan suomeksi.  Uudemmista kappaleista Tule ja taistele sekä rock formaattiin taivutettu Lippu Korkealle oli hyvä merkki että Sniper tulee jatkossakin tekemään osan materiaalista suomeksi.

Kaikilla mittapuilla kiistatta maineikkain esiintyjä, Mistreat, oli illan viimeinen.  Triona esiintyneen bändin komppikitaran puute ei haitannut. Mistreat on soittanut viime vuodet ympäri maailmaa 10-20 keikan vuositahtia. Täysin musiikkimedian tai sosiaalisen median varassa elävää ihmistä voi hämmästyttää miten omaehtoisen vastakulttuurin olemassaolo voi olla niin laajaa ja vilkasta. 

Voima-lehti iloitsee miten 18-vuotias Sirja Rihu istuu helsinkiläisessä lounaspaikassa ja kertoo nettiin tekemistään videoista. “Instagramissa neljälle videolle on kullekin kertynyt katsomiskertoja 500–600.” Sokkokeikkoja salaisissa paikoissa, sekä Berliinissä kadulla soittava raikas naisartisti on uutinen sillä “tekeillä on myös yhteiskunnallisesti kantaaottavia biisejä”. Millä tavoin otetaan kantaa, tuskin yllättää. 

Mistreatin keikalla soittama Tänä Yönä on kerännyt youtubessa toistaiseksi yli 100000 kuuntelukertaa. Kävivät Saksassa keikalla viimeksi muutama viikko sitten. Ihmisiä matkustaa ympäri suomea keikkaa katsomaan, parin päivän varoitusajalla, vaikka tällä hetkellä punk keikoille ei viitsitä raahautua muutamaa korttelia pidemmälle.

Sekä yleisön mentaliteetti, että bändin viesti sisältää merkittävän määrän kaunistelematonta työmiehen arkivitutusta. Mukana on karkeita vihanpurkauksia, riemukasta huumoria, niin elämäniloa kuin -tuskaa. Vanhan punkin lähtökohdista ponnistaneen Mistreatin suosion yksi syy on että se puhuttelee yleisöä joka jää valtavirtaisessa musiikkikulttuurissa johdonmukaisesti huomiotta. Tai silloin kun huomioidaan, tyyli on taattua.

Sirja Rihu huokaa Voiman haastattelussa palautteen olevan välillä ”Sellaista huutelua, että ‘hirveitä sanoituksia ja taidotonta soittoa, täällä sitä kerätään vain rahaa eikä käydä oikeissa töissä'”. Sirja voisi käydä katsomassa mikä on sivullisten palaute kun aikuiset miehet ottaa kitaran esiin ja kertoo miltä oikeasti tuntuu ja mitä mieltä asioista ovat. Saisi perspektiiviä nähdä miten vahva musiikki saa ihmisistä esiin mielipuolisuutta lähestyvän sairaalloisen inhon ja hysteerisen vihan, mutta toisaalta oikeassa yleisössä myös innon, energian ja yhteisöllisyyden tunteen.

Sankar’hauta, Vapaudenristi, Norrhem; 5.5.2018 Suur-Helsinki

PK-seudulla kansallismieliset kulttuuriaktiivit polkaisivat keikkakesän käyntiin kolmen bändin voimin 5. toukokuuta jolloin lavalle nousivat Sankar'hauta, Vapaudenristi ja Norrhem. Kuin pisteenä i:n päälle saimme todeta, että ”valtamediassa” voi sentään uskoa vielä säätiedotuksiin, koska päivä oli luvatusti kelinsä puolesta mitä upein. Siksi tuntui varsin mukavalta startata sturm-auto Turusta ja lähteä ratkiriemukkaan seurueen kanssa kohti etelää. Matka taittui varsin ripeään RAC-klassikoiden ja poliittis-ideologisten debattien rytmittämänä yhden pysähdyksen taktiikalla. Pysähdyspaikallakin oli kirjakauppa, jossa retkikuntalaiset hakivatkin täydennystä hyllyyn mm. H.P. Lovecraftin, Timo Hännikäisen ja Yrjö von Grönhagenin tuotannolla. Samaten Ukonvasaman tavaratilan koju aukesi pikaisesti pysähdyspaikalla, yleisön pyynnöstä. 

Keikkapaikalle olikin saapunut väkeä jo melko hyvin, vaikka retkikuntamme saapuikin sinne jo hyvissä ajoin. Tuttuja tovereita tervehdittiin ja uusiin tutustuttiin. Paikalla oli myös Sakaramiinan myyntipöytä, jonka rinnalle myös Ukonvasama sai levitettyä omat myyntiartikkelinsa, jotka koostuivat paidoista, lipuista ja kirjoista. Sakaramiinalta taas löytyi levyä moneen lähtöön, ja illan ehdottomat myyntihitit olivatkin juuri julkaistut Mistreat re-pressit levyistä Battle Cry ja Unfinished Business. Pihalla oli myös pahamaineinen pallogrilli kuumana ja tunnelma mitä leppoisin. Paikalla olleessa joukossa löytyi edustajaa monelle eri tyylisuuntaukselle, oli nahkapäätä, black metallistia, bikeria, psychobillyä ja rockeria. Porukkaa yhdisti kuitenkin yksi asia ja se on rakkaus omaa maata ja kansaa kohtaan. Kaikenlaiset riidankylväjät ja räyhääjät olivat tajunneet jäädä kotiinsa ja vahva toverihenki vallitsi. 

Ensimmäisenä lavalla nousi Sankar'hauta. Yhtye on iskenyt itsensä lyhyessä ajassa Suomen kansallismielisen musiikin tietoisuuteen sovittamalla vanhoja marssilauluja varsin menevään panssarirock-muottiin. Jo aikaisemmalta kahdelta keikalta tutun Marski-intron jälkeen Sillanpään marssilaulu sanelikin marssitahdin. Taukoja ei marssille annettu, vaan varsin timmissä livekunnossa ollut yhtye paahtoi vauhdilla alusta loppuun. Tutut ”Suomi marssii voittoon” ja ”Sinne jonnekin” saivat rinnalleen myös modernimpaa coveria kun Absurdin ”Mourning Soul” tarjoili hyvän kontrastin vanhemman ja uudemman kansallismielisen musiikin saralla. Setin päättänyt Skrewdriver-laina ”Europe Awake” olikin mainio sinetti tälle esiintymiselle. Nurmoolaisten hevosmiesten tietotoimistossa liikkuu huhuja siitä, että yhtye olisi myös valmistellut kaikessa hiljaisuudessa omaakin materiaalia. Jos tämä pitää paikkaansa ja materiaali on samaa luokkaa kuin nyt kuullut coverit, on Sankar'haudan tulevaisuus varmasti taattu. 

Keskimmäisen bändin pesti osui Vapaudenristille, joka onkin jo tuttu näky Suomen keikkalavoilla. Ja tottunein ottein Mikko A ja toverit ottivatkin lavan haltuun. Totutusta poiketen settiä ei avannut jo eräänlaiseksi hymniksi muodostunut ”Wotanin Pedot” (kappale toki kuultiin myöhemmin setin aikana), vaan nykymaailmaan muka-valveutuneisiin kriittisesti suhtautuvan vinkkelistä maailmanmenoa tarkasteleva ”Ostettu Ongelma”. Tämä ei toki tahtia haitannut, mutta lieneekö yhtyeen aikainen esiintymisajankohta syy siihen, että totutunlaiseen Nürnbergin-henkiseen yhteislauluhurmokseen ei ihan päästy. 

Ehkä pienenä miinuksena mainittakoon, että puoleen väliin asti setin soundit eivät olleet aivan tasapainossa basson dominoidessa lavaa, mutta yleisön pyynnöstä yhtyeen humaani bassotaiteilija heltyi hieman laskemaan soittimensa volyymitasoa. Setti ei pitänyt sisällään sellaisia ylläreitä kuten viime aikoina kuullut Dingon ja Shitter Limitedin coverit, vaan keikka kulki eteenpäin bändin omaan tuotantoon sulautuvilla lainakappaleilla höystettynä. Vaikka keikan yllätysmomentti jäi tästä syystä puuttumaan, uskon, että takuuvarman lopettajan ”Mies aikaa vastaan” viimeisten tahtien hiljetessä kukaan paikalla ollut ei tuntenut oloaan kylmäksi.

Viimeisenä yhtyeenä lavalle nousi kohtalaisen nuori kokoonpano Norrhem, jonka kansallisromanttinen musta metalli poikkesikin melkoisesti illan muista esiintyjistä. Kyseessä oli nuoren bändin vasta toinen keikka ja tämä näkyikin ihan positiivisessa mielessä. Lavalla nähtiin nimittäin sellaista idealistista ja omistautunutta tunteenpaloa, jota osa vanhemmista parroista ei enää kykene kaikessa varmuudessaan synnyttämään. 

Luonnollisesti setti painottui vasta julkaistun debyyttilevyn Vaienneet Voittajat (2018) materiaaliin, jossa 1990-luvun black metal yhdistyy saumattomasti kansallisromanttiseen mystiikkaan. Tiedä sitten johtuuko yhtyeen nuoresta iästä ja siitä, että materiaali ei ollut tuttua yleisölle, sillä Norrhemin setin aikana osa paikalla olleesta väestä oli jo poistunut muualle ja eturivissä oli vain kourallinen väkeä. Yhtyettä tästä ei käy syyttäminen. Toivotaan, että asia korjaantuu, kunhan Norrhem saa ansaittua hieman lisää kulmarautoja kaulukseensa. 

Norrhemin jälkeen olikin hämärä jo laskeutunut. Vaihdettuamme kuulumiset vielä muutamien toverien kanssa pakkasi Turun iskuryhmä Ukonvasaman myyntipöydän sturm-autoon ja suuntasimme kohti länsirannikkoa varsin tyytyväisinä iltaan. Tällaiset toverilliset iltamat ovat aina tervetullutta lujittamaan kansallismielisen ”karkeakulttuurin” rintamaa, ja PK-seudun aktiiveille iso kumarrus täältä länsirannikolta. Kansallismielinen vastakulttuuri elää ja voi hyvin. 

Arvio: El Tiburon Blanco

Vastausmerkki: Demo 1 (2017) & Vastausmerkki: Demo 2 (2017)

Vastausmerkki: Demo 1 (2017)

Vastausmerkki: Demo 2 (2017)

Salaperäinen Vastausmerkki julkaisi viime vuoden puolella kaksi demoa, jotka jäivät näkyvyydessä muiden kotimaisten RAC-julkaisujen varjoon, luultavasti siksi, että ne julkaistiin vain C-kasetteina. Matalan profiilin julkaisupolitiikasta kertoo myös se, että omakustanteina ilmestyneitä kasetteja on voinut ostaa vain parista distrosta kuten Europa Erwache Productionsilta. Tämä on sääli, sillä molemmat julkaisut ovat sen verran mainioita, että ne voisivat tehokkaamman markkinoinnin avulla nauttia paljon laajemmasta kuulijakunnasta kuin nyt.

Demo numero 1 sisältää neljä rullaavaa menopalaa, jotka tuovat välittömästi mieleen Sankar’haudan soundin aina laulajan möreää ääntä myöten. Tavallista studiodemoa parempi äänitys tuo hyvin esiin tekijöiden ammattimaisuuden ja puskaradio tietääkin kertoa, että bändissä vaikuttaa pitkän linjan metallimuusikoita.

Neljän kappaleen demon a-puolella avaava ”Valopilkku” on kunnianosoitus uskolliselle kansallissosialistille, vankkumattomalle aatteen puolustajalle. Samalla yhtye tekee selväksi missä poliittisessa positiossa bändi on valmis seisomaan ja kaatumaan. Melko raskaalla kitaralla kuritettu ”Tulkoon vaikka kuolema” valaa puolestaan taistelutahtoa sotureille, joiden aate on elämää suurempi. Rautakaartin Corneliu Zelea Codreanun hengessä Vastausmerkki juhlistaa elämänvoimaa, jossa kuolema ei ole vihollinen, vaan osa luonnon ja hengenelämän järjestystä. 

Kasetin toisen puolen aloittaa YouTubestakin löytyvä tarttuva ”Enteet”, joka on melodisella lead-kitaralla etenevä rallatus ankaralla RAC-asenteella. Jollain selittämättömällä tavalla kappale tuo hyvällä tavalla mieleen 70/80-luvun taitteen Suomi-punkin. Viimeinen esitys, melko hidastempoinen ”Vastausmerkki”, on yhtyeen tunnuslaulu ja samalla poliittinen manifesti, jossa vastausmerkki eli svastika on vastaus kaikkeen. 

Yhtyeen toinen kahden kappaleen demo onkin sitten jotain aivan muuta. ”Myrskylaulu” on akustisesti säestetty mutta sähkökitarasooloilla fiilistelty jylhä nationalistinen runoelma, joka vedetään läpi päättäväisellä yhteislaululla. Esityksessä on kaikuja neofolkista, mutta muutoin se soitetaan niin omalaatuisella tavalla, että sille on vaikea löytää vertailukohtaa.

”Nukkuva Suomi” lienee sanoituksiltaan luultavasti runoilija Kaarlo Kramsun (1855–1895) käsialaa. Hänelle annetaan myös kansilehdellä kunniaa Adolf Hitlerin mentorin Dietrich Eckartin (1868–1923) ohella. Kalevalaisella poljennolla kulkevasta pessimistisestä veisusta puuttuu vain kantele, sen verran arkaaisia tunnelmia kappale synnyttää. 

On mielenkiintoista seurata mihin suuntaan Vastausmerkki jatkossa etenee. Siirtyykö yhtye kokonaan kansanmusiikkia hyödyntävälle linjalle vai ovatko puoliakustiset esitykset vain mausteita hallitsevassa RAC-repertuaarissa.

Arvio: RL

Mainos: MISTREAT 30 vuotta juhlaviikonloppukonsertti

 

Mainos: Musical Terrorism 5.5.2018

 

Marder + Genocide Wolves + Sankar´hauta + Vapaudenristi, 31.3.2018 Tampere

Ian Stuart Donaldsonin (ISD) Englannissa vuonna 1987 perustama Blood & Honour on toiminut Suomessa jo 1990-luvun ensimmäiseltä puoliskolta lähtien. Poliittista aktivismia ja RAC-musiikkia yhdistävä pan-arjalainen kulttuuriorganisaatio on viettänyt näillä leveyksillä välillä hiljaiseloa, mutta missään vaiheessa liekki ei ole ollut lähelläkään sammumista. Viimeiset viisi vuotta on ollut Blood & Honour -rintamalla vilkasta aikaa erityisesti Tampereen suunnalla. Vaikka kantakaupungin tuntumassa hyvin palvelleesta entisestä kerhotilasta luovuttiin, on uutta entistä suurempaa kerhoa rakennettu koko ajan kaikessa hiljaisuudessa. Viime lauantaina työ palkittiin uuden kerhon avajaisten merkeissä.

Huolimatta vuodenaikaan nähden talvisesta säästä kerhotila alkoi täyttyä kuin varkain, kun tilaisuuden avannut pääkaupunkiseudun Marder pääsi antamaan marssikäskyn punamustan Tampereen ottamiseksi takaisin valkoisille. Ajankohta konsertille oli mitä mainion, sillä lähes täsmälleen sata vuotta sitten valkoisen Suomen soturit aloittivat punaisen Tampereen valtauksen. Viisijäsenisenä livekokoonpanona vaihteeksi toiminut Marder näytti yleisölle, että Tampereen punarotat eivät edelleenkään kykene estämään kommunismin vastaisia kokoontumisia kuten RAC-konsertteja.

Metallinen hardcore ei ole Suomen RAC-liikkeessä niitä suosituimpia musiikkityylejä, mutta Marderin ehdottomuutta huokuva asenne sai ensitahdeista lähtien yleisöltä fanaattiset voitontervehdykset. Kansallista manifestia karjuneen laulaja Leksin antaumuksellisuus tarttui yleisöön siinä määrin, että bändi sai revitellä yli tunnin kestäneen setin. Lukuisia kertoja bändin nähneenä näin pitkä piiskaus ei tule heti mieleen.

Nimensä saksalaisesta rynnäkköpanssarivaunusta napanneen ryhmän keikkasetti koostui lähinnä ensimmäisen albumin materiaalista. Eniten säpinää yleisössä synnyttivät tutut joukkohuudatukset ”Kultainen aamunkoitto” ja ”Cunt liberation”. Uuttakin materiaalia kuultiin, omien laskujeni mukaan ainakin kolme biisiä. Vaikka julkaisemattomia kappaleita on jo monilla keikoilla ajettu sisään, ne eivät ole yleisölle vielä kovin tuttuja. Tähän on tulossa korjaus, sillä huhujen mukaan Marderilta julkaistaan tämän vuoden aikana kauan odotettu toinen täyspitkä cd.

Seuraava bändiä ei tarvinnut kauaa odottaa, kun lauteille astui Tampereella päämajaansa pitävä Genocide Wolves. Tosin livekokoonpanoa oli vahvistettu keskisuomalaisen Pylvanaisen kitaristilla ja turkulaisella basistilla.

Yleisön odotukset olivat korkealla, sillä tuoreehkon debyyttilevyn No Fucking Tolerance! perusteella yhtyettä pidetään tällä hetkellä maamme suorasukaisimpana RAC-combona. Levyllä bändin konstailematon agitaatio-rock pysyy hyvin kuosissa, mutta valitettavasti livenä bänditreenien vähyys kuuluu läpi kuten tälläkin keikalla. Heti perään on kuitenkin lisättävä, että siinä missä yhtyeen yhteissoitto ajoittain takelteli, se korvattiin sitäkin kovemmalla aatteen palolla.

Laulaja Tontsa ei pahemmin palkeitaan säästellyt, kun ilmoille kajahtivat sellaiset hengennostatuskappaleet kuin ”No fucking tolerance” ja ”Puolesta Führerin”. Genocide Wolvesin ylpeän suvaitsemattomalle asenteelle on pakko tehdä kunniaa, sillä näinä aikoina törmää harvoin bändiin, joka teknisistä lipsumisista piittaamatta runttaa väkisin poliittiset törkeytensä katsojien hämmästeltäviksi. Juuri tässä on sitä paljon mainostettua alkuperäistä punk-asennetta, jota ei näe koskaan valtavirran rockfoorumeilla.

Illan bändikatras oli virkistävän vaihteleva sekä musiikkityyleiltään että ideologisilta painotuksiltaan. Kolmantena esiintynyt Sankar’hauta haluaa tehdä uusille sukupolville eläväksi sen hengen, joka elähdytti isänmaallisia suomalaisia 1930- ja -40-luvuilla. Ja hyvin tekikin! Itsenäisyyspäivän konsertin tapaan yhtyeen salamahyökkäystä pohjustettiin rahisevalla intronauhalla, jossa kuultiin Mannerheimin puhetta.

Vasta toisen livekeikkansa puskenut trio oli teknisesti illan taitavin bändi, mikä ei sinänsä ollut yllätys, sillä yhtyeessä vaikuttaa pitkän linjan metallimuusikoita. Ellen väärin muista niin laulaja-kitaristi on soittanut ainakin black metal legendoissa Archgoat ja Horna.

Sankar’haudan sota-ajan marssien omintakeiset sovitukset olivat alusta loppuun hengästyttävää hittiputkea. Kun tähän lisätään kitaristi-laulajan showmiehen elkeet ja yhtyeen musertava ammattimaisuus, oli yleisö vähemmästäkin otettu.

Paikalle tulleet saivat nauttia vielä yhdestä esiintyjästä, joka sinetöi hyvissä tunnelmissa sujuneen tapahtuman. Vapaudenristin ”löysä äärioikeistorock” ei sen kummempia esittelyjä kaivannut, koska katsojat tunsivat laulut yhtä hyvin kuin turvapaikanhakijat maamme valituskäytännön. Yleisön seasta kuului jatkuvasti biisitoiveita, mutta miksikään jukeboksiksi Vapaudenristi ei silti ryhtynyt. Ja miksi olisikaan, sillä levytetystä materiaalista voisi valita satunnaiset 10–15 kappaletta ja aina olisi pitti liekeissä.

Tälläkin kertaa VR oli varannut yllätyksen. Monien riemuksi yhtye soitti Shitter Limitedin vanhan törkypalan ”Anna pillua Helena Pesola”, jonka päivitetty muoto kuului nyt ”Anna pillua Suvi Auvinen”. Vaikka hc-veto oli hauska, annettiin kappaleessa mielestäni liikaa krediittiä Systeemin puudelina toimivalle anarkoräähkälle. Häneltä tuskin kukaan kaipaa yhtään mitään paitsi että osaisi pitää kiinni omahyväisen turpansa.

Blood & Honour Tampere järjesti varsin mojovat iltamat, josta ei puuttunut kansainvälistäkään väriä. Paikalla kun oli huomattava joukko Ruotsin B&H veljeskerhon aktiiveja sekä RAC:n ystäviä Saksasta ja Itä-Euroopasta. Maaliskuun viimeisenä lauantaina ISD:n visio kansojen Euroopasta eli vahvana valkoisessa Tampereessa.

Arvio: RL