Yhä monimutkaistuneemmaksi käyneessä teknologian ja limittäisten valtarakenteiden maailmassa moni kysyy, onko perinteinen poliittinen vaikuttaminen kansallisvaltion kautta enää mielekästä. Pessimistisen "realistin" mielestä ainoaksi vaihtoehdoksi on jäänyt ottaa pelkkä matkustajan paikka, josta seurata silmien ohi vilahtelevaa kiihtyvää kehitystä. Tällaisessa tappiomielialassa uskotaan maailmaan, jossa kukaan ei ole enää ohjaamossa, ei edes se pahantahtoinen globalistinen kabaali.
Pessimisti voi vain käpertyä omaan pieneen elämäänsä ja toivoa, että kiihtymistilassa oleva sivilisaatiomme selviytyisi edes jotenkin mahdollisesta teknologisesta singulariteetista. Tätä näköalattomuutta ruokkii avuttomuuden ja ulkoaohjautuvuuden tilaan ajautunut läntinen poliittinen järjestelmä, joka ei kykene kuin levittelemään käsiään itse synnyttämälleen kaoottiselle muutokselle.
Sen sijaan optimistinen realisti katsoo kehittyneiden ihmisyhteisöjen olevan perustaltaan aina poliittisia, jonka vuoksi tekno-liberaalin järjestelmän luomat ongelmatkin voidaan ratkaista poliittisesti. Keitä nämä optimistiset realistit sitten ovat? Eivät ainakaan apurahakapinallisia, jotka ovat arvoiltaan samaa mieltä globaalin poliittisen eliitin kanssa. Siksi ainoastaan eri maiden nationalistit ja traditionalistit ovat kykeneviä haastamaan uskottavasti umpikujaan joutuneen nykyjärjestelmän poliittisen, moraalisen, taloudellisen ja kulttuurisen perustan. Suomessa kansallisradikaali vastarinta on osa samaa maailmanlaajuista rintamaa, joka taistelee globalistista keskittymistä ja siitä seuraavaa hallitsematonta kaaosta vastaan.
Muuhun Eurooppaan ja Pohjoismaihin verrattuna toisen maailmansodan jälkeinen kansallisradikalismi myöhästyi Suomessa parilla vuosikymmenellä. Sellaiseen ei yksinkertaisesti ollut tarvetta. Kylmän sodan rintamalinjojen vuoksi maamme säästyi pitkälle 1980-luvun loppuun läntisen liberalismin pahimmilta rappioilmiöiltä kuten kolmannen maailman uuskolonialistiselta maahanmuutolta. Osaltaan kansallisradikalismin vähäiseen suosioon vaikutti myös univormuihin pukeutuneiden poliittisten sketsihahmojen ilmaantuminen näyttämölle 1970-luvun lopulla.
Etnisesti homogeeninen Suomi oli aina 1990-luvun alkuun saakka yhtenäiskulttuuri, jossa kansallismielisyys oli sisäänkirjoitettu itsestäänselvyys petoksellista äärivasemmistoa lukuunottamatta. Siksi maamme omaehtoinen nationalistinen kulttuuri ja aktivismi on muihin länsimaihin verrattuna parinkymmenen vuoden takamatkalla niin hyvässä kuin pahassa. Viimeisen 35 vuoden aikana suomalainen nationalismi on joutunut oppimaan lähes kaiken itse ja vieläpä kantapään kautta mitä tulee järjestötoimintaan, katuaktivismiin, tiedottamiseen, puolueen perustamiseen, valtiovallan poliittiseen vainoon, kansalaistottelemattomuuteen, tietoturvaan ja varojen keräämiseen.
Joku voisi sanoa, että mukaan mahtuu myös suuria onnistumisia ensiyrittämällä kuten pölhöpopulistisen Perussuomalaisten valtaaminen 2010-luvulla. On totta, että Perussuomalaisiin tuli mukaan aatteellisesti näkemyksellisiä ihmisiä, jotka pääsivät jopa kansanedustajaksi asti, tunnetuimpana esimerkikkinä Suomen Sisun puheenjohtaja Olli Immonen. 2020-luvun hallitusvastuun jälkeen on kuitenkin alkanut käydä selväksi, että Perussuomalaisilla on hyvin vähän tekemistä korruptoitunutta järjestelmää haastavan kansallisradikalismin kanssa. Jo puolueen oppositiovuosina nousi kriittikkiä, jonka mukaan Perussuomalaiset olisivat lopulta vain valeoppositio, kontrolloitu ukkosenjohdatin tyytymättömälle kansanosalle. Koska viimeiset vuodet ovat todistaneet tämän kiistämättä todeksi, kansallisradikaalia muutosta toivovan on etsittävä sitä muualta.
Aatteellisesti väkevä ja vallankumouksellinen kansallismielinen liike löytyi Suomesta idullaan jo 1980-luvulla. Pinnalle se nousi 1990-luvun lamavuosina, koki yhteistä riemua Perussuomalaisten vaalivoitoista 2010-luvulla, mutta huomasi 2020-luvulla olevansa petetty mutta lopulta omillaan. Menestymättömyydestään ja virheistään se on saanut syyttää enimmäkseen itseään. Uutta aktivistisukupolvea tämä ei ole kuitenkaan lannistanut, vaan päin vastoin se on löytänyt uusia tervehenkisiä keinoja kasvattaa rivejään.
Jotta nouseva sukupolvi ei sortuisi samoihin virheisiin kuin edelliset yrittäjät, tuntemattomaksi jäävä pitkän linjan aktivisti päätti kirjoittaa opaskirjan, jossa ohjeistetaan seikkaperäisesti kuinka etenkin kansallisen liikkeen johto- ja vastuuhenkilöt välttävät pahimmat sudenkuopat poliittisessa ja kulttuurisessa taistelussa.
Kielletyt Kirjat -kustantamon kautta aivan hiljattain ilmestynyt opaskirja Kansalaisaktivistin käsikirja on jatkoa viime vuonna ilmestyneelle Kansallismielisen liikkeen strategia-pamfletille. Tuore kirja on sivumäärältään (174) ja teemoiltaan huomattavasti perusteellisempi opus kuin julkisuutta saanut pamfletti, jota Sinimustan liikkeen aktiivit lukivat itsenäisyyspäivän kirjapiirissä Helsingin pääkirjasto Oodissa. Kansalaisaktivistin käsikirja on suunnattu pääasiassa omistautuneille aktivisteille ja tuleville johtajille, mutta se antaa myös hyviä käytännön vinkkejä ja herätteitä riviaktivistille, joka haluaa tiedostaa vaikkapa netin ja mobiililaitteiden tietoturvauhat.
Kansalaisaktivistin käsikirja ottaa suoraan härkää sarvista eikä jää pohtimaan poliittisen ja kulttuurisen vaikuttamisen filosofista mielekkyyttä hajoavassa nykykulttuurissamme. Opas on tarkoitettu ennen kaikkea tekijämiehille ja -naisille, jotka eivät epäröi ja vilkuile sivuilleen, vaan haluavat edetä päättäväisesti kohti kansallista kumousta ja ylösnousemusta.
Teoksen fokus on kaksijakoinen: se kertoo miten välttää edellisten sukupolvien virheet samalla kun se neuvoo lähes kädestä pitäen miten uusi liike rakennetaan vakaalle pohjalle. Vajaa parisataa sivua käsittävään kirjaan ei voi tietenkään mahduttaa kaikkea mitä kansallismielisen aktivistin täytyy ottaa huomioon, mutta se antaa silti oivan tiekakartan ja välineet etsiä uutta tietoa solmukohdissa.
Allekirjoittanut oli vakuuttunut varsinkin monessa luvussa esiin tuodusta rahan merkityksestä, sen keräämisestä ja tehokkaasta käytöstä kasvavassa järjestössä. Vaikka rahasta puhuminen on enimmäkseen rahvaanomaista ja epämukavaa, se on kuitenkin käytännössä mille tahansa toteutettavalle asialle välttämätön paha. Opas nostaa oikeastaan ensimmäistä kertaa kotimaisessa kansallismielisessä kirjallisuudessa kissan pöydälle ja latelee suorat sanat aikaisempien järjestöviritelmien taloudellisesta välinpitämättömyydestä. Juuri rahattomuus on ollut kansallisen liikeen Akilleen kantapää ja siksi onkin hyvä, että Kansalaisaktivistin käsikirja antaa sille tarvitsemansa huomion. Väitän, että kun tämä ongelma tiedostetaan ja ratkaistaan, tie on auki vaikka mihin.
Teemoitetussa oppaassa käydään läpi nousevan poliittisen järjestön ja kansallismielisen vastakulttuurin keskeisimmät ongelmat ja pullonkaulat. Luupin alle pääsevät mm. katuaktivismi, tapahtumien järjestäminen, järjestön pyörittäminen, tietoturva, sananvapauden laillisuuskysymykset, omaehtoinen kulttuurituotanto, mediavaikuttamisen eri muodot ja johtajuuden vaatimukset.
Lisäksi kirjassa huomiodaan skaalaaminen eli se millaisia ongelmia kohdataan kun jokin asia toteutetaan esimerkiksi kymmenen kertaa suuremmassa mittakaavassa. Vaikka paikallisjärjestö ja koko Suomen kattava organisaatio ovat toimintaidealtaan periaatteessa samanlaisia, suuren organisaation kokoluokka synnyttää aivan uusia ongelmia ja pullonkauloja, jotka pienemmältä orgaanilta puuttuvat. Siksi valtakunnallisen järjestön vetäjältä vaaditaan todella paljon, mutta opas neuvoo myös siinä, kuinka johtaja voi delegoida kuormittavia ja rutiininomaisia tehtäviä muille. Tämä on vain eräs esimerkki oppaan ratkaisukeskeisestä tavasta käsitellä asioita. Samalla perusteellisuudella kirjassa neuvotaan miten toimia kun yksilö tai järjestö joutuu poliittisen vakaumuksen vuoksi ongelmiin virkavallan kanssa tai miten menetellä liikkeen sisällä vaikuttavien mainehaittaa tuottavien originellien kanssa.
Lukijan kannalta kirjan hienoimpia oivalluksia on koota joka luvun päätteeksi keskeisimmät kohdat laatikkoon eräänlaisiksi muistisäännöiksi. Laatikosta löytyvät ne nyrkkisäännöt ja neuvot, jotka täytyy vähintään ottaa huomioon kun toimitaan kansallisradikaalissa liikeessä.
Opaskirjat ovat harvoin viihdyttävää luettavaa, sillä niiden ensisijainen tarkoitus on tarjota täsmällistä informaatiota ja ratkaisumalleja käsiteltävistä asioista. Kansalaisaktivistin käsikirjan aihepiiri on suomalaisten säilymisen kannalta tietenkin kuolemanvakava, mutta kirjoittajan ajoittain pilkahteleva huumori ja huvittavat kielikuvat viestivät siitä, ettei edes aatteellisesti terästäytyneen kansallismielisyyden pidä merkitä körttiläistä totisuutta. Tämä on tietenkin maku- ja tyylikysymys, vaikka tiedän, että liikeessä on myös aktiiveja, jotka vaativat tiukkaa asiallisuutta kaikissa asioissa, myös kansallismielisissä oppaissa. Kirjoittajan piristävät letkautukset ovat kuitenkin sen verran harvassa, että ne tuskin häiritsevät edes puritaanin lukijan keskittymistä.
Joka tapauksessa tärkeintä on kirjan tarjoama asiapitoinen tieto, jota ei ole maassamme aiemmin koottu samojen kansien väliin. Kirjan nostamat teemat ja ongelmaratkaisut tulevat varmasti osaltaan vaikuttamaan lähitulevaisuudessa siihen, kuinka julkisen mielipiteen Overtonin ikkuna tulee siirtymään kansallisradikaalimpaan suuntaan.
Teksti: RL
