Otsola II avajaiset 15.11., Hyvinkää

(Lisää kuvia tulossa)

Kaikille avoin kansallismielinen kulttuurikeskus Otsola Hyvinkäällä tuhopoltettiin vuosi sitten marraskuussa. Todennäköisin syin teon takana olivat valtion subventoimat vasemmistoradikaalit, joiden oli julkisen osoitteen avulla helppo löytää kohde ja tehdä iskunsa yön turvin. Jo ennen tuhotyötä valtamedia kampanjoi näkyvästi Otsolaa vastaan ja mahdollisti näin moralisoivien kirkkotätien ilmapiirin, jolloin oli vain ajan kysymys milloin "oikeutettu" terroriteko tapahtuisi.

Otsola tuhoutui vain osittain, joten sen korjaaminen vakuutuskorvauksilla entiseen loistoonsa olisi ollut mahdollista. Kulttuurikeskuksen puuhamiehet ja -naiset katsoivat kuitenkin parhaaksi etsiä uudet vielä paremmat tilat ja ne löytyivätkin lopulta samalta paikkakunnalta. Koko tämän syksyn uutta Otsolaa kunnostettiin talkoovoimin suurella vaivalla kunnes vihdoin marraskuun 15. päivä koitti odotetut avajaiset.

Eri ohjelmanumeroilla varustetut avajaiset alkoivat vapaaotteluilla klo 16. Kolmen ottelun järjestämisestä vastasi maamme vanhin nationalistinen taistelulajikerho Veren Laki. Ottelijat eivät kuuluneet vain tähän yhdistykseen, vaan mukana oli myös harrastajia Active Club -ryhmistä. 

Ottelut tarjosivat asiantuntevalle yleisölle sekä vapaapainia että potkunyrkkeilyä. Idealistisen urheiluhengen mukaisesti taistelijoille oli tärkeintä itsensä likoon laittava osallistuminen eikä taloudellinen tai muu vastaava hyöty. Tarjolla oli vain kunniaa, jonka osoituksena voittaja sai mitalin kaulaansa.

Voisi luulla, että nuorison omaehtoinen urheiluharrastus saisi tiedotusvälineiltä, yliopistotutkijoilta ja valtiovallalta kiitosta. Näin ei kuitenkaan ole silloin kun nuorten miesten voimailu ja kontaktilajit nivoutuvat  kansallismieliseen maailmankatsomukseen. Tästä enemmän seuraavaksi.

Sattumoisin hiljattain juuri miestenpäivänä valtamedia kertoi (vertaa esim. Ylen asenne naistenpäivänä) filosofian tutkijan Vihatohtori TikTok-kanavasta, jossa argumentoidaan mm. nuorten miesten maskuliinisuuden muotoja kuten taistelu- ja voimailulajiharrastuksia vastaan, koska niiden eetos kanavoituu "vaaralliseen ääriajatteluun". Vihatohtori-kanava on osa Turun yliopiston filosofian laitoksen orwellilaista nuorten miesten "vihan ehkäisy" -tutkimusprojektia, johon Jenny ja Antti Wihurin rahasto on myöntänyt tänä syksynä 100 000 euron rahoituksen. 

Näin läpinäkyvää valtion ja rahakkaiden säätiöiden pyrkimystä tietyn ihmisryhmän kontrollointiin ja manipulointiin voisi pitää ennen kuulumattomana "liberaalin puolueettomassa" Suomessa, vaikka samantapaista indoktrinaatiota, joskin hienovaraisemmin, on harjoitettu kansainvälisyyskasvatuksen varjolla lastentarhoissa ja peruskouluissa jo 1970-luvun alusta lähtien. Tuolloin Suomikin siirtyi politologi James Burnhamin muotoilemaan  manageriaaliseen yhteiskuntaan, jonka yhdeksi tärkeimmäksi tehtäväksi on tullut kansalaisten terapoiminen "eettisiksi" siten että se istuu parhaiten vallitsevaan jälkiporvarilliseen massayhteiskuntaan. 

Aivan samoin kuin eri tutkimuslaitokset kartoittavat kyselyillään kansalaisten asenneilmapiiriä, toimivat myös järjestelmän prostituutit Turun yliopistossa. Näiden tutkijoiden tarkoituksena on ainoastaan etsiä kontrollikeinoja, joilla hillitä yhteiskunnan ylivoimaisesti varteenotettavin muutospotentiaali eli kantaväestön nuoret miehet. Politisoituneen yliopiston yhteiskuntainsinöörit haluaisivat kastroida ainakin henkisesti kaikki normaaleilla testosteroniarvoilla varustetut nuoret miehet, jotta näistä saataisiin vaarattomia systeemiuskollisia kuhnureita. Lopullisena tavoitteena siintelee tutkijoiden omakuva, jossa nykymies toimii vihamielisten maahantunkeutujien aisankannattajina ja feministien oikkujen kuuliaisina tottelijoina.

Jo pelkässä vihan määrittelyssään aikamme "vihatohtorit" ovat asenteellisia vasemmistohumanisteja. Heille kaikki se mikä uhkaa nykyistä hegemoniaa julistetaan patologiseksi vihaksi riippumatta siitä, onko kyse edes vihasta vai yleisistä havannoista tehty poliittisesti epäkorrekti mutta looginen johtopäätös. Samalla nämä tendenssitutkijat legitimoivat lähinnä feminiiniseen arsenaaliin kuuluvan moralistisen kiristyksen  ja passiivis-agressiivisen manipuloinnin ainoiksi argumentatiivisen suostuttelun tavoiksi. Ei ihme, että asioiden miehekkään rehellinen suoraan sanominen on alkanut tuntua pumpulissa kasvaneissa emaskuloiduissa sukupolvissa "vihapuheelta".

Iskostaessaan kansalaisille tasa-arvoutopiaansa yhteiskunnan ylärakenne on vieraantunut entistä näkyvämmin todellisuudesta. Sen sijaan totuuden puhujille ei haluta suoda yösijaa, ei edes itse kustannettua. Tämän toi ilmi vapaaotteluiden jälkeen puhunut Sinimustan liikkeen puheenjohtaja Tuukka Kuru. Reilun tunnin kestäneessä esitelmässään hän kertoi konkreettisin esimerkein kuinka vallitseva järjestelmä ja sen mielivallan oikeutusta häpeämättömästi puolustavat punavihreät näennäiskapinalliset tekevät kaikkensa, jotta aito kansallinen oppositio ei voisi raivata itselleen omaa kulttuurista tilaa saati rakentaa kestävää rinnakkaisyhteiskuntaa. Otsola II kuitenkin todistaa, että pelkällä päättäväisyydellä voidaan luoda jotain, mikä on irrallaan mädätyvästä järjestelmästä. Kun pää on avattu, Otsolan kaltaisia kansallisesti vapautettuja vyöhykkeitä pitää Kurun mukaan rakentaa muuallekin Suomeen, ja mieluiten niin, että ne verkostoituvat kiinteästi lähiyhteisöön. Siinä on tehtävää, mutta nyt on ainakin yksi esimerkki, joka toimii julkisesti ja on valmis vastaanottamaan kaikki kansalaiset, jotka pitävät normaalina puolustaa suomalaisväestön olemassaoloa.

Koska Otsola on ennen kaikkea kulttuuritila, loppuillasta vuoroon pääsivät musiikin esittäjät. Tilan uuden karhean lavan pääsi korkkaamaan ensimmäisenä Pyhä Kuolema (PK), joka ei tällä kertaa esiintynyt bändinä vaan projektin primus motor Mikko Pöyhönen veti keikan yksin akustisen kitaran ja luupperin avustamana. 

Pöyhönen oli selvästi otettu, että sai soittaa ensimmäisenä. Keikka lähti käyntiin asiaan kuuluvalla vielä levyttämättömällä kappaleella "Vallankumous".  Uudelta Magneettinen Pohjoinen split-albumilta seuraavaksi kuultu "Initiaatio ja kuva miehestä" sopi neofolkmaisuutensa vuoksi hyvin pelkistettyyn mies ja  kitara -ilmaisuun. Muutoinkin PK:n  keikkasetistä puuttuivat ymmärrettävistä syistä parin viime julkaisun bändiä vaativat esitykset. 

Täysin ilman apuvoimia yhden miehen PK ei sentään ollut, sillä Pöyhönen haki suurempaa soundia tekniikan eli luupperin avulla. Sillä saatiin keikan alun jälkeen kopioitua rytmi ja komppikitara. Tosin muutamien biisien aloittamisessa oli ongelmia kun kitaran kaikukoppaan isketty rytmi ei lähtenytkään luupperissa samaan tahtiin mikä oli biisissä tarkoitus. 

Näistä pikkuongelmista selvittiin hurtin huumorin avulla ja PK sai vedettyä läpi toistakymmentä laulua käsittääneen setin kattaen tasaisesti koko projektin tuotannon. Intensiivisesti keikkaa seuranneen 150-päisen yleisön makuhermoon iski parhaiten laulut "Runot, rodut ja riettaudet", "Kuoleva soturi", Absurd-coveri "Murhesydän" ja Tapio Rautavaaran tunnetuksi tekemä herkistely "On aivan sama". Monipuolisen mutta tiiviin keikan päätti aloitusbiisin tapaan levyttämätön "Ulkonaliikkumiskielto", jonka suorasukaisuus on poikkeuksellista PK:n runollis-kryptisessä tuotannossa.

Pienen hengähdystauon aikana moni käytti tilaisuutta hyväkseen ja haki itselleen talon valmistamaa ruokaa. Osa puolestaan viipyili myyntipöydillä, joita olivat asettaneet mm. kirjakauppa Kiuas Kustannus. 

Illan ainoa sähköinen kokoonpano oli kansallisradikaali black metal yhtye Dawn of Purity. Ärhäkkä keikka koostui enimmäkseen viime vuonna ilmestyneen bändin nimeä kantavan debyyttialbumin biiseistä. Sitten ensimmäisten demojen ja pikkulevyjen 2018-20 jälkeen yhtyeen soundi on kehittynyt monipuolisemmaksi ja ammattimaisemmaksi. Soitto on sen verran jyräävää, ettei yhtymäkohtia death metalliin voi kiistää. Silti bändissä kaikuu edelleen black metallin raakuus ja ehdottomuus, vaikka muusikot eivät tällä kertaa esiintyneetkään corpse paint -maskeissa vaan omina itseinään, militantteina lyhyttukkaisina katukommandoina. Dawn of Purityn kaltaisen suoraviivaisen panssarijyrä-yhtyeen pitää olla tarkkana, ettei keikka mene ylipitkäksi ja ala puuduttaa yleisöä. Setin pituuden määrittäminen tunnelmaa aistien on sekin taito, joka on kehittynyt tällä bändillä.

Tilaisuuden päätteeksi Vapaudenristi veti kahdentoista biisin akustisen keikan. Kahdella kitaralla säestetyt esitykset sisälsivät varmojen hittien ("Maa ja Veri", "Soihdut", "Valkoinen liekki" ym.) lisäksi peräti viisi ennen levyttämätöntä esitystä. Aspa ja Pöyhönen halusivat selvästi koeajaa tuoreet rallinsa "Isänmaan poika",  "Valkoinen kunnia - valkoinen taistelu", "Ääneti", "Maailma kaipaa muutosta" ja "Pitkätukkainen aatteen mies" riittävän suurelle yleisölle. Uudet biisit soljuvat vaivatta vanhojen vetonaulojen lomassa saaden yleisöltä hyväksyvät suosionosoitukset. 

Tuttuun tapaansa Mikko A. jutusteli tiettyjen biisien alussa kertoillen kappaleen taustasta. Esimerkiksi setin alkupuolella kuullussa "Isänmaan poika" -laulun välispiikissä hän  korosti valkoiselle muutosliikkelle olevan välttämätöntä kehittyä ja toteuttaa ennakkoluulottomasti uusia ideoita.

Keikan päätti Kohti kaaosta -albumilta tuttu neofolk-balladi  "Terässydän". Kappaleen säe jossa lauletaan: "Liike eteenpäin, kiilana lävistäen voittamattomiksi kuvitellut esteet / Kaatuvan järjestyksen epätoivoinen valittava voihke / Liitoksissaan narisevan puhdistuksen kohde" loi yleisössä hengennostatuksen, johon on helppo kiteyttää tilaisuuden tulevaisuuden visio.

Arvio: RL

Iron Shadows II Oulussa 1.11.2025

Järjestyksessään toinen Iron Shadows (IS) -tapahtuma järjestettiin Oulussa 1.11.2025. Ensimmäistä IS-konserttia todistettiin tämän vuoden keväänä. Siinä missä aiempi tapahtuma tarjoili yleisölle radikaalia maanalaista Black Metallia, syksyn konsertissa lavalle nousi monenkirjava kattaus Neofolk-, Industrial- ja Noise-artisteja.

Suomen kokoisessa maassa vastavirtaan uivien alakulttuurien piirit ovat usein pienet ja niiden väliset rajat ovat häilyviä, minkä vuoksi IS:n harjoittama metallin, melun ja kansanmusiikin yhdistely on tuntunut varsin luontevalta. Monia tapahtumissa esiintyviä artisteja yhdistää genrestä riippumatta erittäin väkevä mielenkiinto yhteiskunnan ja historian varjopuolia, myyttejä ja modernin maailmankuvan haastavia näkemyksiä kohtaan. Vaikka ilmaisu voi samankin illan aikana vaihdella suuresti esiintyjien välillä, henki säilyy samana.

Marraskuun IS:n tunnelmaan vaikutti luonnollisesti myös kekrin läsnäolo, jota erityisesti Aurinkopyörän esiintyminen alleviivasi. Sadonkorjuuta, vuodenvaihdetta ja tulevaa auringon uudelleensyntymää juhlistaviin vuoden pimeimmän ajan perinteisiin ovat Pohjolassa kuuluneet historiassa avoin kuoleman syleily sekä ihmisen ja pedon välisen rajan häilyminen. Valtakulttuuri on painanut traditiomme pimeät mutta elintärkeät elementit pois näkyvistä ja piiloon syvälle alitajuntaamme. IS:n edustamat vastakulttuurit tekevätkin arvokasta työtä nostaakseen piilotetut voimat takaisin osaksi kulttuuriamme ja tietoisuuttamme – kukaan ei voi olla eheä, ellei hän tunnusta myös olemassaolon synkkää puolta.

Illan aloitti nuoren polven Power Electronics -yhtye Haaska, joka soitti samalla ensimmäisen julkisen keikkansa. Vihlovat hälyäänet, rupiset syntikat, tuskaisat huudot ja metalliromun väkivaltainen käsittely olivat juuri sitä, mitä naamioituneelta kolmikolta oli lupa odottaa, eikä yleisön tarvinnut pettyä. Haaskan keikkasettiä luonnehti räävitön energisyys, jolla tapahtuma saatiin mainiosti käyntiin.

(Live-nauhoite Haaskan esiintymisestä)

Seuraavaksi esiintynyt Pseudokommando ei toistaiseksi ole julkaissut fyysisiä levytyksiä, mutta keikan perusteella sellaiselle olisi tilausta. Pseudokommandon jylhä ja julistaviin vokaaleihin vahvasti nojannut esiintyminen oli osuvaa vastapainoa Haaskan kirskuvalle raivolle. Tunnelmassa oli painostavuutta, joka toi mieleen muun muassa 1990-luvun alun saksalaisen Industrialin.

Pseudokommando

Bändien välillä yleisöllä oli mahdollisuus asioida useilla myyntipöydillä, joista oli saatavilla muun muassa illan artistien viimeisimpiä julkaisuja. Kova kuhina kävi myös kansallisradikaalin Kiellettyjen Kirjojen kojulla, jonka laaja valikoima käsittää teemoja aina historiasta ja sodasta alkaen luontoon, urheiluun sekä esoteriaan asti.

Pian tapahtuman käynnistyttyä ilmeni myös, että Oulun politisoitunut poliisi piti tilaisuutta silmällä usean partion voimin, vaikka tapahtumasta ei virkavallan omienkaan sanojen mukaan tehty lainkaan häiriöilmoituksia. Kuten ensimmäisessäkin Iron Shadowsissa, paikalla oli tunnuksellisen maijan ohella niin nuuskivaa siviiliasuista viranomaista kuin järeämpää mustaa erikoisajoneuvoa. Samaan aikaan siirtolaisjengit saavat jatkaa puoliavointa huumekauppaa kauppakeskus Valkeassa ja Mannerheimin puistossa ilman suurempia häiriöitä – poliisin näkökulmasta merkittävämpi ongelma vaikuttavat olevan näet suomalaiset, jotka etsivät oma-aloitteisesti juuriaan ja haastavat yhteiskunnan näille syöttämät orjamoraalin opinkappaleet.

Aurinkopyörä 

Power Electronics- ja Industrial-hyökkäysten jälkeen tunnelma muuttui ratkaisevasti, kun lavalle asteli yksi suomalaisen underground-musiikin parhaiten varjelluista salaisuuksista, Aurinkopyörä (katso video täältä). Järjestäjät asettelivat esityksen ajaksi lavan eteen yleisölle tuoleja ja ilmapiirin valtasi hartaus. Luontomystiikka, Linkolan filosofia ja suomensukuisten kansojen myytit muodostivat temaattisen kokonaisuuden, joka soljui saumattomasti akustisen kitaran ympärille rakennetun Neofolk-loitsuamisen siivittämänä. Monille Aurinkopyörä ja erityisesti kappale Väinämöinen Tuonelan joella vaikutti olevan koko illan kohokohta. Myöskään Aurinkopyörä ei ole koskaan julkaissut fyysisiä äänitteitä, mutta toivoa sopii, että asia korjataan vielä joskus!

Commando 15

Aurinkopyörän jälkeen Pohjolan metafysiikkaan paneuduttiin jälleen huomattavasti aggressiivisemmalla otteella, sillä vuorossa oli oululainen Commando 15. Aktiivinen keikkailu heijastui artistin setistä, joka oli intensiivinen ja itsevarma. C15 tunnetaan live-artistina siitä, ettei esiintymisiä venytetä turhan pitkiksi, vaan strategia vastaa pikemminkin salamasotaa. Teräs vaikeroi korkeassa rekisterissä, eikä vokaaleja tarvittu alleviivaamaan projektin visiota – melu puhui tällä kertaa puolestaan.

Paikallista osaamista edusti myös seuraava esiintyjä, Unclean, jonka ilmaisusta jäi mieleen erityisesti tunnelmaltaan painostavat ääninauhat. Edelliseen esiintyjään verrattuna tempo laski huomattavasti. Muutamat pääasiassa metallimusiikkiin suuntautuneet katsojat totesivat keikan jälkeen, että juuri Uncleanin "tarinallisempi" kulma Industrialiin sampleineen ja ääniefekteineen oli positiivinen yllätys. Uncleanin luomassa painajaismaisessa maailmassa mielikuvitus oli helppo päästää laukalle, vaikka kyse olisi ollut ensikosketuksesta melumusiikkiin.

Pyhä Kuolema 

Illan pääesiintyjä Pyhä Kuolema on Suomen ehkäpä merkittävin Neofolk-yhtye ja se lunasti korkeimmatkin odotukset monipuolisella sekoituksella uutta, vanhaa ja lainattua. Yö oli ehtinyt jo laskeutua Oulun ylle ja yleisö oli saavuttanut sopivan juhlavan mielentilan, kun riehakkuutta, haikeutta, nostalgiaa, vihaa, huumoria ja riemua vuoron perään kanavoineet kappaleet alkoivat raikaa. Pyhä Kuoleman edellisestä Oulun-keikasta oli ehtinyt vierähtää jo noin 10 vuotta, mikä teki kokemuksesta sitäkin ainutlaatuisemman.

Järjestäjien mukaan Iron Shadows tulee saamaan ensi vuonna jälleen jatkoa. Näennäisesti erilaisten alakulttuurien yhteistyössä on selvästi potentiaalia, joten lienee selvää, että genrejen ja artistien kirjo on myös vastaisuudessa laaja.

Teksti: Iku-Tiera

Jocke Karlsson 1971-2025

Tällä viikolla saatiin kuulla suru-uutinen Ruotsista: maan vastarintamusiikin keskeinen hahmo Jocke Karlsson oli menehtynyt sairaskohtaukseen vain 54-vuotiaana. 

Eskilstunasta kotoisin ollut Karlsson aloitti musiikillisen uransa jo 1980-luvun lopulla soittamalla Pro Patria -nimisessä orkesterissa. Bändi teki kaksi albumia ja lämppäsi mm. Skrewdriveria Tukholmassa 1989. 

Tunnettavuutta hän alkoi saada 1990-luvun alussa perustamansa Pluton Svean myötä. Suomessakin pari kertaa vierailleen yhtyeen lisäksi hän julkaisi 1990-luvun lopulla sooloalbumin ja perusti psychobilly bändin Pitbullfarm. 

Pluton Svean hajottua lopullisesti 2000-luvun alussa Karlssonilla kesti vuosia ennen kuin hän palasi RAC:n pariin. 2010-luvun puolivälissä hän johti vihdoin uutta RAC bändiä, nyt nimellä Code 291. Yhtye soitti myös Suomessa kesällä 2018 Mistreatin 30-vuotisbileissä. Samoihin aikoihin hän liittyi legendaarisen brittiläisen skinhead-bändin Brutal Attackin kitaristiksi. Sen riveissä hän oli mukana vuonna 2021 ilmestyneellä albumilla 40 Years Of Love & Hate (The Spirit Of 21).

2020-luvulla Karlsson innostui country-musiikista ja julkaisi kaksi sooloalbumia (2024 ja 2025) artistinimellä Jock McBastard. Viime vuonna hän kokosi uudelleen myös pitkäaikaisen projektinsa Pitbullfarm julkaisemalla albumin Back In Bu$ine$$. Vain pari viikkoa ennen kuolemaansa Pitbullfarm teki Etelä-Amerikan kiertueen ja julkaisi albumin What The Fuck Is Billy?

Vaikka Karlssonin rajut elämäntavat tunnettiin, hänen lähtönsä tuli silti kaikille yllätyksenä. Kaiken kaikkiaan Jocke Karlssonin elämä jäi selvästi plussan puolelle, varsinkin kun hänen musiikkinsa jatkaa vielä pitkään omaa elämäänsä.

Lopuksi vielä näkemys Jocken merkittävimmän bändin  Pluton Svean musiikista. Veriyhteyden paperisessa lehdessä nro 2 (2024) arviotiin yhtyeen viimeiseksi jäänyt albumi Rocket 88.

Pluton Svea: Rocket 88 (Midgård, 2023)

Jösses, tämähän svengaa kuin hirvi! Moni saattoi ihmetellä, miksi Veriyhteyden verkkosivujen vuoden 2023 Top 10 -listan ykkönen oli rock-a-billy levyn tehnyt Pluton Svea, mutta levyn kuulleille asiassa ei ole mitään kummallista. Sen verran kovasta musiikillis-poliittisesta täysosumasta on kyse. 

Rock-a-billy on 1950-luvulta lähtien ollut selkeästi vain valkoisten soittamaa musiikkia valkoisille nuorille. Suomessakin vaikuttanut 1970- ja 80-luvun taitteen billy-revival korosti etelävaltion lippuineen (mm. Teddy & The Tigersin kolmas albumi South’s gonna rise again) valkoista arvokonservatiivista identiteettiä vastavetona hallitsevan kulttuuriväen suosimalle vasemmistolaiselle punkille. 1980-luvun lopulla rock-a-billy politisoitui 1960-luvun outlaw country-artisti Johnny Rebelin innoittamassa hengessä, kun Skrewdriverin Ian Stuart perusti white power rock-a-billyä soittaneen The Klansmen-orkesterin. Näitä Stuartin avaamia polkuja tallaa myös Pluton Svea uusimmallaan.

Jocke Karlsson ei ole ensimmäistä kertaa veivaamassa rock-a-billyn tyylistä tavaraa, sillä Pluton Svean ensimmäisen vaiheen hajoamisen jälkeen hän perusti 2000-luvun alussa Pitbullfarm -nimisen orkan, jonka tyylinä oli psychobilly. Uudelleen kootun Pluton Svean paluulevy Rocket 88 on kuitenkin huomattavasti lähempänä vanhan ajan rock-a-billyä kuin Pitbullfarm, mikä tekee musiikista ainakin omissa korvissani hyvässä mielessä viihdyttävämpää. Mikäli Stuart olisi saanut elää, voisivat The Klansmenin levyt kuulostaa jalostuneessa muodossaan tältä. Studiotyöskentelyyn ollaan satsattu täysillä ja Svea mamman pojat soittavat tyylikkään tarkasti yhteen.

Letkeästi svengaavan musiikin lisäksi levyn tekee loistavaksi biisit, joiden tarttuvuus jaksaa hämmästyttää joka kuuntelukerralla. Kaiken kruunaa nokkelan poliittiset lyriikat, jotka sopivat luontevasti biisien ilottelevaan meininkiin. Kahdestatoista kappaleesta kaksi lauletaan englanniksi, ihmisoikeutta roturutsaan kritisoiva menopala ”Segregation” ja Rudolf Hessille omistettu country & western balladi ”One way (to Valhalla)”. Lopussa kuullaan myös pari vanhaa Pluton Svean klassikkoa fjongaavilla rock-a-billy sovituksilla (”Nu drar SA ut” ja ”Stöveltramp”). Silti positiivisesti hämmästyttävintä tavaraa tarjoavat täysin uudet biisit ”Fosterland”, ”Förräddare”, ”Vi står troget kvar” ja ”Dömda att dö”. Tässäpä vanhojen herrojen levy, joka uppoaa moneen kuuntelutilanteeseen, olipa sitten liikkeellä autolla tai vetämässä pohjia hyvässä seurassa.

Arvio: RL

Kaarna: Kultataivaat, hopeaveet, unet helmiäistä (Anima Arctica, 2022)

Suomalaisuus ei ole vuoden 1917 perua tai edes osa Ruotsin pitkää historiaa, vaan sen muodostumista pitää etsiä kauempaa menneisyydestä. Tällöin on syytä puhua pysyvästä arkkityyppisestä suomalaisuudesta, joka ei ole vain yhteistä historiaa ja jaettua verenperintöä, vaan se ilmenee myös syvään juurtuneina kulttuurisina tapoina elää ja olla maantieteellisen Suomen kamaralla. 

Ikiaikaisen suomalaisuuden alkulähteille päästiin vielä suoraan käsiksi 1900-luvun alun Itä-Karjalassa, mutta sen jälkeen se on kaikunut lähinnä vain kerätyssä kansanperinteessä. Tai näin ainakin yleisesti luullaan, sillä alkuperäistä suomalaisuutta ei enää uskota tavoitettavan kulttuurissa, jonka päällä lepää raskas kuona modernia länsimaista massakulttuuria.

Silti iättömään veren äänen kutsuun voidaan vielä vastata, jos välittäjänä toimivalla tietäjällä on taito kanavoida kollektiivista alitajuntaamme taiteen, erityisesti musiikin kautta. Kuopion suunnalla vaikuttava Kaarna Kettunen on siitä harvinainen taiteilija, että hän kykenee omintakeisella musiikillaan tavoittamaan vielä  hiilloksena hehkuvan alkusuomalaisuuden. 

Kaarnan taiteessa ei ole kyse kanteleella soitetusta kalevalaisesta pastissista, vaan musiikista, jossa moderni elektronis-teollinen äänimaisema yhdistyy yllättävän saumattomasti kansanperinteestä tuttuun soitantaan ja laulantaan. Vuodesta 2019 vuoteen 2022 Kaarna julkaisi neljä eri tyylistä albumia post-industrialia, joissa kaikista välittyy voimakas suomalainen Dasein. 

Vuoden 2019 debyyttialbumi Comitatus Savolaxiae oli vielä black metallista ponnistavaa primitiivistä dungeon syntikkaa yhdistettynä martial industrialin militaariin poljentoon. Jo seuraavalla levyllä Tutkielma magnetismista, kivusta ja valtiosta (2020) musiikillinen kartta levittäytyi elektronisen musiikin vähemmän käydyille alueille, jossa kuljettiin pitkin elektro-ambientin, uusklassisen ja martial industrialin hämäriä polkuja. Temaattisesti levyllä hypättiin suoraan lähihistoriamme kipupisteisiin ja vaihtoehtohistoriaan. Hurmeisten kenttien sotaisten kuvausten kliimaksina ilmestyi 2021 Kaarnan kolmas suuri työ, Väkipyssyvärssyjä ja kulkutautitarinoista (2021), jota voi pitää sarjan mahtipontisimpana teoksena, jossa melskaavaa martial industrial kuuluu väkevänä. 

Siinä missä kolmas albumi kokoaa Kaarnan musiikillisen ja temaattisen kaaren yhteen, projektin toistaiseksi viimeisin kokopitkä Kultataivaat, hopeaveet, unet helmiäistä kääntyy pois materiaalisen maailman murheista kohti ambient-tyylistä unimaailmaa ja ihmisen sisäistä olemisen pohdintaa. Toisaalta levyssä kuuluu edelleen vahvana harmonisen muodon rikkovat industrial vaikutteet, jota ilmentävät säksättävät, aaltoilevat ja pulputtavat syntikkaäänet. 

Jos ei musiikki päästä helpolla, ei sitä tee myöskään sanoitukset. Omien kryptisten tekstiensä lisäksi Kaarna on löytänyt levyn kahteen esitykseen suomalaisen metafyysisen ahdistuksen mestarillisten tulkkien Eino Leinon ja Uuno Kailaan runoelmaa. 2000-luvun suomalais-kansallisessa vaihtoehtomusiikissa varsinkaan Leinoon tukeutuminen ei ole ollut vierasta, muuan muassa folkmetal-yhtye Stormheit julkaisi 2011 kokonaisen albumin, jonka innoittajana oli runo "Tarina suuresta tammesta". 

Kalevalaisella lyyrisellä poljennolla kulkeva raukea avausraita "Pilvien jylinä" on hyvin kaarnamainen keitos eri musiikillisia elementtejä: esitystä rytmittää hidas martial poljento, mutta päällimäisenä leijailevan ambient-tunnelman luo hienovaraisesti käytetty syntikka. Arkaaista kierrettä kappaleeseen tuo puolestaan kantele, jota käyteään levyllä turhankin säästeliäästi. Atmosfäärisessä folkissa kanteletta on käyttänyt aiemmin 2000-luvulla ansiokkaasti duo nimeltä Nest, mutta sen jälkeen sitä on kuultu harvakseltaan kotimaisessa neofolkissa. 

Puhtaan instrumentaalinen lyhyt välinäytös "Siniuni" voisi olla suoraan jostain vanhasta 1950-luvun Suomi-filmistä. Tenorinokkahuilun säestämä tunnelmapala tuo ensimmäisenä mieleen elokuvan Pessi ja Illusia (1954) taikametsäkohtausten keijukaismaisen balettimusiikin. Samaa taianomaista tunnelmaa virittää levyn loppupuolen instrumentaali "Tuulenpesä".

"Vaskimies ja punainen kirves" on levyn ainoa kappale, joka muistuttaa aikaisempien levyjen uhmakkaasti takovaa martial industrial soundia. Siinä voi aistia ripauksen Der Blutharschin vaikutusta, vaikka muutoin esitys on ehtaa eksentristä Kaarnaa erikoisine rytmin ja tunnelman vaihdoksineen. Tässä teoksessa Kaarna tuo esiin myös äänirekisterinsä laajuudeen, sillä kaikissa muissa esityksissä kuultava miehekkään pehmeä laulanta vaihtuu nopeasti karskiksi sotapäällikön ärjynnäksi. Ajoittain vimmaiseksi piiskaukseksi yltyvä teos rakentuu voimallisen runoelman varaan, jossa Kaarnan uusvanha loitsuaminen vie kuulijan samalla tuttuun mutta toisaalta hyvin kaukaiseen suomalaisuuteen: 

Tammen katkoja,

Laipion iäisen tahraaja

Laske hehkuterä,

Laske inha loppumääräsi

: Tunne tosi voima maan

: Tunne oikea väki

: Luikerra ulos takaisin

: Sysiavaruuksien koloihin

Tehty turhat tuimuuet,

Katkottu elon putket

Siellä komein kortemme makaa,

Katto valoisa, maa voimaton

: Tunne tosi voima maan

: Kun kiroan sut kasvoilles mutaan

: Niskas' kantapäällä leimaan

: Vien hengen taidottomalta

: : Häiväis' kadon, ilman sadon : :

: : Maan se valtaa, tulel' polttaa : :

: : Sodan sadon, kyynelpadon : :

: : Verel' ryytii, veellä pyyhkii : :

: : Kirveen terän, huokos' erän : :

: : Kvartsil' murtaa, kättä turtaa : :

: : Valheen parren, löysän varren : :

: : Sanal katkon, aikeen ratkon : :

Turhan lyhyeksi jäävässä elektronisessa tuokiokuvassa "Puro kiven alla" voi kuulla vielä alkuaikojen dungeon synth kaikuja. Teos on oiva esimerkki siitä, kuinka "luonnottomalla" elektronisella musiikilla voidaan kuvata koskettavasti luontomystiikkaa.

Eino Leinon runoon perustuva eteerinen laulu "Vene venhettä vie" voisi olla tunnelmaltaan tänä vuonna ilmestyneeltä Pyhä Kuoleman kanssa tehdyltä yhteisalbumilta Magneettinen Pohjoinen. Englantilaisen Coil-yhtyeen tyyliseen unimaailmaan kuljettavan ambient-teoksen lyriikat ilmaisevat harvinaisen hienolla tavalla kulttuuripessimismiin kiedotun syklisen aikakäsityksen, ikuisen paluun, kaiken toistuvuuden ja lopulta kaiken turhuuden. Leinon pitkän runon jälkipuolella kerrotaan:

Virta venhettä vie

Mihin päättyvi tie

Ei tiedä sitä ihmisistä kenkään

Meri, taivas ja maa

Kaikki kaik' katoaa

Kuinka säilyisi sielu ihmisenkään

Mut' unessa niin armas on ajatella noin

Viel' kerran kevät saapuu ja koittaa uusi koi

Ja huomentuulet tuntureilta henkää

Vaiko valhetta lie

Virta venhettä vie

Mä luulen, kerran maailma herää

Susi lammast' ei syö

Veli ei veljeä lyö

Eikä miesi tahko tapparan terää

Mut kaikki kauniit aatteet mi' täällä aatellaan

Ne silloin täyttyy töiksi ja peittävät maan

Siis ihanteita ihminen kerää

Vaiko valhetta lie

Levyn päättävä lähes 12-minuuttinen utuinen äänikollaasi "Unien maat" on pelottavan maaginen kuvaus pikkupojan eksymisestä metsään, jossa näyttää vaanivan vihamieliset voimat. Laulu perustuu vain 32-vuotiaana menehtyneen arkkityyppisen runoilija Uuno Kailaan (1901-1933) tekstiin. Kanteletta ja ambient-soundia yhdistävä teos nostaa jo lyriikallaan niskavillat pystyyn tuoden mieleen Kauko Röyhkän kenties mystisimmän kappaleen "Nivelet". Musiikillisesti "Unien maat" on jo itsessään maagista äänimaalailua, mikä tekee teoksesta erityisen latautuneen kuuntelukokemuksen.  

Omapäisesti genre-rajoja ylittävän ja rikkovan Kaarnan musiikkia on vaikea pukea sanoiksi, koska se liikkuu selvästikin todellisuuden ja transsendenssin rajapinalla - siitä mistä ei voi puhua on vaiettava. Sitä voi toki yrittää selittää kuten tässä arviossa, mutta ehkä sittenkin parasta on vain heittäytyä sen ääniaaltojen vietäväksi.

On oikeastaan hyvä ettei 1980- ja 90-luvuilla tehty käytännössä lainkaan kotimaista neofolkia ja martial industrialia, sillä se olisi todennäköisesti vain toistanut brittiläistä traditiota. Nyt sille on kypsynyt oma uniikki äänensä, jossa Kaarna edustaa ehkäpä sitä kaikkein syvintä mytologista suomalaispäätyä. 

Näennäisestä yksinkertaisuudestaan huolimatta Kaarnan musiikki ei ole helppoa, vaan se vaatii nykyihmiseltä hiljentymistä ja keskittymistä. Se on monelle vaikeaa, koska siitä puuttuu pop-musiikkiin kuuluvat helppotajuiset rakenteet ja nopeasti sulavat melodiset karkit. Länsimaisen massahapatuksen sijaan Kaarnan tarjoama musiikillinen pettuleipä ravitsee nääntymässä olevaa ur-suomalaista henkeä. Vaikeasta pureskeltavuudesta huolimatta se on kuulijalle aina palkitsevampaa kuin aikamme pop-viihde tai rockin "vaihtoehtogenret", sillä vain harvat kykevät Kaarnan tapaan tarjoamaan äänimatkan isi-isiemme alkusijoille. 

Arvio: RL

MAINOS: Uuden OTSOLAN avajaiset la 15.11.2025

 

Sudentaival: Rain of Ruin: The Return of Our Glory (D88, 2025)

Vuonna 2017 perustettu Sudentaival kuuluu siihen harvalukuisten suomalaisten black metal bändien joukkoon, jossa liputetaan avoimesti kansallissosialismin nimeen. On sitten eri asia lasketaanko yhtye nsbm:ksi, sillä siihen vaikuttavat muutkin asiat kuin aate – ennen kaikkea se, identifioituuko bändi itse sellaiseksi. Joka tapauksessa koko 2020-luvun Sudentaivalta julkaisseen D88 Recordsin viimeisin tuotos Rain of Ruin: The Return of Our Glory on poliittisuudessaan varsin suorasukaista NS-aatteen julistamista.

Mistään uudesta albumista ei kuitenkaan ole kyse, vaan cd on koottu kahdesta aiemmin julkaisemattomasta EP:stä. Kappaleista on tosin julkaistu viime vuonna pieni kasettipainos, mutta vasta D88:n ansiosta kokonaisuudesta on painettu kunnon virallinen cd kaikkien kuultavaksi. 

Neljä ensimmäistä esitystä muodostava Rain of Ruin EP (2021) erottuu selkeällä soundimaailmallaan yhtyeen muusta tuotannosta. Tunnelmallisesti syntikoilla, lead-kitaralla ja tukevalla rumpujunttauksella alkava "Those who deserved..." etenee karskiksi Sudentaival-vedoksi aina laulajan tuskaista rääkymistä myöten, mutta kuitenkaan puurouttamatta kokonaissoundia. Toisin kun nsbm-genressä monesti, kryptisen niminen esitys "With eyes ablaze for honour" ei kätke sanomaansa rivien väliin, vaan julistaa pidäkkeettä voittoisaa valkoista valtaa. 

Nimibiisi "Rain of Ruin" alkaa puolestaan tympeällä punk-rumpukompilla, mutta rytmin vaihdos takovaan basariin antaa kappaleelle aivan uuden draivin ja suunnan. Sen jälkeen esitys aukenee hienosti kiihtyväksi black metal rutistuksesi, jossa lead-kitran melodian kuljettelulla ja yllättävillä ampiaisen pistoa muistuttavilla hyökkäävillä sooloilla laulu saa rakenteen, jota kestää kuunnella monta kertaa. Lisäksi biisin keskiosan Stuka-pommittajien äänet ja ambient tunnelmointi tekevät teoksesta niin moniosaisen, että sellaista tavataan lähinnä progressiivisessa rockissa. EP:n päättävä "Gas chamber" on Burzumin dungeon synth -hengessä tehty instrumentaali, joskin teoksessa kyetään ottaamaan laitteista enemmän irti mitä Varg sai vankilan vaatimattomasta syntetisaattorista.

Bändin varhaisiin äänityksiin kuuluva The Return of Our Glory (2018) EP muistuttaa tyyliltään kakkoslevyn Harbringer (2020) tympeän liejuista mustaa metallia, mutta hieman melodisemmalla otteella. Raivoisa nimibiisi on varsin puhdasoppista toisen sukupolven mustaa metallia, mutta soundissa on paljon myös omaa kuten tyylikkäästi lisätyt syntikat. Oma suosikkini on "Panzers", jonka surumielinen juhlavuus ja persoonallinen kitaratyöskentely tekee esityksestä nostattavaa kuunneltavaa. Levyn päättävä "Praised be..." on nopeasti paiskottu bm-purkaus asiaankuuluvine hidastuksineen. Ei levyn parasta antia, mutta hyvää ruisleipää.

Julkaisemattomista biiseistä koottua levyä pidetään yleensä välityönä, mutta Sudentaipaleen kohdalla tämä ei pidä paikkaansa. Nyt on löydetty materiaalia, joka kuuluu ehdottomasti bändin parhaan tuotannon joukkoon. Lisämaininnan levy saa kannestaan, jossa on selvästi mukana pilkettä silmäkulmassa.

Arvio: RL

MAINOS: Iron Shadows festivaali, Oulu, 1.11.2025