Syksyn levyuutuuksia NSBM-rintamalla ovat kaksi Sudentaipaleen julkaisua: bändin kolmas ja tuorein albumi Intolerant Fennomania sekä omakustanteena vuonna 2018 alunperin ilmestyneen In Glory and Triumph cdr:n uusintajulkaisu. Molemmista julkaisuista vastaa metallipainotteinen radikaalikustantaja D88 Records.
Sudentaival:In Glory and Triumph (D88 Records, 2023)
Bändin ensimmäinen pienen painoksen omakustanne jäi monelta radikaalin black metallin ystävältä huomaamatta, joten kunnolliselle cd-painokselle oli varmasti tarvetta. Varsinkin kun Sudentaival on alkanut saavuttaa jonkinlaista tunnettavuutta vasta kakkoslevynHarbinger (2020) jälkeen.
Bändin myöhempiin levytyksiin verrattuna In Glory and Triumph edustaa selkeästi karskimpaa ja karkeampaa ilmaisua. Sudentaipaleessa on aina ollut mukana tiettyä punk-kohkaamista, mikä kuuluu varsinkin tällä levyllä. Toisaalta kitarasoundi on jopa raskaampi ja rouheampi kuin uusissa äänityksissä, joka käy selväksi etenkin kappaleessa ”The Collective Wrath Of The Northlands”.
Jo uran tässä vaiheessa mukana on bändin tavaramerkiksi tullut lead-kitraran vapaa melodian kuljettelu, joka lähtee monesti omille teilleen biisin päärakenteesta. Kuuntelijasta riippuen tämän voi ottaa kehuna tai moitteena.
Poliittisesti Sudentaival on suorastaan oikeaoppisen NSBM, sillä suurin osa kappaleista ei sisällä suoria poliittisia julistuksia RAC-bändien tapaan, vaan aiheet kumpuavat enemmänkin rodullisista myyteistä ja soturietiikasta. Ainoastaan suorasukaisen päällekäyvä juutalaiskriittisyys yhdistää bändin luupäisempiin julistajiin.
Sudentaival: Intolerant Fennomania (D88, 2023)
Hiljattain ilmestyneellä kolmannella kokopitkällään Sudentaival on radikalisoitunut poliittisesti entisestään. Jo sellaiset kappaleiden nimet kuin levyn avaava ”Pogrom Command”, ”Execute the lackeys” ja ”Judensau” paljastavat ummikollekin mikä on pelin henki.
Samalla musiikki on menettänyt raskauttaan ja biisejä ohjaa entistä korostuneemmin soolokitaran improvisointi. Jopa siinä määrin, että se tuo yhdessä erilaisten rytminvaihdosten kanssa mieleen inhan tekotaiteellisen System of a Downin itsetarkoituksellisen kikkailun. Toki sillä erotuksella, että SOAD:n muusikot ovat virtuooseja ja heillä on ollut aina levyä kohden vuosi aikaa hioa soundiaan studiossa. Musiikkityylillisesti näillä yhtyeillä ei ole tietenkään paljon yhteistä, mutta molemmissa ilmenevä biisirakenteiden improvisaatio tekee niistä ajoittain hämmästyttävän samanhenkisiä.
Maailmankatsomuksellinen ero ihmisoikeususkoa saarnaaviin valtavirtametallibändeihin on ratkaisevin nimittäjä arvioitaessa Sudentaipaleen musiikillista pakettia. Siinä yhtye asettuu samalla myös koko modernia musiikkiteollisuutta vastaan.
Mikään suurille kansanjoukoille saarnaava suoran agitaation bändi Sudentaival ei ole, sillä näin äärimmäistä musiikkigenreä ja kappaleiden sanomaa kuuntelevat luultavasti vain jo ennestään samalle asialle omistautuneet ihmiset. Joku alkukantaisesta lo-fi bm soundista pitävä aidalla istuja saattaa antaa hyväksyntänsä aikamme valheita kyseenalaistavien biisien sanomalle, mutta Soundin tai edes Infernon lukijoita tällaisella ilmaisulla ei käännetä. Näin brutaali musiikki inspiroi vain niitä, jotka odottavat vieraiden voimien murjoman länsimaisen sivilisaation tuhon lähtölaskentaa.
Eteläisessä veljesmaassa on vuosien varrella järjestetty suuria RAC-tapahtumia, joista viimeisin Tarton alueella. RAC Summerfest kakkoseen matkusti tuttuun tapaan jälleen paljon suomalaisia, soittihan tilaisuudessa kotimaamme Mistreat. Muita esiintyjiä olivat virolaiset Revalers ja PWA sekä uusi kansainvälinen kiintotähti Kreikasta, Skumshot.
A simple "thanks" sounds so small in front of the way our Brothers from the North treated us. Since we landed in Tallinn until we left we feel like we were home. We're looking forward to return the hospitality! Thanks to PWA, REVALERS and MISTREAT who joined us in the scene, singing all together. Thanks everyone who came to the show from Estonia, Finland, Sweden, Norway, Germany, Poland, Czech Republic, Lithuania, Ukraine and other countries! See you soon again in a scene around Europe! We Play For You!
Tällä hetkellä maamme johtava kansallisradikaalin musiikin julkaisija D88 Records on pikku hiljaa laajentanut markkina-aluettaan julkaisemalla muutakin kuin perinteistä kotimaista RAC:ta. Varsinkin kansallissosialistinen musta metalli on yhtiön viime aikojen pääartikkeli aina ulkomaalaisia nimiä (mm. Nation War) myöten.
Lafkan tuorein kiinnitys on yksi Brasilian tunnetuimmista kansallissosialismin ja fasismin puolesta avoimesti liputtavista metallijyristä eli Ravendark's Monarchal Canticle. Sao Paolosta tuleva ryhmä äänitti ensimmäisen kasettialbuminsa jo 2005 ja laskentatavasta riippuen D88:n julkaisema levy on yhtyeen järjestyksessä kahdestoista kokopitkä albumi. Sen lisäksi paramilitaarista kuvastoa viljelevä militantti ryhmä on julkaissut lukuisia kimppalevyjä mm. sellaisten nimien kuin Fragor ja Der Stürmer kanssa.
Metallia tarkemmin seuraaville Brasialian NSBM-skene on tuttu käppäisyydestään, huvittavimpana esimerkkinä ehkä Thallum. Sen sijaan Ravendark's Monarchal Canticle on tyyliltään hyvin eurooppalainen metallibändi, jota on vaikea edes pitää puhdasoppisena NSBM-combona. Soundimaailmaa voisi kutsua crossoveriksi, jossa black metal on vain kehikko, jonka täyttää death metallista tuttu riffittely ja metallisen RAC:n karkeus. Tuotanto tuo jossain määrin mieleen saksalaisen Stahlgewitterin metallisimmat levyt, mikä ei sinänsä ole yllätys, sillä kappaleessa "Paulistania" versioidaan kyseistä teutonijoukkiota. Kytkös RAC-kulttuuriin ei jää levyllä vain yhteen kappaleeseen, vaan bändi soittaa myös belgialaisen skinhead-bändi Lion's Priden suoraviivaisen Oi-rynkytyksen "Where Eagles Dare" (Onde As Aouias Ousam), tosin huomattavasti raskaammalla otteella.
Yhtyeen äidinkielellä portugaliksi esitetyt kappaleet todistavat, ettei englannin kielellä ole mitään etulyöntiasemaa ainakaan radikaalissa metallissa. Voisi jopa sanoa, että portugaliksi laulettuna biiseihin tulee mukaan sellaista brutaliteettia, jota loppuun kuluneessä englannissa ei välttämättä enää tavoiteta.
Reverência Ou Morte on tähän mennessä D88:n onnistunein ulkomainen sainaus bändiltä, jolla on mittava katalooki takanaan ja vankka arvostus liikkeessä. Mikäli bändi, jossa trash metal ja black metal lyövät iloisesti kättään yhdistettynä vielä karskiin militanttiin meinininkiin kuulostaa houkuttelevalta, silloin kannattaa ottaa tämä cd haltuun.
Toista kertaa järjestetty White Boy Summer osui kelien puolesta viimevuotista parempaan kohtaan. Ei merkkiäkään sateesta. Paahtava kesähelle molempina päivinä ja kaikin puolin edellistä parempi paikka! Sisätiloissa tapahtuva musisointi yhdistettynä parhaaseen kesäaikaan, vesistöön ja saunaan sai monet keskittymään musiikin sijaan vapaamuotoiseen yhdessäoloon. Vanhojen ja uusien tuttujen tapaamista, keskusteluja, saunomista, virvokkeiden nauttimista ynnä muuta. Puheensorina kuului taukoamatta, koko festivaalin ajan, halki molemmat valoisat yöt.
Tätä ei voi pitää negatiivisena. Monille ihmisille kansallisradikaali kulttuuri ei ole leimallisesti musiikkikulttuuri. Festivaalin aikana oli myös keskusteluseminaari, kamppailu-urheilua ja mahdollisuus tehdä kulttuuriostoksia: kirjoja, vaatteita, levyjä, käsitöitä. Tai jopa ottaa tatuointeja ja saunoa. Sauna oli tulilla ympäri vuorokauden ja kovimmat hahmot viettivät siellä taatusti enemmän aikaa kuin musiikkia katsoen.
Saunan roolista kansallismieliselle suomalaiselle on äskettäin kirjoittanut mm. Juha Kaarna Kettunen juttussaan Saunaan, saunaan, suomalaiset.
Eräs kansallismielisen kulttuurin aktiivi totesi näkymää katsellessaan, että tämä se on kansallissosialismin ydintä. Ei räyhääminen virtuaalitodellisuudessa tai betoniviidakoissa kohellus. Veren ja maan yhteys voi paljastua kesätuulessa heiluvia koivuja katsoen. Paljastaen tai muistuttaen tärkeistä taustalla olevista arvoista, jotka välillä häviävät modernin maailman hälyyn.
Viime vuoden tapaan musiikki oli jaettu kahteen osaan eri päiville. Perjantaina radikaalia Black Metal musiikkia ja lauantaina RAC traditioon asettuvat yhtyeet.
Perjantai
ARYAN HAMMMER
EHRE
SIELUNVIHOLLINEN
CIRCLE OF DAWN
Ensimmäisenä esiintynyt Aryan Hammer oli kylmää kyytiä. Usein NSBM kategorian alle on laitettu laaja skaala pakanallista metallia, meemi alt-right metallia, folk metallia ynnä muuta. Aryan Hammerissa ei ole mitään viitteitä tuollaisesta. Se on puhdasta raastavaa minimalismia, tympeitä riffejä ja kappaleita. Jäljellä ei ole edes tarttuvia kappaleita. Vain painostava tasainen massa. Kun kommandoilta näyttäneet laulava rumpali ja kitaristi kaahasivat kahden ison hakaristilipun välissä täysin yleisöä kosiskelematonta musiikkiaan, tunnelma oli jopa yllättävän synkkä ja julma.
Huomattavasti rempseämpi Ehre tarjosi raakaa ja energistä Black Metallia. Veriyhteydessä on ennenkin mainittu bändin selvät tyylilliset yhteydet varhaisen Goatmoonin suuntaan. Ehre ei ole monista Goatmoonin jalanjäljissä tulevista yhtyeistä ilmeisin. Sen soundissa on myös omaa otetta ja etenkin laulajan äärimmäinen rääkyvä korkea ääni on erityisen maininnan arvoinen. Kesähelteessä soitettu Goatmoonin Black Metal Winter toi hauskan vivahteen omien kappaleiden väliin.
Myös tarttuvia melodioita ja rokkaavampaa otetta tarjoava Sielunvihollinen sai pitin pyörimään. Nuorempi väki innostui monessa kohtaa myös laulamaan yhtyeen sanoituksia, vaikka yhtyeeltä puuttuu melodinen yhteislauluun kannustava ominaisuus. Sielunvihollisen lainakappale, Tommi Läntisen (!) Via Dolorosa, ei ole saanut Black Metal piireissä pelkkää suitsutusta. ”Kärsimysten tie” lainakappaletta kuunnellessa tulee selväksi, miten lähellä Sielunvihollisen oma tuotanto on iskelmä- ja rock musiikkia. Soittotapaa dominoi nopeat rummut ja terävät kitarasahaukset. Sen sijaan kappalerakenteet ovat helppoja ja ensimmäisellä kuuntelulla mieleen jääviä. Livetilanteessa tämä on yhtyeelle eduksi.
Illan viimeinen oli Circle Of Dawn. Yhtye pelaa täysin omassa sarjassaan. Visuaalinen vaikuttavuus yhdistyy omaleimaiseen musiikkiin. Valtavalla brutaalilla raivolla vedetty musiikki sisältää myös reilun annoksen mustaa huumoria. Kappaleiden väleissä tulee savolaista kulttuuria ja Pekka Siitoin on läsnä puhepätkien muodossa. Monelle Pekan hahmon esiintuominen 2020-luvulla on painolasti ajalta jolloin kansallissosialismi oli usein vitsi. Osalle ei ole merkityksellistä mitä mieltä esimerkiksi antifasistit ovat toimijan poliittisesta uskottavuudesta. Circle of Dawn kappaleiden sisältämä eetos ei ole vitsi tai läppää. Se alleviivaa, ettei kovimmatkaan eliittijoukot muodostu huumorintajuttomista autisteista. Päinvastoin.
Miten hankala on vastapuolen hyökätä kansallissosialistien kimppuun solvauksilla ja vähättelyllä, jos kansallissosialistit eivät vierasta tervettä määrää itseironiaa? Kadulla maleksiville rotumuukalaisille tuskin on merkitystä saako selkäänsä kivikasvoiselta kansallissosialistilta vai tuliko kaasua tai keppiä lähinnä kännissä ja läpällä. Lopputulos voi olla sama. Poliittinen vaikuttaminen voi tapahtua myös välittämättä pätkääkään mitä mieltä ulkopuolinen tarkkailija on ”uskottavuudesta”, kun olennaisinta on, että muiden pohtiessa PR-voittoja toisilla saattaa olla ns. ”Magnumit aina valmiina” ja molemmilla voi olla merkityksensä.
Lauantai
WHITE UPRISING
GREEN ARROWS
NO PRISÖNER
SNIPER
Aktivistien suurin mielenkiinto tapahtumaa kohtaan keskittyi lauantaihin eikä syynä ollut niinkään musiikki vaan päivällä järjestetyt muut tapahtumat, jotka tekevät White Summer Boy (WBS) festivaalista ainutlaatuisen tilaisuuden maassamme. Järjestäjänä toimiva Tulenväki-kollektiivi on hakenut ainakin osittain mallia italian uusfascistien Hobbit leireiltä (Campo Hobbit), joita järjestettiin vuodesta 1977 aina 1980-luvun alkuun asti. VaikkaWBS-festivaali toimii ajan vaatimusten mukaisesti, niin toiminta-ajatus monipuolisesta tapahtumasta, jossa kulttuurin eri puolet tuodaan esiin, on periaatteessa sama mitä Italian aateveljillä yli 40 vuotta sitten.
Vapaamuotoisen kesästä nauttimisen kuten uimisen ja saunomisen lisäksi lauantai tarjosi erilaista virallista ohjelmaa. Päivällä yhden aikaan järjestettiin neljän eri painosarjan vapaaottelua. Monelle kehän äärelle saapuneelle katsojalle kokemus nähdä sääntöihin sidottua katutappelua oli vavahduttava. Ottelijoiden suojaukset oli rajattu minimiin, vain hammassuojat, säärisuojat ja mahdolliset alapäänsuojat olivat käytössä. Vastaavasti perinteisten vahvasti pehmustettujen nyrkkeilyhanskojen sijaan taistelijat käyttävät ohutta kevytmallia. Jälki oli sen mukaista, sillä veri roiskui nenästä varsinkin viimeisessä ottelussa. Otteluiden järjestämisestä vastasi taistelulajeja ja itsepuolustusta edistävä Veren laki -kerho, jonka mottona on osuvasti Kipu ja Kunnia. Ottelut toivat luontevalla tavalla esiin itsepuolustuksen ja yleiskunnon vaalimisen osana kansallisradikaalia kulttuuria.
Lauantaina pysyttiin hyvin aikataulussa, sillä keskusteluseminaari alkoi sovitusti klo 15:ta pintaan. Seminaarin puheenjohtajana toimi liikkeen monialavaikuttaja, joka esitti kysymyksiä kolmelle herrasmiehelle, jotka edustivat Ukonvasama-kollektiivia, Hammerskins-kerhoa ja eri järjestöjen aktiivista sekatyömiestä. Keskustelujen runkona oli ajatus kulttuurin rakentamisesta ja sen merkitys politiikan edeltäjänä. Seminaari oli selvästi jatkoa viime vuoden festivaalin metapolitiikkaa käsitelleelle luennolle. Ajatuksena on, ettei voi olla radikaalia politiikkaa ennen sille otollista ilmapiiriä. Keskustelijat toivat oman kokemuksensa pohjalta esiin eri tapoja rakentaa kansallisradikaalia kulttuuria ja elämäntapaa. Näitä edustavat mm. kerhot, musiikki, media, urheilu, yhteisöllisyys yms., joiden kautta rakennettaan uutta kulttuuria perinteisen politiikan rinnalle. Eniten keskustelua synnytti kysymys, kuinka voidaan murtautua ulos alakulttuuribunkkerista suuren yleisön keskuuteen.
Vastaukset vaihtelivat sen mukaan mitä järjestöä puhuja edusti, mikä puolestaan rikasti keskustelua ja toi mukaan eri näkökulmia. Kun esimerkiksi tuli puhe rahasta, puheenjohtaja esitti hyvin kriittisen näkökulman vallitsevaan materialismiin. Sitä vastoin liikkeen sekatyömies kyseenalaisti tämän näkemyksen korostamalla, että radikaali liike voi omaksua markkinatalouden logiikan, jos sillä saavutetaan suuri kansansuosio. Tässä kohtaa hän lisäsi, ettei hänellä olisi mitään sitä vastaan, jos nationalistinen rap keräisi stadionit täyteen Cheekin tapaan – rahan kerääminen ja jopa kulttuuri ovat viime kädessä vain välineitä suuremman tavoitteen, kansallisen ylösnousemuksen saavuttamiseksi.
Puhetta tuli myös liikkeen strategioista ja kulttuurin muutoksesta viimeisten vuosikymmenten ajalta. Keskustelijat olivat yksimielisiä siitä, että 1980- ja 90-luvun skinheadien antisosiaalisuus oli luonnollinen reaktio sairasta järjestelmää vastaan, mutta ei välttämättä enää se järkevin tapa toimia. Skinhead-radikalismin juuret tunnustettiin, mutta kaikki katsoivat samalla, ettei se voi olla ainoa tapa toimia, vaan että se tarvitsee rinnalleen kurinalaisuutta ja määrätietoista aatteellista työtä. Tähän suuntaan on Suomessakin menty jo jonkin aikaa, eikä kukaan keskustelijoista pitänyt sitä huonona asiana, vaan päinvastoin luonnollisena kehityksenä.
Parituntisen seminaarin jälkeen pidettiin tunnin breikki, jolloin ruoka- ja muilla myyntipisteillä oli porukkaa ruuhkaksi asti. Klo 18 nurkilla alkoi yli puoleenyöhön jatkunut bändikavalkadi, joka oli sekoitus klassista RAC:ta ja jenkkivetoista hatecorea. Erityismaininta pitää antaa järjestäjille, jotka olivat koko festivaalin ajan saaneet äänentoiston ammattimaiselle tasolle. Varsinkin laulu tuli hyvin esiin ja välillä iski oikein kylmät väreet kun ei tarvinnut arvailla mitä lauletaan vaan kaikki kuului kunnolla!
Ensimmäisenä lavalle astui pääkaupunkiseudun nuorten vihaisten miesten kokoonpano nimeltä White Uprising. Melko tuore bändi on tehnyt jo joitain keikkoja, mutta monelle paikalla olleelle yhtye oli uusi tuttavuus ainakin livenä. Vajaan tunnin mittaisessa setissä kuultiin mm. poikain kaikki levytetyt biisit kokoelmalevyltä United Forces Against Zionism (2022). Valkoisiin suojapukuihin ja hiihtomaskeihin pukeutuneet jantterit soittivat aggressiivista hardcoren ja RAC:n hybridityyliä, joka piti yleisön otteessaan. Vaikka sisätiloissa oli hieman viileämpää kuin helteisessä ulkoilmassa, joutui hikinen laulaja luopumaan kommandopipostaan ja riisumaan suojapuvun yläosan alas jo parin biisin jälkeen. White Uprisingin nuorta energiaa oli ilo seurata ja homman kruunasi encorena kuultu Angry Aryans -klassikko ”Brown town burning down”. Bändin ura on vasta alullaan, joten yhtyeeltä voidaan odottaa vielä paljon.
Kovin pitkää taukoa ei saatu pitää kun lämmitetyille lauteille astui Jyväskylän tienoon turbiini Pagan Skull. Rennon kesäisesti pukeutuneet musikantit vetivät hyväntuulisen keikan, jonka positiivinen fiilis tarttui yleisöön kuin varkain. Tällä kertaa bändi soitti katalookistaan harvemmin livenä kuultua materiaalia. Laskujeni mukaan kuultiin ainakin neljä rallia, joita yhtye ei ole soittanut koskaan livenä. Alkupään karskimpi tuotanto sekoitti mukavasti setin pakkaa, vaikka eniten liikettä yleisössä sai viimeisimmän levyn melodinen rallatus ”Uusi uljas maa”. Pagan Skullissa viehättää livenä sen musiikillinen yllätyksellisyys, sillä bändiltä on vaikea löytää samanlaista keikkaa.
Kolmantena lavalle astui ulkomaan ensimmäinen vieras, italian Bolzanosta tuleva NS-hardcoreryhmä Green Arrows. 2000-luvun alussa perustettu bändi on julkaissut tähän mennessä kahdeksan väkevää albumia ja nauttii vankkaa kannatusta etenkin kotimaassaan. Keikan perusteella kulttimaineen ymmärtää, sen verran rajusta livebändistä on kyse. Musiikiltaan ja vaatetukseltaan Yhdysvaltain itärannikon hardcorelle kumartavan yhtyeen lava presenssi oli erittäin energinen ja varsinkin laulaja oli koko ajan liikkeessä. Tosin muutaman ensimmäisen biisin ajan italialaiset joutuivat sulattelemaan kärsivällisesti viileää suomalaisyleisöä, kunnes ketsuppipurkki aukeni. Kun pää oli auki yleisö hullaantui siinä määrin, että väkivaltainen pitti pyöri koko setin ajan villisti. Englanniksi laulavan yhtyeen poliittisuus ei jäänyt kenellekään epäselväksi, mutta julistamisessa oli mukana myös kepeää italialaista ilkikurisuutta. Encorena kuultu Agnostic Frontin klassikko ”Gotta go” näytti puristaneen viimeisetkin mehut pitin meuhkaajilta. Tai näin ainakin luultiin, kunnes lavalle astui vielä toinen italialainen NS hc-bändi!
Niin ikään Pohjois-Italian Bolzanosta tuleva No Prisöner on julkaisut vain pari levyä 2010-luvun taitteessa, mutta nyt uudelleen herätettynä yhtye on kovemmassa iskussa kuin koskaan. Tyylillisesti No Prisöner ei ole niin puhdasta NY hardcorea kuin Green Arrows, vaan se sekoittaa musiikkiinsa myös hitaampia ja rokkaavampia RAC-elementtejä. Old skool asenteesta kertoi myös laulajan ranskalaislegenda Evil Skins T-paita. Vanhat skinhead ja punk-juuret näkyivät yleisöä riehaannuttaneissa cover-valinnoissa, joista ei käynyt valittaminen: Misfitsin ”Dig up her bones”, Blitzin ”Warriors” ja varsinkin Plastic Surgeryn ”Rivolta”. No Prisönerin omat kappaleet jyräsivät panssarijunan lailla, mutta yleisölle ne olivat ymmärrettävästi melko tuntemattomia. Siksi bändillä oli pelisilmää ujuttaa settiin mukaan muutama kaikkien tuntema crowd pleaser, jotka synnyttivät suurimmat yhteislaulut. Monet keikan nähneet pitivät ”altavastaajana” soittaneen No Prisönerin lava-showta jopa rajumpana kuin pääesiintyjäksi buukatun Green Arrowsin. Ei ehkä aivan väärässä oleva arvio!
Ilta sai arvoisensa lopun Sniperin vetäessä aivan hervottoman setin. 25 biisiä! Hittiputkea piisasi lähes loputtomasti, mikä oli tietysti mannaa yleisölle. Jopa Sniperin omilla mittareilla keikka oli poikkeuksellisen kovaa tykitystä. Omien biisien lisäksi bändi veti harvemmin livenä soitetun Skrewdriver coverin ”After the fire”. Tässä on bändi, joka kannattaa aina tsekata kun siihen tulee mahdollisuus!
Järjestäjät ja vapaaehtoiset olivat tehneet kovan työn tapahtuman onnistumiseksi. Kokemusta näin suuren festivaalien toteuttamiseksi alkaa liikkeen aktiiveilla olla siinä määrin, että vastaavia tilaisuuksia tullaan järjestämään jatkossakin. Parasta tämänkaltaisissa tapahtumissa on paikalle saapuneet ihmiset, joiden tapaamiselle tarjoutuu mielekäs alusta.
Kotimainen Europa Erwache Productions (EEP) on viime julkaisussaan liukunut lähes kokonaan elektronisen musiikin syvään päätyyn, mitä on vastarintamusiikin moninaisuuden vaalimisen kannalta pidettävä oivallisena siirtona. Tällä hetkellä luupäistä Oi/RAC:ta ja NSBM:ää julkaisee maassamme D88 sekä Sakaramiina, joka on tosin viime vuosina keskittynyt vain Vapaudenristin julkaisuihin. Näiden lafkojen identiteettiin ei ole kuulunut rockista pois ponnistava avantgardistinen ja fasistinen äärimusiikki, vaikka sillekin on oma kasvava yleisönsä.
Tätä poliittis-kulttuurista aukkoa on täyttänyt EEP, joskaan se ei ole ainoa Suomesta löytyvä poliittisesti epäkorrektia noisea ja industrialia julkaiseva levy-yhtiö. Tässä yhteydessä ei voi olla mainitsematta valtavan julkaisukatalookin tehnyttä Filth & Violence -distro/levy-yhtiötä.
Vaikka EEP on julkaissut vuosien varrella melko obskuuria kamaa, tuli Heyrdrichin Entschlossenheit varmasti monelle yllätyksenä, sillä näin suorasukaisen brutaalia ja tympeää industrial noisea tuskin kukaan odotti. Jos aatteen ihmisiä haluttaisiin totuttaa karskiin äänimaisemaan ja kuvastoon, luulisi sen tapahtuvan ”maltillisimmilla” genreillä kuten martial industrialilla ja musiikillisia rakenteita sisältävällä post-industrialilla. Nyt ei kuitenkaan peruutella, sillä Heydrich tarjoaa todellista noisea, jossa ei juhlita teknologisilla hienouksilla, vaan soundi muodostuu rikkinäisestä rätinästä ja karkeasta rutinasta.
Heydrichin painostava soundi on hyvin fyysistä, mikä tekee melusta aidosti raastavaa ja haastavaa kuunneltavaa. Jos sille on etsittävä musiikillista vertailukohtaa, on mentävä 1980-luvun alun power electronicsiin, joka tuolloin toisin kuin monesti nykyään tarkoittaa äänimaisemaa, joka kuulostaa lähinnä rikkinäisten sähkölaitteiden synnyttämältä suurtaajuusrutinalta. Tuon ajan nimistä Heydrich tuo mieleen varhaisen Sutcliffe Jugendin, Consumer Electronicsin ja jopa NON:in ensimmäisen varsinaisen albumin Physical Evidence (1982). Tässä mielessä Heydrich on kaukana Industrialin musikaalisemmasta siivestä kuten SPK:sta ja Genocide Organista, vaikka myös GO operoilyriikoissaan ja ulkoasussaan poliittisen provokaation äärirajoilla.
Kaikesta popkulttuurista riisutun äänivallin lisäksi myös levyn temaattinen sisältö on radikaali, toisin sanoense on kaikkea sitä vastaan mistä uppoava lännen ”eliitti” ja sitä seuraavat lampaat haluavat pitää kiinni hinnalla millä hyvänsä. Pseudonyymillä Manuel Heinze itseään kutsuva artisti sanookin levyn lehtiössä albumin inspiraation tulevan teoksista Der Arbeiter[Ernst Jünger], Mein Kampf [Adolf Hitler] ja Sein und Zeit [Martin Heidegger]. Olemukseltaanja asenteeltaan näitä täysin erilaisia ajattelijoita yhdistää ajatus saksalaisesta kansakunnasta ja sen tehtävästä jalostaa kansalainen suurta kohtaloa varten. Jo avausraita ”Der Arbeiter ist Soldat” idealisoi Jüngerin hengessä saksalaisen työläisen, kun taas ”Potenzial der Rasse” viittaa Hitleriin ja päätösraita ”Herrschaft” puolestaan Heideggeriin.
Saksalaisklassikoiden ammentamisesta huolimatta levyssä ei ole kyse epäajanmukaisesta nostalgiasta. Levyn nimenä toimiva Entschlossenheit eli päättäväisyys kuvaa myös aikamme ihmistä, joka ei suostu alistumaan kaaoksen voimille. Nimikappale ”Entschlossenheit” on yhtä aikaa kunnianosoitus projektin nimelle eli SS-kenraali ja Böömin ja Määrin protektori Reinhard Heydrichillle (1904-1942) kuin Brenton Harrison Tarrantille, joka harvensi islamilaisia maahantunkeutujia Uuden-Seelannin Christchurchissa maaliskuussa 2019. Musiikkiprojektin tekijä ei usko, että vihamielisen eliitin valkoisten tuhoa edistävä politiikka olisi estettävissä tai edes hidastettavissa läpikorruptoituneessa liberaalidemokratiassa.
On selvää, ettei perinteistä nationalistista katutaistelijaa juuri kiinnosta Heydrichin kaltainen ilmaisu. Ylitsevuotavassa radikaalisuudessaan se tarjoaa kanavan pääasiassa yksinäisille susille, jotka ovat luopuneet viimeisistäkin ”tolkun kansalaisen” alistuvista pidäkkeistä. Mitä taas tulee ”tavallisten” noisen kuuntelijoiden mieltymyksiin, levyn äärimmilleen viety primitiivisyys ja fyysisyys ovat vain eduksi turhan puleeratun nykymelun keskellä.
