Vastausmerkki: Demo 1 (2017) & Vastausmerkki: Demo 2 (2017)

Vastausmerkki: Demo 1 (2017)

Vastausmerkki: Demo 2 (2017)

Salaperäinen Vastausmerkki julkaisi viime vuoden puolella kaksi demoa, jotka jäivät näkyvyydessä muiden kotimaisten RAC-julkaisujen varjoon, luultavasti siksi, että ne julkaistiin vain C-kasetteina. Matalan profiilin julkaisupolitiikasta kertoo myös se, että omakustanteina ilmestyneitä kasetteja on voinut ostaa vain parista distrosta kuten Europa Erwache Productionsilta. Tämä on sääli, sillä molemmat julkaisut ovat sen verran mainioita, että ne voisivat tehokkaamman markkinoinnin avulla nauttia paljon laajemmasta kuulijakunnasta kuin nyt.

Demo numero 1 sisältää neljä rullaavaa menopalaa, jotka tuovat välittömästi mieleen Sankar’haudan soundin aina laulajan möreää ääntä myöten. Tavallista studiodemoa parempi äänitys tuo hyvin esiin tekijöiden ammattimaisuuden ja puskaradio tietääkin kertoa, että bändissä vaikuttaa pitkän linjan metallimuusikoita.

Neljän kappaleen demon a-puolella avaava ”Valopilkku” on kunnianosoitus uskolliselle kansallissosialistille, vankkumattomalle aatteen puolustajalle. Samalla yhtye tekee selväksi missä poliittisessa positiossa bändi on valmis seisomaan ja kaatumaan. Melko raskaalla kitaralla kuritettu ”Tulkoon vaikka kuolema” valaa puolestaan taistelutahtoa sotureille, joiden aate on elämää suurempi. Rautakaartin Corneliu Zelea Codreanun hengessä Vastausmerkki juhlistaa elämänvoimaa, jossa kuolema ei ole vihollinen, vaan osa luonnon ja hengenelämän järjestystä. 

Kasetin toisen puolen aloittaa YouTubestakin löytyvä tarttuva ”Enteet”, joka on melodisella lead-kitaralla etenevä rallatus ankaralla RAC-asenteella. Jollain selittämättömällä tavalla kappale tuo hyvällä tavalla mieleen 70/80-luvun taitteen Suomi-punkin. Viimeinen esitys, melko hidastempoinen ”Vastausmerkki”, on yhtyeen tunnuslaulu ja samalla poliittinen manifesti, jossa vastausmerkki eli svastika on vastaus kaikkeen. 

Yhtyeen toinen kahden kappaleen demo onkin sitten jotain aivan muuta. ”Myrskylaulu” on akustisesti säestetty mutta sähkökitarasooloilla fiilistelty jylhä nationalistinen runoelma, joka vedetään läpi päättäväisellä yhteislaululla. Esityksessä on kaikuja neofolkista, mutta muutoin se soitetaan niin omalaatuisella tavalla, että sille on vaikea löytää vertailukohtaa.

”Nukkuva Suomi” lienee sanoituksiltaan luultavasti runoilija Kaarlo Kramsun (1855–1895) käsialaa. Hänelle annetaan myös kansilehdellä kunniaa Adolf Hitlerin mentorin Dietrich Eckartin (1868–1923) ohella. Kalevalaisella poljennolla kulkevasta pessimistisestä veisusta puuttuu vain kantele, sen verran arkaaisia tunnelmia kappale synnyttää. 

On mielenkiintoista seurata mihin suuntaan Vastausmerkki jatkossa etenee. Siirtyykö yhtye kokonaan kansanmusiikkia hyödyntävälle linjalle vai ovatko puoliakustiset esitykset vain mausteita hallitsevassa RAC-repertuaarissa.

Arvio: RL

Mainos: MISTREAT 30 vuotta juhlaviikonloppukonsertti

 

Mainos: Musical Terrorism 5.5.2018

 

Marder + Genocide Wolves + Sankar´hauta + Vapaudenristi, 31.3.2018 Tampere

Ian Stuart Donaldsonin (ISD) Englannissa vuonna 1987 perustama Blood & Honour on toiminut Suomessa jo 1990-luvun ensimmäiseltä puoliskolta lähtien. Poliittista aktivismia ja RAC-musiikkia yhdistävä pan-arjalainen kulttuuriorganisaatio on viettänyt näillä leveyksillä välillä hiljaiseloa, mutta missään vaiheessa liekki ei ole ollut lähelläkään sammumista. Viimeiset viisi vuotta on ollut Blood & Honour -rintamalla vilkasta aikaa erityisesti Tampereen suunnalla. Vaikka kantakaupungin tuntumassa hyvin palvelleesta entisestä kerhotilasta luovuttiin, on uutta entistä suurempaa kerhoa rakennettu koko ajan kaikessa hiljaisuudessa. Viime lauantaina työ palkittiin uuden kerhon avajaisten merkeissä.

Huolimatta vuodenaikaan nähden talvisesta säästä kerhotila alkoi täyttyä kuin varkain, kun tilaisuuden avannut pääkaupunkiseudun Marder pääsi antamaan marssikäskyn punamustan Tampereen ottamiseksi takaisin valkoisille. Ajankohta konsertille oli mitä mainion, sillä lähes täsmälleen sata vuotta sitten valkoisen Suomen soturit aloittivat punaisen Tampereen valtauksen. Viisijäsenisenä livekokoonpanona vaihteeksi toiminut Marder näytti yleisölle, että Tampereen punarotat eivät edelleenkään kykene estämään kommunismin vastaisia kokoontumisia kuten RAC-konsertteja.

Metallinen hardcore ei ole Suomen RAC-liikkeessä niitä suosituimpia musiikkityylejä, mutta Marderin ehdottomuutta huokuva asenne sai ensitahdeista lähtien yleisöltä fanaattiset voitontervehdykset. Kansallista manifestia karjuneen laulaja Leksin antaumuksellisuus tarttui yleisöön siinä määrin, että bändi sai revitellä yli tunnin kestäneen setin. Lukuisia kertoja bändin nähneenä näin pitkä piiskaus ei tule heti mieleen.

Nimensä saksalaisesta rynnäkköpanssarivaunusta napanneen ryhmän keikkasetti koostui lähinnä ensimmäisen albumin materiaalista. Eniten säpinää yleisössä synnyttivät tutut joukkohuudatukset ”Kultainen aamunkoitto” ja ”Cunt liberation”. Uuttakin materiaalia kuultiin, omien laskujeni mukaan ainakin kolme biisiä. Vaikka julkaisemattomia kappaleita on jo monilla keikoilla ajettu sisään, ne eivät ole yleisölle vielä kovin tuttuja. Tähän on tulossa korjaus, sillä huhujen mukaan Marderilta julkaistaan tämän vuoden aikana kauan odotettu toinen täyspitkä cd.

Seuraava bändiä ei tarvinnut kauaa odottaa, kun lauteille astui Tampereella päämajaansa pitävä Genocide Wolves. Tosin livekokoonpanoa oli vahvistettu keskisuomalaisen Pylvanaisen kitaristilla ja turkulaisella basistilla.

Yleisön odotukset olivat korkealla, sillä tuoreehkon debyyttilevyn No Fucking Tolerance! perusteella yhtyettä pidetään tällä hetkellä maamme suorasukaisimpana RAC-combona. Levyllä bändin konstailematon agitaatio-rock pysyy hyvin kuosissa, mutta valitettavasti livenä bänditreenien vähyys kuuluu läpi kuten tälläkin keikalla. Heti perään on kuitenkin lisättävä, että siinä missä yhtyeen yhteissoitto ajoittain takelteli, se korvattiin sitäkin kovemmalla aatteen palolla.

Laulaja Tontsa ei pahemmin palkeitaan säästellyt, kun ilmoille kajahtivat sellaiset hengennostatuskappaleet kuin ”No fucking tolerance” ja ”Puolesta Führerin”. Genocide Wolvesin ylpeän suvaitsemattomalle asenteelle on pakko tehdä kunniaa, sillä näinä aikoina törmää harvoin bändiin, joka teknisistä lipsumisista piittaamatta runttaa väkisin poliittiset törkeytensä katsojien hämmästeltäviksi. Juuri tässä on sitä paljon mainostettua alkuperäistä punk-asennetta, jota ei näe koskaan valtavirran rockfoorumeilla.

Illan bändikatras oli virkistävän vaihteleva sekä musiikkityyleiltään että ideologisilta painotuksiltaan. Kolmantena esiintynyt Sankar’hauta haluaa tehdä uusille sukupolville eläväksi sen hengen, joka elähdytti isänmaallisia suomalaisia 1930- ja -40-luvuilla. Ja hyvin tekikin! Itsenäisyyspäivän konsertin tapaan yhtyeen salamahyökkäystä pohjustettiin rahisevalla intronauhalla, jossa kuultiin Mannerheimin puhetta.

Vasta toisen livekeikkansa puskenut trio oli teknisesti illan taitavin bändi, mikä ei sinänsä ollut yllätys, sillä yhtyeessä vaikuttaa pitkän linjan metallimuusikoita. Ellen väärin muista niin laulaja-kitaristi on soittanut ainakin black metal legendoissa Archgoat ja Horna.

Sankar’haudan sota-ajan marssien omintakeiset sovitukset olivat alusta loppuun hengästyttävää hittiputkea. Kun tähän lisätään kitaristi-laulajan showmiehen elkeet ja yhtyeen musertava ammattimaisuus, oli yleisö vähemmästäkin otettu.

Paikalle tulleet saivat nauttia vielä yhdestä esiintyjästä, joka sinetöi hyvissä tunnelmissa sujuneen tapahtuman. Vapaudenristin ”löysä äärioikeistorock” ei sen kummempia esittelyjä kaivannut, koska katsojat tunsivat laulut yhtä hyvin kuin turvapaikanhakijat maamme valituskäytännön. Yleisön seasta kuului jatkuvasti biisitoiveita, mutta miksikään jukeboksiksi Vapaudenristi ei silti ryhtynyt. Ja miksi olisikaan, sillä levytetystä materiaalista voisi valita satunnaiset 10–15 kappaletta ja aina olisi pitti liekeissä.

Tälläkin kertaa VR oli varannut yllätyksen. Monien riemuksi yhtye soitti Shitter Limitedin vanhan törkypalan ”Anna pillua Helena Pesola”, jonka päivitetty muoto kuului nyt ”Anna pillua Suvi Auvinen”. Vaikka hc-veto oli hauska, annettiin kappaleessa mielestäni liikaa krediittiä Systeemin puudelina toimivalle anarkoräähkälle. Häneltä tuskin kukaan kaipaa yhtään mitään paitsi että osaisi pitää kiinni omahyväisen turpansa.

Blood & Honour Tampere järjesti varsin mojovat iltamat, josta ei puuttunut kansainvälistäkään väriä. Paikalla kun oli huomattava joukko Ruotsin B&H veljeskerhon aktiiveja sekä RAC:n ystäviä Saksasta ja Itä-Euroopasta. Maaliskuun viimeisenä lauantaina ISD:n visio kansojen Euroopasta eli vahvana valkoisessa Tampereessa.

Arvio: RL

Joni Kapina: Lauletaan nekruista (Nigger in a Tree Records, 2018)

Joni Kapinan tuore debyyttialbumi Lauletaan nekruista jatkaa samaa huumoripitoista segregaatiolinjaa kuin ensimmäinen demokasetti Lopeta se ulina (2017). Sen sijaan musiikissa on tapahtunut selkeä muutos, sillä vanhakantaista akustista countrya ei tällä levyllä kuulla yhtään. Tämä on valitettavaa, sillä perusrockpoljennon oheen olisi mahtunut myös muutama kantriveto elävöittämään kokonaisuutta.

Levy on nimensä mukaisesti todellinen teemalevy, koska kaikki kappaleet käsittelevät Saharan eteläpuolelta kotoisin olevan väestönosan luonnetta ja edesottamuksia länsimaissa. Vaikka teema on Joni Kapinalle varmasti mieluinen, hän ei esitä ainuttakaan omaa kappaletta, vaan kaikki esitykset ovat käännösversioita amerikkalaisilta roturealisteilta.

Outlaw-artistimme kahdellatoista kappaleella suomeksi taittuvat sellaisten tekijöiden kuin Bootleg Bill (kaksi esitystä), Johnny Rebel (kuusi esitystä), Racist Redneck Rebel (kolme esitystä) ja Coon Hunters underground-hitit. Musiikillisesti Joni Kapina on lähimpänä Bootleg Billin kitaran kuritusta, jossa on enää hyvin vähän mukana Johnny Rebelin 60-luvun leppoisaa kantrisoundia. Tosin tällä levyllä Joni Kapina versioi myös Johnny Rebelin 2000-luvulla ilmestyneen comeback-levyn It's The Attitude, Stupid! (2003) materiaalia (”Se on sun asenne”. ”Vaateet”, ”Sun sijaan kun nekru palkataan”).

Tarinan kerrontaan keskittyvässä musiikissa sujuvat käännökset ovat avainroolissa. Joni Kapina onnistuu tehtävässään hyvin, koska hän ei ole kääntänyt kappaleita orjallisesti, vaan niihin on tuotu mukaan myös ripaus paikallista kulttuuria, vaikka neekeriongelmaa käsitelläänkin pitkälti amerikkalaisesta näkökulmasta. Lukuisten kuuntelukertojen jälkeen moni esitys naurattaa edelleen, erityisesti laulut ”Lauletaan nekruista”, ”Me ollaan kaikki nekruja”, ”Sirkus”, ”Ei me tarvita tänne neekereitä” ja ”Heivasin kersat Helsinkiin” huvittavat kerta toisensa jälkeen.

Lauletaan nekruista on poliittisen korrektiuden pakkopaidasta vapauttava levy, sillä se käsittelee yhtä länsimaiden eniten paapomaa muukalaisryhmää, josta kaikki kriittinen puhe on suojeltu tabuilla. Levyn emansipaatio perustuu ilmeisten totuuksien ääneen sanomiseen, vieläpä hurtin huumorin siivittämänä. Sen kummempaa opetusta tai rakentavaa yhteiskuntakritiikkiä levy ei sisällä, vaan tarkoitus on tuoda musiikkiin takaisin sanomisen rehellisyys ja konstailematon asenne.

Totta kai jo pelkkä tietoisuus Joni Kapinan musiikista raivostuttaa puolestaloukkaantuvia lumihiutaleita, mutta itsepähän ovat kannattaneet afrikkalaisen väestöongelman hankkimista Suomeen. Siksi on absurdia, että he pitävät Joni Kapinaa ongelmana, vaikka enemmistö ”tolkun ihmisistä” ymmärtää ilman rautalankaa, että JK vain laulaa siitä, mitä tuotettu ongelma tekee. Tärähtäneistö puhuu aidan seipäistä, kun taas Joni Kapina laulaa itse aidasta.

Arvio: RL

Musta Enemmistö: Valvokaamme! (Europa Erwache Productions, 2018)

Musiikkinäyte: "Sinä olit meissä".

Voidaanko vielä tänään tehdä musiikkia, jopa populaarimusiikkia, jossa nousisi pintaan syvien mytologisten kerrosten saattelema suomalainen atavismi? Koska muinaissuomalaisen hengen tavoittaminen on pelkän intuition varassa, emme voi täydellisellä varmuudella sanoa, että joku tietty musiikki edustaa kadotettua suomalaisuutta. Me voimme ainoastaan ”veren äänen” varassa vaistota kohdalle osuessaan jotain sellaista, joka kuuluu vain meille.

Popmusiikkia ja ripauksen psykedeelistä uusfolkkia keskenään naittava Musta Enemmistö tavoittaa toisella levyllään Valvokaamme! kalevalaisia tunnelmia, joita ei muualta maailmasta löydy. Yhtye loihtii puhtaan suomalaisen tunnelman pakottomasti, melkeinpä lakonisella tavalla. Juuri tässä on suomalaisuuden ikiaikainen ydin: ei tehdä itsestä turhaa numeroa, vaan annetaan tekojen puhua puolestaan. Kuten jo Kalevalassa tiedettiin, sanat eivät ole tyhjää helinää, vaan tekoja, joista sanoja myös vastaa. Tässä maassa ei ole koskaan siedetty tyhjänpuhujia, jonka vuoksi small talk on meille jo luontaisesti vastenmielistä. Mustan Enemmistön harvaan lausutut sanat painavat, välillä jopa musertavasti.

Seitsemän kappaleen Valvokaamme! on Mustan Enemmistön (ME) varsinainen ensimmäinen albumi, sillä ensimmäinen levy Apoliteia (2017) oli vain kolmen biisin näyte siitä mihin yhtye pystyy. Debyyttijulkaisulla kuului vielä jonkin verran vaikutteita mannermaisesta neofolkista, mutta uudella levyllä ME on jalostanut soundimaailmansa muottiin, jolle on vaikea löytää vertailukohtaa. Vain välähdyksittäin se tuo fiilistasolla mieleen jo hajonneen Maa-yhtyeen.

Levyn äänimaisema on avara, joka on saatu aikaan lisäämällä siihen runsaasti kaiutusta, joskus jopa niin paljon, että laulu uppoaa sen alle. Ratkaisu on silti toimiva, koska näin runolliseen musiikkiin sopii hieman kumiseva soundi, jossa tavoitellaan utuista melankolisuutta. Tiettyä ryhtiä kappaleisiin tuovat puolestaan painokkaat piano-osuudet ja ajoittain pintaan ryöpsähtävä progesooloja viljelevä sähkökitara. 1970-luvun hämyt luultavasti pitäisivät tästä, vaikka ME edustaa kaikkea muuta kuin jälkilämmitettyä hippiunelmaa!

Edelliseen cd-levyyn verrattuna kepeä popmaisuus on entistä korostuneempaa, mutta se on vain pintaa, jonka alta nousee lähes välittömästi äänimaisema, jota kuulijan on yhdeltä istumalta vaikea hahmottaa. Kyse on siis ”vaikeasta” musiikista, koska se vaatii intensiivistä keskittymistä. Kuuntelemista ei helpota näennäisen yksinkertaiset mutta täynnä mytologista voimaa olevat monimerkitykselliset sanat. Niissä monissa muinainen suomalainen viisaus kohtaa traagisesti nykyajan, jossa elämän merkitykset on tuhottu. Silti joukko uskollisia, jota Musta Enemmistö katsoo edustavansa, uskoo veren olevan vettä sakeampaa, ja menneiden ja tulevien sukupolvien elävän elinvoimaisina meissä. Kappaleessa ”Uurteet” lauletaan:

Ja kun kerran virta väistyy meidät pintaan nostetaan. Tulevat sukupolvet voivat ihmetellä kättentöitämme.

Saamme tuntea vapauden tuulen ihollamme. Uudet säkeet pyhiin kirjoituksiin vielä painetaan.

Itseinhoon emme sorru enää täällä milloinkaan! Ja vaietkoon ne voimat, jotka tahtomme tielle käy!

Levyn päättävässä lähes seitsenminuuttisessa vimmaisessa esityksessä ”Hetken auringossa” liikutaan poikkeuksellisesti jo psykedeelisen rockin puolella. Onko tämä vihje tulevasta vai erikoinen bonus muutoin eteerisesti kaikuvalla levyllä? Loikkaus voi olla turha, sillä yhtyeen ”vakiintuneessa” soundissa on vielä paljon ammennettavaa.

Arvio: RL

Power Electronics Against Communism II (Vanguard Productions / Doomsday Elite / Europa Erwache Productions ‎/ Vinlandic Werwolf Distribution, 2018)

Kulttuurisodan puolella kommunismia ja sen moderneja muunnoksia kuten kulttuurimarxismia vastaan taistellaan muuallakin kuin RAC-punkissa ja äärimetallissa. Eräs merkittävimmistä oikeistoradikaalia voimaelektroniikkaa ja dark ambientia julkaisevista yhtiöstä on amerikkalainen Vanguard Productions, jonka neljä vuotta sitten alkanut julkaisutoiminta sisältää jo nyt kunnioitettavan kokoisen katalookin.

Pari vuotta sitten yhtiö julkaisi omilta poliittisilta artisteilta ja muutamilta vierailevilta nimiltä koostetun kokoelman Power Electronics Against Communism [PEAC]. Vain kasettina ilmestyneen kansainvälisen paketin tunnetuin nimi lienee Sturmführer, joka muistetaan parhaiten natsi-ambientin uranuurtajana. Muutoinkin kasetin ääniterrori on huomattavasti hillitympää kuin tämä aivan äskettäin ilmestyneen kakkososan, jonka julkaisuun on osallistunut kolme muuta lafkaa mukaan lukien suomalainen Europa Erwache Productions.

Debyyttikokoelman tapaan cd:nä julkaistu uusin PEAC ei sisällä pelkkää white power electronicsia ja noisea, vaan se on varsin kirjava kooste äänikollaaseilla leikittelevästä musiikista (Steel Law, Siege Elecroniscs) lähtien perinteisestä industrialista aina ambientiin (mm. Anthems Of Ancients). Whitehousesta sikiävää klassista voimaelektroniikkaa levyllä tarjoavat puolestaan sellaiset nimet kuin Comandancia, Sonnenrad, Hate Speech, Legión Arcángel, Totenrune ja Plantation.

Levyn kruunaa epäkorrektin pe:n pioneeri Streicher esityksellään ”Juda Verrecke (PEAC Mix)” ja tietenkin suomalaisen vihamelun ykkösnimi Straigth Arm Salute. Tällä kertaa Pohjolan miesten esitys ”Smash the Reds” ei ole äärimmilleen vietyä ääniagitaatiota, vaan sen voimaelektroniikka on lakonista, hillittyä ja toistossaan harkittua.

PEAC vol II on maukas kattaus uudesta kokeellisesta musiikista, jossa esiin tuodut poliittiset teemat ovat ääneen lausuttuina kuin iskuja päin liberaalidemokratian korruptoitunutta fasadia. Vaikka levyn kaikki esitykset eivät ole uusinta tavaraa kuten war ambientia takovan BloodSoilin teos ”Willpower”, on kyseessä silti verraton kokoelma viime aikojen radikaalia äänivirtaa.

Arvio: RL