Takavuosikymmeninä radikaaleista musiikkialakulttuureista kertovia kirjoja oli markkinoilla vähän. Vielä harvinaisempia olivat alan vaikuttajien omaelämänkerrat, vaikka tänään niitä pidetään itsestäänselvyyksinä. Tällaisia kirjoja on helppo löytää maailman suurimmalta kirjajakelija Amazonilta jopa siinä määrin, että kuluttajan näkökulmasta niistä alkaa olla jo runsaudenpulaa.
Skinhead-jengien kovanaamojen ja Oi-bändien musikanttien omaelämänkertoja löytyy näinä päivinä joka lähtöön, mutta anteeksipyytelemättömiä kertomuksia RAC-muusikoista on julkaistu toistaiseksi harvakseltaan. Eräs niistä on tänä keväänä ilmestynyt Paul Burnleyn kaksiosaisen omaelämänkerran ensimmäinen osa Skinhead diaries 1980-1986. Tällaisen kirjan ilmestyminen olisi ollut poikkeuksellista vielä 1990-luvulla, koska omaelämänkerrat keskittyivät silloin lähes pelkästään valtakulttuurin kuuluisuuksiin.
Kehityksen taustalla on länsimaissa pitkään käynnissä ollut prosessi, jossa kulttuurin polttopisteessä on yksilö. Niin sanotun individualismin eli käytännössä yhteiskunnan atomisoitumisen sanotaan olevan osa postmodernia kehitystä. Siinä yhteisöä koskevat suuret kertomukset ovat tulleet tiensä päähän ja jäljelle on jäänyt vain yksilö, joka rakentaa omaa ainutlaatuiseksi uskomaansa tarinaa vaikkapa sosiaalisessa mediassa. Postmodernista historian tulkinnasta voidaan olla montaa mieltä, mutta totta on ainakin omaelämänkertojen räjähdysmäinen kasvu viimeisen 20 vuoden aikana. Tähän on vaikuttanut merkittävästi myös halpojen digitaalipainojen ja verkossa vaikuttavien "kirja kerrallaan" -kustantajien tuleminen markkinoille.
Alkuaikojen idealistisen Internetin tavoin digitaalipainot ovat antaneet sensuroimattoman äänen niille, joille sitä ei olla haluttu valtavirtajulkisuudessa myöntää. Nykyään mitä pienimmätkin ryhmät ja yksittäiset toisinajattelijat ovat ensi kertaa voineet halutessaan julkaista oman tarinansa fyysisen kirjan muodossa. Tästä on seurannut myös paradoksaalisia lopputuloksia, joista todisteena lukuisat teknologian vastaiset manifestit ja individualistisen kehityksen kyseenalaistavat kirjat.
Paul Burnleyn aikarajattu omaelämänkerta kuuluu tietyin ehdoin jälkimmäiseen kategoriaan, sillä varhaisnuoruuttaan viettäneen skinheadin kasvutarina on puheenvuoro kaikkea sitä vastaan mitä konformistinen individualismi edustaa. Hän toi tämän asenteen ilmi jo viime vuonna kirjailijanimellä Paul London julkaisemmassaan runokirjassa I am skinhead. Kaksiosaisessa skinhead-saagassaan Tristan Bellany (kirjoittajan oikea nimi) käyttää muusikkonimeä Paul Burnley, jonka hän otti itselleen liityttyään No Remorseen 1986.
Syy oman sukunimen häivyttämiselle löytyy todennäköisesti halusta suojella kuuluisuuden kynnyksellä ollutta taidemaalari-isää, mutta yhtä hyvin se saattoi olla tapa luoda itsestään hahmo, joka toimisi pelkästään kansallissosialistisen aatteen sanansaattajana. Jonkun Morrisseyn intiimiä individualismia korostavan taiteilija-asenteen sijaan Burnley halusi olla bändissään yksilöllisyydestä riisuttu ideaalinen aatteen soturi. Tämä puoli tulee selvemmin esiin omaelämänkerran musiikkimaailmaa käsittelevässä jälkimmäisessä osassa Skinhead Diaries 1987-1997.
Nuoren Burnleyn normikansalaisista poikkeavat näkemykset olivat kaikkea sitä vastaan mitä ääneen lausumaton ajan henki kansalaiselta olettaa. Yksilön kun pitäisi keskittyä vain oman hyvinvointinsa edistämiseen eikä sitoutua johonkin itseään suurempaan, varsinkaan mihinkään "kollektivistiseen ääriliikkeeseen". Kuten niin monissa aikamme itsestäänselvyyksissä tämäkin on totta enimmäkseen vain käänteisesti: yhteisön arvoa peräänkuuluttanut Burnley toteutti skinheadina ollessaan enemmän aitoa yksilöllisyyttään kuin pakollisen kuluttamisen ja uraputkiajattelun raskauttamat normi-individualistit.
Kirjassaan Burnley tuo tämän esiin suoraan kuvaamalla normoja lähinnä konformisteina, liberaalin hegemonian mankeloimima yksilöpyksilöinä. Pahimman ryöpytyksen niskaansa saa yllättäen Paulin äiti, vasemmistoliberaali sosiaalityöntekijä ja sosiologian iltaopiskelija, joka lopulta häätää Paulin ja hänen isoveljensä Jonin kodistaan.
Ennen liittymistään kansallisosialistiseen RAC-yhtye No Remorseen Burnley ehti käydä kuudessa vuodessa melkoisen henkisen muutoksen 2Tone ska-musiikkia kuuntelevasta rudeboysta ensin tavalliseksi skinheadiksi ja lopulta Oi:n kautta radikaaliksi äärioikeistolaiseksi. Ajattelutavan muutos ei johtunut niinkään nuorisokulttuurin trendeistä, vaan taustalla oli Burnleyn 1980-luvun alusta saakka omissa nahoissaan kokema monikulttuurisen yhteiskuntakokeilun väkivalta niin koulussa kuin vapaa-ajallakin. Kirjassa kuvataan seikkaperäisesti kuinka Burnley joutuu jatkuvasti hankauksiin ja puukkohippasiin päällekäyvien mustien kanssa, jotka jahtasivat mielellään yksittäisiä nahkapäitä.
Vähemmälle huomiolle kirjassa jää sen sijaan kirjoittajan skinhead-kaverien "ennalta ehkäisevä" väkivalta rotumuukalaisia ja äärivasemmistoa vastaan. Oikeastaan vain myyttiseen maineeseen noussut 60-70 skinheadin ja jalkapapallohuligaanin hyökkäys kesäkuussa 1984 Jubilee Gardenin suuren vasemmistofestivaalin lavalle Redskinsin esiintyessä puidaan perusteellisesti. Huolimatta nahkapäiden aloitteellisen väkivallan vähäisistä kuvauksista, Burnley ei luonnollisestikaan kiistä skinheadien etnistä väkivaltaa. Kirjoittaja on selvästi siitä tietoinen, mutta sen sijaan hän haluaa korostaa julkisuudessa vaietusta värillisten murhaavasta väkivallasta. Asialla on sikäli yhteiskunnallista merkitystä, sillä kansan luottamuksen varassa oleva valtamedia ei täytä tässä perustehtäväänsä vaietessaan systemaattisesti mustien raakalaismaisista teoista samalla kun se nostaa otsikoihin joka ikisen nahkapäihin liittyvän väkivaltatapauksen. Juuri tästä lauloi The 4 Skins vuoden 1981 ensinglellään One law for them (another law for us). Toisin kuin globaalina enemmistönä olevien "vähemmistöjen" tapauksessa, The 4 Skins sen enempää kuin Burnley eivät halua kantaa uhri-identiteetin viittaa harteillaan, vaan he vaativat ainoastaan tasapuolista kohtelua ilman tasa-arvoideologiaa.
Burnleyn väkivaltaesimerkeissä on mukana vahva omakohtaisuus, sillä hänen veljensä Jon oli päästä hengestään mustien puukkosankarien käsittelyssä. Yksi törkeimmistä Burnleyn kuvaamista mustien rasistien tekosista oli vuonna 1984 kaakkois-Lontoossa sattunut väkivallanteko, jossa viitisenkymmentä värillistä houkutteli ja väijytti kolmen nahkapään ja skinitytön ansaan kohtalokkain seurauksin. Burnleyn "Aggy" pubista tuntema 17-vuotias Geordie John oli yksi uhreista, jota rotumuukalaiset puukottivat lukuisia kertoja ja leikkasivat korvan. Hänet sydämensä pysähtyi hoitoon saattamisessa kaksi kertaa, mutta kuin ihmeen kaupalla hän selviytyi, mutta vammautui kuitenkin loppuelämäkseen. Pahiten kävi 23-vuotiaalle Peter Mathewsonille, jota puukotettiin ja hakattiin nuijilla 70 kertaa samalla kun hänen kasvoilleen kaadettiin syövyttävää happoa. Mathewson jäi lopulta kuolemaan tyhjään rakennukseen, jonne hänet oli raahattu muiden mukana väkivaltaorgioita varten. Poikien seurassa ollut tyttö ei myöskään saanut armoa, vaan hänet hakattiin ulkona tajuttomaksi, revittiin rakennukseen ja työ viimeisteltiin heittämällä hänen päälleen rakennusharkkoja. Vain muutama päivä myöhemmin samaan jengiin kuuluneet afrot hyökkäsivät samalla alueella uhrien tutun kimppuun, raskaana olleeseen 17-vuotiaaseen skinityttö Jane Palanskyyn. Häneltä murrettiin kolme kylkikuuta, naama viilleltiin ja varoitukseksi annettiin viesti: "Tämä on varoitus valkoiselle roskaväelle, ellette muuta pois tältä alueelta viikon sisällä me tapamme teidät". Palansky teki asiasta ilmoituksen poliisille, mutta siellä todettiin vain kylmästi, että "ehkä teikäläisten vain pitäisi muuttaa pois"! Pari viikkoa tämän jälkeen samaan "mustaan yhteisöön" kuuluneet nuoret™ hyökkäsivät Palanskyn kimppuun uudelleen käyttäen tällä kertaa puukkoja ja rikkinäistä pulloa sillä seuraksella, että hän sai keskenmenon.
Tuttuun vastuullisen journalismin tyyliin valtamedia vaikeni näistä tapauksista täysin ja ainoastaan eräs paikallisjulkaisu kertoi ensimmäisestä kuolemaan johtaneesta hyökkäyksestä. Tosin siinäkin tapauksesta kerrottiin harhaanjohtavasti väittämällä sen olleen pelkkä "kahden nuorisoryhmän välinen tappelu". Näin lukijoilta voitiin pimittää sekä murhaan liittynyt kylmäverinen väijytys että sen rodullinen luonne. Ylipäätään tiedotusvälineiden tapa maalata nahkapäistä etnisten konfliktien yksinomaisia syyllisiä ja esittää värilliset aina viattomina uhreina on ollut tuttua kieroilua länsimaissa jo 1960-luvun lopulta lähtien. Suomessakin tämä yksipuolisuus tuli paikoin esiin 1980-luvulla, mutta viimeistään seuraavalla vuosikymmenellä siitä tuli muiden länsimaiden tapaan maan tapa.
Valkovihamielisen etnomasokistin pää tuskin kääntyy näitä tapauksia lukiessa, mutta normaali ihminen kyllä ymmärtää, miksi betoniviidakossa käydyssä matalan intensiteetin rotusodassa Burnleyn kaltaiset kokijat valitsivat puolensa. Vaikka kirjan esipuheessa Burnley ei tunnista nykypäivänä enää itseään mikrofoniin rotusotaa huutavasta radikaalista, hän ei kuitenkaan muisteluissaan kadu mitään ja sanoo vain reagoineensa valtion harjoittamaan pakotettuun monikulttuurisuuteen. Tällainen rationalisointi on vasemmistoliberaaleille viisastelijoille päältä päin katsoen helppo maali, koska yksilöpsykologisilla ja sosiologisilla White studies -teorioilla voitaisiin selittää nuorten rotutietoisuuden herääminen kaikella muulla kuin etnisesti yhtenäiset ja turvalliset kansakunnat hajottaneella massamaahanmuutolla. Toisin sanoen Burnleyn kaltaisen nuoren kielteinen asenne väestönvaihtoa kohtaan ei tällaisessa kontekstissa löytyisikään havaitusta todellisuudesta, vaan sosiologisesta fiktiosta, josta tehdään "todellinen syy" epäjanmukaiselle kapinalle olipa kyse sitten ankeista kotioloista, äidin yksinhuoltajuudesta, isän alkoholismista, miehisestä aggressiosta, äärioikeiston propagandasta tai "rakenteellisesta rasismista".
Burnley myöntää, että filosofinen ja aatteellinen perustelu monikultturismia vastaan syntyi vasta ikävien "kulttuuristen kohtaamisten" jälkeen. Tämä on edelleen totta köyhien kaupunginosissa, joissa hallituksen maahan päästämät muukalaiset ja valkoinen kantaväestö taistelevat niukoista resursseista (mm. työpaikat, asunnot, kantaväestön naiset) keskenään. Mielestäni Burnley ei tuo riittävästi esiin sitä tosiasiaa, että maahanmuuttovastaisuus ja oikeistopopulismi eivät tarvitse perustelukseen ikäviä omakohtaisia kokemuksia, vaan kuka tahansa älyllisesti rehellinen kansalainen kykenee hahmottamaan vasemmistohumanismilla kuorrutetun talousliberalismin kehityssuunnan, jonka seurauksena on väistämättä yhteiskunnan sotaisa balkanisoituminen. Tosin sanoen ongelmana eivät ole tietyt etniset ryhmät itsessään vaan utopistisesti ajettu diversiteetti sinänsä.
1980-luvun alussa aikansa oikeistopopulismia Britanniassa edusti tiukan kansallismielinen National Front (NF), mutta Burnley valitsi mieluummin avoimen kansallissosialistisen British Movementin (BM). Osasyynä tähän oli tutustuminen samoilla Etelä-Lontoon Battersean kulmilla viihtyneeseen Eddie Stamptoniin, joka oli paikallinen BM-skinhead ja puolueen aktiivi. Stamptonin koko yhteiskunnan mullistukseen tähtäävät ratkaisut ja argumentit vetosivat Pauliin enemmän kuin pelkkään lakiin & järjestykseen ja maahamuuttovastaisuuteen keskittyneen NF:n vaatimukset.
Brittiläisessä 1980-luvun skinhead-kulttuurissa ei tehty suurta eroa siinä kuuluiko kaveri NF:n tai BM:n. Paljon suurempi jakaja oli asuinalue ja jalkapalloseuran kannattaminen. Sen sijaan poliittisesti orientoituneet nahkapäät viihtyivät samoissa pubeissa ja kävivät samoilla keikoilla riippumatta siitä lukiko jäsenkirjan kannessa NF tai BM. Erityisesti 2Tonen ska-keikoilla kävi huomattavan paljon BM-skinheadeja provosoimassa ja siegheilaamassa. Vastaavasti Skrewdriver oli sitoutunut tukevasti National Frontin musiikkirintamaan kun taas The Ovaltinees sympatisoi British Movementia. Sen jälkeen kun ska alkoi jäädä muodista 1981-82 skinhead-liikkeeseen jäivät vain tosiuskovat, jotka etsivät tyylilleen muutakin sisältöä kuin pelkän pukeutumisen, jalkapallofanituksen ja bilettäminen bluebeatin tahtiin. Vielä tuonkaan jälkeen ei ollut mitenkään tavatonta, että jotkut äärioikeistolaiset skinheadit kuuntelivat ska:ta, ilmiö, joka tunnettiin myös 1980-luvun Suomessa. Ristiriita oli ilmeinen, jonka Burnleykin myöntää, mutta viimeistään 1986-87 vaiheillla radikalisoituneet nahkapäät eivät enää levysoittimillaan juuri pyöritelleet Desmond Dekkeriä ja The Specialsia.
Päiväkirjan tyylisin päiväyksin merkityt kirjan luvut kuvaavat nuoreksi kasvamista eri kokemusmaailmoista, joihin kuuluvat kotiolot, lähisukulaiset, koulu, kaveripiiri, jalkapallo, konsertit, väkivalta, rakastumiset, vaatetus, poliittinen katuaktivismi jne. Tätä sosiaalista verkostoa Burnley peilaa ensisijasssa skinhead-identiteettinsä kautta, mikä johtaa kirjan loppupuolella kansallissosialistiseen maailmankatsomukseen ja maailman näkemiseen sen linssien läpi.
Skinhead elämäntapa läpäisee kaiken mikä näkyi Burnleyllä monessa arkisessa asiassa, etenkin pukeutumisessa. Yleensä skinheadien historiaa uudelleen kirjoittavat Internet-aktivistit väittävät rotutietoisten nahkapäiden olevan tietämättömiä katujen smart dress -koodista, mutta tämä olkiukko ei pidä paikkaansa Burnleyn kohdalla, joka sanoo 1980-luvun ensimmäisellä puoliskolla pukeutuneensa muiden valtavirtaisten rasisti-skinheadien tapaan. Lähes jokaisessa luvussa kirjoittaja kuvaa tunnontarkasti omaa vaatetustaan milloin missäkin tilanteessa – koulussa, jalkapallo-ottelussa, pubissa, konsertissa, treffeillä jne. Burnleylla saattaa olla valokuvamuisti, sillä hän palauttaa vaivatta mieleen missä tilanteessa hän käytti tietyn värisiä Sta-Prest-housuja tai miten ne sopivat parhaiten vaikkapa napitettuun Ben Sherman -kauluspaitaan.
Kerronnallisesti kirjan parhaat osuudet kuvaavat keikkapäiviä, joiden alkuillan jännittyneeseen odotukseen ja bändien euforisiin setteihin kuka tahansa konserteissa käynyt saa helposti kosketuspintaa vaikkei yhtyeistä mitään tietäisikään. Keikkojen ilmapiiri, yleisön reaktiot, provokaatiot, väkivalta ja illan bändin lavakunto kuvataan elävästi ja lähes dokumentaarisella tarkkuudella. Burnleyn näkemille yhtyeille voisi kuka tahansa olla kateelliinen, sillä hän näki aivan 1980-luvun alussa mm. kaikki 2Tone suurudet, niin The Specialsin, Bad Mannersin, Madnessin kuin The Selecterin. Hän koki myös ensimmäiset nationalistiset skinhead-bändit The Last Resortin ja Combat 84:n kuin myös uudelleen herätetyn Cock Sparrerin. Keikoista unohtumattomin oli tietenkin Skrewdriverin vuoden 1982 suuri paluukeikka, jota hän ehti kuvata jo aiemmassa runokirjassaan. Keikkojen lisäksi myös tietyt kotona soitetut vinyylilevyt (yleensä veljänsä Jonin ostamia) saavat kirjassa ansaitun osansa. Burnley antaakin hienon ensikäden kuulijakokemuksen kun levylautasella pyöri The Last Resortin Skinhead Anthems, Combat 84 Orders ot the Day EP ja Skrewdriverin White Power 7".
Kaikesta ilmeisen värittyneestä subjektiivisuudesta huolimatta Burnleyn avoimuus on arvostettavaa, sillä hän ei pelkää käsitellä myöskään syvästi henkilökohtaisia, usein kipeitä asioita. Kirjassa käy mm. selväksi hänen vahva tunnesiteensä skotlantialaisen sukunsa isoisään, Burnleyn sanojen mukaan sankariin, jonka poismeno 1980-luvun puolivälissä lähes luhisti nuoren Paulin. Hän ei myöskään peittele köyhiä kotiolojaan ensin äitinsä luona ja myöhemmin alkoholisoituneen isänsä kortteerissa.
Ankeista Lontoon lähiöistä huolimatta Burnleyn avioeroperhettä ei voi pitää puhtaasti työväenluokkaisena, sillä kulttuuriselta taustaltaan se on selvästi keskiluokkainen; hänen äitinsä toimi vankilan taideterapeuttina ja isä oli valmistunut kuuluisista taidekouluista. Tämä näkyy myös Burnleyn kerronnassa, jossa paistaa muu kuin slumminuoren 1500 sanaa käsittävä cockney-sanavarasto. Muuta kuin englantia äidinkielenään käyttävä lukijakin huomaa, että epätavallisten synonyymien ja rikkaiden sanontojen käyttö kertoo kirjoittajan työväenluokkaisuudesta poikkeavasta kulttuurisesta tasosta.
Pohjoismaisesta lukijasta tämä saattaa kuulostaa epäolennaiselta, mutta englantilaisessa yhteiskunnassa yksilö nähdään vahvasti myös luokkansa edustajana. Kaikki mikä poikkeaa tästä kaavasta nähdään osoituksensa epäautenttisuudesta, opportunismista tai luokkapetturuudesta. Burnley on saanut kuulla vitsailua keskiluokkaisuudestaan aina ja jopa Ian Stuartia on syytetty epäaidosta työväenluokkaisuudesta, koska hänen yksityisyrittäjä isällään oli metallialan firma. On jotenkin lohdutonta, että brittiläisen työväenluokan piirissä keskiluokkaisuus, yrittäjyys ja itsensä sivistäminen ovat monien edelleen käyttämiä kiro- ja leimasanoja.
Etelä-Lontoon karuilla tornitaloalueilla varttuneelle Paulille vanhempien kulttuurisesta pääomasta ei ollut juuri apua, sillä katujen lait eivät sellaisesta piittaa. Äitinsä hoteissa työväenluokkainen katukulttuuri ja sosiaalisesti tiedostava keskiluokkaisuus eivät lopulta kestäneet tosielämän testiä. Kun äiti sai lopulta tarpeekseen Burnleyn veljesten väkivallan sävyttämästä rotutietoisesta skinhead-elämästä, joutui 15-vuotias Paul muuttamaan pahasti alkoholisoituneen taiteilijaisänsä luo. Jatkuvan juopottelun ja pitkien taidenäyttelymatkojen vuoksi isä oli harvoin läsnä, jonka vuoksi veljekset saivat mennä ja tulla miten lystäsivät. Tämä vain syvensi sukellusta äärioikeistolaiseen skinhead-maailmaan koulunkäynnin kustannuksella.
Paulin poliittista radikalisoitumista vahvisti muutto isän luota omilleen keväällä 1985 ja liittyminen vuodeksi kansallissosialistiseen moottoripyöräkerho Confederatesiin. Muutakin mullistavaa tapahtui, sillä saman vuoden lopulla Burnleyn pitkäaikainen toive päästä mukaan skinhead-bändiin toteutui. Hän oli veljensä kanssa treenannut kotona bändisoittoa jo vuosia aiemmin, mutta vasta kiinnitys patrioottisen Public Enemyn laulajaksi sai hänet ensi kerran kokemaan ja janoamaan esiintymisen tuomaa huumaa. Olleessaan vakuuttunut että saisi jatkaa Public Enemyssä vielä pitkään, hän alkoi tehdä yhtyeelle omia kappaleita, joista "Win or Die" päätyi vuoden 1985 No Surrender! -kokoelmalevylle. Poliittisten näkemyserojen vuoksi Burnleyn pesti Public Enemyssä jäi kuitenkin lyhytaikaiseksi. Erottaminen tuotti valtavan pettymyksen, mutta lopulta se vain lisäsi hänen päättäväisyyttään olla mukana tulevaisuudessa yhtyeessä, joka ei peittelisi maailmankatsomustaan. Tästä ajanjaksosta kertoo Burnleyn skinhead-omaelämänkerran jälkimmäinen osa.
Kaiken kaikkiaan Skinhead diaries 1980-1986 on aikalaiskuvauksena arvokas todistajalausunto myöhempien aikojen Internet-skinheadien, ska-poikien, punk-mädättäjien ja sosiologien poliittisesti korrektia narraatiota vastaan. Näiden uudelleen tulkintojen ja sepitteiden tarkoitus on myydä hyväuskoiselle suurelle yleisölle tarina etnonationalismin marginaalisuudesta liikkeessä, vaikka tosiasiassa se oli 1980-90 luvuilla skinheadien valtavirtaa. Nationalistisia skinheadeja lukuunottamatta liike on nykyään surkastunut lähinnä nettiposeeraajien, kynäniskojen, homofetisistien, piilopunkkien ja muun äärivasemmiston mikä-mikä maaksi ilman yhteyttä skinhead-liikkeen aitoon sosiokulttuuriseen taustaan, katujen todellisuuteen ja työväenluokkaiseen ruumiilliseen työhön.
Henkilökohtaisuudestaan huolimatta kirja on ensi käden kuvaus aikakaudesta, jolloin toisen maailmansodan jälkeinen brittinuorison omaehtoinen rotutietoisuus nousi aikasemman hajanaisen paikallisuuden sijaan kansalliseksi ilmiöksi ja hämmästyttävän nopeasti myös kansainväliseksi nuorisokapinaksi. Ennen kaikkea kirja iskee äärioikean suoran kaikkien niiden naamaan, jotka ovat pyrkineet kirjoittamaan uusiksi skinheadien todellista historiaa.
Arvio: RL
