Death metal on aina ollut enemmän valtavirrassa kuin sen haastajaksi 1990-luvun alussa noussut black metal. Samalla se on kivettynyt tiettyyn turvalliseen formaattiin ja kliseiseen sisältöön, jota suuret levy-yhtiöt ja jakelijat voivat myydä ilman pelkoa median polkaisemista moraalipaniikeista ja myyntiä haittaavista boikoteista.
Aina silloin tällöin death metallista löytyy kuitenkin bändejä, jotka kykenevät ylittämään genren kuluneeksi käyneen väkivallalla mässäilyn ja tuovat tyyliin uusia sävyjä, jopa nihilismin kieltäviä ikuisia arvoja. Maailmalla tunnetuin death metallin sisällä vastavirtaan kulkenut yhtye on todennäköisesti amerikkalainen Arghoslent. Se on omintakeisen riffittelyn lisäksi hämmentänyt valtavirtametallisteja lyriikoilla, joissa tuodaan esiin neekeriorjuuden ja Itä-Euroopan 1941–1944 väestöpolitiikan myönteiset puolet, joista yltiöhumanismilla alistetuilla nykypolven valkoisilla olisi paljon opittavaa.
Jotain samaa löytyy kotimaisen death metallin suurelta yksinäiseltä, Devilryltä, joskin yhtyeen ehdottomuus niin musiikillisesti kuin filosofisestikin on selvästi Arghoslentia radikaalimpaa. Sir Holmin luotsaaman Devilryn järjestyksessä vasta toinen kokopitkä Treuelied on death metallissa kiistämätön merkkipaalu, sillä äkkiseltään ei tule mieleen alan levyä, jota on mainostettu uhmakkaasti termillä National Socialist Death Metal.
Devilryssä ei ole kyse ”epäilyttävien bändien” harjoittamasta toisen maailmansodan militarismin mehustelusta, vaan syvähenkisestä kansallissosialistisesta eetoksesta. Savitri Deville (1905–1982) omistettu levy jatkaa debyyttialbumilla Rites For The Spring of Supremacy (2008) kehiteltyjä teemoja, mutta vie ne nyt paljon jalostuneemmalle tasolle. Siinä missä ensimmäistä levyä voi pitää klassisen fasismin ja sosiaalidarvinismin ilosanoman julistuksena, uusi levy menee suoraan arjalaisen dna:n mysteerion lähteille, joka Wotanin arkkityyppinä manifestoitui kansallissosialismin amoraalisena vallan tahtona.
Esoteerisuudestaan huolimatta levy ei operoi pelkästään korkeissa sfääreissä kuten vilkaisu taivasta esittävään kansikuvaan antaisi äkkiseltään odottaa, sillä tarkemmin katsottuna pilvien seasta esiin nousevat Savitri Devin kasvot symboloivat myös maallista vaellusta. Hänen Hitlerin kosmista luonnetta kuvaavan teoksen The Lightning and Sun salama viittaa maalliseen kuten politiikkaan, joka oli Führerin harjoittaman idealismin näkyvä puoli. Muutamissa Devilryn esityksissä (etenkin ”Natsi-Aksis”) tämä ilmenee poliittisena suorasukaisuutena, joka tuo mieleen toisen kansallissosialismin parissa viihtyvän kotimaisen metallibändi Diabolin viimeisimmän albumin Wiking Division. Tässä on kuitenkin hyvä muistaa, että Devilryn ”poliittisuus” ei tarkoita vallitsevaa politiikan kutistamista talouteen, vaan se on ymmärrettävä Nietzschen tarkoittamana Suurena politiikkana ('grosse Politik'), jossa tehdään sivilisaation kohtaloa koskevia historiallisia päätöksiä.
Kymmenen kappaletta käsittävä Treuelied kestää nippa nappa puoli tuntia, mikä on juuri sopiva aika tiukkaan pakatulle levylle, jossa kappaleet tuntuvat vyöryvän toistensa perään hengästyttävällä tahdilla. Albumin avaava ”The Herald of Eternal Idea” alkaa lyhyellä Hitlerin puheen täyttämällä marssikollaasilla, jonka jälkeen aukenevat portit helvetinmoiselle death metal luukutukselle, jossa rummut hakkaavat biittiä kuin konekiväärit. Kolme ensimmäistä kappaletta tuovatkin mieleen alkuaikojen death metallista black metalliin siirtyneen Mardukin paalutuksen, joka ei ole yllättävää, sillä myös Devilryn julkaisuissa molemmat genret ovat aina olleet läsnä, tosin härmäläisillä päinvastaisessa suhteessa.
Devilryn kohdalla Mardukia tutumpi vertailukohde on tietenkin vanha Deicide, mutta viimeistään tämän levyn kohdalla kuulijalle käy selväksi, että sir Holmin projekti putsaa floridalaisryhmällä pöytää mennen tullen. Tässä levyssä ei ole jälkeäkään b-elokuvien mauttomasta väkivaltaestetiikasta, vaan sen päällekäyvyys on ilmausta luomisen ja tuhon ikuisina toistuvista universaaleista laeista. Musiikillisesti tämä kuuluu harkittuna vuoropuheluna näennäisen kaoottisuuden ja perinteisen kappalerakenteen välillä.
Soittajien teknisiä taitoja arvioitaessa Treuelied kuulostaa erittäin ammattimaiselta ja kurinalaiselta, eikä studioaikaa ole muutoinkaan kulutettu päämäärättömän jammailun merkeissä. Edelliseen kokopitkään verrattuna tuottamiseen on satsattu reilusti enemmän aikaa ja soundipolitiikaltaan uusin levy onkin aimo harppaus selkeämpään suuntaan. Skarppi soundimaailma kuuluu joka osa-alueella, jopa ärisevään lauluun on saatu kirkastettua sellaista voimaa, joka on jäänyt aiemmin uupumaan.
Mikään yhtye ei elä musiikillisessa tyhjiössä, mutta tällä levyllään Devilry on luonut jotain omanlaista, jota on vaikea verrata suoraan juuri mihinkään, vaikka musiikki onkin tunnistettavasti death metallia. Kansainvälisesti uniikin levystä tekee sen ideologinen konsepti, joka todennäköisesti herättää raivoisaa ärtymystä dm-puritaaneissa. Radikaalin black metallin ja RAC:n puolella värin tunnustaminen puolestaan herättää kunnioitusta ja kerää koko joukon uusia kuuntelijoita.
Arvio: RL
