MISTREAT: South East Warrior 7" single & CD (OPOS, 2025)

 

Vanhemman polven aktivistit ovat viime vuosina saaneet kokea, kuinka arvaamattomasti kohtalo on vienyt elinvoimaisimpiakin veljiä rajan taakse, viimeisimpänä helsinkiläisen pitkän linjan nationalistin Kim Lindblomin (1969-2025). Mistreat on tehnyt aiemmin yksittäisiä muistobiisejä kaatuneille sotureille, mutta vasta nyt tuli aika tehdä single, jossa on muistolaulut kahdelle lyhyen ajan sisällä menehtyneelle aateveljelle. 

A-puolen esitys "To friend from Middle Earth" on viimeinen voitelu Suomessakin pitkään asuneelle uusiseelantilaiselle RAC-muusikko ja skinhead-aktivisti Paulille. Klassiseen Mistreat-tyyliin sovitettu keinuva voimaballadi kertoo miehestä, joka kaikista vastoinkäymisistään ja pitkästä sairastelustaan huolimatta otti kuoleman vastaan kuin kaiken nähnyt soturi. Kun laulaja Muke näki Paulin viimeistä kertaa sairaalan vuoteella, tämä totesi stoalaisen tyynesti: "Se on mitä se on, enkä voi tehdä asialle mitään, olen nyt pelkkä luuranko, mutta arvostan että tulit vielä katsomaan minua". 

Paul oli Mistreatille erityisen läheinen, sillä hän kuului aikoinaan bändin kokoonpanoon. Rumpuja hän paukutteli myös walesilaisessa Celtic Warriorissa ja englantilaisessa Section 88:ssä, jonka riveissä hän oli tekemässä bändin ensilevyä. Lisäksi hänellä oli uusseelantilainen RAC-metal projektinsa Xenophobe, joka julkaisi albumin (2009) ja kaksi EP:tä. 

Kuolema on arvaamaton peluri, eikä kukaan ole riippumaton luonnon säätelemästä arpapelistä. Sen sai kokea skarppina tunnettu Paul, joka kaikesta urheilullisuudestaan ja elämänilostaan huolimatta sairastui liian nuorena syöpään, taisteli sitä vastaan, mutta hävisi lopulta kamppailun. Vaikka Paul ei päässyt vaikeuksien värittämällä taipaleellaan helpolla, hän oli elävä esimerkki siitä, kuinka kesken jäänyt elämä voi olla silti merkityksellinen. Mistreatin melodinen rockballadi muistuttaa meitä siitä, että se joka antaa yhteisölle enemmän kuin itselleen, muistetaan myös kuoleman jälkeen.

Vielä nuorempana kuin Paul tästä murheenlaaksosta poistui sairaskohtauksen seurauksena Lappeenrannasta kotoisin ollut nahkapää, joka oli tuttu kaikille Mistreatin jäsenille. Valkoisena aktivistina hän oli tunnettu hahmo sekä skinhead yhteisössä että kansallisradikaalien toimijoiden parissa. B-puolen nopea Mistreat-rockeri "South East Warrior" kuvaa hyvin veljeä, joka eli lyhyen mutta intensiivisen elämän noudattaen Mussolinin diktaattia "mieluummin päivä leijonana kuin tuhat vuotta lampaana". Ennen kaikkea hän oli yksi meistä, mies, joka ei alistunut poliittisesti korrektin järjestelmän mielivallalle mutta hoiti silti kunnialla velvollisuutensa, mies, joka oli uskollinen aatteelleen loppuun asti, aivan kuten Mistreat laulaa kappaleen lopussa:

Now your life is through, 

you'll be remembered as a friend who stayed true

He never pleased anyone, never bowed to rules

Kept his head up high, played with his own tools

Walked his own path, wild and free

Did whatever he wanted, was one he dared to be

Took care of his family, was friendly with the booze

For needless things, he never blew his fuse

Arvio: RL

Pyhä Kuolema & Kaarna: Magneettinen Pohjoinen LP (Anima Arctica, 2025)

Puhtaasti musiikillisilla ansioillaan Magneettinen Pohjoinen on levy, jota pääkaupungin hipsteröivät toimittajat ylistäisivät epäröimättä omaperäisestä ilmaisusta ja arvoituksellisesta runollisuudesta. Jopa vanhan kaartin Ylen musiikkitoimittaja Pekka Laine saattaisi soittaa sunnuntaikrapulaisille Pyhä Kuolemaa sanoen sen edustavan uutta myyttistä metsäsuomalaista folk-rockia. Tämä olisi täysin mahdollista, mutta ei kuitenkaan tässä maailmassa, joka tuo mieleen 1970-luvun vasemmistolaisen kulttuurihegemonian ja poliittisesti poteroituneet rintamalinjat. Kulttuurielämän ideologisesti korrekteille toimittajille Magneettinen Pohjoinen albumin musiikillisella vetovoimalla ei ole juuri mitään painoarvoa, koska sen mielenmaiseman koordinaatit ovat liian kaukana hyväkkäiden puskemasta "edistyksellisyydestä".

Toisin kuin fasisteja kaikkialla näkevät päivystävät desantit saattavat uskotella, uppiniskaista suomalaisuutta lukuunottamatta levyn kumpikaan esiintyjä ei julista musiikissaan poliittista sanomaa. Kiusalliseksi "ongelmaksi" muodostuukin heidän epäkorrektit ulostulonsa muualla ja kontaktinsa kansallisradikaaleihin toimijoihin. Nämä aihetodisteet ovat valtamedian portinvartijoiden mielestä niin raskauttavia, että Pyhä Kuoleman ja Kaarnan musiikille pitää asettaa julkisuudessa ehdoton kuuntelukielto, Zuhörverbot. Poissa näkyvistä ja poissa mielestä on tuttu strategia, jolla marginalisoidaan kaikki vallitsevan agendan raameihin sopimaton kulttuuri ja taide. Vaikka siat eivät helmien päälle ymmärräkään, on silti sääli, että näin hieno albumi sivuutetaan maamme popmusiikkijournalismissa vain musiikkiin liittymättömien poliittisten kytkösten vuoksi. 

Tietysti levyn julkaisijalla on jo pitkään ollut tiedossa valtamedian nuiva asenne "vääränlaiseen" erikoismusiikkiin, joten tarvetta suuriin painoksiin ei ole ollut. Ne onnekkaat, jotka ovat ehtineet hankkia 200 kappaleen LP-painoksena ilmestyneen Magneettisen Pohjoisen, voivat kiittää vain nopeuttaan, ennakkoluulottomuuttaan ja ennen kaikkea hyvää makuaan. Ainakaan tällä hetkellä eksklusiivinen julkaisu ei ole saatavana missään muussa muodossa kuin vinyylinä, jopa imuroitavan piraattiversion löytyminen verkosta näyttää olevan kiven takana (tosin muutamia raitoja voi kuunnella Telegramin ultraradikaalilta Musta Pilsu -kanavalta). Joidenkin ihmettelemä normaalia suolaisempi levyn hinta selittyy yksinkertaisesti sillä, että julkaisun ostamisella tuetaan uuden suomalaisen Neofolk-musiikkiin keskittyvän Aave-Suomen Laulu -yhdistyksen toimintaa.

Edellisellä kokopitkällä orkesterimuotoon vakiintunut Mikko Pöyhösen Pyhä Kuolema esittää levyllä neljä uutta numeroa, jotka kaikki voisivat olla temaattisesta erikoisuudestaan huolimatta radiohittejä. Kun vaikutetaan suomalaisen sielunmaiseman herkkiin kohtiin, silloin käy hieman vinompikin esitystyyli ja omituisilta kuulostavat lyriikat, tunnettuna esimerkkinä Tuomari Nurmion alkupään tuotannon hitti "Punainen planeetta". Vaikka kotimaan listojamme hallitsevat Haloo Helsingin kaltaiset hengettömän banaalit ja teennäiset poseeraajat, se ei tarkoita, etteikö suuri yleisö voisi edelleen aistia jotain aidosti koskettavaa, jos sille annettaisiin siihen vain mahdollisuus. Vielä tällä hetkellä Pyhä Kuolema on ulkoisen paineen vuoksi marginaalissa, mutta sen murtautuminen suuremman yleisön tietoisuuteen ei ole enää kiinni ainakaan musiikin vetovoiman puutteesta. Ennen pitkää yhtyeen musiikkia leimaava pohjoinen ajatus saavuttaa magneetin lailla sille kuuluvan yleisön koko potentiaalin.

Mikä tekee Pöyhösen ryhmästä sitten niin vetoavan jopa satunnaiselle Radio Suomen kuulijalle? Nykymuotoinen Pyhä Kuolema osaa kepeällä mutta eri nyansseilla rikastetulla bändisoitollaan sitoa melodiset kappaleensa lyriikoihin, jotka kaikessa outoudessaan puhuttelevat kuulijaa myyttisellä tasolla. Ennen kaikkea Pöyhönen  leikittelee  suomen kielellä tavalla, joka hakee vertaistaan maamme vaihtoehto-rockissa. Eurooppalaisia mytologioita hyödyntyvässä runollisessa lyriikassaan Pöyhönen muistuttaa ehkä eniten CMX:n A. W. Yrjänää, mutta ilman tämän itsetietoisen pompöösiä taiteellisuutta ja omaan napaan tuijottelua. Lisäksi Pöyhösen lyriikoissa on mukana ripaus mustaa huumoria ja omaan viiteryhmään liittyvää itseironiaa, joka kuuluu parhaiten hänen tuoreessa esikoisrunokokoelmassaan Köyden puute (Kiuas Kustannus, 2025). Erilaiset kulttuuriset ja esoteeriset viittaukset ovat Pöyhösen ominta alaa ja ne aukeavat yleensä vain niille, jotka ovat viihtyneet syvässä päädyssä jo pitemmän aikaa. Silti kuulijan ei tarvitse olla tietoinen lyriikoiden eri tasoista ja viitteistä, vaan musiikin ja tekstien virtaan voi antautua sulavasti sen kummemmin niitä analysoimatta.

Levyn nimenä ja teemana kulkeva Magneettinen Pohjoinen kuullaan samanimisenä avausraitana, jonka Pyhä Kuolema vetää reippaasti rullaavana neofolk-rockina. Kappaletta säestävä akustinen ja puoliakustinen kitara tekevät laulusta lennokkaan esityksen, jossa on silti yllättävän paljon rocksärmää, eikä vähiten Pöyhösen kiihkeän tulkinnan vuoksi. Biisi ei ole rakennettu pelkästään tarttuvan kertosäkeen varaan, vaan teoksessa on eri osia ja hiljennyksiä, joissa kuullaan myös elektronisia soundeja. Kokonaisuutena "Magneettinen Pohjoinen" on bändin uralla selkeästi rockmaisin esitys, joskin vaihtoehtomusiikin soundimaailmalla vahvasti maustettuna.

Seuraavaksi kuultava "Initiaatio ja kuva miehestä" on jo sitten klassista Pyhä Kuolemaa: mollissa soivaa, verkkaisesti keinuvaa balladinomaista neofolkia. Kuten levyn muissakin biiseissä sävellystyöhön ollaan keskitytty tosissaan, mikä saa kuulijan hyräilemään melodiaa jo ensikuulemalla. Mustaa aurinkoa, loitsuja, suurta työtä ja tarujen Eurooppaa viljelevä runomaailma luo välähdyksen initiaatiosta vanhan ja uuden maailman välitilassa. Tietystä kulmasta katsottuna runoelma välittää tunteen sekavasta ajastamme, josta vain vihkiytyneet osaavat kulkea eteenpäin.

Lyriikaltaan väkevän loitsun muotoon puettu "Klassinen venesektio" alkaa hitaasti mutta paisuu nopeasti hypnoottiseksi messuamiseksi, jossa alkaa nousta jo transsimaisia viboja. Muihin esityksiin verrattuna kappale ammentaa selvästi eniten post-punkista aina heliseviä kitaroita, mouruavia bassolinjoja ja rytmiikkaa myöten. Silti äänimaisema ei ole repivän arty-farty vaan synkkyydestään huolimatta harmoninen, joskin sen verran epätavanomainen, että se vaatii Radio Suomen kuulijalta muutamia kuuntelukertoja ennen kuin biisin juju alkaa valjeta. 

Päättävä raita "Aikamerkit ja nollapisteet" on musiikilliselta ilmaisultaan levyn tarttuvin pop-esitys. Siinä voi aistia nostalgisesti menneen maailman tangomaailman, jota taikoo esiin kappaletta kuljettava herkkä kitarointi. Tuskin olen kovin väärässä väittäessäni sen tuovan mieleen Esa Pulliaisen rautalankasoundin Agents-orkesterissa. Hätkähdyttävän lisän kappaleeseen tuo hetkittäin kuultavat elektroniset sivallukset, "yhteen hakkaavat kädet", jota on kuultu aiemmin mm. Death in Junen Nada albumin kappaleessa "Calling (Mk II)".

Melodisesti taipuisa surumielinen laulu on lyriikoiden pintapuolisesta lakonisuudesta huolimatta karua kuvausta tulevasta apokalypsistä, kuin Gösta Sundqvistin kerrontaa Helvetistä. Lopun aikojen ilmapiirissä Pöyhönen ei tuomitse vaan kysyy voiko täystuhon odottelu olla tietyin ehdoin myös rakkautta: onko rakkautta rukoilla tuhoa kaiken ja riemuita ohjusten saavuttaessa nollapisteensä?

Uusilla lauluillaan Pyhä Kuolema on selkeästi helpommin lähestyttävä kokonaisuus kun vertailukohdaksi otetaan projektin kolme aiemmin ilmestynyttä pitkäsoittoa. Minimalistisesta neofolkista bändisoittoon siirtyminen on tuonut biiseihin mukaan tarttuvaa melodisuutta, jota ei olla kuultu samassa määrin sitten vuoden 2015 ilmestyneen Vapaudenristin kanssa julkaistun yhteislevyn. Nykyisellä kokoonpanolla tulevalta albumilta on lupa odottaa paljon, sillä jo tällä levyn puolikkaalla Pyhä Kuolemalle soisi ansaittua suosiota muuallakin kun neofolkin skenebunkkerissa.

Siinä missä Pyhä Kuoleman tuoreet biisit alkavat lähentyä suuren yleisön musiikkimakua, levyn B-puolen sooloartisti Kaarnan psykedeelinen Industrial uppoaa parhaiten esoteeriseen vaihtoehtomusiikkiin perehtyneille faneille. Kansallismytologisella terällä etenevä Kaarna on tehnyt musiikkiaan vuodesta 2019, mutta jo tätä ennen hän on tunnettu velho kokeilevan musiikin saralla. Kaarna on niitä miehiä, jotka eivät paljon mainostele itseään, mutta johon törmää useasti kun perehtyy suomalaiseen vastakulttuurimusiikin avantgardeen. Hän on primus motor tämän levyn julkaisseen Anima Arctican takana kuin myös jäsen sellaisissa post-industrial projekteissa kuin Somnivore ja Tervahäät.

Irvileuat sanovat, että kansallismielinen musiikki on pohjimmiltaan angloamerikkalaista massaviihdettä, mutta tässä on kimppa-LP, jonka molemmat puolet haastavat ilkkujat ja skeptikot tarjoamalla ainutlaatuista ja perustaltaan syvähenkistä suomalaista musiikkia aitoeurooppalaisessa kulttuurikontekstissa. 

Pyhä Kuoleman musiikki nojaa monelta osin suomalais-eurooppalaiseen traditioon, jossa pintaan nousee makean katkera nostalgia. Sen sijaan Kaarnan soundimaailma on hyvin futuristinen, vaikka lyriikoilla se ankkuroidaan ainakin osittain arkaaiseen muinaisaikaan. Lopulta kyse on vanhan ja uuden, tradition ja teknologian synteesistä, joka tunnetaan uusoikeiston filosofisessa ajattelussa nimellä arkeofuturismi. Sekä Kaarna että Pyhä Kuolema manifestoivat musiikissaan historian jatkuvaa liikettä tavalla, jonka Herakleitos aikanaan esitti. Tosin Kaarnalla historia näyttäytyy syklisenä toistona, josta löytyy universumin ainoa pysyvyys ja siten ikuisuus. Levyn päättävässä esityksessä "Iäti vehreät niityt" resitoidaan:

Aivan kuin emme olisi loitsineet
kultaisen ajan ruhtinaita
Aivan kuin emme olisi mananneet 

sammalkasvoisia kuninkaita

- iäti vehreät niityt kutsuvat

Joka ikinen kivi toisen päälle nostettava

Joka ikinen tiili toisen viereen muurattu

Joka ikinen hirsi salvoksella salvattu

Kaikki tulee tuhoutumaan

Kaikki tulee palaamaan

Kaarnan osuuden aloittava "Kultaisen kansan hovissa" on henkistä ja fyysistä kotimaata tavoitteleva elektroninen tunnelmapala, josta löytyy samaa utuista kaipuuta kuin Black Sabbathin psykedeelisessä fiilistelyssä "Planet Caravan". Kappaleen omintakeisessa ilmaisussa voi aistia myös syvää hartautta, joka on tuttua esimerkiksi Dead Can Dancen myöhäiskauden musiikissa. Levyn nimeä toistava esitys "Magneettinen pohjoinen" on puolestaan sivilisaatiokriittinen tunnustus turhaan käydyistä kulttuurisista sodista muiden puolesta. Painostavan hitaalla marssipoljennolla etenevää teosta kuunnellessa ei voi välttyä ajatukselta, että Kaarnaan on täytynyt vaikuttaa Der Blutharschin alkupään martial industrial tuotanto. 

Kappale "Kristallitutka" on ilman vokaaleja esitetty elektroninen sormiharjoitus ennen levyn päättävää täysosumaa "Iäti vehreät niityt". Se on unenomaisesti kelluva loitsu, jonka melodisessa viettelevyydessä on jotain hypnoottista. Kaikkia industrialin parhaita perinteitä hyödyntäen oman lisänsä esitykseen tuo ritualistinen rytmiikka ja taustalla heläjävän naisen eteerinen laulu. Kappaletta kuunnellessa siitä löytää aina jotain uutta eikä siihen tunnu kyllästyvän millään. Selvä klassikkon merkki.

Magneettinen Pohjoinen on kahden näkemyksellisen artistin näyttö siitä, kuinka vielä nykyaikana voidaan tehdä vereen ja maaperään vahvasti tukeutuvaa taidetta, joka on sekä musiikillisesti että lyyrisesti relevanttia 2020-luvun maailmassa.

Arvio: RL

Pyhä Kuolema Italian kansallisradikaalissa festivaalissa

Suurta arvostusta nauttiva kansallis-mytologinen neofolk-orkesteri Pyhä Kuolema soitti Italian kansainvälisellä musiikkifestivaali Alla Festa Della Rivoluzionissa (4.-6.9.2025) ensimmäisenä päivänä. 

Italian valtamediassakin huomiota saaneen vastarintamusiikin tapahtumasta kirjoitti laajan arvion sivusto Archivio Non Conforme, jonka artikkelista Veriyhteys teki Google translaattorin kielivamma-rollaattorilla käännöksen Pyhä Kuoleman  osuudesta:

Pyhä Kuolema: Mikko Ilmari Riimu Pöyhösen neofolk-yhtye Suomesta, jota “henkinen jatkosota” ja popmusiikin autiomaa ovat nakertaneet. Pyhä Kuolema tulkitsee melankolista neofolkia äärirajoilla, vastakkain kiväärien kanssa. Laulaja-lauluntekijä Mikko Ilmari Riimu Pöyhönen lumosi torstai-illan yleisön mystisellä tunnelmalla, kuljettaen kuulijat matkalle metsiin ja järville, “Kalevalan” ja pohjoismaisten runojen myyttien ja perinteiden pariin. Hän leikitteli äänellään, esitti humoristisia ja poliittisesti epäkorrekteja kappaleita kolmelta studioalbumiltaan: “Saavun vaikken kulkisi” (2011), “Kevättuulisormi” (2013) ja “Uusi panssaroitu Suomi” (2021). Tunnin mittainen esitys oli täynnä isänmaallisia, intiimejä, tunteellisia ja hengellisiä balladeja, jotka esitettiin Pöyhösen tunnistettavalla äänellä. Introspektiivinen matka vei laulajan takaisin Pyhä Kuoleman alkulähteille, jolloin hän äänitti ensimmäisen albuminsa yksin. Yhtye on myös tehnyt yhteistyöalbumeita nationalistisen Vapaudenristi-yhtyeen ja neofolk-industrial-yhtye Kaarnan kanssa.

WHITE NOISE RADIO: Korkki (Sniper) haastattelu in English

WHITE NOISE RADIO on tällä hetkellä suosituin RAC-genreen keskittyvä nettiradio maailmassa. Sen lähetyksiä voi seurata mm. Telegram-kanavan kautta. WNR:n kasvavaa suosiota selittää kansainvälinen asiantunteva toimittajakunta, johon kuuluu johtavia RAC-muusikoita Euroopasta, Yhdysvalloista ja Australiasta. 

Radiokanavan suomalaista väriä edustaa toimittaja Keksi, joka on vaikuttanut pitkään maamme kansallisradikaalissa musiikkikentässä. Tällä kertaa hän haastattelee Sniper-yhtyeen laulaja-kitaristi Korkkia. Ohjelman voi kuunnella täältä tai Spotifyn kautta.

WHITE NOISE RADION englanninkielinen esittely ohjelmasta:

This episode Keksi the Cracker is back, and he has Korkki from Sniper with him for an interview. They spoke about Korkki's musical influences, Traveling to various White countries, Larry Alan Thorne, Alcohol, How Snipers 2nd released album was really their 1st, and alot more. Somehow, Keksi managed to break the radio, so Korkki and Keksi played some on the spot acoustic songs for you the listeners. Enjoy, 14 Words!

Ohjelmassa kuultavat Korkin live-esitykset:

Sniper - Racial Gig
Sniper - Coming Race Lost & Found (Cocktease)
Sniper - Moment Of Truth
Sniper - Last Days Of My Life
Sniper - Aryan Blood
Sniper - Isänmaa
Sniper - Snow Fell (Skrewdriver)
Sniper - Heart Of Steel (Manowar)
Sniper - On The Road To Victory

APOCALYPTIC RITES 2025

Yksinkertaisen sanakirjamääritelmän mukaan riitti on juhlameno, pyhä seremonia tai uskonnollinen toimitus. Elokuun viimeisenä viikonloppuna syvällä Pohjois-Savon metsikössä järjestettiin yhdettätoista kertaa Apocalyptic Rites -festivaali, joka täyttää monelta osin riitin määritelmät. Vaikka kyseessä ei ole tietenkään järjestäyneen uskonnon tai kultin juhlamenosta, se toimittaa kuitenkin musiikin kautta tietyn ikiaikaisen yhteen liittymisen. Nimen adjektiivi viittaa puolestaan lopun aikaan, jota eivät vaistoa ainoastaan marginaalin näkijät, vaan se on alkanut vaikuttaa sanomattomana tunteena myös länsimaisen yhteiskunnan suureen massaan. Tässä mielessä festivaali on heikkona signaalina ollut ajan hermolla alusta lähtien.

Jo tapahtuma-alueen metsäinen ympäristö kaukana yhdenmukaistavasta urbaanista maailmasta virittää metsäsuomalaisen hengen, joka resonoi kummasti myös omat metsänsä ajat sitten hakanneisiin keski-eurooppalaisiin. Ei ole yllättävää, että juuri Saksasta saapui jälleen kerran bussilastillinen väkeä nauttimaan raikkaasta ulkoilmasta, sillä saksalaisessa kollektiivisessa alitajunnassa metsällä on sama myyttinen ja pyhä merkitys kuin suomalaisilla. Toki paikalla oli väkeä myös muualta Euroopasta, mutta saksalaisten vahvaa läsnäoloa ei voinut olla huomaamatta. 

Ulkomaalaisten vetovoima tapahtumaa kohtaan ei selity ainoastaan omalaatuisella riitillä, jossa yhdistyy modernin äärimusiikiin kakofoninen äänimaisema ja suomalainen metsäluonto, vaan syyt ovat myös poliittiset. Voi olla, että jatkossa keski-eurooppalaisten matkustusintoa vähentää Suomen kansallisten lakien harmonisointi anglosionistisen globaalihallinnon mielivaltaan, jota ohjaa talmudistinen lakisaivartelu. Ei sillä, ettei Apocalyptic Ritesissä tulisi jatkossakaan puuttumaan roomalaisia tervehdyksiä ja artisteja, joiden laulut eivät saa paskaliberaalien sertifioimaa kosher-leimaa.

Pari ulkomaan vetonaulaa ja osin kansainvälinen yleisö antaa tapahtumalle oman eurooppalaisen mausteensa, mutta hengeltään Apocalyptic Rites on monessa suhteessa perisuomalainen. Vieraskoreassa julkisessa kulttuurissamme korostetaan ideologisista syistä väsymättä, kuinka suomalaiset ottavat vaikutteita ulkomailta, mutta tässä tapahtumassa ulkomaalaiset saavat vuorostaan hengittää maamme tapakulttuuria ja mentaliteettia. Pohjoisen havumetsävyöhykkeen juhlapyhien pakanallis-ekstaattinen humalahakuisuus, hakeutuminen leiritulen ääreen ja saunomiseen kuuluva mutkaton naturismi tarttuivat ulkomaalaisiin niin, että heitä oli tapahtuman aikana mahdotonta erottaa härmäläisistä. 

Maamme on tunnettu kesän kulttuuritapahtumista, joissa jokaiselle löytyy jotakin. Enimmäkseen vapaaehtoisuuden varaan rakennetut festivaalit puhuvat sen puolesta, että umpimielisinä erakkoina pidetyt suomalaiset kykenevät poikkeuksellisen epäitsekkääseen yhteistoimintaan. Nykyään tällaisesta yhteistoiminnasta käytetään varsinkin vaihtoehtomusiikin piirissä punk-kulttuurista lainattua termiä D-I-Y (Do it yourself), mutta Apocalyptic Ritesin kohdalla festivaalin järjestäminen perustuu pikemminkin agraari-Suomen vanhaan talkooperinteeseen. Ritesin takana on muodollisesti yhdistys, mutta käytännössä toiminta pohjautuu paikalliseen talkoo-henkeen ja vapaa-ehtoisuuteen. Puolivakavasta Ääri-Savo identiteetistään huolimatta yhdistyksen aktiiveja ja tekijämiehiä löytyy aina Länsi-Suomea myöten.

Festivaalivieras huomasi välittömästi alueelle saapuessaan kuinka paljon kaksipäiväisen tapahtuman eteen on tehty työtä. Ilman turhaa hienostelua perusfasiliteetit olivat kunnossa niin leiriytymisen, saniteettitilojen, uintimahdollisuuden, saunomisen kuin ruokatarjonnan osalta. Oman lisänsä tarjosivat radikaalista ja traditionalistisesta vastakulttuurista ponnistavat myyntikojut. Kirjakaupoista olivat tällä kertaa mukana Kiaus Kustannus ja Kielletyt Kirjat, kun taas levy- ja paitamyynnistä vastasivat Northern Heritage ja amerikkalainen myyjä, jolla on tarjottavaan mm. omaankin levyhyllyyni päätyneitä vinyylipainoksia Arghoslentin ja Grand Belial's Keyn albumeista. Nykyisiä rockfestivaaleja vaivaava kliinisyyden, teknis-visuaalisen mahtipohtisuuden ja festivaalikarjan kellontarkan teollisen ohjailun sijaan Apocalyptic Ritesissä huokuu raikas maanläheisyys, Blut und Boden, jota ei yksikään persoonaton globaali festivaalijärjestäjä pysty rahalla luomaan.  

Ainoastaan alkukesästä järjestettävästä White Boy Summer Festistä löytyy samaa hengenheimolaisuutta mitä Apocalyptic Ritesistä, mutta avoimen poliittisuutensa vuoksi sekin eroaa Sydän-Savon tapahtumasta.  Poliittisuuden sijaan "Apossa" korostuu kulttuurinen transgressiivisuus, karnevalistinen rajojen ylittäminen. Tämä ei ole silti estänyt tosikkomaista vasemmistoa ja panikoivia moralisteja vaatimaan festivaalin kieltämistä. Suomen sananvapaustilanteessa ei ole juuri hurraamista, mutta onneksi emme ole vielä sentään samassa tilanteessa kuin Isosisko-valtio Iso-Britanniassa, jossa viranomaiset kielsivät aivan hiljattain kansallismielisen Oi-punk festivaalin.

Perjantai

Poisoner

Pagan Skull

Sankar'hauta

Nostoväki

Der Stürmer

Festivaaliväkeä alkoi valua paikalle hyvissä ajoin perjantai iltapäivällä. Teltan kokoamisen ja naapurien tutustumisen jälkeen aika riensi siihen malliin, että ensimmäiset soinnut pääsi iskemään Poisoner heti klo 18 jälkeen. Nuorten miesten ärhäkkä black metal oli taitavasti soitettua, mutta biisien samankaltaisuuden vuoksi kolmen vartin setti jätti ensipuraisuna laimeahkon maun suuhun. Bändillä on periaatteessa kaikki osa-alueet kunnossa, mutta sen pitäisi vielä löytää oma juttunsa, jolla nousta seuraavalle tasolle.

Sairastapauksen vuoksi Hiidenlinnun korvaajaksi hankittua Apo-konkari Pagan Skullia ei voi ainakaan syyttää geneeriseksi ilmestykseksi, sen verran omalaatuista RAC:n, punkin, folkin ja black metallin ristisiitosta bändi on vuosien varrella esittänyt. Pääasiassa suomeksi laulava Pagan Skull osaa biisivalinnoissaan taipua tapahtuman mukaan, mutta tällä kertaa vedettiin läpi koko yhtyeen musiikillinen skaala. Yksi keikan kohokohdista oli hybridibiisi "Kali Yugan lapset", jossa lavalle nousi levytetyn kappaleen toinen laulaja Mikko A. Setissä oli mukana yllättävän monta uutta biisiä, jotka olivat ensikuulemalta RAC:n päin kallellaan. Pirteän keikan päätti populistisen yhteislaulattavasti esitys "Suomi Raccia".   

Omalla kohdalla perjantain yksi odotetuimmista bändeistä oli Sankar'hauta, jota en ollut monien muiden tapaan nähnyt kertaakaan koronavuosien jälkeen. Tuttuun tyylinsä yhtyeen show alkoi Mannerheimin puheella, jonka jälkeen innostunut yleisö sai vastaanottaa suoraviivaista RAC-metallista väännettyä sota-ajan nostalgiaa. Vanhojen marssilaulu-sovitusten lisäksi bändillä oli hihassaan 6-7 uutta numeroa, joista muutamat aivan omia ralleja. Tiukasti yhteen soittavan trion soundit oli miksattu nappiin ja tyytyväisyys näkyi myös soittajien kasvoilla. Tässä vaiheessa festarit pääsivät tosissaan käyntiin.

Black metal voittoiseen festivaali-kattaukseen toi vaihtelua muutamat täysin eri genreistä tulevat artistit. Perjantaina tämän tehtävän täytti hienosti tuoreehko kotimainen Industrial/Power Electronics projekti Nostoväki. Äskettäin debyyttilevynsä Myrskyjen raiskaama maa julkaissut duo veti sen verran intensiivisen äänikollaasin karskeilla vokaaleilla, että se yllätti äkkiväärällä asenteellaan monet muutoin "melua" vieroksuvat kuuntelijat. Nostoväen pahaenteistä äänimaisemaa tältä keikalta voi aistia YouTubesta löytyvästä live-videosta "Kansakunnan sydämenlyönnit".

Perjantain pääesiintyjäksi Kreikasta lennätetyn NSBM-legenda Der Stürmerin keikka jätti kaksijakoiset fiilikset. En ollut ainoa, joka odotti bändiltä paljon, semminkin kun olin todistanut bändin hurjan keikan ensimmäisellä Suomen "kiertueella" 2008. Odotin näkeväni jotain samankaltaista, mutta epävakaa keikkakokoonpano ei antanut siihen tällä kertaa mahdollisuutta. Syynä saattoi olla myös miksaus, joka jätti kitaran kummallisesti katveeseen. Asiaa ei parantanut laulaja Jarl von Hagall, joka kiukutteli keikan alussa ettei laulu muka kuulu kunnolla. Laulu kuului hyvin, mutta se vei lopulta liikaa ilmatilaa muilta soittajilta. Kaikkia paikalla olleita tämä ei suinkaan haitannut, sillä kuulostaahan Der Stürmer levylläkin hyvin lauluvetoiselta melskaamiselta. 

Bändin kulttimaine lepää pitkälti poliittisessa fanaattisuudessa, jonka myös tämä keikka todisti. Hallitsevassa roolissa oleva mörisijä von Hagall osaa kieltämättä lietsoa yleisönsä kiihkoon, mikä ei välttämättä onnistu kaikilta. Parinkymmenen vuoden takaisen uutuuden viehätyksen ja shokkitaktiikan jälkeen Der Stürmer ei ole musiikillisesti lopulta kovin mielenkiintoinen ilmiö. Hardcore-kohkaamisella rikastettu militantti black metal toimii yksittäisinä biiseinä, mutta pidemmän päälle yhtye kuulostaa samalta jyräämiseltä. Tällainen haili-junttaus toimii parhaiten livenä, silloinkin kun soudit eivät ole aivan 8/8 kohdillaan.

Lauantai

Dawn of Purity

 

Vapaudenristi

Nocturnal Sorcery

Chamberlain

Beleth's Trumpet

Der Stürmerin keikan jälkeen osa festivaaliväestä jatkoi juhlimistaan betonisen elämänpuu-riimun ja nuotiotulen äärellä aina lauantai aamuun asti. Itse katsoin parhaimmaksi mennä heti puolen yön jälkeen nukkumaan ja keräämään voimia toisen päivän koitosta varten. 

Aamupäivän kohmelossa parantelin olotilaani eilen hankkimani kirjallisuuden parissa. En ollut ainoa, sillä kuulemani mukaan festivaalihitiksi oli noussut pölkkypäisistä neekerivitseistä koottu kirja, joka toimii kuulemma parhaiten krapulaisessa nousuhumalassa. Kirja myytiin välittömästi loppuun, mutta mielestäni löysin sen tilalle paljon paremman opuksen, teknologisoituvan maailman globaalia uusjakoa ja siitä seuraavan luokkarakenteen muutosta visoivan Tenho Kiiskisen apokalyptisen esseekirjan Suuri peli (Kiuas Kustannus, 2022). Periaatteessa teos on kuvaus yhteiskuntaluokkien, etenkin alaluokkien ja keskiluokan muutoksesta, joka taas liittyy sodan jälkeisen manageriaalisen luokan nousuun ja sitä haastamaan tulleeseen uuteen teknoeliittiin,  mutta tapa jolla hän kuvaa sitä, on kaikkea muuta kuin poliittisesti korrekti. Esimerkiksi kertomus Afrikan maahanmuuttoinvaasion vaikutuksesta länsimaihin on pysähdyttävä, mutta samalla niin tragikoominen, että siinä neekerivitsikirja jää toiseksi. Matti Pulkkisen tarkkanäköisen kehitysapukuvauksen Romaanihenkilön kuolema (1985) tapaan Kiiskinen loihtii silmiemme eteen inhorealistisen näkemyksen millaisen väestön kanssa olemme oikeastaan tekemisissä:

Olemassaolollaan biomassana ja lisääntyessään biomassan tavoin afrikkalainen johdattaa meidät suureen uskonkriisiin, sillä alamme nähdä myös itsemme luonnontieteilijän silmin. Elämän kiertokulku tuntuu lihallisuudessaan etoavalta, ja mieleemme vyöryvät kuvat synnytyksestä ja niiden tahmaisista jäljistä. Kaikki ne roiskeet ja suikaleet, jotka valuvat naisen sisältä. Todellista muistoa ei voi erottaa valemuistosta tai siitä, mitä on joskus nähnyt televisiossa. Taustalla kykkii pikimusta neekeri, joka hekottaa samalla kun ulostaa. Korppi nokkii nälkään kuollutta lasta, ja päivä helvetissä vaihtuu yöksi... Oman päämme vankina voimme vain kirota tietomäärää ja sen kasvua, sitä miten paljon ymmärrämme. Afrikkalaiseen katsoessa emme voi uskoa enää mihinkään, emme Jumalaan, sieluun tai tarkoitukseen. Afrikkalaisella on valta pelkällä olemassaolollaan kumota kaikki elämään sisältyvä hyvä ja vahvistaa paha. Meidän on joko yritettävä unohtaa tai etsiä vastausta teologian esoteerisista suuntauksista, jotka selittävät sielun olevan varattu vain osalle luomakuntaa. Olipa löytämämme vastaus mikä vain, siinä ei tarvitse olla järjen rahtuakaan, kunhan se lievittää kauhua. Amerikan intiaanin sieluun on helpompi uskoa kuin afrikkalaisen, koska intiaaneja on niin paljon vähemmän ja he ovat kauniimpia. Tieto vainoaa meitä niin numeroina kuin estetiikkana. (s. 184). 

Tällaisten lukukokemuksen jälkeen festivaalin luonne synnytti väistämättömiä kysymyksiä: onko kyse vain rodullisesta eristäytymisestä vääjäämättömästi etenevän monikulttuurisen syövän edessä vai Julius Evolan hengessä apoliteiasta ja tiikerillä ratsastamisesta, kosmisesta naurusta, joka kertoo valmiudesta kestää Kalin aika? Vastausta ei tarvinnut miettiä kahta kertaa, sillä sen antaa jo tapahtuman nimi Apocalyptic Rites. 

Musiikki on taidemuodoista koskettavin, koska se iskee välittömästi tunteeseen. Kiiskisen kirjallinen inhorealismi nousee aivan eri taajuuksiin kun sille annetaan musiikillinen muoto. Lavan ensimmäisenä klo 16 vallannut Dawn of Purity on tuttu näky NSBM ja RAC keikoilta. Sen esitys oli juuri niin tympeää ja tylyä mustaa metallia kuin pitääkin. Tarkoitus ei ole viihdyttää vaan nostattaa atavistisia vaistoja. 

Seuraavaksi akustisena esiintynyt Vapaudenristi oli ainakin allekirjoittaneelle illan odotetuimpia akteja. Mikko A:n ja Mikko P:n yhteissoitto pelasi maniosti yhteen aina stemmoja myöten. Vaparien keikalla ei aina tiedä painetaanko menemään suoraan ilman välispiikkejä vai intoutuuko Mikko A tarinoimaan biisien jälkeen. Tällä kertaa juttua tuli vuolaasti, mikä sopikin hyvin intiimiin folk-poljentoon. Sehän on tiedetty aina, että Vapaudenristin tarttuvat kappaleet istuvat hyvin myös akustiseen kuosiin. Odotetusti eniten yleisömölinää synnyttivät vanhat vetonaulat "Terässydän" (katso alhaalla oleva video), "Soihdut" ja "Veri ja Maa", mutta hyvin upposivat cover-biisitkin, erityisesti Konkwista 88:n "White honour White pride" - suomeksi "Valkoinen kunnia". Metallisen pauhannan keskellä Vaparien setti edusti tervetullutta vaihtelua yleiseen linjaan. 

Esiintyjien katsomisen ohella huomiota piti tarjota myös uusille ja vanhoille tuttavuuksille. Apocalyptic Ritesissä festivaaliväki ja siihen kuuluva sosiaalinen kanssakäyminen on jopa bändejä tärkeämpää. Monet tällä festarilla käyneet ovatkin sanoneet, että parin vuorokauden aikana tuli kulutettua loppuun koko vuoden puhekiintiö. Jotkut sanovat kärsineensä jopa ihmisallergiasta festivaalia seuranneina päivinä. Jouduin itsekin keskustelujen pyörteisiin, jonka vuoksi muutamia bändejä tuli katsottua vain syrjäsilmällä. Sen verran tuli seurattua Nocturnal Sorcerya, että se kuulosti perusasioihin keskittyvältä black metallilta, jota hallitsee terävä riffittely. 

Seuraavana soittanut Länsi-Suomen Chamberlain oli illan suurimpia myönteisiä yllätyksiä. Sinfonista mustaa metallia paahtaneella yhtyeellä oli kunnon lavashow, mikä sopi hyvin yhteen teatraaliseen nousevatempoiseen musiikkiin. Pesäero illan muihin bändeihin näkyi myös uusromanttisissa esiintymisasuissa, joita ei pidetä useinkaan valtavirtaiseen black metal estettiikkaan kuuluvina. Chamberlainin keikka oli erikoisuudessaan sen verran vakuuttava, että sen voisi nähdä toisenkin kerran. 

Ennen illan pääesiintyjää soittaneet Beleth's Trumpet ja Gaurithoth jäivät ainakin minulle pelkäksi taustamusiikiksi. Molemmat soittavat perusvarmaa black metallia, mutta mitään erityistä niistä ei jäänyt mieleen.

Illan ja kenties koko festivaalin pääesiintyjäksi hankittu amerikkalainen melodista death metallia soittava Arghoslent aloitti murhaavan riffittelynsä puolen yön maissa. Allekirjoittaneelle bändin ensimmäinen Suomen vierailu v. 2009 oli heittämällä sen vuoden kovin keikka. Odotin myös tältä keikalta jotain samaa. Toisin kuin Der Stürmer, roturealistisen death metallin kuninkaat eivät tuottaneet paikallaolijoille pettymystä. Sotaisissa maskeissaan lavalle rynnistänyt barbaarilauma takosi ensimmäisestä tahdista illan viimeiseen lyöntiin niin infernaalista panssarijyrää, että huumaava euforia jatkui vielä pitkään keikan jälkeen. Kertakaikkisen hieno lopetus upealle festivaalille.

Arvio: RL

Kuvat: Intolerant Art

VALTAKUNNANKA§LERI: Vihariimiä (White Street Records, 2025)

Kehä kolmosen alueen monikulttuurihelvetistä ponnistavan white pride hip hop -artisti Valtakunnanka§lerin debyyttialbumi on tervetullutta jatkoa kotimaiselle kansallisradikaalille puhelaululle, jota ovat aiemmin edustaneet Nazis with Attituden (2017/2020) ja Sotasedän (2021) julkaisut. Vihariimiä levyllä hääräävä seremoniamestari Valtakunnanka§leri ei ole työstänyt albumia yksin, vaan parissa biisissä räppää Sotasetä ja osan rytmeistä on ohjelmoinut Suomessa asuva islantilaistaustainen viikinki Hviti Surtr.

Veriyhteydessä 2020 ja 2021 levyarvioiden yhteydessä käyty pohdinta hip hopin mielekkyydestä valkoisessa kansallismielisessä kulttuuriympäristössä on vuosien varrella osoittautunut sen verran oikeaksi, että siihen on turha enää palata. Kunhan vain todetaan, että mikä tahansa musiikki tai "anti-musiikki" (mm. Noise) on lopulta vain kuultavissa olevaa mekaanista aaltoliikettä, jolle vasta ihminen antaa kulttuurisen ja taiteellisen kuin myös poliittisesti kontekstuaalisen sisällön. 

Vaikka omalla levylautasellani ei hip hop juuri pyöri, olen näiden kotimaisten WP-räppääjien avulla oppinut löytämään ainakin syyn, miksi näin pölhön ja monotonisen kuuloinen papatus on monista niin vetoavaa. Oman kokemukseni perusteella hip hopista tekee "koukuttavaa" rytmin ja sanoitusten yhteisvaikutuksesta syntyvä suggestiivisuus. Silloin kun lyriikat ovat itselle puhuttelevia, antaa hip hopin hypnoottinen rytmiikka ja taustalla soiva äänimatto siihen kummasti lisäpotkua. 

Minusta ei saa edelleenkään hip hopin ystävää, mutta Sotasedän ja Valtakunnanka§lerin kuuntelijan helpostikin. Itse asiassa työmatkoilla autossa on tullut soitettua Valtakunnanka§lerin roturealistista paasausta paljon enemmän kuin keskiverto RAC-cd:tä. Tämä jos mikä kertoo tämän genren voimasta, jota pitäisi siksi hyödyntää tehokkaammin pakkomonikulttuurista kärsivän nuorison saavuttamiseksi. 

Liikkeestämme löytyy varmasti musiikillista ja lyyristä lahjakkuutta ottaa hip hop haltuun. Verkkolehti Partisaaniin haastateltu Valtakunnanka§leri tunnustaa itsekin kuinka helposta musiikkityylistä itse asiassa on kyse: "Hip hop on myös nii helvetin helppoo, puhuu vaan mitä sylki suuhun tuo ja pistää vähä riimiin sitä horinaa, sillä hyvä." Itse asiassa tässä olisi valmis genre musiikillisesti lahjattomille mutta verbaalisesti lahjakkaille nationalistisille suunsoittajille! Jos kerran joku tavan amisjampan oloinen ja onnettoman ohuen äänen omaava Pyhimys kykenee saavuttamaan satatuhatta nuorta, niin luulisi saman onnistuvan kielletyn hedelmän sanomalla myös kansallismieliseltä moottoriturvalta. 

Kotimaan alansa uranuurtajiin verrattuna Valtakunnanka§leri levittää sanomaansa huomattavasti rennommalla, välillä jopa hirtehisen humoristisella otteella. Toki tylytykset ja karskiudet hallitaan myös kuten kuullaan abrahamilaisia pedofiiliuskontoja kurittavassa avausraidassa "Lähi-idän kulkutaudit", mutta mukana on myös yllättävän paljon reteää hip hopin posse-pullistelua, joka on vain käännetty arjalaisen yli-ihmisen soturiuhoksi. Tämä käy selväksi mm. raidoissa "Agenda 2025", "Telarituaali" ja "Vihariimiä eetteriin". 

Takovassa ruljautuksessa "Telarituaali" läppä lentää siihen malliin, että mukaan on haluttu sovittaa ironisesti naantalilaisen "valtakunnnajohtajan" kuolemattomia lausahduksia, joissa magumit on aina valmiina eivätkä vierasrotuiset tule kieroilemaan. Mistään huumorimusiikista ei silti ole kyse, vaan pikemminkin pilkahtelevaa velmuilua käytetään kevennyksenä yhteiskunnallisesti raskaissa ja synkissä aiheissa.

Lyriikoiden ajottaisesta lennokkuudesta huolimatta levy edustaa musiikillisesti hip hopin karuinta ja synkintä laitaa. Partisaanin haastattelussa Valtakunnanka§leri tunnustaa kotimaisiksi vaikutteikseen Evil Stöön ja Khidin, kun taas ulkomaan osastosta ollaan kuunneltu ahkeraan industrial-kauden Ministryä. Tätä ei voi olla huomaamatta albumin painostavassa ilmapiirissä, varsinkin kun taustoihin on saatu mukaan elektronisen musiikin kylmää ambient-soundia, mikä kuuluu erityisen hyvin esityksessä "Stereotypiat säästää aikaa".

Tavalliseen RAC:n verrattuna levyn sanoitukset ovat sieltä karskimmasta in your face -päädystä tuoden mieleen hatecoren suorasukaisimmat lyriikat. Toisin kuin Sotasedän levyllä Valtakunnanka§lerin ääntä ei ole juuri muokattu, mikä sopii paremmin tottumattoman kuuntelijan korviin.  Tosin osaa se Sotasetäkin räpätessä artikuloida, kuunnelkaa vaikka vyörytys "Ei itkis kukaan". Ajatusrikosten seuraamista on tällä kertaa helpotettu levyn mukana tulleella tuiki tarpeellisella sanoitusviholla.

Julkaisun nimeksi valittu Vihariimiä on kieltämättä osuva, sen verran kipakkaa kyytiä annetaan pedofiiliuskonnoille, maamme politisoituneelle oikeuslaitokselle, valtion ja yritysten harjoittamalle sensuurille, stereotypioiden totuusarvon kiistämiselle, Ylen maaniselle äärioikeistojournalismille väestönvaihtopolitiikalle, karkuun juokseville antifanteille ja pedoraiskaajille. Levy vetoaa varmasti nuoreen kuulijakuntaan, mutta vanhempikin jäärä saa lätystä paljon irti kunhan vain antaa sille mahdollisuuden.

Arvio: RL

MAINOS: UKKOMETSO 10 VUOTTA -BILEET LOKAKUUSSA