Jocke Karlsson 1971-2025

Tällä viikolla saatiin kuulla suru-uutinen Ruotsista: maan vastarintamusiikin keskeinen hahmo Jocke Karlsson oli menehtynyt sairaskohtaukseen vain 54-vuotiaana. 

Eskilstunasta kotoisin ollut Karlsson aloitti musiikillisen uransa jo 1980-luvun lopulla soittamalla Pro Patria -nimisessä orkesterissa. Bändi teki kaksi albumia ja lämppäsi mm. Skrewdriveria Tukholmassa 1989. 

Tunnettavuutta hän alkoi saada 1990-luvun alussa perustamansa Pluton Svean myötä. Suomessakin pari kertaa vierailleen yhtyeen lisäksi hän julkaisi 1990-luvun lopulla sooloalbumin ja perusti psychobilly bändin Pitbullfarm. 

Pluton Svean hajottua lopullisesti 2000-luvun alussa Karlssonilla kesti vuosia ennen kuin hän palasi RAC:n pariin. 2010-luvun puolivälissä hän johti vihdoin uutta RAC bändiä, nyt nimellä Code 291. Yhtye soitti myös Suomessa kesällä 2018 Mistreatin 30-vuotisbileissä. Samoihin aikoihin hän liittyi legendaarisen brittiläisen skinhead-bändin Brutal Attackin kitaristiksi. Sen riveissä hän oli mukana vuonna 2021 ilmestyneellä albumilla 40 Years Of Love & Hate (The Spirit Of 21).

2020-luvulla Karlsson innostui country-musiikista ja julkaisi kaksi sooloalbumia (2024 ja 2025) artistinimellä Jock McBastard. Viime vuonna hän kokosi uudelleen myös pitkäaikaisen projektinsa Pitbullfarm julkaisemalla albumin Back In Bu$ine$$. Vain pari viikkoa ennen kuolemaansa Pitbullfarm teki Etelä-Amerikan kiertueen ja julkaisi albumin What The Fuck Is Billy?

Vaikka Karlssonin rajut elämäntavat tunnettiin, hänen lähtönsä tuli silti kaikille yllätyksenä. Kaiken kaikkiaan Jocke Karlssonin elämä jäi selvästi plussan puolelle, varsinkin kun hänen musiikkinsa jatkaa vielä pitkään omaa elämäänsä.

Lopuksi vielä näkemys Jocken merkittävimmän bändin  Pluton Svean musiikista. Veriyhteyden paperisessa lehdessä nro 2 (2024) arviotiin yhtyeen viimeiseksi jäänyt albumi Rocket 88.

Pluton Svea: Rocket 88 (Midgård, 2023)

Jösses, tämähän svengaa kuin hirvi! Moni saattoi ihmetellä, miksi Veriyhteyden verkkosivujen vuoden 2023 Top 10 -listan ykkönen oli rock-a-billy levyn tehnyt Pluton Svea, mutta levyn kuulleille asiassa ei ole mitään kummallista. Sen verran kovasta musiikillis-poliittisesta täysosumasta on kyse. 

Rock-a-billy on 1950-luvulta lähtien ollut selkeästi vain valkoisten soittamaa musiikkia valkoisille nuorille. Suomessakin vaikuttanut 1970- ja 80-luvun taitteen billy-revival korosti etelävaltion lippuineen (mm. Teddy & The Tigersin kolmas albumi South’s gonna rise again) valkoista arvokonservatiivista identiteettiä vastavetona hallitsevan kulttuuriväen suosimalle vasemmistolaiselle punkille. 1980-luvun lopulla rock-a-billy politisoitui 1960-luvun outlaw country-artisti Johnny Rebelin innoittamassa hengessä, kun Skrewdriverin Ian Stuart perusti white power rock-a-billyä soittaneen The Klansmen-orkesterin. Näitä Stuartin avaamia polkuja tallaa myös Pluton Svea uusimmallaan.

Jocke Karlsson ei ole ensimmäistä kertaa veivaamassa rock-a-billyn tyylistä tavaraa, sillä Pluton Svean ensimmäisen vaiheen hajoamisen jälkeen hän perusti 2000-luvun alussa Pitbullfarm -nimisen orkan, jonka tyylinä oli psychobilly. Uudelleen kootun Pluton Svean paluulevy Rocket 88 on kuitenkin huomattavasti lähempänä vanhan ajan rock-a-billyä kuin Pitbullfarm, mikä tekee musiikista ainakin omissa korvissani hyvässä mielessä viihdyttävämpää. Mikäli Stuart olisi saanut elää, voisivat The Klansmenin levyt kuulostaa jalostuneessa muodossaan tältä. Studiotyöskentelyyn ollaan satsattu täysillä ja Svea mamman pojat soittavat tyylikkään tarkasti yhteen.

Letkeästi svengaavan musiikin lisäksi levyn tekee loistavaksi biisit, joiden tarttuvuus jaksaa hämmästyttää joka kuuntelukerralla. Kaiken kruunaa nokkelan poliittiset lyriikat, jotka sopivat luontevasti biisien ilottelevaan meininkiin. Kahdestatoista kappaleesta kaksi lauletaan englanniksi, ihmisoikeutta roturutsaan kritisoiva menopala ”Segregation” ja Rudolf Hessille omistettu country & western balladi ”One way (to Valhalla)”. Lopussa kuullaan myös pari vanhaa Pluton Svean klassikkoa fjongaavilla rock-a-billy sovituksilla (”Nu drar SA ut” ja ”Stöveltramp”). Silti positiivisesti hämmästyttävintä tavaraa tarjoavat täysin uudet biisit ”Fosterland”, ”Förräddare”, ”Vi står troget kvar” ja ”Dömda att dö”. Tässäpä vanhojen herrojen levy, joka uppoaa moneen kuuntelutilanteeseen, olipa sitten liikkeellä autolla tai vetämässä pohjia hyvässä seurassa.

Arvio: RL

Kaarna: Kultataivaat, hopeaveet, unet helmiäistä (Anima Arctica, 2022)

Suomalaisuus ei ole vuoden 1917 perua tai edes osa Ruotsin pitkää historiaa, vaan sen muodostumista pitää etsiä kauempaa menneisyydestä. Tällöin on syytä puhua pysyvästä arkkityyppisestä suomalaisuudesta, joka ei ole vain yhteistä historiaa ja jaettua verenperintöä, vaan se ilmenee myös syvään juurtuneina kulttuurisina tapoina elää ja olla maantieteellisen Suomen kamaralla. 

Ikiaikaisen suomalaisuuden alkulähteille päästiin vielä suoraan käsiksi 1900-luvun alun Itä-Karjalassa, mutta sen jälkeen se on kaikunut lähinnä vain kerätyssä kansanperinteessä. Tai näin ainakin yleisesti luullaan, sillä alkuperäistä suomalaisuutta ei enää uskota tavoitettavan kulttuurissa, jonka päällä lepää raskas kuona modernia länsimaista massakulttuuria.

Silti iättömään veren äänen kutsuun voidaan vielä vastata, jos välittäjänä toimivalla tietäjällä on taito kanavoida kollektiivista alitajuntaamme taiteen, erityisesti musiikin kautta. Kuopion suunnalla vaikuttava Kaarna Kettunen on siitä harvinainen taiteilija, että hän kykenee omintakeisella musiikillaan tavoittamaan vielä  hiilloksena hehkuvan alkusuomalaisuuden. 

Kaarnan taiteessa ei ole kyse kanteleella soitetusta kalevalaisesta pastissista, vaan musiikista, jossa moderni elektronis-teollinen äänimaisema yhdistyy yllättävän saumattomasti kansanperinteestä tuttuun soitantaan ja laulantaan. Vuodesta 2019 vuoteen 2022 Kaarna julkaisi neljä eri tyylistä albumia post-industrialia, joissa kaikista välittyy voimakas suomalainen Dasein. 

Vuoden 2019 debyyttialbumi Comitatus Savolaxiae oli vielä black metallista ponnistavaa primitiivistä dungeon syntikkaa yhdistettynä martial industrialin militaariin poljentoon. Jo seuraavalla levyllä Tutkielma magnetismista, kivusta ja valtiosta (2020) musiikillinen kartta levittäytyi elektronisen musiikin vähemmän käydyille alueille, jossa kuljettiin pitkin elektro-ambientin, uusklassisen ja martial industrialin hämäriä polkuja. Temaattisesti levyllä hypättiin suoraan lähihistoriamme kipupisteisiin ja vaihtoehtohistoriaan. Hurmeisten kenttien sotaisten kuvausten kliimaksina ilmestyi 2021 Kaarnan kolmas suuri työ, Väkipyssyvärssyjä ja kulkutautitarinoista (2021), jota voi pitää sarjan mahtipontisimpana teoksena, jossa melskaavaa martial industrial kuuluu väkevänä. 

Siinä missä kolmas albumi kokoaa Kaarnan musiikillisen ja temaattisen kaaren yhteen, projektin toistaiseksi viimeisin kokopitkä Kultataivaat, hopeaveet, unet helmiäistä kääntyy pois materiaalisen maailman murheista kohti ambient-tyylistä unimaailmaa ja ihmisen sisäistä olemisen pohdintaa. Toisaalta levyssä kuuluu edelleen vahvana harmonisen muodon rikkovat industrial vaikutteet, jota ilmentävät säksättävät, aaltoilevat ja pulputtavat syntikkaäänet. 

Jos ei musiikki päästä helpolla, ei sitä tee myöskään sanoitukset. Omien kryptisten tekstiensä lisäksi Kaarna on löytänyt levyn kahteen esitykseen suomalaisen metafyysisen ahdistuksen mestarillisten tulkkien Eino Leinon ja Uuno Kailaan runoelmaa. 2000-luvun suomalais-kansallisessa vaihtoehtomusiikissa varsinkaan Leinoon tukeutuminen ei ole ollut vierasta, muuan muassa folkmetal-yhtye Stormheit julkaisi 2011 kokonaisen albumin, jonka innoittajana oli runo "Tarina suuresta tammesta". 

Kalevalaisella lyyrisellä poljennolla kulkeva raukea avausraita "Pilvien jylinä" on hyvin kaarnamainen keitos eri musiikillisia elementtejä: esitystä rytmittää hidas martial poljento, mutta päällimäisenä leijailevan ambient-tunnelman luo hienovaraisesti käytetty syntikka. Arkaaista kierrettä kappaleeseen tuo puolestaan kantele, jota käyteään levyllä turhankin säästeliäästi. Atmosfäärisessä folkissa kanteletta on käyttänyt aiemmin 2000-luvulla ansiokkaasti duo nimeltä Nest, mutta sen jälkeen sitä on kuultu harvakseltaan kotimaisessa neofolkissa. 

Puhtaan instrumentaalinen lyhyt välinäytös "Siniuni" voisi olla suoraan jostain vanhasta 1950-luvun Suomi-filmistä. Tenorinokkahuilun säestämä tunnelmapala tuo ensimmäisenä mieleen elokuvan Pessi ja Illusia (1954) taikametsäkohtausten keijukaismaisen balettimusiikin. Samaa taianomaista tunnelmaa virittää levyn loppupuolen instrumentaali "Tuulenpesä".

"Vaskimies ja punainen kirves" on levyn ainoa kappale, joka muistuttaa aikaisempien levyjen uhmakkaasti takovaa martial industrial soundia. Siinä voi aistia ripauksen Der Blutharschin vaikutusta, vaikka muutoin esitys on ehtaa eksentristä Kaarnaa erikoisine rytmin ja tunnelman vaihdoksineen. Tässä teoksessa Kaarna tuo esiin myös äänirekisterinsä laajuudeen, sillä kaikissa muissa esityksissä kuultava miehekkään pehmeä laulanta vaihtuu nopeasti karskiksi sotapäällikön ärjynnäksi. Ajoittain vimmaiseksi piiskaukseksi yltyvä teos rakentuu voimallisen runoelman varaan, jossa Kaarnan uusvanha loitsuaminen vie kuulijan samalla tuttuun mutta toisaalta hyvin kaukaiseen suomalaisuuteen: 

Tammen katkoja,

Laipion iäisen tahraaja

Laske hehkuterä,

Laske inha loppumääräsi

: Tunne tosi voima maan

: Tunne oikea väki

: Luikerra ulos takaisin

: Sysiavaruuksien koloihin

Tehty turhat tuimuuet,

Katkottu elon putket

Siellä komein kortemme makaa,

Katto valoisa, maa voimaton

: Tunne tosi voima maan

: Kun kiroan sut kasvoilles mutaan

: Niskas' kantapäällä leimaan

: Vien hengen taidottomalta

: : Häiväis' kadon, ilman sadon : :

: : Maan se valtaa, tulel' polttaa : :

: : Sodan sadon, kyynelpadon : :

: : Verel' ryytii, veellä pyyhkii : :

: : Kirveen terän, huokos' erän : :

: : Kvartsil' murtaa, kättä turtaa : :

: : Valheen parren, löysän varren : :

: : Sanal katkon, aikeen ratkon : :

Turhan lyhyeksi jäävässä elektronisessa tuokiokuvassa "Puro kiven alla" voi kuulla vielä alkuaikojen dungeon synth kaikuja. Teos on oiva esimerkki siitä, kuinka "luonnottomalla" elektronisella musiikilla voidaan kuvata koskettavasti luontomystiikkaa.

Eino Leinon runoon perustuva eteerinen laulu "Vene venhettä vie" voisi olla tunnelmaltaan tänä vuonna ilmestyneeltä Pyhä Kuoleman kanssa tehdyltä yhteisalbumilta Magneettinen Pohjoinen. Englantilaisen Coil-yhtyeen tyyliseen unimaailmaan kuljettavan ambient-teoksen lyriikat ilmaisevat harvinaisen hienolla tavalla kulttuuripessimismiin kiedotun syklisen aikakäsityksen, ikuisen paluun, kaiken toistuvuuden ja lopulta kaiken turhuuden. Leinon pitkän runon jälkipuolella kerrotaan:

Virta venhettä vie

Mihin päättyvi tie

Ei tiedä sitä ihmisistä kenkään

Meri, taivas ja maa

Kaikki kaik' katoaa

Kuinka säilyisi sielu ihmisenkään

Mut' unessa niin armas on ajatella noin

Viel' kerran kevät saapuu ja koittaa uusi koi

Ja huomentuulet tuntureilta henkää

Vaiko valhetta lie

Virta venhettä vie

Mä luulen, kerran maailma herää

Susi lammast' ei syö

Veli ei veljeä lyö

Eikä miesi tahko tapparan terää

Mut kaikki kauniit aatteet mi' täällä aatellaan

Ne silloin täyttyy töiksi ja peittävät maan

Siis ihanteita ihminen kerää

Vaiko valhetta lie

Levyn päättävä lähes 12-minuuttinen utuinen äänikollaasi "Unien maat" on pelottavan maaginen kuvaus pikkupojan eksymisestä metsään, jossa näyttää vaanivan vihamieliset voimat. Laulu perustuu vain 32-vuotiaana menehtyneen arkkityyppisen runoilija Uuno Kailaan (1901-1933) tekstiin. Kanteletta ja ambient-soundia yhdistävä teos nostaa jo lyriikallaan niskavillat pystyyn tuoden mieleen Kauko Röyhkän kenties mystisimmän kappaleen "Nivelet". Musiikillisesti "Unien maat" on jo itsessään maagista äänimaalailua, mikä tekee teoksesta erityisen latautuneen kuuntelukokemuksen.  

Omapäisesti genre-rajoja ylittävän ja rikkovan Kaarnan musiikkia on vaikea pukea sanoiksi, koska se liikkuu selvästikin todellisuuden ja transsendenssin rajapinalla - siitä mistä ei voi puhua on vaiettava. Sitä voi toki yrittää selittää kuten tässä arviossa, mutta ehkä sittenkin parasta on vain heittäytyä sen ääniaaltojen vietäväksi.

On oikeastaan hyvä ettei 1980- ja 90-luvuilla tehty käytännössä lainkaan kotimaista neofolkia ja martial industrialia, sillä se olisi todennäköisesti vain toistanut brittiläistä traditiota. Nyt sille on kypsynyt oma uniikki äänensä, jossa Kaarna edustaa ehkäpä sitä kaikkein syvintä mytologista suomalaispäätyä. 

Näennäisestä yksinkertaisuudestaan huolimatta Kaarnan musiikki ei ole helppoa, vaan se vaatii nykyihmiseltä hiljentymistä ja keskittymistä. Se on monelle vaikeaa, koska siitä puuttuu pop-musiikkiin kuuluvat helppotajuiset rakenteet ja nopeasti sulavat melodiset karkit. Länsimaisen massahapatuksen sijaan Kaarnan tarjoama musiikillinen pettuleipä ravitsee nääntymässä olevaa ur-suomalaista henkeä. Vaikeasta pureskeltavuudesta huolimatta se on kuulijalle aina palkitsevampaa kuin aikamme pop-viihde tai rockin "vaihtoehtogenret", sillä vain harvat kykevät Kaarnan tapaan tarjoamaan äänimatkan isi-isiemme alkusijoille. 

Arvio: RL

MAINOS: Uuden OTSOLAN avajaiset la 15.11.2025

 

Sudentaival: Rain of Ruin: The Return of Our Glory (D88, 2025)

Vuonna 2017 perustettu Sudentaival kuuluu siihen harvalukuisten suomalaisten black metal bändien joukkoon, jossa liputetaan avoimesti kansallissosialismin nimeen. On sitten eri asia lasketaanko yhtye nsbm:ksi, sillä siihen vaikuttavat muutkin asiat kuin aate – ennen kaikkea se, identifioituuko bändi itse sellaiseksi. Joka tapauksessa koko 2020-luvun Sudentaivalta julkaisseen D88 Recordsin viimeisin tuotos Rain of Ruin: The Return of Our Glory on poliittisuudessaan varsin suorasukaista NS-aatteen julistamista.

Mistään uudesta albumista ei kuitenkaan ole kyse, vaan cd on koottu kahdesta aiemmin julkaisemattomasta EP:stä. Kappaleista on tosin julkaistu viime vuonna pieni kasettipainos, mutta vasta D88:n ansiosta kokonaisuudesta on painettu kunnon virallinen cd kaikkien kuultavaksi. 

Neljä ensimmäistä esitystä muodostava Rain of Ruin EP (2021) erottuu selkeällä soundimaailmallaan yhtyeen muusta tuotannosta. Tunnelmallisesti syntikoilla, lead-kitaralla ja tukevalla rumpujunttauksella alkava "Those who deserved..." etenee karskiksi Sudentaival-vedoksi aina laulajan tuskaista rääkymistä myöten, mutta kuitenkaan puurouttamatta kokonaissoundia. Toisin kun nsbm-genressä monesti, kryptisen niminen esitys "With eyes ablaze for honour" ei kätke sanomaansa rivien väliin, vaan julistaa pidäkkeettä voittoisaa valkoista valtaa. 

Nimibiisi "Rain of Ruin" alkaa puolestaan tympeällä punk-rumpukompilla, mutta rytmin vaihdos takovaan basariin antaa kappaleelle aivan uuden draivin ja suunnan. Sen jälkeen esitys aukenee hienosti kiihtyväksi black metal rutistuksesi, jossa lead-kitran melodian kuljettelulla ja yllättävillä ampiaisen pistoa muistuttavilla hyökkäävillä sooloilla laulu saa rakenteen, jota kestää kuunnella monta kertaa. Lisäksi biisin keskiosan Stuka-pommittajien äänet ja ambient tunnelmointi tekevät teoksesta niin moniosaisen, että sellaista tavataan lähinnä progressiivisessa rockissa. EP:n päättävä "Gas chamber" on Burzumin dungeon synth -hengessä tehty instrumentaali, joskin teoksessa kyetään ottaamaan laitteista enemmän irti mitä Varg sai vankilan vaatimattomasta syntetisaattorista.

Bändin varhaisiin äänityksiin kuuluva The Return of Our Glory (2018) EP muistuttaa tyyliltään kakkoslevyn Harbringer (2020) tympeän liejuista mustaa metallia, mutta hieman melodisemmalla otteella. Raivoisa nimibiisi on varsin puhdasoppista toisen sukupolven mustaa metallia, mutta soundissa on paljon myös omaa kuten tyylikkäästi lisätyt syntikat. Oma suosikkini on "Panzers", jonka surumielinen juhlavuus ja persoonallinen kitaratyöskentely tekee esityksestä nostattavaa kuunneltavaa. Levyn päättävä "Praised be..." on nopeasti paiskottu bm-purkaus asiaankuuluvine hidastuksineen. Ei levyn parasta antia, mutta hyvää ruisleipää.

Julkaisemattomista biiseistä koottua levyä pidetään yleensä välityönä, mutta Sudentaipaleen kohdalla tämä ei pidä paikkaansa. Nyt on löydetty materiaalia, joka kuuluu ehdottomasti bändin parhaan tuotannon joukkoon. Lisämaininnan levy saa kannestaan, jossa on selvästi mukana pilkettä silmäkulmassa.

Arvio: RL

MAINOS: Iron Shadows festivaali, Oulu, 1.11.2025

 

MISTREAT: South East Warrior 7" single & CD (OPOS, 2025)

 

Vanhemman polven aktivistit ovat viime vuosina saaneet kokea, kuinka arvaamattomasti kohtalo on vienyt elinvoimaisimpiakin veljiä rajan taakse, viimeisimpänä helsinkiläisen pitkän linjan nationalistin Kim Lindblomin (1969-2025). Mistreat on tehnyt aiemmin yksittäisiä muistobiisejä kaatuneille sotureille, mutta vasta nyt tuli aika tehdä single, jossa on muistolaulut kahdelle lyhyen ajan sisällä menehtyneelle aateveljelle. 

A-puolen esitys "To friend from Middle Earth" on viimeinen voitelu Suomessakin pitkään asuneelle uusiseelantilaiselle RAC-muusikko ja skinhead-aktivisti Paulille. Klassiseen Mistreat-tyyliin sovitettu keinuva voimaballadi kertoo miehestä, joka kaikista vastoinkäymisistään ja pitkästä sairastelustaan huolimatta otti kuoleman vastaan kuin kaiken nähnyt soturi. Kun laulaja Muke näki Paulin viimeistä kertaa sairaalan vuoteella, tämä totesi stoalaisen tyynesti: "Se on mitä se on, enkä voi tehdä asialle mitään, olen nyt pelkkä luuranko, mutta arvostan että tulit vielä katsomaan minua". 

Paul oli Mistreatille erityisen läheinen, sillä hän kuului aikoinaan bändin kokoonpanoon. Rumpuja hän paukutteli myös walesilaisessa Celtic Warriorissa ja englantilaisessa Section 88:ssä, jonka riveissä hän oli tekemässä bändin ensilevyä. Lisäksi hänellä oli uusseelantilainen RAC-metal projektinsa Xenophobe, joka julkaisi albumin (2009) ja kaksi EP:tä. 

Kuolema on arvaamaton peluri, eikä kukaan ole riippumaton luonnon säätelemästä arpapelistä. Sen sai kokea skarppina tunnettu Paul, joka kaikesta urheilullisuudestaan ja elämänilostaan huolimatta sairastui liian nuorena syöpään, taisteli sitä vastaan, mutta hävisi lopulta kamppailun. Vaikka Paul ei päässyt vaikeuksien värittämällä taipaleellaan helpolla, hän oli elävä esimerkki siitä, kuinka kesken jäänyt elämä voi olla silti merkityksellinen. Mistreatin melodinen rockballadi muistuttaa meitä siitä, että se joka antaa yhteisölle enemmän kuin itselleen, muistetaan myös kuoleman jälkeen.

Vielä nuorempana kuin Paul tästä murheenlaaksosta poistui sairaskohtauksen seurauksena Lappeenrannasta kotoisin ollut nahkapää, joka oli tuttu kaikille Mistreatin jäsenille. Valkoisena aktivistina hän oli tunnettu hahmo sekä skinhead yhteisössä että kansallisradikaalien toimijoiden parissa. B-puolen nopea Mistreat-rockeri "South East Warrior" kuvaa hyvin veljeä, joka eli lyhyen mutta intensiivisen elämän noudattaen Mussolinin diktaattia "mieluummin päivä leijonana kuin tuhat vuotta lampaana". Ennen kaikkea hän oli yksi meistä, mies, joka ei alistunut poliittisesti korrektin järjestelmän mielivallalle mutta hoiti silti kunnialla velvollisuutensa, mies, joka oli uskollinen aatteelleen loppuun asti, aivan kuten Mistreat laulaa kappaleen lopussa:

Now your life is through, 

you'll be remembered as a friend who stayed true

He never pleased anyone, never bowed to rules

Kept his head up high, played with his own tools

Walked his own path, wild and free

Did whatever he wanted, was one he dared to be

Took care of his family, was friendly with the booze

For needless things, he never blew his fuse

Arvio: RL

Pyhä Kuolema & Kaarna: Magneettinen Pohjoinen LP (Anima Arctica, 2025)

Puhtaasti musiikillisilla ansioillaan Magneettinen Pohjoinen on levy, jota pääkaupungin hipsteröivät toimittajat ylistäisivät epäröimättä omaperäisestä ilmaisusta ja arvoituksellisesta runollisuudesta. Jopa vanhan kaartin Ylen musiikkitoimittaja Pekka Laine saattaisi soittaa sunnuntaikrapulaisille Pyhä Kuolemaa sanoen sen edustavan uutta myyttistä metsäsuomalaista folk-rockia. Tämä olisi täysin mahdollista, mutta ei kuitenkaan tässä maailmassa, joka tuo mieleen 1970-luvun vasemmistolaisen kulttuurihegemonian ja poliittisesti poteroituneet rintamalinjat. Kulttuurielämän ideologisesti korrekteille toimittajille Magneettinen Pohjoinen albumin musiikillisella vetovoimalla ei ole juuri mitään painoarvoa, koska sen mielenmaiseman koordinaatit ovat liian kaukana hyväkkäiden puskemasta "edistyksellisyydestä".

Toisin kuin fasisteja kaikkialla näkevät päivystävät desantit saattavat uskotella, uppiniskaista suomalaisuutta lukuunottamatta levyn kumpikaan esiintyjä ei julista musiikissaan poliittista sanomaa. Kiusalliseksi "ongelmaksi" muodostuukin heidän epäkorrektit ulostulonsa muualla ja kontaktinsa kansallisradikaaleihin toimijoihin. Nämä aihetodisteet ovat valtamedian portinvartijoiden mielestä niin raskauttavia, että Pyhä Kuoleman ja Kaarnan musiikille pitää asettaa julkisuudessa ehdoton kuuntelukielto, Zuhörverbot. Poissa näkyvistä ja poissa mielestä on tuttu strategia, jolla marginalisoidaan kaikki vallitsevan agendan raameihin sopimaton kulttuuri ja taide. Vaikka siat eivät helmien päälle ymmärräkään, on silti sääli, että näin hieno albumi sivuutetaan maamme popmusiikkijournalismissa vain musiikkiin liittymättömien poliittisten kytkösten vuoksi. 

Tietysti levyn julkaisijalla on jo pitkään ollut tiedossa valtamedian nuiva asenne "vääränlaiseen" erikoismusiikkiin, joten tarvetta suuriin painoksiin ei ole ollut. Ne onnekkaat, jotka ovat ehtineet hankkia 200 kappaleen LP-painoksena ilmestyneen Magneettisen Pohjoisen, voivat kiittää vain nopeuttaan, ennakkoluulottomuuttaan ja ennen kaikkea hyvää makuaan. Ainakaan tällä hetkellä eksklusiivinen julkaisu ei ole saatavana missään muussa muodossa kuin vinyylinä, jopa imuroitavan piraattiversion löytyminen verkosta näyttää olevan kiven takana (tosin muutamia raitoja voi kuunnella Telegramin ultraradikaalilta Musta Pilsu -kanavalta). Joidenkin ihmettelemä normaalia suolaisempi levyn hinta selittyy yksinkertaisesti sillä, että julkaisun ostamisella tuetaan uuden suomalaisen Neofolk-musiikkiin keskittyvän Aave-Suomen Laulu -yhdistyksen toimintaa.

Edellisellä kokopitkällä orkesterimuotoon vakiintunut Mikko Pöyhösen Pyhä Kuolema esittää levyllä neljä uutta numeroa, jotka kaikki voisivat olla temaattisesta erikoisuudestaan huolimatta radiohittejä. Kun vaikutetaan suomalaisen sielunmaiseman herkkiin kohtiin, silloin käy hieman vinompikin esitystyyli ja omituisilta kuulostavat lyriikat, tunnettuna esimerkkinä Tuomari Nurmion alkupään tuotannon hitti "Punainen planeetta". Vaikka kotimaan listojamme hallitsevat Haloo Helsingin kaltaiset hengettömän banaalit ja teennäiset poseeraajat, se ei tarkoita, etteikö suuri yleisö voisi edelleen aistia jotain aidosti koskettavaa, jos sille annettaisiin siihen vain mahdollisuus. Vielä tällä hetkellä Pyhä Kuolema on ulkoisen paineen vuoksi marginaalissa, mutta sen murtautuminen suuremman yleisön tietoisuuteen ei ole enää kiinni ainakaan musiikin vetovoiman puutteesta. Ennen pitkää yhtyeen musiikkia leimaava pohjoinen ajatus saavuttaa magneetin lailla sille kuuluvan yleisön koko potentiaalin.

Mikä tekee Pöyhösen ryhmästä sitten niin vetoavan jopa satunnaiselle Radio Suomen kuulijalle? Nykymuotoinen Pyhä Kuolema osaa kepeällä mutta eri nyansseilla rikastetulla bändisoitollaan sitoa melodiset kappaleensa lyriikoihin, jotka kaikessa outoudessaan puhuttelevat kuulijaa myyttisellä tasolla. Ennen kaikkea Pöyhönen  leikittelee  suomen kielellä tavalla, joka hakee vertaistaan maamme vaihtoehto-rockissa. Eurooppalaisia mytologioita hyödyntyvässä runollisessa lyriikassaan Pöyhönen muistuttaa ehkä eniten CMX:n A. W. Yrjänää, mutta ilman tämän itsetietoisen pompöösiä taiteellisuutta ja omaan napaan tuijottelua. Lisäksi Pöyhösen lyriikoissa on mukana ripaus mustaa huumoria ja omaan viiteryhmään liittyvää itseironiaa, joka kuuluu parhaiten hänen tuoreessa esikoisrunokokoelmassaan Köyden puute (Kiuas Kustannus, 2025). Erilaiset kulttuuriset ja esoteeriset viittaukset ovat Pöyhösen ominta alaa ja ne aukeavat yleensä vain niille, jotka ovat viihtyneet syvässä päädyssä jo pitemmän aikaa. Silti kuulijan ei tarvitse olla tietoinen lyriikoiden eri tasoista ja viitteistä, vaan musiikin ja tekstien virtaan voi antautua sulavasti sen kummemmin niitä analysoimatta.

Levyn nimenä ja teemana kulkeva Magneettinen Pohjoinen kuullaan samanimisenä avausraitana, jonka Pyhä Kuolema vetää reippaasti rullaavana neofolk-rockina. Kappaletta säestävä akustinen ja puoliakustinen kitara tekevät laulusta lennokkaan esityksen, jossa on silti yllättävän paljon rocksärmää, eikä vähiten Pöyhösen kiihkeän tulkinnan vuoksi. Biisi ei ole rakennettu pelkästään tarttuvan kertosäkeen varaan, vaan teoksessa on eri osia ja hiljennyksiä, joissa kuullaan myös elektronisia soundeja. Kokonaisuutena "Magneettinen Pohjoinen" on bändin uralla selkeästi rockmaisin esitys, joskin vaihtoehtomusiikin soundimaailmalla vahvasti maustettuna.

Seuraavaksi kuultava "Initiaatio ja kuva miehestä" on jo sitten klassista Pyhä Kuolemaa: mollissa soivaa, verkkaisesti keinuvaa balladinomaista neofolkia. Kuten levyn muissakin biiseissä sävellystyöhön ollaan keskitytty tosissaan, mikä saa kuulijan hyräilemään melodiaa jo ensikuulemalla. Mustaa aurinkoa, loitsuja, suurta työtä ja tarujen Eurooppaa viljelevä runomaailma luo välähdyksen initiaatiosta vanhan ja uuden maailman välitilassa. Tietystä kulmasta katsottuna runoelma välittää tunteen sekavasta ajastamme, josta vain vihkiytyneet osaavat kulkea eteenpäin.

Lyriikaltaan väkevän loitsun muotoon puettu "Klassinen venesektio" alkaa hitaasti mutta paisuu nopeasti hypnoottiseksi messuamiseksi, jossa alkaa nousta jo transsimaisia viboja. Muihin esityksiin verrattuna kappale ammentaa selvästi eniten post-punkista aina heliseviä kitaroita, mouruavia bassolinjoja ja rytmiikkaa myöten. Silti äänimaisema ei ole repivän arty-farty vaan synkkyydestään huolimatta harmoninen, joskin sen verran epätavanomainen, että se vaatii Radio Suomen kuulijalta muutamia kuuntelukertoja ennen kuin biisin juju alkaa valjeta. 

Päättävä raita "Aikamerkit ja nollapisteet" on musiikilliselta ilmaisultaan levyn tarttuvin pop-esitys. Siinä voi aistia nostalgisesti menneen maailman tangomaailman, jota taikoo esiin kappaletta kuljettava herkkä kitarointi. Tuskin olen kovin väärässä väittäessäni sen tuovan mieleen Esa Pulliaisen rautalankasoundin Agents-orkesterissa. Hätkähdyttävän lisän kappaleeseen tuo hetkittäin kuultavat elektroniset sivallukset, "yhteen hakkaavat kädet", jota on kuultu aiemmin mm. Death in Junen Nada albumin kappaleessa "Calling (Mk II)".

Melodisesti taipuisa surumielinen laulu on lyriikoiden pintapuolisesta lakonisuudesta huolimatta karua kuvausta tulevasta apokalypsistä, kuin Gösta Sundqvistin kerrontaa Helvetistä. Lopun aikojen ilmapiirissä Pöyhönen ei tuomitse vaan kysyy voiko täystuhon odottelu olla tietyin ehdoin myös rakkautta: onko rakkautta rukoilla tuhoa kaiken ja riemuita ohjusten saavuttaessa nollapisteensä?

Uusilla lauluillaan Pyhä Kuolema on selkeästi helpommin lähestyttävä kokonaisuus kun vertailukohdaksi otetaan projektin kolme aiemmin ilmestynyttä pitkäsoittoa. Minimalistisesta neofolkista bändisoittoon siirtyminen on tuonut biiseihin mukaan tarttuvaa melodisuutta, jota ei olla kuultu samassa määrin sitten vuoden 2015 ilmestyneen Vapaudenristin kanssa julkaistun yhteislevyn. Nykyisellä kokoonpanolla tulevalta albumilta on lupa odottaa paljon, sillä jo tällä levyn puolikkaalla Pyhä Kuolemalle soisi ansaittua suosiota muuallakin kun neofolkin skenebunkkerissa.

Siinä missä Pyhä Kuoleman tuoreet biisit alkavat lähentyä suuren yleisön musiikkimakua, levyn B-puolen sooloartisti Kaarnan psykedeelinen Industrial uppoaa parhaiten esoteeriseen vaihtoehtomusiikkiin perehtyneille faneille. Kansallismytologisella terällä etenevä Kaarna on tehnyt musiikkiaan vuodesta 2019, mutta jo tätä ennen hän on tunnettu velho kokeilevan musiikin saralla. Kaarna on niitä miehiä, jotka eivät paljon mainostele itseään, mutta johon törmää useasti kun perehtyy suomalaiseen vastakulttuurimusiikin avantgardeen. Hän on primus motor tämän levyn julkaisseen Anima Arctican takana kuin myös jäsen sellaisissa post-industrial projekteissa kuin Somnivore ja Tervahäät.

Irvileuat sanovat, että kansallismielinen musiikki on pohjimmiltaan angloamerikkalaista massaviihdettä, mutta tässä on kimppa-LP, jonka molemmat puolet haastavat ilkkujat ja skeptikot tarjoamalla ainutlaatuista ja perustaltaan syvähenkistä suomalaista musiikkia aitoeurooppalaisessa kulttuurikontekstissa. 

Pyhä Kuoleman musiikki nojaa monelta osin suomalais-eurooppalaiseen traditioon, jossa pintaan nousee makean katkera nostalgia. Sen sijaan Kaarnan soundimaailma on hyvin futuristinen, vaikka lyriikoilla se ankkuroidaan ainakin osittain arkaaiseen muinaisaikaan. Lopulta kyse on vanhan ja uuden, tradition ja teknologian synteesistä, joka tunnetaan uusoikeiston filosofisessa ajattelussa nimellä arkeofuturismi. Sekä Kaarna että Pyhä Kuolema manifestoivat musiikissaan historian jatkuvaa liikettä tavalla, jonka Herakleitos aikanaan esitti. Tosin Kaarnalla historia näyttäytyy syklisenä toistona, josta löytyy universumin ainoa pysyvyys ja siten ikuisuus. Levyn päättävässä esityksessä "Iäti vehreät niityt" resitoidaan:

Aivan kuin emme olisi loitsineet
kultaisen ajan ruhtinaita
Aivan kuin emme olisi mananneet 

sammalkasvoisia kuninkaita

- iäti vehreät niityt kutsuvat

Joka ikinen kivi toisen päälle nostettava

Joka ikinen tiili toisen viereen muurattu

Joka ikinen hirsi salvoksella salvattu

Kaikki tulee tuhoutumaan

Kaikki tulee palaamaan

Kaarnan osuuden aloittava "Kultaisen kansan hovissa" on henkistä ja fyysistä kotimaata tavoitteleva elektroninen tunnelmapala, josta löytyy samaa utuista kaipuuta kuin Black Sabbathin psykedeelisessä fiilistelyssä "Planet Caravan". Kappaleen omintakeisessa ilmaisussa voi aistia myös syvää hartautta, joka on tuttua esimerkiksi Dead Can Dancen myöhäiskauden musiikissa. Levyn nimeä toistava esitys "Magneettinen pohjoinen" on puolestaan sivilisaatiokriittinen tunnustus turhaan käydyistä kulttuurisista sodista muiden puolesta. Painostavan hitaalla marssipoljennolla etenevää teosta kuunnellessa ei voi välttyä ajatukselta, että Kaarnaan on täytynyt vaikuttaa Der Blutharschin alkupään martial industrial tuotanto. 

Kappale "Kristallitutka" on ilman vokaaleja esitetty elektroninen sormiharjoitus ennen levyn päättävää täysosumaa "Iäti vehreät niityt". Se on unenomaisesti kelluva loitsu, jonka melodisessa viettelevyydessä on jotain hypnoottista. Kaikkia industrialin parhaita perinteitä hyödyntäen oman lisänsä esitykseen tuo ritualistinen rytmiikka ja taustalla heläjävän naisen eteerinen laulu. Kappaletta kuunnellessa siitä löytää aina jotain uutta eikä siihen tunnu kyllästyvän millään. Selvä klassikkon merkki.

Magneettinen Pohjoinen on kahden näkemyksellisen artistin näyttö siitä, kuinka vielä nykyaikana voidaan tehdä vereen ja maaperään vahvasti tukeutuvaa taidetta, joka on sekä musiikillisesti että lyyrisesti relevanttia 2020-luvun maailmassa.

Arvio: RL