KEIKKAMAINOS: Tulenväki NS FEST 29.1.2022

 

PIKKUJOULU. NYT! 8. tammikuuta 2022

Radikaalin musiikin uuden vuoden aloitti edellisen vuoden tavoin Ukkometson pikkujoulut. Vastakulttuurin nimissä pikkujouluajankohdat eivät ole samaan aikaan kuin kaikilla muilla. Niitä vietetään silloin kun itse halutaan. Illan tarjonta oli myös erikoista ja isolta osalta ensi kertaa kuultavissa.

Sniperin Korkin soolokeikka aloitti illan. Yli 20 kappaleen mittainen setti oli jaettu kahteen osaan. Puolet tuli illan aluksi ja toinen puolisko illan lopuksi. Tämä oli erinomainen päätös. Korkki on vakiovieras kotimaisilla kansallismielisillä keikoilla sekä Sniper-yhtyeenä että akustisena sooloartistina. Tämän illan laajaan settiin mahtui monia kappaleita joita ei ole kuultu keikoilla kuin harvoin. Joitain tuskin koskaan. Kappaleiden, kuten The end is the end, Waffenbrüder II -split levyltä, toivoisi soivan jatkossa useammin. Uuden levyn kappaleet kuten Lopun alkuako?, Sodanjulistus!, Etsi ja tuhoa voisivat kääntyä hyvin myös rock versioiksi. Setin ensimmäisen osion lopettanut K.R.P. soi sopivasti samaan aikaan kun Polpo kävi patsastelemassa keikkapaikan pihalla täydessä varustuksessa. 

Illan erikoisin setti oli Skularit plays Pylvanainen. Pagan Skull -kokoonpano soitti punkimmalla otteella Pylvanaisen parhaita kappaleita. Ehkä jonain päivänä tulemme näkemään setin Pylvanaisen laulajan liittyessä keulille? Tällä kertaa tarjolla oli puhtaasti coverbändi, vaikka osa lavalla olleista on nähty myös virallisessa Pylvanaisen kokoonpanossa. Nukkemestari, Pieni kansa, Roviot, Viimeinen toive ja monta muuta klassikoksi muodostunutta kansallismielistä rockvetoa kajahti setin aikana. Myös röyhkeitä ja keskisormea heiluttavat kappaleet kuten Onks tää sun unelma ja N.O.P. 

Pylvanaisen kappaleet saattavat olla rock musiikin perinteiseen kolmisointuun pohjautuvia, mutta yhtyeellä on ensimmäisestä demosta saakka ollut selkeä oma ilme. Tämä on kuultavissa myös muiden esittäessä Pylvanaisen materiaalia.

Vapaudenristin setti sisälsi useita uusia kappaleita, jotka kuultiin nyt ensimmäistä kertaa livenä. Myöhemmin 2022 aikana ilmestyvän albumin materiaalissa korostuu nopeampi punkimpi poljento, kuitenkin Vapaudenristille ominaisella tavalla säilyttäen raskauden ja suoruuden. Settiin oli yleisön pyynnöstä palautettu Ei Maata Ilman kansaa ja Mies Aikaa Vastaan -tyyppisiä vanhoja kappaleita, joita ei ole pitkään aikaan kuulunut livesettiin. Yleisö jäi toivomaan lisää kappaleita. Illan viimeinen veto oli toiset kolme varttia Korkin sooloa.

Korkin setin aloitti Lynkkarien laulu ja siitä edettiin tusinan esityksen verran johon kuuluivat Moment of Truth, Isänmaa, Free our brothers ja Tuli johda. Toistaiseksi julkaisematon Veljet voima on valkoinen -kappale oli livenä harvinaista herkkua.

Illan runsaslukuinen yleisö oli monipuolinen. Ikäjakauma osoittaa suomalaisen kansallismielisen kentän uuden aallon nousun kasvavaa potentiaalia. Tämä on nähty jo useamman vuoden ajan, kasvavissa määrin. Joulukuussa valtamiediassa oli käynnissä laajamittainen propagandahyökkäys. Yliampuvaksi propagandaksi osoittautunut Kankanpään tapaus oli selvästi suunnattu luomaan epäilyksen varjo itsenäisyyspäivän ylle.

Yksi joulukuun irvokkain ja ilmiselvin valeuutinen oli Iltalehden julkaisema mustamaalaus otsikolla "Jopa 13-vuotiaita värvätään äärioikeiston riveihin Suomessa – näin se tapahtuu”. Lehtijuttu maalaili kuvaa internetin hämyisästä ja kielletystä varjopuolesta, alaikäisten aivopesusta ja rekrytoinnista. Uutinen nosti esiin tiettyjä järjestöjä tai toimijoita. Uudenmaan akseli julkaisi pian vastineensa Iltalehdelle. Siinä sanottiin mm:

”Meidän tarkoituksemme ei ole aivopestä nuoria vaan tarjota heille foorumi toteuttaa itseään. Mielestämme kansallismielisyys kuuluu kaikille, myös nuorille, eikä siinä ole mitään äärimmäistä. Jäsenyytemme alaikäraja on 15 vuotta, emme rekrytoi "jopa 13-vuotiaita". Pyrimme esittämään oikeaksi ja hyväksi kokemaamme ajattelua, ja näyttämään että on muitakin vaihtoehtoja kuin ne, joita tarjoavat SETA:n peruskouluvierailut tai Elokapina-opettajat. Ympäristön ollessa tällainen olemassaolomme on vähintäänkin oikeutettua.”

Äärimmäisyys on suhteellinen asia. Elämme maassa, jossa jokainen kansalainen kehdosta hautaan on alistettu aamusta iltaan kulutuskulttuurin ja monikulttuurisuuden propagandalle. Sen ote on niin tiukka, ettei sitä voi kyseenalaistaa vaikuttamatta radikaalilta. Mikä oikeasti edustaa äärimmäisyyttä? Kapitalistisen kulttuurin lieveilmiöinä pulppuaa pinnalle muotivaatteita ihmisten päältä ryöstävät neekerit. Tosi-TV julkisuutta ihannoivan elämäntavan ja ulkonäköhuoraamiseen keskittyneen pinnallisen kulttuurin nähdään olevan tavallista, eikä äärimmäistä. Mitä tarkemmin katsoo yhteiskunnan arkisen tason alle, sieltä paljastuu toinen toistaan vahingollisempia ja kestämättömämpiä ilmiöitä.  

Mitä tavallisen ihmisen kuuluisi ajatella jos teollisen mittatason saavuttanut propagandakoneisto sekä valtion omistamat mediat myyvät jopa mainituille 13-vuotialle ajatusta hormonihoidoista ja kirurgisista toimenpiteistä, joita tarjotaan taikatempuiksi sairaan yhteiskunnan aiheuttamien mielenterveysongelmien ratkaisuksi! Mitä kantasuomalaisen kuuluisi ajatella, kun heidän lapsensa ovat monissa kaupungeissa muuttumassa vähemmistöiksi peruskouluissa.

Ei tarvitse olla kypsä aikuinen havaitakseen ongelmia ja halutessaan asettua niitä vastaan. Radikaali, kumouksellinen kansallismielinen, ei kritiikittömästi ihannoi ja ylistä tätä Suomea, jossa nyt elämme. Kumouksellisuus tarkoittaa ratkaisevia muutoksia vaativaa asennetta. Kun nuori näkee miten valtaapitävät ovat joko kyvyttömiä tai haluttomia tarttumaan ongelmiin, Suomen lippu ei heilu valtiojohdon ja valtaapitävien sekä monikansallisten poliittisten agendojen puolesta. Se heiluu isänmaan puolesta. 

Skinhead-liike, tai kansallismielisyys ei ole vuosiin profiloitunut nuorisokulttuuriksi. Jos Suomen nuoriso alkaa laajemmin herätä vallitsevaan tilaan, siihen ei tarvita hämäräperäisiä rekrytoijia. Nuorisossa on aina ollut laajasti henkilöitä, joilla on kyky ja näkemys asettua valtakulttuuria vastaan, omin ehdoin, omista lähtikohdista, omaa uutta kansallismielistä kulttuuria luoden.

On naurattavaa ajatella että kasvava nuori olisi vaarallisten ja pahantahtoisen natsien armoilla. Kuka tahansa voi nähdä miten heitteille, itsetuhoiseen ja itseinhoon johtavaa tilaan vie valtavirran tarjoama tie. Vaihtoehto sille voi olla kumouksellista ja radikaalia, mutta näiden ilmiöiden äärimmäisyyttä voi itse kukin vertailla siihen vahingolliseen roskaan, jota maailman suurimpia pääomia hallitsevat tahot ja tehokkaimpia propagandakoneita hallussaan pitämät pelurit syöttävät mieliimme.

Ukkometson keikka oli taas esimerkki omaehtoisesta, nöyristelemättömästä asenteesta. Siitä voi ottaa oppia niin nuoriso kuin vanhukset. 

Ukkometson keikkavideoita voit katsoa Veriyhteyden Telegram-tilltä tai tästä suorina linkkeinä Korkki, Skularit plays Pylvanainen ja Vapaudenristi. 

Seuraavaksi keikkalla Mistreat, Vapaudenristi ja Ehre. 29.1.2022 Lappeenrannassa.

VY

HILJATTAIN POISMENNEITÄ RAC/NSBM AKTIVISTI-MUUSIKOITA

Vuodenvaihde vei rajan taa kaksi merkittävää rotutietoisen musiikin veteraania. Ensimmäisenä saatiin kuulla Skrewdriverin kolmella albumilla (White Rider, After the fire, Warlord) soittaneen ja Brutal Attackissa bassotelleen pohjois-irlantilaisen lojalistin Merv Shieldsin poismenosta. Jo jonkin aikaan sairastellut Merv menehtyi sairaalassa 1. tammikuuta. Virallinen kuolintiedote kertoo:

Obituary notice for Mr. Mervyn Shields Shields – 1st January 2022 (peacefully) at hospital, Mervyn, Late of Belfast and Bushmills, dearly loved father of James and Carol, much loved son of Louie and the late Andrew and dearest brother of Lorraine and Wendy. Service in Murdock’s Funeral Home,2a Windsor Avenue, Coleraine  (due to current guidelines, immediate family only) on Wednesday 12th January 2022 at 12.30pm.   Family flowers only please.  Donations in lieu if desired to N.S.H.C.T. c/o Mrs. Mona Murdock, 31 Bushmills Road, Coleraine.   Deeply regretted by his family and entire family circle. 

Sympathy and condolences from the officers and members of the 12th Battalion Royal Irish Rifles Memorial Association are extended to his partner Zelda, family circle and the Friends of the 36th Ulster Division, Cairncastle.  An absolute gentleman and friend to many. Rest easy big Merv.. Matthew 5:4 "Blessed are those who mourn, for they shall be comforted."

Samana päivänä kuin Merv Shields menehtyi kreikkalaisesta Der Stürmer -yhtyeestä tuttu Hjarulv Henker yllättäen sairaskohtaukseen. 

NSBM:n pioneeriyhtyeisiin kuuluva Der Stürmer vieraili kolme kertaa Suomessa ja kaikilla kerroilla kitaraa pieksi Henker. Maamme valtamediassa Der Stürmer tunnetaan parhaiten yhtyeen ensimmäisestä Suomen kiertueesta 2008 (Carelian Pagan Madness), jota Helsingin Sanomat ja A-studio yrittivät valeuutisoinillaan sabotoida Tampereen keikan jälkeen. Korvaava toinen konsertti saatiin kuitenkin Turkuun, jossa Henker näytti mitä on vimmainen pakanallinen kitarasoundi.

R.I.P. Hjarulv Henker ᛣ (Wodulf, Der Stürmer, Dreadful Relic, Lamentation, Nachtkaiser) 3/12/1974 - 1/1/2022

Kotimaan rintamalla on kuultu myös kuolonviestejä. Monien muistoissa on vielä vuoden 2020 joulukuussa raukkamaisesti murhattu Genocide Wolvesin laulaja Tontsa. Tontsa edusti suoraselkäistä aatteen paloa, jossa kaveria ei jätetty eikä petetty. 

Suomalaisessa liikkeessä hyvin kiistanalainen persoona, videomestari Marko "Jäsä" Järvinen, menehtyi pitkällisen sairastamisen jälkeen 8. marraskuuta 2021. Ikävien kuprujensa vuoksi Jäsä oli 1990-loppuolelta lähtien persona non grata varsinkin Helsingin alueella. Muutettuaan Ruotsin hän joutui vuosien asumisen jälkeen sielläkin ongelmiin, jonka vuoksi hän palasi takaisin kotikaupunkiinsa Poriin 2010-luvulla. 

Suomessa Jäsä on ymmärrettävästi sivuutettu, mutta ulkomailla hän lienee Mistreatin Muken ohella tunnetuin nahkapää RAC-musiikkikulttuuria tallentaneiden Kriegsbericther-videoidensa ansiosta. Hän tallensi, tuotti ja dokumentoi valtavan määrän myös Skrewdriverin historiaa, ehkä enemmän kuin kukaan muu maailmassa. 

KANSALLISESTI RADIKAALIN MUSIIKIN PARHAAT VUONNA 2021

Rockmusiikki metallin eri alagenreistä aina neofolkiin ja industrialiin loistavat poissaolollaan valtavirtaradioiden soittolistoilla. Moniarvoisuuden toitotuksestaan huolimatta ne eivät todellakaan soita sitä, mitä kansallisesti ajatteleva suuri kansanosa haluaa.

Esimerkiksi nuorisolle suunnattu YleX on täynnä vähämielisen roturutsaista rap-papatusta kun taas Radio Suomessa jylläävät vaginamonologeja pitävät voimaannuttavan upeat nuoret naiset (toimittajien huomaamatta tässä edes mitään ironiaa). 

Asian voi tarkistaa vaikka Radio Suomen vuoden poplevyjä kokoavasta kaksiosaisesta ohjelmasta Susannan ja Velin vanha ja uusi vuosi, jossa ajan hermolla olevien The Beatlesin ja Abban julkaisujen lisäksi soitetaan lähinnä nuorten suomalaisnaisten keijukaismaisia itsetutkiskelujollotuksia. Tässä ei voi olla huomaamatta kaikkialle puskettua feminististä agendaa.

Toisin kuin Yle, Veriyhteys ei kätke poliittista asennoitumistaan. Näitä listoja kootessa on menty musiikki edellä, mutta levyjä valittaessa lyriikoilla on normimusiikkiin verrattuna tavallista suurempi merkitys.

Veriyhteys:

1. STURM 18 - Rotmord (Saksa)

2. UFONAZI – Venuvian Supremacy In 261 Million KM (Suomi)

3. PYHÄ KUOLEMA – Uusi panssaroitu Suomi (Suomi)

4. MORÖSE – The Call (Suomi)

5. PAGAN SKULL – Joutomaa (Suomi)

6. MISTREAT / WHITE MINORITY Split (Suomi)

7. KONTINGENT - Résistances (Ranska)

8. STONEHAMMER – Valhalla we are bound (Kanada)

9. ROME ‎– Parlez-Vous Hate? (Luxemburg)

10. V/A RAC COVERS PROPAGANDAA [kokoelma] (Suomi)

D88 distro:

1. PAGAN SKULL - Joutomaa (Suomi)

2. SNIPER – Sodanjulistus! (Suomi)

3. BRUTAL ATTACK – 40 Years Of Love & Hate (UK)

4. THUMBSCREW – Pride Of Pain (Espanja)

5. MISTREAT / WHITE MINORITY Split (Suomi)

6. MACHT & EHRE – Wende Oder Untergang (Saksa)

7. UFONAZI – Venuvian Supremacy In 261 Million KM (Suomi)

8. VERMINE – Promethean - Ere Du Surhomme (Ranska)

9. S.U.D. - Ahnenerbe / Totenkvlt (Saksa)

10. DIABOLI – Awakening Of Nordic Storm (Suomi)

Mark Green: A Case of Pride – Skrewdriver Punk’n’Roll 1976-79 (Tredition, 2021)

Lähes myyttisen auran saavuttaneesta Skrewdriverista on kirjoitettu lukuisia kirjoja, mutta ne keskittyvät pääasiassa vuoden 1982 jälkeiseen aikaan, jolloin bändin laulaja ja primus motor Ian Stuart radikalisoitui poliittisesti. Rajaus on ymmärrettävä, sillä Skrewdriverin alkutaipale on sidottu vahvasti tuolloin syntyneeseen punk-kulttuuriin. Poliittisten ja esteettisten erojen lisäksi bändin historian jakaminen kahteen osaan on perusteltua jo senkin vuoksi, että Blackpoolista kotoisin olleen bändin myöhemmät kokoonpanot perustettiin 1980-luvun alussa Lontoossa, jonne Stuart muutti takaisin  ensimmäisen bändinsä hajoamisen jälkeen.

Skrewdriverin  historiikeissa yhtyeen 1970-luvun punkvaihetta kyllä käsitellään, mutta melko pintapintapuolisesti, lähinnä yleisiin lähteisiin turvautuen. Tarvittiin pedantti saksalaisen nimimerkki Mark Green, jolla on riittänyt kärsivällisyyttä tonkia asiaa tarkemmin ja haalia kokoon uniikkeja aikalaistodistuksia bändin alkutaipaleelta. Green ei ole näillä apajilla ensimmäistä kertaa, onhan hän kirjoittanut yhtyeen RAC-ajoista parikin aikalaistodistusta ja haastattelukirjaa, Ian Stuart Donaldson – Memories (2007) ja Ian Stuart Donaldson – Memories II (2012).

Alun perin vain saksaksi ilmestynyttä kirjaa on syytä kiittää kunnioitettavasta perusteellisuudesta. Kovien kansien väliin on saatu haastateltaviksi mm. Skrewdriverin entisiä jäseniä ja aikalaisbändejä, "All Skrewed up" albumin tuottaja, bändin levyn kansien suunnittelijoita ja levy-yhtiöiden pomoja.  

Kirjoittaja ei unohda edes blackpoolilaisjullien ennen punkräjähdystä toimineita kokoonpanoja Warlock ja Tumbling Dice, jotka olivat lähinnä Rolling Stones ja The Who pastisseja. Jo tuolloin oli selvää, että näissäkin kokoonpanoissa Ian Stuart otti musiikin tosissaan toisin kuin muut bändikaverit. Tästä kertovat muusikkoystävät, joiden mukaan Stuartilla oli jo sen ajan mittapuun mukaan valtava levykokoelma brittiläistä ja amerikkalaista rockia ja rock-a-billya. Kirjassa käy selväksi, että Stuart oli todella perehtynyt musiikkiin, jota hän halusi itsekin tehdä. Punk kuitenkin sekoitti pakan ja antoi uudet parametrit perinnetietoista rockia soittaneille bändikokeiluille.

Sex Pistolsin näkeminen Manchesterissa elokuun alussa 1976 palautti Tumbling Dice -yhtyeen takaisin lähtöruutuun. Bändikaverinsa Phil Walmsleyn kanssa keikalle mennyt Stuart sanoi ”valaistuneensa” Pistolsista, eikä hän taitanut olla ainoa lajissaan. Yhdessä yössä bändi teki jäsenmuutoksia ja alkoi soittaa iskevällä särökitaralla säestettyä rockia, jonka lyriikoissa kuului sosiaalinen nihilismi. Silti musiikin pohjalla kuului  edelleen 1960-luvun britti-invaasion blues-rock, josta Stuart ei halunnut päästä eroon myöhemmissäkään kokoonpanoissa. 

Brittiläisessä punk rockissa kaikki tapahtui nopeasti, myös Skrewdriverin kohdalla. Ensimmäisen punk-keikkansa bändi soitti tammikuussa 1977 ja jo huhtikuussa yhtye lämmitteli Lontoon punk-mekka Roxyssa Johnny Mopedia. Levytyssopimuskin järjestyi pikavauhtia vuoden alussa, kun lontoolainen Chiswick kiinnitti yhtyeen saamansa demokasetin perusteella. Treenikämpällä äänitetty demo sisälsi mm. ensimmäisen singlen ”You’re so dumb” ja sittemmin LP:llä kuultavan huudatuksen ”I don’t like you”. 

Levytyssopimuksen ehtona oli kuitenkin vaatimus bändi muuttamisesta Lontooseen. Riskejä pelkäämätön Stuart sai lopulta taivuteltua bändikaverit jättämään entisen elämänsä Blackpoolissa ja hyppäämään Lontoon junaan. Kiireestä ja nopeista päätöksistä kertoo myös se, ettei bändillä ollut tuolloin vielä edes nimeä kunnes Chiswickin pomo Roger Armstrong nimesi yhtyeen Skrewdriveriksi. 

Bändin majoituttua levy-yhtiön maksamaan vuokraläävään Pohjois-Lontoossa kirjassa alkaa monien lukujen pitkä ja herkullinen kuvaus mitä kaikkea voikaan tapahtua maan punkkeskuksessa. Lukijan kannalta on miellyttävää, kuinka kirjan kuvamateriaali lehtileikkeineen tukee saumattomasti sen kertomuksia, keikkaraportteja ja katujen anekdootteja alkuperäisen punkin kuohunnasta. 

Vuosina 1977 ja 1978 Skrewdriver ehti soittaa Lontoossa ja muualla Englannissa monien punk- ja new wave suuruuksien kanssa. Näistä tunnetuimpia lienevät The Damned, Siouxsie and the Banshees, 999, The Lurkers, Sham 69, X-Ray Spex, Menace, The Police, The Boomtown Rats, Motörhead. 

Kesään 1977 mennessä Skrewrdriverin, Sham 69:n ja Menacen konserteissa alkoi ilmestyä yksittäisiä skinheadeja, mikä innoitti Jimmy Purseyta huudahtamaan eräällä keikalla: ”Skinheads are back!”. Kesäkuun 9. päivä 1977 oli omalta osaltaan yksi merkittävä tekijä skinhead-kultin uudelleen syntymiselle kun Skrewdriver ja Sham 69 soittivat Roxylla. Vaikka brittiläisen nahkapääkulttuurin sanotaan nousseen laajassa mitassa uudelleen vasta vuonna 1978, Sham 69 ja Skrewdriver synnyttivät Lontoon faneissaan jo puoli vuotta aiemmin orastavan alakulttuurin. 

Skrewdriver tunsi faneihinsa niin suurta yhteyttä, että vaihtoi loppukesästä 1977 punk-tyylinsä skinhead-univormuun. Marraskuussa 1977 ilmestyneen 45-kierrosta pyörineen LP:n ”All Skrewed up” kannessa poseeraakin jo neljä tuimaa nahkatukkaa. Levyä voi epäilemättä pitää ensimmäisenä skinheadien tekemänä rock-albumina, joskin eräät hiustenhalkojat varaavat tämän kunnian pelkästään kaupallista syistä skinhead-vermeisiin pukeutuneen Sladen ”Play it loud” (1970) levylle.

Uteliaisuutta tyydyttävää luettavaa kirjassa ovat myös Skrewdriverin jäsenten kuvaukset suhteista muihin aikalaisyhtyeisiin. Mikään uutinen ei ole se, että saman fanikunnan jakaneen Sham 69:n kanssa oltiin jatkuvasti tukkanuottisilla, niin mediassa kuin alakulttuurien viidakossakin. Bändin inhokkeihin kuului vähemmän yllättävästi myös The Boomtown Rats, joka eräällä isolla Camden townin keikalla sabotoi lämmittelijänä olleen Skrewdriverin soundit. Kostoksi Skrewdriverin nahkatukkaroudari kapusi Boomtown Ratsin soittaessa lavalle ja kopautti Bob Geldofin tajuttomaksi. Korostettakoon, että nyrkin heiluttaja ei ollut tulevan Madnessin Suggs, joka toimi tuolloin Ruuvimeisselin roudarina. 

Joka tapauksessa juttu sai valtavasti mediahuomioita, mutta ikävä kyllä se ei jäänyt Skrewdriverin kohdalla ainoaksi, jossa yhtye yhdistettiin väkivaltaiseen fanipohjaan. Suurelta osin yhtye sai kärsiä tästä maineesta syyttä, sillä Skrewdriverillä ei Sham 69:n tapaan ollut itsellään osaa eikä arpaa keikoilla tapahtuneisiin välikohtauksiin. Päinvastoin, erään konsertin jälkeen koko bändi joutui Teddy boy -lauman väijyttämäksi ja hakkaamaksi. Tapauksesta kertovat mukiloinnin jälkeen haastatellut ruuvimeisselit Janet Street-Porterin vuonna 1977 ilmestyneessä tv-dokumentissa.

Toisin kuin Sham  69, Skrewdriver ei pyytänyt koskaan faniensa puolesta anteeksi, mikä synnytti lopulta toimittajissa vihamielisen ja boikotteja lietsovan asenteen yhtyettä kohtaan. Tämä oli keskeisin syy sille, miksi Skrewdriverin sijaan Sham 69 löi itsensä läpi – Blackpoolin pojilla kun ei ollut median portinvartijoiden tukea. Esimerkiksi vuoden 1977 loppupuolella Skrewdriverillä oli vielä kaikki mahdollisuudet läpimurtoon, josta kertoo pääseminen lokakuussa BBC:n studiolle tekemään legendaarinen John Peel -äänityssessio. Skrewdriver päätti kuitenkin valita suosion sijaan uskollisuuden faneilleen – Meine Ehre heißt Treue...

Yli 300-sivuinen kirja on täynnä huvittavia anekdootteja punkin alkuvuosien säpinöistä. Skrewdriver oli osa tätä nopeasti etenevää pyörrettä ja sen jäsenten kuvaukset antavat kulttuurihistoriallisesti arvokasta lisätietoa varhaisesta punk-kulttuurista, sen omituisuuksista ja yllättävistä tuttavuussuhteista. Tuohon aikaan ei ollut mitenkään kummallista, että Skrewdriverin heput saattoivat mennä puuropää  Genesis P-Orrdigen ja Throbbing Gristlen hämäriin bileisiin. Joskus taas kuuluisat rokkarit saattoivat käydä Skrewdriverin hermoille. Kerran Roxy clubilla huumehöyryinen Iggy Pop tuli soittamaan poskeaan Ian Stuartille, joka antoi tälle vastaukseksi mojovan tällin. 

Yksi kirjan hauskimmista anekdooteista liittyy Sex Pistolsiin. Sen kertoo kirjaan haastateltu Skrewdriverin basisti Kevin McKay:

Well, we were in the studio for some four to five hours. They [Sex Pistols] played first and then it was our turn. Before the gig, we went down to Kings Roads to get some Punk clothes. We had some loose talks with the Pistols, but nothing more. Sid Vicious? 

Honestly, he was an idiot! We had a special encouter with him at the Dingwalls Club when Ian and I left the venue. It was a night with heavy rainfall. Suddenly Billy Idol drave by in a sports car and Sid was next to him. He started bullshitting us, and then Ian grabbed him and wanted to pull him out of the car, but Billy sped off while Ian was running behind them. ha, ha!

Muiden yhtyeiden suhde Skrewdriveriin oli vähintään yhtä sekava kuin bändin muihin. The Damned, Menace ja Motörhead viihtyivät jopa vapaalla ruuvimeisselien kanssa, kun taas Sham 69 ja Boomtown Ratsin leireissä yhtye oli lähes arkkivihollinen. Bändien keskinäisestä kyräilystä huolimatta kirja tuo esiin myös alkuperäisen punkin solidaarisuuden. Kuvaavana esimerkkinä on tapaus, jossa Skrewdriverin keikkapakettiauto ja sen mukana olleet bändikamat varastettiin. Tulevilla keikoilla bändi sai käyttää korvauksetta muiden yhtyeiden kamoja ja yhdellä pikku kiertueella Skrewdriver sai The Jamilta lainaksi sähköiset soittimet, koska juuri sillä hetkellä tuleva mod-suuruus piti keikkataukoa.

Median nuivasta suhtautumisesta huolimatta Skrewdriverin rehellistä katujen aggro-asennetta kuitenkin arvostettiin monien bändien keskuudessa, aina punkin paaveja myöten. Tästä basisti Kevin McKay antaa todistuksen:

Joe Strummer from The Clash was in the audience to see us. After the consert, he came to us and said we were much better than The Police.

Kirjassa ei juuri kuulla Skrewdriverin tuon ajan poliittisista linjauksista, vaikka Ian Stuartin tympääntyminen monikulttuuriseen Lontooseen tuodaankin aika ajoin esiin. Sen sijaan  politiikkaa pääsevät paasaamaan Joe Strummer ja Jimmy Pursey, joiden harvinaiset haastattelut antavat hieman toisenlaisen kuvan punkista kuin virallinen narraatio. Jimmy Pursey paljastuu Record Mirrorin (1977) haastattelussa juuri sellaiseksi vinkuvaksi opportunistiksi kuin saattaa odottaa, mutta myöhempi Joe Strummerin haastattelu saksalaislehdessä (SG-Magazin, 2001) avaa punkin superbändin nokkamiehen suhdetta poliittiseen idealismiin harvinaisen rehellisesti:

Every idiot who come to London was infected by the fact that Punk was the music of the moment and that it had to be political. The whole radicalism of Punk Rock and its aggressive slogans were initially an artistic form of expression, not a political one. There was nothing behind it and this has to be said.

Jos ja kun kirja haluaa nimetä jonkun tuon ajan bändin poliittisesti epäkorrektiksi, niin se on varmasti The Stranglers. Skrewdriver ei tiettävästi keikkailut tämän aina mustiin pukeutuneen ryhmän kanssa, mutta kirjoittajan huomiot ja haastattelulainaukset vihjaavat, että maskuliinisella ja poliittisella tasolla yhtyeillä oli tiettyä hengenheimolaisuutta.

Siinä vaiheessa kun punkista tuli maailmalla tunnettua Skrewdriver pääsi keikkailemaan myös ulkomailla. Kaikki Euroopan keikkansa bändi tekikin vasta vuosina 1978 ja 1979. Vaikka kansainväliseen levitykseen päässeiden julkaisujen myötä Skrewdriverilla oli vetoa ulkomaille, eteneminen elintärkeässä kotimaassa oli tehty vaikeaksi. Vuonna 1978 bändin oli keikkajärjestäjien mustalla listalla eikä näin pystynyt promotoimaan levyjään. Lopulta Chiswick Records sanoi irti sopimuksensa ja bändi muutti uudella kokoonpanolla Manchesterin alueelle. Yhtye sai enää pistokeikkoja ja lämmitteli mm. Motörheadia, mutta käytännössä tie parrasvaloihin oli tukossa. 

Yhtyeen joutsenlauluksi tuli vuoden 1979 helmikuussa pienen manchesterilaisen TJM Recordsin julkaisema Built up, knocked down EP, jonka kappaleesta ”A case of pride” Mark Green nappasi kirjalleen nimensä. 

Lähes puolen vuoden hiljaiselon jälkeen Skrewdriver piti heinäkuussa 1979 jäähyväiskonserttinsa kotikaupungissaan Blackpoolissa. Keikka oli merkittävä jo siksi, että vuonna 1977 Blackpoolin viranomaiset estivät bändiä soittamasta, joten oli kohtalon ivaa, että bändin viimeinen keikka oli ensimmäinen heidän kotikaupungissaan! Tuohon aikaan skinhead-liike oli lähtenyt täysin uusille kierroksille ja paikalle vaelsi satoja nahkapäitä kaikkialta Englannista. Tämä oli selvä ennusmerkki kansallisesti radikalisoituneen nuorison tulevasta noususta.

Ajan tuulista kertoi myös Lontoon Acklam Hallissa kesällä 1979 pidetty Rock Against Racism -konsertti, joka synnytti yleisössä kauan kaivatun vastareaktion. Kirjassa kuvataan, kuinka suuri skinhead-yleisö sai tarpeekseen, kun äärivasemmistolainen Crisis (sittemmin mm. Death in June) astui lavalle provoisomaan. Suurempaa tappiota välttääkseen vertavuotavat vasemmistoaktivistit linnoittautuivat keikkapaikalle odottamaan poliisin apua. Tämä nuorten vihaisten miesten ja naisten offensiivinen katuarmeija oli osa sitä kannatuskuntaa, joka mahdollisti tuhkasta nousseen Skrewdriverin uuden tulemisen vuonna 1982.

Arvio: RL

Moröse: The Call (PC Records, 2021, LP-painos)

Kotimaisen Morösen debyyttilevy The Call pääsi vasta nyt Veriyhteyden syyniin, kun toimitus sai käsiinsä aivan hiljattain julkaistun vinyylipainoksen. Alun perin jo keväällä cd-versiona ilmestyneen levyn on julkaissut alan suurin levy-yhtiö, PC Records. Vaikka saksalaisyhtiön kaikki julkaisut on tarkistettu lakimiesten avulla laillisiksi, niin tästä huolimatta Morösen levyn myyminen on kielletty mm. Discogisissa.

Stasin Ilmiantokulttuuria harrastavien komukyylien hysteriaa on vaikea ymmärtää, sillä bändin teksteissä ei ole kerta kaikkiaan mitään, mikä rikkoisi minkään maan paitsi Pohjois-Korean lakeja. Omavaltaista sensuuria harjoittaville punaliberaaleille teknotyranneille (Facebook, YouTube, Discogs, Amazon jne.) ja heille työskenteleville uusvasemmistolaisille woke-intoilijoille antikommunismi ja työväenluokkainen nationalismi ovat kuitenkin sellaisia ajatusrikoksia, joista pitää rangaista vähintään sensuurilla.

Morösen heput ovat jo pitkään Suomen nationalistissa skinhead-orkestereissa vaikuttaneita muusikkoja. Taustalta löytyy mm. sellaisia yhtyeitä kuin The Prideful, Ukonnaula, The Wrongdoers ja King’s Cross. Poliittisella kartalla yhtye asemoituu perinteisen nationalismin kannattajiksi, joista musiikkirintamalla tunnetuimpia ovat Combat 84 ja Condemned 84.

Soitannollisesti bändi kulkee hyvällä tavalla omia latujaan, kulttuurinsa traditioita kuitenkaan unohtamatta. Soittajiltaan vaativa triomuotoinen kokoonpano puristaa ilmoille tiukkaa uptempossa kulkevaa rähinärockia, jossa on paikoittain jopa viitteitä skandinaaviseen action rockiin (mm. ”No Parole”). Oman persoonallisen lisänsä bändin soundiin tuo pintaan nostettu kitara, jonka estoton mutta taitava revittely tuo mieleen Skrewdriverin Built up, Knocked down EP:llä (TJM, 1979) kepittäneen Glen Jonesin työskentelyn. Karskissa laulussa puolestaan manifestoituu bändin nimi, joka on suomeksi äreä.

Joku voisi pitää laulujen teemoja ”miedomman liikkeen” sanomana, mutta tämän päivän poliittisessa hyperventilaatiotilassa jo perinteistä nationalismia pidetään ääriajatteluna. On tietenkin selvää, ettei työväenluokkaa larppaavia poseeraajia soimaavaa avausraitaa ”Not for you” ja sitä seuraavaa ”Left Side Losers” -kappaletta voisi koskaan soittaa radion valtakunnallisessa verkossa. Median portinvartijoiden hyväksyntää eivät saisi myöskään globalistipankkiireja ryöpyttävä ”Cunts and Fools” tai EU-vastainen ”Freedom Song”.

Muita levyllä käsiteltäviä aiheita ovat mm. sotaveteraanien kunnioitus (”The Call”) ja skinheadin arki ja juhla (”Troublemaker”, ”Tonight”). Mistreatin Muken laulama ”Your solution” kertoo puolestaan, kuinka muukalaisten tuomaa terrorismia voitaisiin ehkäistä paljon tehokkaammin kuin kieltämällä kansalaisilta veitset. Kappale erottuu muusta materiaalista tunnistettavalla Mistreat-soundillaan ja kepeän melodisella tyylillään, mutta se istuu silti hyvin levyn kokonaisuuteen ja henkeen.

Tämän bändin tiukkaa soitantaa näkisi mielellään livenäkin, mutta ilmeisesti kyseessä on studiokokoonpano ellei toisin todisteta. Joka tapauksessa toivotaan jätkien viihtyvän edes studiossa, sillä ensilevyn perusteella bändiltä voidaan odottaa vielä paljon.

Arvio: RL

Sotasetä: Sotasetä (White Street Records, 2021)

Mitä? Näin kysyy musta kalliolaismies epäuskoisesti meemivideossa, jossa tämä huutaa ”hyvää yötä Kallio!” saadakseen vastaukseksi vähemmän yllättävästi ”vitun neekeri!” Tätä hämmentävän humoristista ”mitä?” heittoa kuullaan NS-räppääjä Sotasedän (SS) debyyttilevyn kappaleessa ”Hyvää yötä Kallio” ja promovideona ilmestyneessä avausbiisissä ”Resurssipula”. Levyn ensimmäisen kuuntelukerran jälkeen kuulijakin saattaa kysyä itseltään että ”mitä?”, sillä harvoin kuulee tällaisella sarjatulipapatuksella korville ammuttua aikamme kuvausta roturealistisesta näkökulmasta. Harmi vain, että lyriikoita ei löydy julkaisusta ja Veriyhteys joutui pyytämään ne levy-yhtiöltä erikseen arviota varten.

Toisin kuin tavan jonneille suunnatussa suomalaisessa lista-räpissä, SS:n lyriikoissa ei ole juuri lainkaan loppusoinnullista riimittelyä, vaan tekstit vyörytetään kuulijalle suorana proosana. Tämä ilmaisutapa lyötiin lukkoon jo artistin ensimmäisessä videolohkaisussa, valtakunnansyyttäjä Raija Toivaiselle osoitetussa syytekirjelmässä.  

Erikoista on myös laulajan ääni, joka on muokkaamalla hidastettu hyvin möreäksi. Ensimmäisinä kuuntelukertoina ilmaisu on todella häiritsevää, mutta siihen alkaa myöhemmin joten kuten tottua kuin kyseessä olisi artistin omintakeinen tavaramerkki. Luultavasti poliittisesti tulenaran viestin vuoksi laulu on haluttu tehdä tunnistamattomaksi, mutta kuulijan kannalta normiääni olisi toiminut paremmin, varsinkin sanoman kuulemisen suhteen. Tosin alun totuttelun jälkeen levyn radikaali viesti alkaa selkeytyä jokaisen kuuntelukerran jälkeen entistä paremmin.

Sanottavaa levyllä todella piisaa ja tähän tarkoitukseen räpin vuolas puhelaulu sopii mitä parhaiten, koska jo yhteen keskipituiseen esitykseen mahtuu valtava määrä sanomaa. Poliittiselle propagandalle tämä on ensiarvoisen tärkeää, vaikka musiikillinen anti jääkin usein lapsipuolen asemaan.

Liikkeessä on jo jonkin aikaa käyty keskustelua siitä, onko ylipäätään mieltä levittää etnopoliittista sanomaa musiikilla, joka on niin leimallisesti rotumuukalaista alkuperää kuin hip hop. Tähän kysymykseen Veriyhteys pani oman lusikkansa soppaan viime vuonna sen arvosteltua Suomen ensimmäisen kansallisradikaalin hip hop levyn, N.W.A:n (Nazis With Attitude) Straight outta III Reich. Sotasedän vastaus tähän keskusteluun löytyy puolestaan julistuksesta ”Rikkinäinen levy”:

Sotasedälle välillä heittää päälle pikku melankolian vaihteen

Kun seurannut poliitikkojen keskustelua jotka ei mihinkään ikinä etene

Oman maan muutostila kokoajan huonompaan ja huonompaa

Ja joka puolue lopulta ajaa etnisesti alistuvaa politiikkaa

Vahingoniloinen huutelija kysyy miks sä sit vedät tätä nekrumusaa

Sotasedän vastaus kysyä onks tää muka rättipäiden keksintöö tai somalien ansiota?

Ei kajareista sykkivä musa oo se joka jotenkin vituttaa

Vaan todellinen etninen invaasio jonka tuoma rappio on konkreettista ja lopullista

Tässä on kyseessä kuitenkin vain nykyajan musamaku

Ei se tarkoita että perustais perheen yhdessä jonkun inhottavan matun

Vaan ottaa saundin käyttöön ja sen alkuperäisen tunnelman

Miten kaupungissa huomattiin ettei monietninen yhteiskunta konfliktitta toimikkaan

Vahingoniloinen huutelija kysyy miks sä sit vedät tätä nekrumusaa

Sotasedän vastaus kysyä onks tää muka rättipäiden keksintöö tai somalien ansiota?

Ei kajareista sykkivä musa oo se joka jotenkin vituttaa

Vaan todellinen etninen invaasio jonka tuoma rappio on konkreettista ja lopullista

Eduskunnan keskustelu kuin rikkinäinen levy, toistaa aina samaa syistä ja seurauksista

turvallisuusraporteissa keskitytään varoittamaan äärioikeiston noususta

Mutta pakkohan sen on nousta jos kadulle päästetään valloilleen etninen sota

Korvalapuissa voi soida vaikka valkoinen hip hop kun täyttää polttopulloja

Tää urbaani saundi on ääni pahoinvoinnin ja saundi ristiriidan

Ei tyylipisteiden kalastelua kravattikaulaisilta konservatiiveilta

Toki saavat nää kadut sammuttaa mut joidenkin on kohdattava muukalaiset

Ei tarjolla oo kirkkokuoron veisaajia, vaan urbaanin sodan soundtrack on joku toinen

Ei ole mikään salaisuus, että Veriyhteyden musiikkimaku ei lämpene monotoniselle heimokilinälle, mutta SS:n sierrätyshoidon jälkeen tuostakin musiikista löytyy jotain kuuntelemisen arvoista – siis muutakin kuin ne lyriikat. Sikäli levy on ennakko-odotusten mukainen, että se ei juhli melodioilla ja tarttuvilla kertosäkeillä, vaan noudattaa tässä mielessä vanhan koulukunnan mustaa räppiä. Nykyäänhän roturutsaan kiihottavaa puhelaulua on pyritty ujuttamaan laajemmille kansankerroksille lisäämällä yksinkertaiseen biittiin puhdasta laulua ja melodiaa, myyntijippo, joka lienee lähtöisin juutalaisten tuottajamogulien myrkyllisistä aivoista. 

Tällaiseen kosiskeluun SS ei kuitenkaan sorru, mutta ei myöskään tyydy pelkkään tylsämielisen hip hop -biitin takomiseen. Tarkemmalla kuuntelulla kun käy selväksi, että levyllä on ammennettu myös valkoisen elektronisen musiikin soundeja, mikä erottaa sen ilahduttavasti pelkillä viidakkorytmeillä operoivasta räpistä. Tätä variaatiota voisi jalostaa pidemmällekin tai siirtyä kokonaan valkoisen teknon puolelle kuten on tehnyt ranskalainen elektroprojekti BKR 42 (eli Bunker 84:n biisit uudelleen sovitettuina).

Sille nuorelle sukupolvelle, jota ei ole vielä täysin indoktrinoitu neekerimenolle, mutta joka on jo ehtinyt altistua hip hopin suggestiiviselle rytmiikalle, SS saattaa olla mitä parhainta mielen puhdistavaa vastamyrkkyä. Sen sijaan vanhemmalle sukupolvelle, joka on imenyt jo lapsenmaidossaan kitaravetoisen rockin tai klassisen, Sotasetä ei tarjoa juuri muuta kuin suorasukaista liberaalitabuja rikkovaa lyriikkaa. Hyvä niinkin, sillä aikamme sairauksia kuvatessaan levy tarjoaa näköalapaikan, jonka edestä on revitty pois kaikki sensuroivat esiriput. Etenkin nykyvasemmiston patologioita kuvatessaan SS on tarkkanäköinen, mikä käy selväksi kappaleissa ”Transukiima” ja ”Hyperventilaatio”:

Ota se matun kulli pois suusta niin alkaa happi kulkemaan

Täytyykö aina olla huoraamassa että sais parannettua mielialaa

Väärä lääkitys päällä, siitä saa kärsiä koko yhteiskunta

Aina kovaan ääneen esillä, mutta elämänhallintakyvyt tasan nolla

keskellä päivää päätä aukomassa ydinkeskustan mielenosoituksissa

Leuat kipeänä matu ringin keskellä vastaanottokeskuksen viereisessä metsässä

Hyperventiloit romahduspisteessä kun uhrihierarkian julistus ei mitään edistä

Nyt raskaana, isäepäily joku matu, avohoidon lopetuskin pian edessä

Silakkaparvi kuihtui ympäriltä ja jäi vain ammottava tyhjiö

Sama ahdistava tunne joka syö mieltäsi kuin kaikessa edessä vain häviö

Piti olla voimaannuttavaa laittaa keho töihin

Mut kotona suihkunlattialla ranteet taas viillelty mielen sirpaleihin

Ja muut aina kehuu, miten jaksat vastustaa tätä pahaa maailmaa

Vapaaehtoistöissä vastaanottokeskuksessa miehet kehuu kun osaat antaa

Järjestöt kelpuuttaa riveihin ja joka rei'älle on ottaja,

sä otat vaan mielialalääkkeet ja koitat selviytyä kaikesta

Nyky-yhteiskunnan sankaritarina, kiillotettu kuva lääkitystä huorasta

Milloin leikkimässä militanttia, milloin valkoisten kulttuurin uhria

Matujen lisäksi huolii ja ymmärtää vain saastaiset lesboakat

Muut ei halua sua edes kuunnella vaan toivoo ettet taas mokaa itsaria

SS:n lyyrisessä ilotulittelussa osansa saavat niin poliittinen poliisi (”Resurssipula”), punaporvarit (”Hyvää yötä Kallio”), median ja valtion indoktrinaatio (”Aivopesu”) kuin kosher-konservatiivitkin (”Ääriliike”). Taistelevaa aatteen sanomaa edustavat puolestaan esitykset ”Ikuinen sota”, "Valkoista vastarintaa", ”Köyden päivä” ja ”Valopylväät”.

Yksi osuvimmista aiheista, mutta kansallismielisessä keskustelussa turhan vähälle huomiolle jäänyt rappiollinen viihdemaailma, saa ansaitun tyrmäystuomion levyn päättävässä kappaleessa ”Viihdekoneisto”. Se jos mikä kiteyttää tämän rauta-ajan haperuuden:

Musabisneksen korruption näkee todella kirkkaan selkeästi

Kun Siltsu kelpaa lehtiin ja tourit etenee koko Suomen halki

Ei haittaa ketään enää vaikka pyöris ympäri Aasiaa

Päivästä toiseen narkkaamassa ja nussimassa rattopoikiaan

Pirikuset perseessä bailaamassa sopii hyvin muiden seuraan

Kun katsoo ketkä ovat julkkiksia jotka kelpaa vaikka seiskaan

Reikänenäinen kokkelipoika leikellyn somehuoransa kanssa

Siitä isolla rahalla tv-sarjaa valtavirtamediassa

On autoo, huoraa, kelloja, lenkkarit siistissä rivissä

Tää on se kannustus viesti jota rummutetaan joka vitun viestimessä

Ei enää tarvi peitellä, saa olla kuluttaja lammas tai eksploitaatio-jutku

Laaja yleisö pelkästään hurraa - tähän on tultu!

Muistatteko kun oli Puhdas elämä lapselle, mut artistit douppia täynnä

Tekopyhillä esiintyjillä rahanhimot ja perversiot aina vahvasti läsnä

Mut ulkokuori pidetty siistinä, ettei promo mene hukkaan

Odottaen korruption etenemistä jolloin ei irvokkuuttaan peittele enää kukaan!

Voit kysyy Mambalta mites keikat, kun muukalaisista vähän älähti

Se oli pahempi rike kuin Siltsun raiskausvideot jotka artistin viisaria väräytti

miehellä sateenkaarenvärinen sateenvarjo suojaamassa

Vaikka roiskuu rapaa, ei vähemmistö-artistia mikään lopullisesti tahraa

Kaikessa on kyse ensisijaisesti isosta rahasta ja sen saajasta

Sen puute saa ulisemaan teollisuuden kerman, kärjessä Paula Vesala

Valtiojohtoa vastaan heti mikäli rahahanat tiukentuu

Muuten innolla ihailemassa miten valtavirran yhdenmukaisuus virtaviivaistuu

Public Enemyn mustat pojat huusi Hollywoodin polttamisen perään

Koto-Suomen viihdekoneisto ei samaa itsetarkasteluun pystyis sisällään

Siellä jonossa joka vitun ali-ihmissaastan politisoidut vitsit

Veitolat, kaarnavenepojat, kiintiöfeministiräppärit ja mustat barbaarit

Kapinointiin sovittu pelisäännöt, niiden valvontaan haalittu resursseja

Jos ei valtion tai median kontrolli riitä, aina riittää vapaaehtoisia

Silmät loistaen ruudun edessä muita ilmiantamassa

Jos joku taho ei meinaa pysyä ylhäältä osoitetussa karsinassa

Saat olla mukana menossa kun hyväksyt koko jutun juonen

Omahyväisen paskantärkeän sairaan huomionkipeyden

Josta palkitaan, tavoin jotka tuo mieleen menestyksen karikatyyrin

Pelkän koukkunokkaisen indoktrinaation pelinappulan roolin

Arvio: RL