APOCALYPTIC RITES 2025

Yksinkertaisen sanakirjamääritelmän mukaan riitti on juhlameno, pyhä seremonia tai uskonnollinen toimitus. Elokuun viimeisenä viikonloppuna syvällä Pohjois-Savon metsikössä järjestettiin yhdettätoista kertaa Apocalyptic Rites -festivaali, joka täyttää monelta osin riitin määritelmät. Vaikka kyseessä ei ole tietenkään järjestäyneen uskonnon tai kultin juhlamenosta, se toimittaa kuitenkin musiikin kautta tietyn ikiaikaisen yhteen liittymisen. Nimen adjektiivi viittaa puolestaan lopun aikaan, jota eivät vaistoa ainoastaan marginaalin näkijät, vaan se on alkanut vaikuttaa sanomattomana tunteena myös länsimaisen yhteiskunnan suureen massaan. Tässä mielessä festivaali on heikkona signaalina ollut ajan hermolla alusta lähtien.

Jo tapahtuma-alueen metsäinen ympäristö kaukana yhdenmukaistavasta urbaanista maailmasta virittää metsäsuomalaisen hengen, joka resonoi kummasti myös omat metsänsä ajat sitten hakanneisiin keski-eurooppalaisiin. Ei ole yllättävää, että juuri Saksasta saapui jälleen kerran bussilastillinen väkeä nauttimaan raikkaasta ulkoilmasta, sillä saksalaisessa kollektiivisessa alitajunnassa metsällä on sama myyttinen ja pyhä merkitys kuin suomalaisilla. Toki paikalla oli väkeä myös muualta Euroopasta, mutta saksalaisten vahvaa läsnäoloa ei voinut olla huomaamatta. 

Ulkomaalaisten vetovoima tapahtumaa kohtaan ei selity ainoastaan omalaatuisella riitillä, jossa yhdistyy modernin äärimusiikiin kakofoninen äänimaisema ja suomalainen metsäluonto, vaan syyt ovat myös poliittiset. Voi olla, että jatkossa keski-eurooppalaisten matkustusintoa vähentää Suomen kansallisten lakien harmonisointi anglosionistisen globaalihallinnon mielivaltaan, jota ohjaa talmudistinen lakisaivartelu. Ei sillä, ettei Apocalyptic Ritesissä tulisi jatkossakaan puuttumaan roomalaisia tervehdyksiä ja artisteja, joiden laulut eivät saa paskaliberaalien sertifioimaa kosher-leimaa.

Pari ulkomaan vetonaulaa ja osin kansainvälinen yleisö antaa tapahtumalle oman eurooppalaisen mausteensa, mutta hengeltään Apocalyptic Rites on monessa suhteessa perisuomalainen. Vieraskoreassa julkisessa kulttuurissamme korostetaan ideologisista syistä väsymättä, kuinka suomalaiset ottavat vaikutteita ulkomailta, mutta tässä tapahtumassa ulkomaalaiset saavat vuorostaan hengittää maamme tapakulttuuria ja mentaliteettia. Pohjoisen havumetsävyöhykkeen juhlapyhien pakanallis-ekstaattinen humalahakuisuus, hakeutuminen leiritulen ääreen ja saunomiseen kuuluva mutkaton naturismi tarttuivat ulkomaalaisiin niin, että heitä oli tapahtuman aikana mahdotonta erottaa härmäläisistä. 

Maamme on tunnettu kesän kulttuuritapahtumista, joissa jokaiselle löytyy jotakin. Enimmäkseen vapaaehtoisuuden varaan rakennetut festivaalit puhuvat sen puolesta, että umpimielisinä erakkoina pidetyt suomalaiset kykenevät poikkeuksellisen epäitsekkääseen yhteistoimintaan. Nykyään tällaisesta yhteistoiminnasta käytetään varsinkin vaihtoehtomusiikin piirissä punk-kulttuurista lainattua termiä D-I-Y (Do it yourself), mutta Apocalyptic Ritesin kohdalla festivaalin järjestäminen perustuu pikemminkin agraari-Suomen vanhaan talkooperinteeseen. Ritesin takana on muodollisesti yhdistys, mutta käytännössä toiminta pohjautuu paikalliseen talkoo-henkeen ja vapaa-ehtoisuuteen. Puolivakavasta Ääri-Savo identiteetistään huolimatta yhdistyksen aktiiveja ja tekijämiehiä löytyy aina Länsi-Suomea myöten.

Festivaalivieras huomasi välittömästi alueelle saapuessaan kuinka paljon kaksipäiväisen tapahtuman eteen on tehty työtä. Ilman turhaa hienostelua perusfasiliteetit olivat kunnossa niin leiriytymisen, saniteettitilojen, uintimahdollisuuden, saunomisen kuin ruokatarjonnan osalta. Oman lisänsä tarjosivat radikaalista ja traditionalistisesta vastakulttuurista ponnistavat myyntikojut. Kirjakaupoista olivat tällä kertaa mukana Kiaus Kustannus ja Kielletyt Kirjat, kun taas levy- ja paitamyynnistä vastasivat Northern Heritage ja amerikkalainen myyjä, jolla on tarjottavaan mm. omaankin levyhyllyyni päätyneitä vinyylipainoksia Arghoslentin ja Grand Belial's Keyn albumeista. Nykyisiä rockfestivaaleja vaivaava kliinisyyden, teknis-visuaalisen mahtipohtisuuden ja festivaalikarjan kellontarkan teollisen ohjailun sijaan Apocalyptic Ritesissä huokuu raikas maanläheisyys, Blut und Boden, jota ei yksikään persoonaton globaali festivaalijärjestäjä pysty rahalla luomaan.  

Ainoastaan alkukesästä järjestettävästä White Boy Summer Festistä löytyy samaa hengenheimolaisuutta mitä Apocalyptic Ritesistä, mutta avoimen poliittisuutensa vuoksi sekin eroaa Sydän-Savon tapahtumasta.  Poliittisuuden sijaan "Apossa" korostuu kulttuurinen transgressiivisuus, karnevalistinen rajojen ylittäminen. Tämä ei ole silti estänyt tosikkomaista vasemmistoa ja panikoivia moralisteja vaatimaan festivaalin kieltämistä. Suomen sananvapaustilanteessa ei ole juuri hurraamista, mutta onneksi emme ole vielä sentään samassa tilanteessa kuin Isosisko-valtio Iso-Britanniassa, jossa viranomaiset kielsivät aivan hiljattain kansallismielisen Oi-punk festivaalin.

Perjantai

Poisoner

Pagan Skull

Sankar'hauta

Nostoväki

Der Stürmer

Festivaaliväkeä alkoi valua paikalle hyvissä ajoin perjantai iltapäivällä. Teltan kokoamisen ja naapurien tutustumisen jälkeen aika riensi siihen malliin, että ensimmäiset soinnut pääsi iskemään Poisoner heti klo 18 jälkeen. Nuorten miesten ärhäkkä black metal oli taitavasti soitettua, mutta biisien samankaltaisuuden vuoksi kolmen vartin setti jätti ensipuraisuna laimeahkon maun suuhun. Bändillä on periaatteessa kaikki osa-alueet kunnossa, mutta sen pitäisi vielä löytää oma juttunsa, jolla nousta seuraavalle tasolle.

Sairastapauksen vuoksi Hiidenlinnun korvaajaksi hankittua Apo-konkari Pagan Skullia ei voi ainakaan syyttää geneeriseksi ilmestykseksi, sen verran omalaatuista RAC:n, punkin, folkin ja black metallin ristisiitosta bändi on vuosien varrella esittänyt. Pääasiassa suomeksi laulava Pagan Skull osaa biisivalinnoissaan taipua tapahtuman mukaan, mutta tällä kertaa vedettiin läpi koko yhtyeen musiikillinen skaala. Yksi keikan kohokohdista oli hybridibiisi "Kali Yugan lapset", jossa lavalle nousi levytetyn kappaleen toinen laulaja Mikko A. Setissä oli mukana yllättävän monta uutta biisiä, jotka olivat ensikuulemalta RAC:n päin kallellaan. Pirteän keikan päätti populistisen yhteislaulattavasti esitys "Suomi Raccia".   

Omalla kohdalla perjantain yksi odotetuimmista bändeistä oli Sankar'hauta, jota en ollut monien muiden tapaan nähnyt kertaakaan koronavuosien jälkeen. Tuttuun tyylinsä yhtyeen show alkoi Mannerheimin puheella, jonka jälkeen innostunut yleisö sai vastaanottaa suoraviivaista RAC-metallista väännettyä sota-ajan nostalgiaa. Vanhojen marssilaulu-sovitusten lisäksi bändillä oli hihassaan 6-7 uutta numeroa, joista muutamat aivan omia ralleja. Tiukasti yhteen soittavan trion soundit oli miksattu nappiin ja tyytyväisyys näkyi myös soittajien kasvoilla. Tässä vaiheessa festarit pääsivät tosissaan käyntiin.

Black metal voittoiseen festivaali-kattaukseen toi vaihtelua muutamat täysin eri genreistä tulevat artistit. Perjantaina tämän tehtävän täytti hienosti tuoreehko kotimainen Industrial/Power Electronics projekti Nostoväki. Äskettäin debyyttilevynsä Myrskyjen raiskaama maa julkaissut duo veti sen verran intensiivisen äänikollaasin karskeilla vokaaleilla, että se yllätti äkkiväärällä asenteellaan monet muutoin "melua" vieroksuvat kuuntelijat. Nostoväen pahaenteistä äänimaisemaa tältä keikalta voi aistia YouTubesta löytyvästä live-videosta "Kansakunnan sydämenlyönnit".

Perjantain pääesiintyjäksi Kreikasta lennätetyn NSBM-legenda Der Stürmerin keikka jätti kaksijakoiset fiilikset. En ollut ainoa, joka odotti bändiltä paljon, semminkin kun olin todistanut bändin hurjan keikan ensimmäisellä Suomen "kiertueella" 2008. Odotin näkeväni jotain samankaltaista, mutta epävakaa keikkakokoonpano ei antanut siihen tällä kertaa mahdollisuutta. Syynä saattoi olla myös miksaus, joka jätti kitaran kummallisesti katveeseen. Asiaa ei parantanut laulaja Jarl von Hagall, joka kiukutteli keikan alussa ettei laulu muka kuulu kunnolla. Laulu kuului hyvin, mutta se vei lopulta liikaa ilmatilaa muilta soittajilta. Kaikkia paikalla olleita tämä ei suinkaan haitannut, sillä kuulostaahan Der Stürmer levylläkin hyvin lauluvetoiselta melskaamiselta. 

Bändin kulttimaine lepää pitkälti poliittisessa fanaattisuudessa, jonka myös tämä keikka todisti. Hallitsevassa roolissa oleva mörisijä von Hagall osaa kieltämättä lietsoa yleisönsä kiihkoon, mikä ei välttämättä onnistu kaikilta. Parinkymmenen vuoden takaisen uutuuden viehätyksen ja shokkitaktiikan jälkeen Der Stürmer ei ole musiikillisesti lopulta kovin mielenkiintoinen ilmiö. Hardcore-kohkaamisella rikastettu militantti black metal toimii yksittäisinä biiseinä, mutta pidemmän päälle yhtye kuulostaa samalta jyräämiseltä. Tällainen haili-junttaus toimii parhaiten livenä, silloinkin kun soudit eivät ole aivan 8/8 kohdillaan.

Lauantai

Dawn of Purity

 

Vapaudenristi

Nocturnal Sorcery

Chamberlain

Beleth's Trumpet

Der Stürmerin keikan jälkeen osa festivaaliväestä jatkoi juhlimistaan betonisen elämänpuu-riimun ja nuotiotulen äärellä aina lauantai aamuun asti. Itse katsoin parhaimmaksi mennä heti puolen yön jälkeen nukkumaan ja keräämään voimia toisen päivän koitosta varten. 

Aamupäivän kohmelossa parantelin olotilaani eilen hankkimani kirjallisuuden parissa. En ollut ainoa, sillä kuulemani mukaan festivaalihitiksi oli noussut pölkkypäisistä neekerivitseistä koottu kirja, joka toimii kuulemma parhaiten krapulaisessa nousuhumalassa. Kirja myytiin välittömästi loppuun, mutta mielestäni löysin sen tilalle paljon paremman opuksen, teknologisoituvan maailman globaalia uusjakoa ja siitä seuraavan luokkarakenteen muutosta visoivan Tenho Kiiskisen apokalyptisen esseekirjan Suuri peli (Kiuas Kustannus, 2022). Periaatteessa teos on kuvaus yhteiskuntaluokkien, etenkin alaluokkien ja keskiluokan muutoksesta, joka taas liittyy sodan jälkeisen manageriaalisen luokan nousuun ja sitä haastamaan tulleeseen uuteen teknoeliittiin,  mutta tapa jolla hän kuvaa sitä, on kaikkea muuta kuin poliittisesti korrekti. Esimerkiksi kertomus Afrikan maahanmuuttoinvaasion vaikutuksesta länsimaihin on pysähdyttävä, mutta samalla niin tragikoominen, että siinä neekerivitsikirja jää toiseksi. Matti Pulkkisen tarkkanäköisen kehitysapukuvauksen Romaanihenkilön kuolema (1985) tapaan Kiiskinen loihtii silmiemme eteen inhorealistisen näkemyksen millaisen väestön kanssa olemme oikeastaan tekemisissä:

Olemassaolollaan biomassana ja lisääntyessään biomassan tavoin afrikkalainen johdattaa meidät suureen uskonkriisiin, sillä alamme nähdä myös itsemme luonnontieteilijän silmin. Elämän kiertokulku tuntuu lihallisuudessaan etoavalta, ja mieleemme vyöryvät kuvat synnytyksestä ja niiden tahmaisista jäljistä. Kaikki ne roiskeet ja suikaleet, jotka valuvat naisen sisältä. Todellista muistoa ei voi erottaa valemuistosta tai siitä, mitä on joskus nähnyt televisiossa. Taustalla kykkii pikimusta neekeri, joka hekottaa samalla kun ulostaa. Korppi nokkii nälkään kuollutta lasta, ja päivä helvetissä vaihtuu yöksi... Oman päämme vankina voimme vain kirota tietomäärää ja sen kasvua, sitä miten paljon ymmärrämme. Afrikkalaiseen katsoessa emme voi uskoa enää mihinkään, emme Jumalaan, sieluun tai tarkoitukseen. Afrikkalaisella on valta pelkällä olemassaolollaan kumota kaikki elämään sisältyvä hyvä ja vahvistaa paha. Meidän on joko yritettävä unohtaa tai etsiä vastausta teologian esoteerisista suuntauksista, jotka selittävät sielun olevan varattu vain osalle luomakuntaa. Olipa löytämämme vastaus mikä vain, siinä ei tarvitse olla järjen rahtuakaan, kunhan se lievittää kauhua. Amerikan intiaanin sieluun on helpompi uskoa kuin afrikkalaisen, koska intiaaneja on niin paljon vähemmän ja he ovat kauniimpia. Tieto vainoaa meitä niin numeroina kuin estetiikkana. (s. 184). 

Tällaisten lukukokemuksen jälkeen festivaalin luonne synnytti väistämättömiä kysymyksiä: onko kyse vain rodullisesta eristäytymisestä vääjäämättömästi etenevän monikulttuurisen syövän edessä vai Julius Evolan hengessä apoliteiasta ja tiikerillä ratsastamisesta, kosmisesta naurusta, joka kertoo valmiudesta kestää Kalin aika? Vastausta ei tarvinnut miettiä kahta kertaa, sillä sen antaa jo tapahtuman nimi Apocalyptic Rites. 

Musiikki on taidemuodoista koskettavin, koska se iskee välittömästi tunteeseen. Kiiskisen kirjallinen inhorealismi nousee aivan eri taajuuksiin kun sille annetaan musiikillinen muoto. Lavan ensimmäisenä klo 16 vallannut Dawn of Purity on tuttu näky NSBM ja RAC keikoilta. Sen esitys oli juuri niin tympeää ja tylyä mustaa metallia kuin pitääkin. Tarkoitus ei ole viihdyttää vaan nostattaa atavistisia vaistoja. 

Seuraavaksi akustisena esiintynyt Vapaudenristi oli ainakin allekirjoittaneelle illan odotetuimpia akteja. Mikko A:n ja Mikko P:n yhteissoitto pelasi maniosti yhteen aina stemmoja myöten. Vaparien keikalla ei aina tiedä painetaanko menemään suoraan ilman välispiikkejä vai intoutuuko Mikko A tarinoimaan biisien jälkeen. Tällä kertaa juttua tuli vuolaasti, mikä sopikin hyvin intiimiin folk-poljentoon. Sehän on tiedetty aina, että Vapaudenristin tarttuvat kappaleet istuvat hyvin myös akustiseen kuosiin. Odotetusti eniten yleisömölinää synnyttivät vanhat vetonaulat "Terässydän" (katso alhaalla oleva video), "Soihdut" ja "Veri ja Maa", mutta hyvin upposivat cover-biisitkin, erityisesti Konkwista 88:n "White honour White pride" - suomeksi "Valkoinen kunnia". Metallisen pauhannan keskellä Vaparien setti edusti tervetullutta vaihtelua yleiseen linjaan. 

Esiintyjien katsomisen ohella huomiota piti tarjota myös uusille ja vanhoille tuttavuuksille. Apocalyptic Ritesissä festivaaliväki ja siihen kuuluva sosiaalinen kanssakäyminen on jopa bändejä tärkeämpää. Monet tällä festarilla käyneet ovatkin sanoneet, että parin vuorokauden aikana tuli kulutettua loppuun koko vuoden puhekiintiö. Jotkut sanovat kärsineensä jopa ihmisallergiasta festivaalia seuranneina päivinä. Jouduin itsekin keskustelujen pyörteisiin, jonka vuoksi muutamia bändejä tuli katsottua vain syrjäsilmällä. Sen verran tuli seurattua Nocturnal Sorcerya, että se kuulosti perusasioihin keskittyvältä black metallilta, jota hallitsee terävä riffittely. 

Seuraavana soittanut Länsi-Suomen Chamberlain oli illan suurimpia myönteisiä yllätyksiä. Sinfonista mustaa metallia paahtaneella yhtyeellä oli kunnon lavashow, mikä sopi hyvin yhteen teatraaliseen nousevatempoiseen musiikkiin. Pesäero illan muihin bändeihin näkyi myös uusromanttisissa esiintymisasuissa, joita ei pidetä useinkaan valtavirtaiseen black metal estettiikkaan kuuluvina. Chamberlainin keikka oli erikoisuudessaan sen verran vakuuttava, että sen voisi nähdä toisenkin kerran. 

Ennen illan pääesiintyjää soittaneet Beleth's Trumpet ja Gaurithoth jäivät ainakin minulle pelkäksi taustamusiikiksi. Molemmat soittavat perusvarmaa black metallia, mutta mitään erityistä niistä ei jäänyt mieleen.

Illan ja kenties koko festivaalin pääesiintyjäksi hankittu amerikkalainen melodista death metallia soittava Arghoslent aloitti murhaavan riffittelynsä puolen yön maissa. Allekirjoittaneelle bändin ensimmäinen Suomen vierailu v. 2009 oli heittämällä sen vuoden kovin keikka. Odotin myös tältä keikalta jotain samaa. Toisin kuin Der Stürmer, roturealistisen death metallin kuninkaat eivät tuottaneet paikallaolijoille pettymystä. Sotaisissa maskeissaan lavalle rynnistänyt barbaarilauma takosi ensimmäisestä tahdista illan viimeiseen lyöntiin niin infernaalista panssarijyrää, että huumaava euforia jatkui vielä pitkään keikan jälkeen. Kertakaikkisen hieno lopetus upealle festivaalille.

Arvio: RL

Kuvat: Intolerant Art

VALTAKUNNANKA§LERI: Vihariimiä (White Street Records, 2025)

Kehä kolmosen alueen monikulttuurihelvetistä ponnistavan white pride hip hop -artisti Valtakunnanka§lerin debyyttialbumi on tervetullutta jatkoa kotimaiselle kansallisradikaalille puhelaululle, jota ovat aiemmin edustaneet Nazis with Attituden (2017/2020) ja Sotasedän (2021) julkaisut. Vihariimiä levyllä hääräävä seremoniamestari Valtakunnanka§leri ei ole työstänyt albumia yksin, vaan parissa biisissä räppää Sotasetä ja osan rytmeistä on ohjelmoinut Suomessa asuva islantilaistaustainen viikinki Hviti Surtr.

Veriyhteydessä 2020 ja 2021 levyarvioiden yhteydessä käyty pohdinta hip hopin mielekkyydestä valkoisessa kansallismielisessä kulttuuriympäristössä on vuosien varrella osoittautunut sen verran oikeaksi, että siihen on turha enää palata. Kunhan vain todetaan, että mikä tahansa musiikki tai "anti-musiikki" (mm. Noise) on lopulta vain kuultavissa olevaa mekaanista aaltoliikettä, jolle vasta ihminen antaa kulttuurisen ja taiteellisen kuin myös poliittisesti kontekstuaalisen sisällön. 

Vaikka omalla levylautasellani ei hip hop juuri pyöri, olen näiden kotimaisten WP-räppääjien avulla oppinut löytämään ainakin syyn, miksi näin pölhön ja monotonisen kuuloinen papatus on monista niin vetoavaa. Oman kokemukseni perusteella hip hopista tekee "koukuttavaa" rytmin ja sanoitusten yhteisvaikutuksesta syntyvä suggestiivisuus. Silloin kun lyriikat ovat itselle puhuttelevia, antaa hip hopin hypnoottinen rytmiikka ja taustalla soiva äänimatto siihen kummasti lisäpotkua. 

Minusta ei saa edelleenkään hip hopin ystävää, mutta Sotasedän ja Valtakunnanka§lerin kuuntelijan helpostikin. Itse asiassa työmatkoilla autossa on tullut soitettua Valtakunnanka§lerin roturealistista paasausta paljon enemmän kuin keskiverto RAC-cd:tä. Tämä jos mikä kertoo tämän genren voimasta, jota pitäisi siksi hyödyntää tehokkaammin pakkomonikulttuurista kärsivän nuorison saavuttamiseksi. 

Liikkeestämme löytyy varmasti musiikillista ja lyyristä lahjakkuutta ottaa hip hop haltuun. Verkkolehti Partisaaniin haastateltu Valtakunnanka§leri tunnustaa itsekin kuinka helposta musiikkityylistä itse asiassa on kyse: "Hip hop on myös nii helvetin helppoo, puhuu vaan mitä sylki suuhun tuo ja pistää vähä riimiin sitä horinaa, sillä hyvä." Itse asiassa tässä olisi valmis genre musiikillisesti lahjattomille mutta verbaalisesti lahjakkaille nationalistisille suunsoittajille! Jos kerran joku tavan amisjampan oloinen ja onnettoman ohuen äänen omaava Pyhimys kykenee saavuttamaan satatuhatta nuorta, niin luulisi saman onnistuvan kielletyn hedelmän sanomalla myös kansallismieliseltä moottoriturvalta. 

Kotimaan alansa uranuurtajiin verrattuna Valtakunnanka§leri levittää sanomaansa huomattavasti rennommalla, välillä jopa hirtehisen humoristisella otteella. Toki tylytykset ja karskiudet hallitaan myös kuten kuullaan abrahamilaisia pedofiiliuskontoja kurittavassa avausraidassa "Lähi-idän kulkutaudit", mutta mukana on myös yllättävän paljon reteää hip hopin posse-pullistelua, joka on vain käännetty arjalaisen yli-ihmisen soturiuhoksi. Tämä käy selväksi mm. raidoissa "Agenda 2025", "Telarituaali" ja "Vihariimiä eetteriin". 

Takovassa ruljautuksessa "Telarituaali" läppä lentää siihen malliin, että mukaan on haluttu sovittaa ironisesti naantalilaisen "valtakunnnajohtajan" kuolemattomia lausahduksia, joissa magumit on aina valmiina eivätkä vierasrotuiset tule kieroilemaan. Mistään huumorimusiikista ei silti ole kyse, vaan pikemminkin pilkahtelevaa velmuilua käytetään kevennyksenä yhteiskunnallisesti raskaissa ja synkissä aiheissa.

Lyriikoiden ajottaisesta lennokkuudesta huolimatta levy edustaa musiikillisesti hip hopin karuinta ja synkintä laitaa. Partisaanin haastattelussa Valtakunnanka§leri tunnustaa kotimaisiksi vaikutteikseen Evil Stöön ja Khidin, kun taas ulkomaan osastosta ollaan kuunneltu ahkeraan industrial-kauden Ministryä. Tätä ei voi olla huomaamatta albumin painostavassa ilmapiirissä, varsinkin kun taustoihin on saatu mukaan elektronisen musiikin kylmää ambient-soundia, mikä kuuluu erityisen hyvin esityksessä "Stereotypiat säästää aikaa".

Tavalliseen RAC:n verrattuna levyn sanoitukset ovat sieltä karskimmasta in your face -päädystä tuoden mieleen hatecoren suorasukaisimmat lyriikat. Toisin kuin Sotasedän levyllä Valtakunnanka§lerin ääntä ei ole juuri muokattu, mikä sopii paremmin tottumattoman kuuntelijan korviin.  Tosin osaa se Sotasetäkin räpätessä artikuloida, kuunnelkaa vaikka vyörytys "Ei itkis kukaan". Ajatusrikosten seuraamista on tällä kertaa helpotettu levyn mukana tulleella tuiki tarpeellisella sanoitusviholla.

Julkaisun nimeksi valittu Vihariimiä on kieltämättä osuva, sen verran kipakkaa kyytiä annetaan pedofiiliuskonnoille, maamme politisoituneelle oikeuslaitokselle, valtion ja yritysten harjoittamalle sensuurille, stereotypioiden totuusarvon kiistämiselle, Ylen maaniselle äärioikeistojournalismille väestönvaihtopolitiikalle, karkuun juokseville antifanteille ja pedoraiskaajille. Levy vetoaa varmasti nuoreen kuulijakuntaan, mutta vanhempikin jäärä saa lätystä paljon irti kunhan vain antaa sille mahdollisuuden.

Arvio: RL

MAINOS: UKKOMETSO 10 VUOTTA -BILEET LOKAKUUSSA

 

PAUL BURNLEY: SKINHEAD DIARIES 1980-1986 (Paul Burnley, 2025)

Takavuosikymmeninä radikaaleista musiikkialakulttuureista kertovia kirjoja oli markkinoilla vähän. Vielä harvinaisempia olivat alan vaikuttajien omaelämänkerrat, vaikka tänään niitä pidetään itsestäänselvyyksinä. Tällaisia kirjoja on helppo löytää maailman suurimmalta kirjajakelija Amazonilta jopa siinä määrin, että kuluttajan näkökulmasta niistä alkaa olla jo runsaudenpulaa. 

Skinhead-jengien kovanaamojen ja Oi-bändien musikanttien omaelämänkertoja löytyy näinä päivinä joka lähtöön, mutta anteeksipyytelemättömiä kertomuksia RAC-muusikoista on julkaistu toistaiseksi harvakseltaan. Eräs niistä on tänä keväänä ilmestynyt Paul Burnleyn kaksiosaisen omaelämänkerran ensimmäinen osa Skinhead diaries 1980-1986. Tällaisen kirjan ilmestyminen olisi ollut poikkeuksellista vielä 1990-luvulla, koska omaelämänkerrat keskittyivät silloin lähes pelkästään valtakulttuurin kuuluisuuksiin. 

Kehityksen taustalla on länsimaissa pitkään käynnissä ollut prosessi, jossa kulttuurin polttopisteessä on yksilö. Niin sanotun individualismin eli käytännössä yhteiskunnan atomisoitumisen sanotaan olevan osa postmodernia kehitystä. Siinä yhteisöä koskevat suuret kertomukset ovat tulleet tiensä päähän ja jäljelle on jäänyt vain yksilö, joka rakentaa omaa ainutlaatuiseksi uskomaansa tarinaa vaikkapa sosiaalisessa mediassa. Postmodernista historian tulkinnasta voidaan olla montaa mieltä, mutta totta on ainakin omaelämänkertojen räjähdysmäinen kasvu viimeisen 20 vuoden aikana. Tähän on vaikuttanut merkittävästi myös halpojen digitaalipainojen ja verkossa vaikuttavien "kirja kerrallaan" -kustantajien tuleminen markkinoille. 

Alkuaikojen idealistisen Internetin tavoin digitaalipainot ovat antaneet sensuroimattoman äänen niille, joille sitä ei olla haluttu valtavirtajulkisuudessa myöntää. Nykyään mitä pienimmätkin ryhmät ja yksittäiset toisinajattelijat ovat ensi kertaa voineet halutessaan julkaista oman tarinansa fyysisen kirjan muodossa. Tästä on seurannut myös paradoksaalisia lopputuloksia, joista todisteena lukuisat teknologian vastaiset manifestit ja individualistisen kehityksen kyseenalaistavat kirjat. 

Paul Burnleyn aikarajattu omaelämänkerta kuuluu tietyin ehdoin jälkimmäiseen kategoriaan, sillä varhaisnuoruuttaan viettäneen skinheadin kasvutarina on puheenvuoro kaikkea sitä vastaan mitä konformistinen individualismi edustaa. Hän toi tämän asenteen ilmi jo viime vuonna kirjailijanimellä Paul London julkaisemmassaan runokirjassa I am skinhead.  Kaksiosaisessa skinhead-saagassaan Tristan Bellany (kirjoittajan oikea nimi) käyttää muusikkonimeä Paul Burnley, jonka hän otti itselleen liityttyään No Remorseen 1986.

Syy oman sukunimen häivyttämiselle löytyy todennäköisesti halusta suojella kuuluisuuden kynnyksellä ollutta taidemaalari-isää, mutta yhtä hyvin se saattoi olla tapa luoda itsestään hahmo, joka toimisi pelkästään kansallissosialistisen aatteen sanansaattajana. Jonkun Morrisseyn intiimiä individualismia korostavan taiteilija-asenteen sijaan Burnley halusi olla bändissään yksilöllisyydestä riisuttu ideaalinen aatteen soturi. Tämä puoli tulee selvemmin esiin omaelämänkerran musiikkimaailmaa käsittelevässä jälkimmäisessä osassa Skinhead Diaries 1987-1997.

Nuoren Burnleyn normikansalaisista poikkeavat näkemykset olivat kaikkea sitä vastaan mitä ääneen lausumaton ajan henki kansalaiselta olettaa. Yksilön kun pitäisi keskittyä vain oman hyvinvointinsa edistämiseen eikä sitoutua johonkin itseään suurempaan, varsinkaan mihinkään "kollektivistiseen ääriliikkeeseen". Kuten niin monissa aikamme itsestäänselvyyksissä tämäkin on totta enimmäkseen vain käänteisesti: yhteisön arvoa peräänkuuluttanut Burnley toteutti skinheadina ollessaan enemmän aitoa yksilöllisyyttään kuin pakollisen kuluttamisen ja uraputkiajattelun raskauttamat normi-individualistit. 

Kirjassaan Burnley tuo tämän esiin suoraan kuvaamalla normoja lähinnä konformisteina, liberaalin hegemonian mankeloimima yksilöpyksilöinä. Pahimman ryöpytyksen niskaansa saa yllättäen Paulin äiti, vasemmistoliberaali sosiaalityöntekijä ja sosiologian iltaopiskelija, joka lopulta häätää Paulin ja hänen isoveljensä Jonin kodistaan. 

Ennen liittymistään kansallisosialistiseen RAC-yhtye No Remorseen Burnley ehti käydä kuudessa vuodessa melkoisen henkisen muutoksen 2Tone ska-musiikkia kuuntelevasta rudeboysta ensin tavalliseksi skinheadiksi ja lopulta Oi:n kautta radikaaliksi äärioikeistolaiseksi. Ajattelutavan muutos ei johtunut niinkään nuorisokulttuurin trendeistä, vaan taustalla oli Burnleyn 1980-luvun alusta saakka omissa nahoissaan kokema monikulttuurisen yhteiskuntakokeilun väkivalta niin koulussa kuin vapaa-ajallakin. Kirjassa kuvataan seikkaperäisesti kuinka Burnley joutuu jatkuvasti hankauksiin ja puukkohippasiin päällekäyvien mustien kanssa, jotka jahtasivat mielellään yksittäisiä nahkapäitä. 

Vähemmälle huomiolle kirjassa jää sen sijaan kirjoittajan skinhead-kaverien "ennalta ehkäisevä" väkivalta rotumuukalaisia ja äärivasemmistoa vastaan. Oikeastaan vain myyttiseen maineeseen noussut 60-70 skinheadin ja jalkapapallohuligaanin hyökkäys kesäkuussa 1984 Jubilee Gardenin suuren vasemmistofestivaalin lavalle Redskinsin esiintyessä puidaan perusteellisesti.  Huolimatta nahkapäiden aloitteellisen väkivallan vähäisistä kuvauksista, Burnley ei luonnollisestikaan kiistä skinheadien etnistä väkivaltaa. Kirjoittaja on selvästi siitä tietoinen, mutta sen sijaan hän haluaa korostaa julkisuudessa vaietusta värillisten murhaavasta väkivallasta. Asialla on sikäli yhteiskunnallista merkitystä, sillä kansan luottamuksen varassa oleva valtamedia ei täytä tässä perustehtäväänsä vaietessaan systemaattisesti mustien raakalaismaisista teoista samalla kun se nostaa otsikoihin joka ikisen nahkapäihin liittyvän väkivaltatapauksen. Juuri tästä lauloi The 4 Skins vuoden 1981 ensinglellään One law for them (another law for us). Toisin kuin globaalina enemmistönä olevien "vähemmistöjen" tapauksessa, The 4 Skins sen enempää kuin Burnley eivät halua kantaa uhri-identiteetin viittaa harteillaan, vaan he vaativat ainoastaan tasapuolista kohtelua ilman tasa-arvoideologiaa.

Burnleyn väkivaltaesimerkeissä on mukana vahva omakohtaisuus, sillä hänen veljensä Jon oli päästä hengestään mustien puukkosankarien käsittelyssä. Yksi törkeimmistä Burnleyn kuvaamista mustien rasistien tekosista oli vuonna 1984 kaakkois-Lontoossa sattunut väkivallanteko, jossa viitisenkymmentä värillistä houkutteli ja väijytti kolmen nahkapään ja skinitytön ansaan kohtalokkain seurauksin. Burnleyn "Aggy" pubista tuntema 17-vuotias Geordie John oli yksi uhreista, jota rotumuukalaiset puukottivat lukuisia kertoja ja leikkasivat korvan. Hänet sydämensä pysähtyi hoitoon saattamisessa kaksi kertaa, mutta kuin ihmeen kaupalla hän selviytyi, mutta vammautui kuitenkin loppuelämäkseen. Pahiten kävi 23-vuotiaalle Peter Mathewsonille, jota puukotettiin ja hakattiin nuijilla 70 kertaa samalla kun hänen kasvoilleen kaadettiin syövyttävää happoa. Mathewson jäi lopulta kuolemaan tyhjään rakennukseen, jonne hänet oli raahattu muiden mukana väkivaltaorgioita varten. Poikien seurassa ollut tyttö ei myöskään saanut armoa, vaan hänet hakattiin ulkona tajuttomaksi, revittiin rakennukseen ja työ viimeisteltiin heittämällä hänen päälleen rakennusharkkoja. Vain muutama päivä myöhemmin samaan jengiin kuuluneet afrot hyökkäsivät samalla alueella uhrien tutun kimppuun, raskaana olleeseen 17-vuotiaaseen skinityttö Jane Palanskyyn. Häneltä murrettiin kolme kylkikuuta, naama viilleltiin ja varoitukseksi annettiin viesti: "Tämä on varoitus valkoiselle roskaväelle, ellette muuta pois tältä alueelta viikon sisällä me tapamme teidät". Palansky teki asiasta ilmoituksen poliisille, mutta siellä todettiin vain kylmästi, että "ehkä teikäläisten vain pitäisi muuttaa pois"! Pari viikkoa tämän jälkeen samaan "mustaan yhteisöön" kuuluneet nuoret™ hyökkäsivät Palanskyn kimppuun uudelleen käyttäen tällä kertaa puukkoja ja rikkinäistä pulloa sillä seuraksella, että hän sai keskenmenon. 

Tuttuun vastuullisen journalismin tyyliin valtamedia vaikeni näistä tapauksista täysin ja ainoastaan eräs paikallisjulkaisu kertoi ensimmäisestä kuolemaan johtaneesta hyökkäyksestä. Tosin siinäkin tapauksesta kerrottiin harhaanjohtavasti väittämällä sen olleen pelkkä "kahden nuorisoryhmän välinen tappelu". Näin lukijoilta voitiin pimittää sekä murhaan liittynyt kylmäverinen väijytys että sen rodullinen luonne. Ylipäätään tiedotusvälineiden tapa maalata nahkapäistä etnisten konfliktien yksinomaisia syyllisiä ja esittää värilliset aina viattomina uhreina on ollut tuttua kieroilua länsimaissa jo 1960-luvun lopulta lähtien. Suomessakin tämä yksipuolisuus tuli paikoin esiin 1980-luvulla, mutta viimeistään seuraavalla vuosikymmenellä siitä tuli muiden länsimaiden tapaan maan tapa.

Valkovihamielisen etnomasokistin pää tuskin kääntyy näitä tapauksia lukiessa, mutta normaali ihminen kyllä ymmärtää, miksi betoniviidakossa käydyssä matalan intensiteetin rotusodassa Burnleyn kaltaiset kokijat valitsivat puolensa. Vaikka kirjan esipuheessa Burnley ei tunnista nykypäivänä enää itseään mikrofoniin rotusotaa huutavasta radikaalista, hän ei kuitenkaan muisteluissaan kadu mitään ja sanoo vain reagoineensa valtion harjoittamaan pakotettuun monikulttuurisuuteen. Tällainen rationalisointi on vasemmistoliberaaleille viisastelijoille päältä päin katsoen helppo maali, koska yksilöpsykologisilla ja sosiologisilla White studies -teorioilla voitaisiin selittää nuorten rotutietoisuuden herääminen kaikella muulla kuin etnisesti yhtenäiset ja turvalliset kansakunnat hajottaneella massamaahanmuutolla. Toisin sanoen Burnleyn kaltaisen nuoren kielteinen asenne väestönvaihtoa kohtaan ei tällaisessa kontekstissa löytyisikään havaitusta todellisuudesta, vaan  sosiologisesta fiktiosta, josta tehdään "todellinen syy" epäjanmukaiselle kapinalle olipa kyse sitten ankeista kotioloista, äidin yksinhuoltajuudesta, isän alkoholismista, miehisestä aggressiosta, äärioikeiston propagandasta tai "rakenteellisesta rasismista". 

Burnley myöntää, että filosofinen ja aatteellinen perustelu monikultturismia vastaan syntyi vasta ikävien "kulttuuristen kohtaamisten" jälkeen. Tämä on edelleen totta köyhien kaupunginosissa, joissa hallituksen maahan päästämät muukalaiset ja valkoinen kantaväestö taistelevat niukoista resursseista (mm. työpaikat, asunnot, kantaväestön naiset) keskenään. Mielestäni Burnley ei tuo riittävästi esiin sitä tosiasiaa, että maahanmuuttovastaisuus  ja oikeistopopulismi eivät tarvitse perustelukseen ikäviä omakohtaisia kokemuksia, vaan kuka tahansa älyllisesti rehellinen kansalainen kykenee hahmottamaan vasemmistohumanismilla kuorrutetun talousliberalismin kehityssuunnan, jonka seurauksena on väistämättä yhteiskunnan sotaisa balkanisoituminen. Tosin sanoen ongelmana eivät ole tietyt etniset ryhmät itsessään vaan utopistisesti ajettu diversiteetti sinänsä.

1980-luvun alussa aikansa oikeistopopulismia Britanniassa edusti tiukan kansallismielinen National Front (NF), mutta Burnley valitsi mieluummin avoimen kansallissosialistisen British Movementin (BM). Osasyynä tähän oli tutustuminen samoilla Etelä-Lontoon Battersean kulmilla viihtyneeseen Eddie Stamptoniin, joka oli paikallinen BM-skinhead ja puolueen aktiivi. Stamptonin koko yhteiskunnan mullistukseen tähtäävät ratkaisut ja argumentit vetosivat Pauliin enemmän kuin pelkkään lakiin & järjestykseen ja maahamuuttovastaisuuteen keskittyneen NF:n vaatimukset.

Brittiläisessä 1980-luvun skinhead-kulttuurissa ei tehty suurta eroa siinä kuuluiko kaveri NF:n tai BM:n. Paljon suurempi jakaja oli asuinalue ja jalkapalloseuran kannattaminen. Sen sijaan poliittisesti orientoituneet nahkapäät viihtyivät samoissa pubeissa ja kävivät samoilla keikoilla riippumatta siitä lukiko jäsenkirjan kannessa NF tai BM. Erityisesti 2Tonen ska-keikoilla kävi huomattavan paljon BM-skinheadeja provosoimassa ja siegheilaamassa. Vastaavasti Skrewdriver oli sitoutunut tukevasti National Frontin musiikkirintamaan kun taas The Ovaltinees sympatisoi British Movementia. Sen jälkeen kun ska alkoi jäädä muodista 1981-82 skinhead-liikkeeseen jäivät vain tosiuskovat, jotka etsivät tyylilleen muutakin sisältöä kuin pelkän pukeutumisen, jalkapallofanituksen ja bilettäminen bluebeatin tahtiin. Vielä tuonkaan jälkeen ei ollut mitenkään tavatonta, että jotkut äärioikeistolaiset skinheadit kuuntelivat ska:ta, ilmiö, joka tunnettiin myös 1980-luvun Suomessa. Ristiriita oli ilmeinen, jonka Burnleykin myöntää, mutta viimeistään 1986-87 vaiheillla radikalisoituneet nahkapäät eivät enää levysoittimillaan juuri pyöritelleet Desmond Dekkeriä ja The Specialsia. 

Päiväkirjan tyylisin päiväyksin merkityt kirjan luvut kuvaavat nuoreksi kasvamista eri kokemusmaailmoista, joihin kuuluvat kotiolot, lähisukulaiset, koulu, kaveripiiri, jalkapallo, konsertit, väkivalta, rakastumiset, vaatetus, poliittinen katuaktivismi jne. Tätä sosiaalista verkostoa Burnley peilaa ensisijasssa skinhead-identiteettinsä kautta, mikä johtaa kirjan loppupuolella kansallissosialistiseen maailmankatsomukseen ja maailman näkemiseen sen linssien läpi.

Skinhead elämäntapa läpäisee kaiken mikä näkyi Burnleyllä monessa arkisessa asiassa, etenkin pukeutumisessa. Yleensä skinheadien historiaa uudelleen kirjoittavat Internet-aktivistit väittävät rotutietoisten nahkapäiden olevan tietämättömiä katujen smart dress -koodista, mutta tämä olkiukko ei pidä paikkaansa Burnleyn kohdalla, joka sanoo 1980-luvun ensimmäisellä puoliskolla pukeutuneensa muiden valtavirtaisten rasisti-skinheadien tapaan. Lähes jokaisessa luvussa kirjoittaja kuvaa tunnontarkasti omaa vaatetustaan milloin missäkin tilanteessa – koulussa, jalkapallo-ottelussa, pubissa, konsertissa, treffeillä jne. Burnleylla saattaa olla valokuvamuisti, sillä hän palauttaa vaivatta mieleen missä tilanteessa hän käytti tietyn värisiä Sta-Prest-housuja tai miten ne sopivat parhaiten vaikkapa napitettuun Ben Sherman -kauluspaitaan.

Kerronnallisesti kirjan parhaat osuudet kuvaavat keikkapäiviä, joiden alkuillan jännittyneeseen odotukseen ja bändien euforisiin setteihin kuka tahansa konserteissa käynyt saa helposti kosketuspintaa vaikkei yhtyeistä mitään tietäisikään. Keikkojen ilmapiiri, yleisön reaktiot, provokaatiot, väkivalta ja illan bändin lavakunto kuvataan elävästi ja lähes dokumentaarisella tarkkuudella. Burnleyn näkemille yhtyeille voisi kuka tahansa olla kateelliinen, sillä hän näki aivan 1980-luvun alussa mm. kaikki 2Tone suurudet, niin The Specialsin, Bad Mannersin, Madnessin kuin The Selecterin. Hän koki myös ensimmäiset nationalistiset skinhead-bändit The Last Resortin ja Combat 84:n kuin myös uudelleen herätetyn Cock Sparrerin. Keikoista unohtumattomin oli tietenkin Skrewdriverin vuoden 1982 suuri paluukeikka, jota hän ehti kuvata jo aiemmassa runokirjassaan. Keikkojen lisäksi myös tietyt kotona soitetut vinyylilevyt (yleensä veljänsä Jonin ostamia) saavat kirjassa ansaitun osansa. Burnley antaakin hienon ensikäden kuulijakokemuksen kun levylautasella pyöri The Last Resortin Skinhead Anthems, Combat 84 Orders ot the Day EP ja Skrewdriverin White Power 7". 

Kaikesta ilmeisen värittyneestä subjektiivisuudesta huolimatta Burnleyn avoimuus on arvostettavaa, sillä hän ei pelkää käsitellä myöskään syvästi henkilökohtaisia, usein kipeitä asioita. Kirjassa käy mm. selväksi hänen vahva tunnesiteensä skotlantialaisen sukunsa isoisään, Burnleyn sanojen mukaan sankariin, jonka poismeno 1980-luvun puolivälissä lähes luhisti nuoren Paulin. Hän ei myöskään peittele köyhiä kotiolojaan ensin äitinsä luona ja myöhemmin alkoholisoituneen isänsä kortteerissa. 

Ankeista Lontoon lähiöistä huolimatta Burnleyn avioeroperhettä ei voi pitää puhtaasti työväenluokkaisena, sillä kulttuuriselta taustaltaan se on selvästi keskiluokkainen; hänen äitinsä toimi vankilan taideterapeuttina ja isä oli valmistunut kuuluisista taidekouluista. Tämä näkyy myös Burnleyn kerronnassa, jossa paistaa muu kuin slumminuoren 1500 sanaa käsittävä cockney-sanavarasto. Muuta kuin englantia äidinkielenään käyttävä lukijakin huomaa, että epätavallisten synonyymien ja rikkaiden sanontojen käyttö kertoo kirjoittajan työväenluokkaisuudesta poikkeavasta kulttuurisesta tasosta. 

Pohjoismaisesta lukijasta tämä saattaa kuulostaa epäolennaiselta, mutta englantilaisessa yhteiskunnassa yksilö nähdään vahvasti myös luokkansa edustajana. Kaikki mikä poikkeaa tästä kaavasta nähdään osoituksensa epäautenttisuudesta, opportunismista tai luokkapetturuudesta. Burnley on saanut kuulla vitsailua keskiluokkaisuudestaan aina ja jopa Ian Stuartia on syytetty epäaidosta työväenluokkaisuudesta, koska hänen yksityisyrittäjä isällään oli metallialan firma. On jotenkin lohdutonta, että brittiläisen työväenluokan piirissä keskiluokkaisuus, yrittäjyys ja itsensä sivistäminen ovat monien edelleen käyttämiä kiro- ja leimasanoja.

Etelä-Lontoon karuilla tornitaloalueilla varttuneelle Paulille vanhempien kulttuurisesta pääomasta ei ollut juuri apua, sillä katujen lait eivät sellaisesta piittaa. Äitinsä hoteissa työväenluokkainen katukulttuuri ja sosiaalisesti tiedostava keskiluokkaisuus eivät lopulta kestäneet tosielämän testiä. Kun äiti sai lopulta tarpeekseen Burnleyn veljesten väkivallan sävyttämästä rotutietoisesta skinhead-elämästä, joutui 15-vuotias Paul muuttamaan pahasti alkoholisoituneen taiteilijaisänsä luo. Jatkuvan juopottelun ja pitkien taidenäyttelymatkojen vuoksi isä oli harvoin läsnä, jonka vuoksi veljekset saivat mennä ja tulla miten lystäsivät. Tämä vain syvensi sukellusta äärioikeistolaiseen skinhead-maailmaan koulunkäynnin kustannuksella.

Paulin poliittista radikalisoitumista vahvisti muutto isän luota omilleen keväällä 1985 ja liittyminen vuodeksi kansallissosialistiseen moottoripyöräkerho Confederatesiin. Muutakin mullistavaa tapahtui, sillä saman vuoden lopulla Burnleyn pitkäaikainen toive päästä mukaan skinhead-bändiin toteutui. Hän oli veljensä kanssa treenannut kotona bändisoittoa jo vuosia aiemmin, mutta vasta kiinnitys patrioottisen Public Enemyn laulajaksi sai hänet ensi kerran kokemaan ja janoamaan esiintymisen tuomaa huumaa. Olleessaan vakuuttunut että saisi jatkaa Public Enemyssä vielä pitkään, hän alkoi tehdä yhtyeelle omia kappaleita, joista "Win or Die" päätyi vuoden 1985 No Surrender! -kokoelmalevylle. Poliittisten näkemyserojen vuoksi Burnleyn pesti Public Enemyssä jäi kuitenkin lyhytaikaiseksi. Erottaminen tuotti valtavan pettymyksen, mutta lopulta se vain lisäsi hänen päättäväisyyttään olla mukana tulevaisuudessa yhtyeessä, joka ei peittelisi maailmankatsomustaan. Tästä ajanjaksosta kertoo Burnleyn skinhead-omaelämänkerran jälkimmäinen osa.

Kaiken kaikkiaan Skinhead diaries 1980-1986 on aikalaiskuvauksena arvokas todistajalausunto myöhempien aikojen Internet-skinheadien, ska-poikien, punk-mädättäjien ja sosiologien poliittisesti korrektia narraatiota vastaan. Näiden uudelleen tulkintojen ja sepitteiden tarkoitus on myydä hyväuskoiselle suurelle yleisölle tarina etnonationalismin marginaalisuudesta liikkeessä, vaikka tosiasiassa se oli 1980-90 luvuilla skinheadien valtavirtaa. Nationalistisia skinheadeja lukuunottamatta liike on nykyään surkastunut lähinnä nettiposeeraajien, kynäniskojen, homofetisistien, piilopunkkien ja muun äärivasemmiston mikä-mikä maaksi ilman yhteyttä skinhead-liikkeen aitoon sosiokulttuuriseen taustaan, katujen todellisuuteen ja työväenluokkaiseen ruumiilliseen työhön. 

Henkilökohtaisuudestaan huolimatta kirja on ensi käden kuvaus aikakaudesta, jolloin toisen maailmansodan jälkeinen brittinuorison omaehtoinen rotutietoisuus nousi aikasemman hajanaisen paikallisuuden sijaan kansalliseksi ilmiöksi ja hämmästyttävän nopeasti myös kansainväliseksi nuorisokapinaksi. Ennen kaikkea kirja iskee äärioikean suoran kaikkien niiden naamaan, jotka ovat pyrkineet kirjoittamaan uusiksi skinheadien todellista historiaa. 

Arvio: RL

ARVIO: KANSALAISAKTIVISTIN KÄSIKIRJA (Kielletyt Kirjat, 2025)

Yhä monimutkaistuneemmaksi käyneessä teknologian ja limittäisten valtarakenteiden maailmassa moni kysyy, onko perinteinen poliittinen vaikuttaminen kansallisvaltion kautta enää mielekästä. Pessimistisen "realistin" mielestä ainoaksi vaihtoehdoksi on jäänyt ottaa pelkkä matkustajan paikka, josta seurata silmien ohi vilahtelevaa kiihtyvää kehitystä. Tällaisessa tappiomielialassa uskotaan maailmaan, jossa kukaan ei ole enää ohjaamossa, ei edes se pahantahtoinen globalistinen kabaali. 

Pessimisti voi vain käpertyä omaan pieneen elämäänsä ja toivoa, että kiihtymistilassa oleva sivilisaatiomme selviytyisi edes jotenkin mahdollisesta teknologisesta singulariteetista. Tätä näköalattomuutta ruokkii  avuttomuuden ja ulkoaohjautuvuuden tilaan ajautunut läntinen poliittinen järjestelmä, joka ei kykene kuin levittelemään käsiään itse synnyttämälleen kaoottiselle muutokselle. 

Sen sijaan optimistinen realisti katsoo kehittyneiden ihmisyhteisöjen olevan perustaltaan aina poliittisia, jonka vuoksi tekno-liberaalin järjestelmän luomat ongelmatkin voidaan ratkaista poliittisesti. Keitä nämä optimistiset realistit sitten ovat? Eivät ainakaan apurahakapinallisia, jotka ovat arvoiltaan samaa mieltä globaalin poliittisen eliitin kanssa. Siksi ainoastaan eri maiden nationalistit ja traditionalistit ovat kykeneviä haastamaan uskottavasti umpikujaan joutuneen nykyjärjestelmän poliittisen, moraalisen, taloudellisen ja kulttuurisen perustan. Suomessa kansallisradikaali vastarinta on osa samaa maailmanlaajuista rintamaa, joka taistelee globalistista keskittymistä ja siitä seuraavaa hallitsematonta kaaosta vastaan.

Muuhun Eurooppaan ja Pohjoismaihin verrattuna toisen maailmansodan jälkeinen kansallisradikalismi myöhästyi Suomessa parilla vuosikymmenellä. Sellaiseen ei yksinkertaisesti ollut tarvetta. Kylmän sodan rintamalinjojen vuoksi maamme säästyi pitkälle 1980-luvun loppuun läntisen liberalismin pahimmilta rappioilmiöiltä kuten kolmannen maailman uuskolonialistiselta maahanmuutolta. Osaltaan kansallisradikalismin vähäiseen suosioon vaikutti myös univormuihin pukeutuneiden poliittisten sketsihahmojen ilmaantuminen näyttämölle 1970-luvun lopulla.

Etnisesti homogeeninen Suomi oli aina 1990-luvun alkuun saakka yhtenäiskulttuuri, jossa kansallismielisyys oli sisäänkirjoitettu itsestäänselvyys petoksellista äärivasemmistoa lukuunottamatta. Siksi maamme omaehtoinen nationalistinen kulttuuri ja aktivismi on muihin länsimaihin verrattuna parinkymmenen vuoden takamatkalla niin hyvässä kuin pahassa. Viimeisen 35 vuoden aikana suomalainen nationalismi on joutunut oppimaan lähes kaiken itse ja vieläpä kantapään kautta mitä tulee järjestötoimintaan, katuaktivismiin, tiedottamiseen, puolueen perustamiseen, valtiovallan poliittiseen vainoon, kansalaistottelemattomuuteen, tietoturvaan ja varojen keräämiseen. 

Joku voisi sanoa, että mukaan mahtuu myös suuria onnistumisia ensiyrittämällä kuten pölhöpopulistisen Perussuomalaisten valtaaminen 2010-luvulla. On totta, että Perussuomalaisiin tuli mukaan aatteellisesti näkemyksellisiä ihmisiä, jotka pääsivät jopa kansanedustajaksi asti, tunnetuimpana esimerkikkinä Suomen Sisun puheenjohtaja Olli Immonen. 2020-luvun hallitusvastuun jälkeen on kuitenkin alkanut käydä selväksi, että Perussuomalaisilla on hyvin vähän tekemistä korruptoitunutta järjestelmää haastavan kansallisradikalismin kanssa. Jo puolueen oppositiovuosina nousi kriittikkiä, jonka mukaan Perussuomalaiset olisivat lopulta vain valeoppositio, kontrolloitu ukkosenjohdatin tyytymättömälle kansanosalle. Koska viimeiset vuodet ovat todistaneet tämän kiistämättä todeksi, kansallisradikaalia muutosta toivovan on etsittävä sitä muualta. 

Aatteellisesti väkevä ja vallankumouksellinen kansallismielinen liike löytyi Suomesta idullaan jo 1980-luvulla. Pinnalle se nousi 1990-luvun lamavuosina, koki yhteistä riemua Perussuomalaisten vaalivoitoista 2010-luvulla, mutta huomasi 2020-luvulla olevansa petetty mutta lopulta omillaan. Menestymättömyydestään ja virheistään se on saanut syyttää enimmäkseen itseään. Uutta aktivistisukupolvea tämä ei ole kuitenkaan lannistanut, vaan päin vastoin se on löytänyt uusia tervehenkisiä keinoja kasvattaa rivejään. 

Jotta nouseva sukupolvi ei sortuisi samoihin virheisiin kuin edelliset yrittäjät, tuntemattomaksi jäävä pitkän linjan aktivisti päätti kirjoittaa opaskirjan, jossa ohjeistetaan seikkaperäisesti kuinka etenkin kansallisen liikkeen johto- ja vastuuhenkilöt välttävät pahimmat sudenkuopat poliittisessa ja kulttuurisessa taistelussa.

Kielletyt Kirjat -kustantamon kautta aivan hiljattain ilmestynyt opaskirja Kansalaisaktivistin käsikirja on jatkoa viime vuonna ilmestyneelle Kansallismielisen liikkeen strategia-pamfletille. Tuore kirja on sivumäärältään (174) ja teemoiltaan huomattavasti perusteellisempi opus kuin julkisuutta saanut pamfletti, jota Sinimustan liikkeen aktiivit lukivat itsenäisyyspäivän kirjapiirissä Helsingin pääkirjasto Oodissa. Kansalaisaktivistin käsikirja on suunnattu pääasiassa omistautuneille aktivisteille ja tuleville johtajille, mutta se antaa myös hyviä käytännön vinkkejä ja herätteitä riviaktivistille, joka haluaa tiedostaa vaikkapa netin ja mobiililaitteiden tietoturvauhat. 

Kansalaisaktivistin käsikirja ottaa suoraan härkää sarvista eikä jää pohtimaan poliittisen ja kulttuurisen vaikuttamisen filosofista mielekkyyttä hajoavassa nykykulttuurissamme. Opas on tarkoitettu ennen kaikkea tekijämiehille ja -naisille, jotka eivät epäröi ja vilkuile sivuilleen, vaan haluavat edetä päättäväisesti kohti kansallista kumousta ja ylösnousemusta. 

Teoksen fokus on kaksijakoinen: se kertoo miten välttää edellisten sukupolvien virheet samalla kun se neuvoo lähes kädestä pitäen miten uusi liike rakennetaan vakaalle pohjalle. Vajaa parisataa sivua käsittävään kirjaan ei voi tietenkään mahduttaa kaikkea mitä kansallismielisen aktivistin täytyy ottaa huomioon, mutta se antaa silti oivan tiekakartan ja välineet etsiä uutta tietoa solmukohdissa. 

Allekirjoittanut oli vakuuttunut varsinkin monessa luvussa esiin tuodusta rahan merkityksestä, sen keräämisestä ja tehokkaasta käytöstä kasvavassa järjestössä. Vaikka rahasta puhuminen on enimmäkseen rahvaanomaista ja epämukavaa, se on kuitenkin käytännössä mille tahansa toteutettavalle asialle välttämätön paha. Opas nostaa oikeastaan ensimmäistä kertaa kotimaisessa kansallismielisessä kirjallisuudessa kissan pöydälle ja latelee suorat sanat aikaisempien järjestöviritelmien taloudellisesta välinpitämättömyydestä. Juuri rahattomuus on ollut kansallisen liikeen Akilleen kantapää ja siksi onkin hyvä, että  Kansalaisaktivistin käsikirja antaa sille tarvitsemansa huomion. Väitän, että kun tämä ongelma tiedostetaan ja ratkaistaan, tie on auki vaikka mihin.

Teemoitetussa oppaassa käydään läpi nousevan poliittisen järjestön ja kansallismielisen vastakulttuurin keskeisimmät ongelmat ja pullonkaulat. Luupin alle pääsevät mm. katuaktivismi, tapahtumien järjestäminen, järjestön pyörittäminen, tietoturva, sananvapauden laillisuuskysymykset, omaehtoinen  kulttuurituotanto, mediavaikuttamisen eri muodot  ja johtajuuden vaatimukset. 

Lisäksi kirjassa huomiodaan skaalaaminen eli se millaisia ongelmia kohdataan kun jokin asia toteutetaan esimerkiksi kymmenen kertaa suuremmassa mittakaavassa. Vaikka paikallisjärjestö ja koko Suomen kattava organisaatio ovat toimintaidealtaan periaatteessa samanlaisia, suuren organisaation kokoluokka synnyttää aivan uusia ongelmia ja pullonkauloja, jotka pienemmältä orgaanilta puuttuvat. Siksi valtakunnallisen järjestön vetäjältä vaaditaan todella paljon, mutta opas neuvoo myös siinä, kuinka johtaja voi delegoida kuormittavia  ja rutiininomaisia tehtäviä muille. Tämä on vain eräs esimerkki oppaan ratkaisukeskeisestä tavasta käsitellä asioita. Samalla perusteellisuudella kirjassa neuvotaan miten toimia kun yksilö tai järjestö joutuu poliittisen vakaumuksen vuoksi ongelmiin virkavallan kanssa tai miten menetellä liikkeen sisällä vaikuttavien mainehaittaa tuottavien originellien kanssa.

Lukijan kannalta kirjan hienoimpia oivalluksia on koota joka luvun päätteeksi keskeisimmät kohdat laatikkoon eräänlaisiksi muistisäännöiksi. Laatikosta löytyvät ne nyrkkisäännöt ja neuvot, jotka täytyy vähintään ottaa huomioon kun toimitaan kansallisradikaalissa liikeessä. 

Opaskirjat ovat harvoin viihdyttävää luettavaa, sillä niiden ensisijainen tarkoitus on tarjota täsmällistä informaatiota ja ratkaisumalleja käsiteltävistä asioista. Kansalaisaktivistin käsikirjan aihepiiri on suomalaisten säilymisen kannalta tietenkin kuolemanvakava, mutta kirjoittajan ajoittain pilkahteleva huumori ja huvittavat kielikuvat viestivät siitä, ettei edes aatteellisesti terästäytyneen kansallismielisyyden pidä merkitä körttiläistä totisuutta. Tämä on tietenkin maku- ja tyylikysymys, vaikka tiedän, että liikeessä on myös aktiiveja, jotka vaativat tiukkaa asiallisuutta kaikissa asioissa, myös kansallismielisissä oppaissa. Kirjoittajan piristävät letkautukset ovat kuitenkin sen verran harvassa, että ne tuskin häiritsevät edes puritaanin lukijan keskittymistä. 

Joka tapauksessa tärkeintä on kirjan tarjoama asiapitoinen tieto, jota ei ole maassamme aiemmin koottu samojen kansien väliin. Kirjan nostamat teemat ja ongelmaratkaisut tulevat varmasti osaltaan vaikuttamaan lähitulevaisuudessa siihen, kuinka julkisen mielipiteen Overtonin ikkuna tulee siirtymään kansallisradikaalimpaan suuntaan.

Teksti: RL

Telegramin musiikkikanava MUSTA PILSU – Aikamme soundtrack!

 

Viestipalvelin Telegrammissa on toiminut vastarintamusiikkiin keskittyvä musiikkikanava MUSTA PILSU jo noin vuoden verran. Lähes päivittäin kymmenillä uusilla kappaleilla päivittyvä kanava sisältää jo nyt usemman tuhannen kappaleen ja musavideon, joita ei löydy esimerkiksi YouTubesta ja Spotifystä.

Musiikkityylien skaala MP:llä on valtava, mikä takaa sen, että jokainen kansallisradikaali löytää varmasti mieleistään kuultavaa. Kanavalta löytyvät ainakin seuraavat musiikkigenret: RAC, Neofolk, NSBM, Hatecore, Parody, NS Rap, Faschwave, Conscious, Dungeon synth, Power Electronics, Indie, Acoustic, Noise, Schlager, Punk, Ballad, Occult Rock, Viking Rock, Folk Metal, Industrial, Soft Rock, Neo-classical, Country, Poetry. Lisäksi musiikkivideoille löytyy oma osastonsa. 

Ei muuta kun kanava tilaukseen ja kuuntelemaan aikamme kapinallista soundtrackia, joka soi paskaliberaalin globaalin järjestelmän sortumisen tahtiin! 

MAINOS: Goatmoon, Vapaudenristi, Ehre 9.8.2025