Brittilähtöisestä skinhead-liikkeestä on tehty lukuisia opuksia lähtien sosiologisista tutkimuksista aina valokuvakirjoihin asti. Yleensä ne keskittyvät liikkeen tiettyyn aikakauteen tai sen eri suuntauksiin, mutta vain harvoin ne yrittävät ottaa haltuun kaikki eri tyylit kultin syntymisestä nykypäivään.
Muotoilija, anarkisti ja punk-historioitsija Toby Mott (s.1964) on kerännyt punk-tavaran ohella vuosikymmeniä myös skinhead-aineistoa, josta hän koosti vuonna 2014 ilmestyneen valokuvakirjan Skinhead: An Archive. Kirjaan on kerätty valokuvia skinhead-ilmiöstä 1960-luvulta 1990-luvun loppupuolelle asti ja ne pitävät sisällään nahkapääkuvia lehtijutuista, mainoksista, levyjen kansista, elokuvista, kirjoista, ja skinheadien pienlehdistä. Laaja otos on jaettu kirjassa kahdeksaan eri lukuun: ”Original Skins”, ”Skinhead Style”, ”Revival & Oi!”, ”Right-Wing Skins”, ”Left-Wing Skins”, ”Girl Skins”, ”Skins in Colour” ja ”Queer Skins”. Laajasta kattauksesta huolimatta teos ei ole kuitenkaan kovin informatiivinen, sillä selittävää tekstiä on vain muutama sivu jokaisen luvun alussa. Vähäisen tekstiosuuden arvoa vähentää vielä kirjoittajien keskiluokkainen vasemmistotausta, mikä näkyy skinhead-kulttuurin historian räikeänä uudelleen kirjoittamisena.
Kirjan materiaalia esitettiin ensimmäisen kerran Mottin vuoden 2013 valokuvanäyttelyssä "Where Have All The Bootboys Gone? Skinhead Style and Graphic Subculture", joka herätti osassa Lontoon kulttuurivasemmistoa valtavan närkästyksen. Hysteerisen yliregoinnin syynä oli niinkin mitätön asia kuin se, että näyttely avattiin samana kuuna jolloin vietettiin ”Mustan historian kuukautta”! Suuttumusta herätti tietenkin skinhead-kulttuurin rotutietoisen puolen kuvaaminen paljaana ilman kommentointia. Näyttelyn herättämän kohun ansiosta kirja myytiin heti loppuun ja tätä nykyä sitä saa halvimmillaan 200 punnan hintaan.
Uusi painos tuli siis tarpeeseen, mutta tällä hetkellä myös Skinhead: An Archive – 2020 Street Edition on jo lähes loppuunmyyty. Oman kappaleeni hankin lahtelaisesta kiviijalkakauppa Sarvesta, jolla saattaa olla edelleen kirjaa muutama kappale jäljellä ja vieläpä huomattavasti edullisempaan hintaan kuin niissä ulkomaan verkkokaupoissa, joissa sitä on vielä myynnissä.
Puutteistaan huolimatta kirja on ulkoisesti näyttävä paketti ja tarjoaa ensi kertaa laajan visuaalisen katsauksen lähes kaikista skinhead-kulttuurin piirteistä mukaan lukien siihen aina kiinteästi kuuluneen äärioikeistolaisen virtauksen. Yleensä skinheadien kulttuurista puolta tarkastelevissa valtavirran dokumenteissa halutaan unohtaa lähes kokonaan liikkeen rodullinen elementti, vaikka se ollut vahvasti läsnä jo vuodesta 1966, jolloin Lontoon ”kovat modit” alkoivat eriytyä omaksi työväenluokkaiseksi alakulttuurikseen. Ehkä törkeimmän äärioikeistolaisuuden mitätöinnin tekee musta punk-dokumentaristi Don Letts, jonka BBC:n tv-dokumentti The Story of Skinhead (2016) on puhdasta historian vääristelyä monikultturismin puolesta. Siksi ei ole mikään yllätys, että filmissä viitataan vain ohimennen vitivalkoiseen Oi!-musiikkiin, kun taas RAC-ilmiö jätetään kokonaan huomioimatta. Jopa pahamaineinen 69-vaatefetisisti George Marshall noteeraa RAC-skenen lukuisten valokuvien kera kirjassaan Skinhead Bible (1994).
Skinhead-liikkeen juurista puhuttaessa Mottin kirjan kahdessa ensimmäisessä luvussa viitataan pariinkin otteeseen tutkija Susie Danielin kulttiopukseen The Paint House: Words from an East End Gang (1972), jota pidetään ensimmäisenä sosiologisena kenttätutkimuksena aiheesta. Se on koruton kuvaus yhdestä Itä-Lontoon ensimmäisestä nahkapääjengistä, joka alkoi muodostua vuoden 1968 paikkeilla. Vaikka traditionalistit ja poliittisesti korrekti historian uudelleen kirjoittajat lainaavat kirjaa mielellään, unohtavat he tahallaan valtaosan tekstistä, jossa nahkapäiden rasismia kuvataan estottomasti. Kenties asiantuntevimman Internetistä löytyvän kirjoituksen aiheesta tarjoaa artikkeli Skinheads: The Journey from Mod to Political Soldier, jossa aikalaistodistajat kumoavat vastaansanomattomasti ensimmäisiin skinheadeihin liitetyn monikulttuuriaksiooman ja antirasismin.
“The Collinwood Gang, interviewed by Daniel and McGuire, were the original Skinheads who started a fad involving tens of thousands of British kids within a year. The “Fad of ’69” began the diversification of Skinhead. Today, there are White Power Skinheads, anti-racist, gay, and so-called “trads,” short for traditional, among others. The various groups operating beneath the Skinhead banner debate whether the original Skinheads were racist or listened to reggae. The Paint House, which precedes modern debate, definitively answers both questions: The original Skinheads were very racist and did not listen to reggae, because it was black music. The original Skinheads ranted mostly against blacks living in England, but also against “Pakis” and Jews. Skinheads were violently racist from the beginning. Anybody wanting to learn the origins of the worldwide racist Skinhead phenomenon, must read The Paint House.” (A Review of The Paint House by Lee Yate)
Monikulttuuriagendaa vastaan sotii myös toisen aikalaistodistajan lausunto:
Reggae was the in music of the time for the in crowd, but we didn’t care what was playing or what we were dancing too it was just music. A few blacks went to our clubs like us to pick girls up no doubt and there was often confrontation, they stood in their bit and we in ours, but no white boys ever went to the black clubs. Only the odd white girl who was then deemed untouchable by everybody, but that was the norm all over London.
When the clubs finished the skinheads would go to fight the West Indians [ie. blacks] as they left their clubs in Bow, it was a weekly ritual that didn’t let up. We always went looking to fight the Pakistanis on a Sunday and they us. Paradoxically the West Indians who we had been fighting the previous evening would often join us to fight the Asians on a Sunday, but we still didn’t mix, those were the times. Being in the print all of us were Labour party members, but that was when they stood for the working class and our values, abandoning us in the seventies for the immigrants, that was when the skinheads still around all moved to the National Front, we all did. I can only speak for the first skinheads in East London and how it was. We were racist and against everyone not English and not from our area to be honest, we were political in a sense that we were staunch Labour, but in those days, Labour was akin to the BNP today. We listened and danced to reggae, but it was uniformly dismissed as black man’s music period and listened and danced to mod bands just as much. Some might not like it but the Paint House tells it like it was and for others like myself the book brings back great memories and no regrets.” (A Review of The Paint House by Martin Stiles)
Samaisessa artikkelissa kumotaan myös se myytti, että 1960-luvun lopulla ska ja reggae olisivat olleet nahkapäiden pääasiallista suosikkimusiikkia. Se oli sitä vain silloin kun skinhead-ilmiöstä tuli hetkeksi vuonna 1969 valtakunnallinen muoti:
It’s true to say during the summer months of 1969 many followed the reggae sound, and it was played in all the London clubs, but no more than the power pop so loved by the original street Mods and playlists of all the London venues of the era show the major sounds were still The Who, Mott the Hoople, Small Faces etc.
“If one of these dress up muppets had told a skinhead or West Indian in Sixties London, that skinheads were anti-racist and came from Jamaica they would have got a slap off both for taking the piss” (Jamie Lee, Bethnal Green skin 1968 – 1984)
Monet 1960-luvun Lontoon skinheadveteraanit ovat todenneet myöhemmin, että keskiluokkaiset toimittajat ja uuden polven vasemmistolaiset nahkapäät alkoivat väärentää liikkeen historiaa 1980-luvun puolivälin jälkeen. Sattumoisin juuri 1980-luvun lopulla Englannissa ja Yhdysvalloissa alkoi vaikuttaa Sharp-liike ("Skinheads Against Racial Prejudices"). Se oli ilmiselvästi epätoivoinen vastareaktio 1980-luvun skinheadien valtavirralle, joka oli syvästi antikommunistinen, sukupuolikonservatiivinen ja maahanmuuttovastainen.
Mottille kuten muillekin liikkeen ulkopuolisille kirjoittajille on ilmeisen mahdotonta tunnustaa se tosiasia, että alkuperäinen skinhead-liike oli nimenomaan valkoisen työväenluokan katkera ja väkivaltainen reaktio suurkapitalistien masinoimaa ulkomaisen halpatyövoiman tuontia vastaan. Samalla liike hylkäsi terveestä rotuvaistosta käsin keskiluokkaisen moralismin, jolla on oikeutettu rotumuukalaisten tunkeutuminen valkoisen köyhälistön asuinalueille.
Sharp-liike, jolla on ollut eniten jalansijaa Yhdysvalloissa, oli alusta lähtien keskiluokkainen ja hengeltään ”akateeminen”. Se imi oppinsa punaisen yliopiston valkoisten vastaisesta ideologiasta, jossa tärkeintä ei ole skinhead-kulttuuri ja sen tosiasiallinen historia, vaan se, miten liikettä voitaisiin käyttää vasemmistolaisiin päämääriin. Vapaudenristi-yhtyeen laulaja totesi jonkin aika sitten osuvasti, kuinka
vasemmiston logiikasta paistaa aina se, että alkuperäisen muodon tärkeyttä alleviivataan vain jo sopii agendaan, muussa tapauksessa todetaan että vitut alkuperäisestä, nyt tässä sille vaihtoehtona joku laimea vasemmistolainen muoto. Tässä tulee selväksi se, ettei skiniliikkeen juuret tai todelliset kehityskaaret kiinnosta yhtään, vaan se miten hyödyntää sitä omassa politiikassaan. Silloin on noloa syyttää ”natseja”, kun voisi vaan katsoa peiliin tuon aiheen tiimoilta.
Historianväärennöksen pohjat saadaan lukea luvussa ”Revival & Oi”, jossa kirjoittaja haastattelee jo lopetetun Sounds-musiikkilehden ja Sunday Expressin toimittajaa Garry Bushellia. Oi-kokoelmasarjan isänä tunnettu Bushell on julkean vasemmistolainen, mutta monet tietävät kertoa, että kuuden tuopin jälkeen herrasta kuoriutuu nopeasti National Frontin kannattaja. Joka tapauksessa varmaa on se, että silloin kun Bushell avaa suunsa vastuu siirtyy kuulijalle. Haastattelussaan hän heittää hatusta, että Oi-ilmiöllä ei ollut mitään tekemistä kansallismielisten liikkeiden kanssa. Hän myös vähättelee skinheadien 1960-luvulla alkanutta Paki-bashing väkivaltaa eikä näe vuoden 1981 Southallin konsertista (4-Skins, The Last Resort, Business) syntyneessä mellakassa mitään rodullista tai edes poliittista ulottuvuutta. Kaiken valheellisen vuodatuksen jälkeen Bushell pääsee lopulta lempiaiheeseensa eli mollaamaan ja vähättelemään Skrewdriveriä. Ilmeisesti toimittaja ei ole päässyt vieläkään yli siitä, Skrewdriver teki Bushellista vähemmän mairittelevan kappaleen ”Skrew you” albumilleen Hail the New Dawn” (1984)!
Veriyhteyden näkökulmasta kirjan ehdottomasti mielenkiintoisinta antia on luku ”Right-Wing Skins”. Siihen on esipuheen kirjoittanut katolilaiskonservatiivina filosofina tunnettu Joseph Pearce. 1970- ja 80-luvulla hänet tunnettiin Young National Frontin Lontoon johtajana, joka julkaisi rotutietoisen nuorison suosimaa lehteä Bulldog. Mustien väkivaltaa dokumentoivien kirjoitustensa vuoksi hän päätyi hetkeksi jopa vankilaan, jossa tapasi pikaisesti Ian Stuartin vuonna 1985. Stuart oli passitettu sinne rotuselkkauksesta saadun kyseenalaisen tuomion vuoksi (mustia ei tuomittu, ainoastaan valkoiset osanottajat / vrt. skinheadit vs. somalit joukkotappelu Helsingin Kontulassa v. 1997). Kirjoituksessaan Pearce toteaa, että hän oli jo 1980-luvun puolivälissä jättämässä oikeistoradikalismin, mutta päätti vielä viimeisenä ystävänpalveluksenaan Stuartille kirjoittaa bändin historiikin Skrewdriver - The First Ten Years: The Way It's Got to Be! (Skrewdriver Services, 1987).
Huomattava osa luvun kuvista on otoksia Skrewdriverista, mutta myös muut bändit kuten Sudden Impact, No Remorse, Brutal Attack ja Indecent Exposure saavat näkyvyyttä. Vaikka monet kuvat ovat tuttuja liikkeessä mukana olleille, jaksaa näin avoin dokumentointi silti ilahduttaa. Kuvamateriaali on pääosin Englannista, mutta myös Saksa, Ranska, Yhdysvallat ja Puola ovat mukavasti edustettuina. Äärioikeistolaisten skinhead-lehtien kansia esitellään runsaasti, mukana on mm. Bulldog, The Truth at Last, Blood & Honour, Pure Impact, Blitzkrieg, Rocking the Reds, Sigrun, Odlam Skiny, Hail!, Last Change, British Oi!, The Order. Onpa joukkoon mahtunut jopa pari suomalaisen skinhead-lehti International Skinhead Bulletinin kansikuvaa.
Äärioikeisto-katsauksen jälkeen on lähes yhtä mielenkiintoista kurkistaa vasenta laitaa käsittelevään lukuun. Kuten odottaa saattaa, esipuheen ”Left-wing Skins” osioon ei ole kirjoittanut kriittisesti vasemmistoon suhtautuva asiantuntija, vaan puheenvuoron saa äärivasemmistolaisen AFA:n Brendan Hodges. Tyypilliseen tapaansa kirjoittaja fantasioi ja muistelee valikoivasti saatuja katutaisteluvoittoja äärioikeistosta. Suoranaisen valheen puolelle mennään silloin kun Hodges väittää äärivasemmiston voittaneen ns. Waterloon taistelun Lontoossa 1992. Tosiasiassa vasemmistoaktivistit eivät kyenneet estämään Skrewdriverin Lontoon paluukeikkaa eivätkä katutaistelutkaan päättyneet heille suopeasti. Tämän voi kuka tahansa tarkistaa nopeasti julkisista valtavirran lähteistä. Luvun kuvamateriaali keskittyy enimmäkseen Sharp-skinien poliittisiin julkilausumiin ja alan pienlehtien kansiin, mikä on ymmärrettävää, sillä äärivasemmistolaisia skinhead-yhtyeitä on vain murto-osa verrattuna äärioikeistolaisiin.
Luvun ”Girl Skins” kuvitus antaa melko ohuen käsityksen skinityttöjen osuudesta liikkeeseen. Parempaa ja kattavampaa materiaalia olisi varmasti löytynyt, jos tekijä olisi vain vaivautunut etsimään syvemmältä. Tällä kertaa Mott on sentään tasapuolinen ja kuvat tyttökalentereista, lehtijutuista ja omakustannelehdistä tulevat sekä äärioikealta että äärivasemmalta.
Visuaalisesti upeinta aineistoa tarjoaa luku ”Skins in Colour”, joka on muusta kirjasta poiketen painettu kiiltäville värisivuille. Sivuille on kuvattu mm. kaikki Richard Allenin Skinhead-romaanien kannet. Kirjoista mukaan ovat päässeet Oi! the Photobook, Public Enemies, Skinhead, Skinheads Photobook, Young Gifted and Drunk, Oi! For England ja Red London. Elokuvajulisteita ja VHS-kansia tarjoavat tutut Made in Britain, Romper Stomper, Believer ja This is England. Lisäksi luvussa on koko joukko valtamedian uutisjuttuja ja shokkiraportteja nahkapäistä. Katsauksen päättää monen sivun kuvakavalkadi skinhead-bändeistä, joista moni on otettu 1980- ja 90-luvun RAC-keikoilta Englannista.
Mikäli kirja olisi päättynyt tähän se jättäisi lukijalle enimmäkseen hyvän fiiliksen. Harmillisesti tekijän ja kustantajan rappeutunut nykyvasemmistolaisuus pitää tuoda esille viimeisessä luvussa ”Queer Skins”. On selvää, että ”gay skins” on jo käsitteenä oksymoroni, jonka luvun esipuheen kirjoittaja Marvin J. Taylor sekä edellisen luvun kynäillyt homoelokuvaohjaaja Bruce LaBruce itsekin tunnustavat. Huolimatta siitä, että molemmat kirjoittajat korostavat ”homoskini-skenen” olevan ”homokulttuurissa” 1980-luvun lopussa syntynyt maskuliininen fetisismi, he yrittävät silti liittää sen osaksi yleisempää skinhead-kulttuuria. Homouden ainoa kytkös yleisesti tunnustettuihin skinityyleihin löytyy ainoastaan äärivasemmistosta, jossa homostelun ylistäminen on otettu osaksi sen taistelua kaikkea ”rasismia” ja ”seksismiä” vastaan. Kirjan äärivasemmistoluvussa tämä yhteys tuodaankin näkyvästi esiin. Äärioikeiston kohdalla Nicky Cranen hairahtuminen on selvä poikkeus ja kaapista astumisen jälkeen Ian Stuart tekikin selväksi, että nationalistinen liike ei voi suvaita elämäntapoja, jotka sotivat kansakunnan olemassaoloa ja moraalia vastaan.
Ulkoisesti kirja muistuttaa taitoltaan (Jamie Andew Reid) ja eri kokoisten sivujen osalta taidekirjaa. Tätä taustaa vasten opuksen lopun antikliimaksikin tulee ymmärrettäväksi: transgressivisellä homopornografialla halutaan ärsyttää puritaanista lukijaa. Koska leopardi ei pääse täplistään, ei kirjan tekijä, anarkisti Toby Mott, pääse myöskään irti itsetarkoituksellisesta ärsyttämisestään.
Arvio: RL
