(Tämä kohuttu teksti julkaistiin ensimmäisenä Veriyhteys-verkkosivulla, jonka jälkeen sitä on jaettu muissa julkaisuissa kuten Sarastuksessa.) Miten etninen puhdistus toteutetaan?
Jokaiselle aikaansa seuraavalle, joka ei ole täysin poliittisen ja akateemisen eliitin ideologisesti aivopesemä, lienee viimeistään kuluvan vuoden tapahtumien jälkeen valjennut, ettei nykytilanne voi jatkua. Viimeistään nyt pitäisi ymmärtää, että nk. eurooppalaisten arvojen ja islamilaisen maailman välillä on sovittamaton ja eskaloituva ristiriita, jota ei voida ratkaista millään sellaisilla keinoilla, joihin nykyinen poliittinen eliitti olisi valmis. Mitä pidempään tuudittaudutaan lapsenomaiseen optimismiin ja uskoon siihen, että jonkinlainen status quon ylläpitäminen on mahdollista ja lopulta johtaa kalergilaisen monikulttuuriunelman toteutumiseen, sitä vaikeampia ratkaisuja olemme tulevaisuudessa pakotettuja tekemään. Mitä pidempään jahkaillaan, sitä suurempaa inhimillistä, taloudellista ja kulttuurillista tuhoa ja kärsimystä joudumme näkemään. Tarkastelemme tässä kirjoituksessa käytännönläheisesti yhä todennäköisemmältä näyttävää etnistä puhdistusta, sen tavoitteita ja mahdollisia toteuttamistapoja Euroopan kantaväestön näkökulmasta.
Missä olemme ja mihin olemme menossa?
Jo vuonna 2011 yhteiskuntapoliittinen tutkimuslaitos Pew Forum arvioi, että maailman muslimiväestön kasvu on seuraavat 20 vuotta kaksinkertaista ei-muslimeihin verrattuna. Vuonna 2030 muslimeja olisi sen kasvuarvion mukaan yli 26 prosenttia kaikista 8,3 miljardista ihmisestä. Pew Forum arvioi tuolloin muslimiväestön kasvunopeudeksi 1,5 prosenttia vuodessa. Vuonna 2015 sama laitos tarkisti ennustettaan ja nosti arvion kolmeen prosenttiin.
Euroopan suhteen vuoden 2015 raportti oli vielä optimistinen. Tuolloin arvioitiin, että vuoteen 2050 mennessä osuus muslimien osuus väestöstä kasvaisi kymmeneen prosenttiyksikköön vuoden 2010 3,9 prosentista. Jo tässä vaiheessa on selvää, että ennustetta on tarkistettava pessimistiseen suuntaan, sillä aikakautemme mittakaavassa ennätysmäisen kansainvaelluksen vaikutusta ei ole millään voitu raportissa huomioida.
Kun ennusteeseen ekstrapoloidaan kansainvaelluksen ja sen rakenteen vaikutus huomioiden muslimien tuntuvasti korkeampi syntyvyys myös Euroopassa, tulevaisuutemme alkaa vaikuttaa synkältä, ja todellinen luku vuoden 2050 Euroopassa saattaa todellisuudessa olla jo reippaasti yli 30 prosenttiyksikköä.
Ongelmia voidaan havaita segregoitumisen ja syrjäytymisen muodossa jo sangen pienen vähemmistön muodostuessa. Tilastokeskuksen tietojen mukaan Helsingin seudulla alle kymmenesosa väestöstä oli vuoden 2014 lopussa islaminuskoisia, mistä huolimatta heidän näkyvyytensä niin kulttuuriympäristössä kuin rikostilastoissa on huomattava. Varsinais-Suomessa osuus oli samana ajankohtana alle 6 prosenttiyksikköä, mistä huolimatta vaikutukset ovat sielläkin selvästi havaittavissa.
Kehitys ei siis millään mittareilla näytä lupaavalta ja jo yksinomaan Suomen demografinen rakennemuutos tulee olemaan kiihtyvä ja suuri.
Miksi etninen puhdistus on väistämätön?
Käsitteenä etnisellä puhdistuksella on paha kaiku, ja inhimillisistä näkökohdista aivan syystäkin. Ovathan sen ilmenemismuodot vaihdelleet läpi ihmiskunnan historian mustalaisleirien häätämisestä holokaustiin. Etnisellä puhdistuksella tarkoitetaan toimenpidettä, jolla maantieteellisellä alueella vahvempi väestöryhmä pyrkii poistamaan alueelta muun etnisen ryhmän tehdäkseen alueesta etnisesti homogeenisen.
Määritelmästä voidaan jo johtaa toimenpiteelle aikaraja, sillä vaikka eurooppalaiset toistaiseksi ovat enemmistönä, tilanne tulee väistämättömästi muuttumaan jo edellä esitettyjen demografisten muutostrendien seurauksena. Samasta syystä johtuu, että tarvittavat toimenpiteet tulevat olemaan sitä ankarampia ja tuhoisampia, mitä pidemmälle Euroopan islamisaatio etenee. Vallitsevassa tilanteessa ajan pelaaminen on siis vain ja ainoastaan vahingollista.
Etnisen puhdistuksen doktriinivaihtoehtoja
Eurooppalaiseen oikeusvaltioperinteeseen kuuluu vahvasti perusoikeuksien kunnioittaminen ja niitä rajoitettaessakin nk. vähimmän haitan periaate. Käytännössä tämä merkitsee sitä, että perusoikeuksien rajoittamistilanteissakin toimenpide pyritään toteuttamaan mahdollisimman suppealla ja vähiten kajoavalla vaihtoehdolla. On luonnollisesti selvää, että mitä kärjistyneempään tilanteeseen ajaudutaan, sitä ankarampia keinoja joudutaan tavoitteen saavuttamiseksi käyttämään. Tässäkin aikailu siis on ristiriidassa nk. eurooppalaisten arvojen kanssa.
Nykytilannetta peilattaessa muutaman vuosikymmenen odotettua kehitystä vasten voidaan tunnistaa muutamia doktriinivaihtoehtoja, joiden välillä valintaan vaikuttavat lopulta ajankohta, vallitsevat etniset voimasuhteet, islamilaisen väestön radikalisoitumisen ja segregaation aste sekä poliittinen tahtotila ja ulkopoliittiset näkökohdat.
Insentiivinen doktriini
Lähimpänä eurooppalaista arvopohjaa olisi insentiivilähtöinen ”pehmeä” doktriini. Tälle doktriinivaihtoehdolle on ominaista se, että pyritään vaikuttamaan erilaisten kannustintekijöiden kautta väestörakenteen muutoksiin. Tavoitteena on tällöin islaminuskoisen väestön lisääntymisen väheneminen, väestön Eurooppaan suuntautuvan muuttoliikkeen lopettaminen ja maastamuuton rohkaiseminen. Tavoitteena on välttää inhimillistä kärsimystä ja rajoittaa kohdeväestöryhmän perusoikeuksia mahdollisimman vähän ja kapea-alaisesti. Samalla pyritään luomaan positiivisia kannustetekijöitä, joiden nettovaikutus on kohderyhmän väestön väheneminen Euroopan alueella.
Insentiivitekijät voidaan ryhmitellä esimerkiksi sosiaalisiin, kulttuurillisiin ja taloudellisiin tekijöihin. Esimerkkejä doktriinin sosiaalisen ulottuvuuden toteuttamisvaihtoehdosta on monikulttuursuusdoktriinista luopuminen siten, että sen sijaan kannustetaan integraatiota ja eurooppalaisten elämäntapojen omaksumista. Tähän kuuluu sekulaarisuus, emansipaatio, sosiaalinen vastuuntunto ja yksilönvapauksien kunnioittaminen.
Sosiaalisen dimension konkreettisia toteuttamisvaihtoehtoja on esimerkiksi korkeiden kielitaitovaatimusten asettaminen, uskonnollisesti perusteltujen erivapauksien epääminen, kantaväestön kanssa yhtäläisten vaatimusten asettaminen käyttäytymisnormien suhteen sekä naisten ja miesten välisen tasa-arvon tukeminen, etenkin koulutuksen suhteen. Samalla perheoikeudellisessa ulottuvuudessa yksilönvapauden ja tasa-arvoisuuden korostaminen vähentäisi islamin sosiaalista vaikutusta.
Kulttuurillisessa dimensiossa konkreettisia insentiivitekijöitä ovat mm. pukeutumiseen, näkyvään uskonnonharjoittamiseen ja esim. ruokakulttuuriin liittyvät tekijät. Näihin voidaan puuttua esimerkiksi rajoittamalla uskonnon vaatimaa pukeutumista työelämässä ja julkisissa tiloissa, rajoittamalla näkyvää ja häiritsevää uskonnonharjoittamista (mikä on syrjimättömyyden puolesta perusteltua myös kantaväestön kohdalla). Ruokakulttuuriin vaikuttaa konkreettisesti jo se, että elintarviketurvallisuuslainsäädäntöä noudatetaan tarkasti ja edellytetään sitä myös etnisiltä kohderyhmiltä. Länsimaisen maailmankuvan ja ajattelutavan omaksumista edistäisi myös esimerkiksi pakollinen varhaiskasvatus perusopetuksen oppivelvollisuuden lisäksi. Myös kaupunkisuunnittelullisin keinoin voidaan vähentää etnisten vähemmistöjen segregoitumista ja rikkoa etniseen taustaan perustuvaa keinotekoista yhteisöllisyyttä.
Taloudellisilla insentiivitekijöillä on luonnollisesti suorin ja konkreettisin vaikutus väestönkehitykseen. Taloudellisten kannustimien tulisi tähdätä syntyvyyden vähenemiseen kohderyhmissä ja katkaista erilaiset piilotulonsiirtojen virrat maahanmuuttajien kotimaihin. Konkreettisesti tämä tarkoittaisi etenkin sosiaalietuuksien tuntuvaa leikkaamista ja käytön tarkempaa valvontaa.
Tavoite voitaisiin saavuttaa esimerkiksi poistamalla lapsilisät kokonaan ja korvaamalla ne perhepolitiikassa esim. verotuksesta tehtävällä lapsivähennyksellä. Tällaisella perhepolitiikan muutoksella olisi edullisia vaikutuksia myös syrjäytyneeseen tai syrjäytymisuhassa olevalle kantaväestön osalle. Samalla tulisi luopua kaikenlaisista harkinnanvaraisista avustuksista etnisille vierasryhmille. Ylipäätään vähemmistöjen tarvitsemat erityiset tukimuodot tulisi tarjota konkreettisina hyödykkeinä rahan sijasta, esim. kielikursseina, päivähoitona, perhetyönä ja tukiopetuksena. Julkisen vallan tulisi pidättäytyä kokonaan uskonnonharjoittamisen tukemisesta. Samoin erilaisten integraatiota haittaavien kulttuuriyhteisöjen tukeminen tulisi lopettaa.
Insentiivilähtöisen doktriinin ”kovimmat” keinot sijoittuvat suoran migraatiopolitiikan dimensioon, joissa käyttökelpoisia ja konkreettisia keinoja olisivat paitsi jo olemassa olevien mekanismien täysimittainen hyödyntäminen, myös erilaiset tarkemmat rajoitukset ja etenkin ns. turvapaikkaturismin houkuttelevuutta vähentävät toimenpiteet. Esimerkkejä ensiksi mainituista ovat mm. Dublin-menettelyn tosiasiallinen kunnioittaminen ja täysimittainen täytäntöönpano. Aiheettomia turvapaikkahakemuksia voitaisiin myös vähentää keskittämällä niiden käsittely ekstraterritoriaalisiin toimipisteisiin, esimerkiksi suurlähetystöihin ja konsulaatteihin. Tällöin jo yksinomaan neuvonnan ja ohjauksen keinoin voitaisiin osa ilmeisen perusteettomista hakemuksista karsia.
Vastaanottorahan kaltaisista siirtolaisuusinsentiiveistä tulisi kautta Euroopan luopua siten, että alueelle jo päässeelle turvapaikanhakijalle turvattaisiin ainoastaan inhimillisen toimeentulon vähimmäisedellytykset, mieluiten eristetyissä internointileireissä, joissa hakijoiden tulisi odottaa hakemuksensa käsittelyä. Vapaaehtoista poistumista olisi luonnollisesti tällöinkin kaikissa vaiheissa tuettava ja rohkaistava muiden kuin etsittyjen rikollisten kohdalla. Oikeuslääketieteelliset tunnistus- ja ikätutkimukset tulisi tehdä kaikille hakijoille ja heistä tallettaa näin muodostuneet biometriset tunnisteet. Myös internointileirit voisivat sijaita Euroopan Unionin alueen ulkopuolella. Mahdollista olisi myös suoranaisesti kieltäytyä käsittelemästä Euroopan maaperällä tehtyjä turvapaikkahakemuksia.
Jo myönnetyt oleskeluluvat tulisi olla mahdollista perua, jos suojeluperusteella oleskeluluvan saanut henkilö matkustaa lähtömaahansa, esimerkiksi lomamatkalle. Perheenyhdistämisen tulisi olla mahdollista ainoastaan kansanvälisen pakolaisstatuksen saaneelle, ja tällöinkin perheside olisi osoitettava oikeusgeneettisin tutkimuksin. Lumeavioliittojen aiheuttamien epäselvyyksien vuoksi ei-verisukulaisuuteen perustuvista perheenyhdistämisistä tulisi kokonaan luopua silloin, kun perhesidettä ei voida oikeusgeneettisin menetelmin osoittaa.
Restriktiivinen doktriini
Astetta kovempaa, ja perusoikeusvaikutuksiltaan ongelmallisempi ja jo selvästi syrjivämpi doktriinivaihtoehto lisää edellisiin myös joukon selvästi kohdennetumpia rajoituksia, joiden tavoitteena on, kuten pehmeämpienkin toimenpiteiden, rajoittaa kohdeväestön syntyvyyttä ja maahanmuuttoa, mutta samalla myös ottaa käyttöön ankarammat yhteiskuntajärjestyksen perustaa suojelevat toimenpiteet. Tällainen doktriini voi tulla välttämättömäksi tilanteessa, jossa eurooppalainen kulttuuri ja elämäntapa ovat jo konkreettisesti ja välittömästi uhattuina esimerkiksi laajamittaisten mellakoiden tai terroritekojen johdosta. Tällöin käyttöön tulevat tavanomaisten viranomaistoimivaltuuksien ja lainsäädäntövaihtoehtojen lisäksi kriisilainsäädännön erityistoimivaltuudet. Tässä vaiheessa on jo perusoikeuksien suojaa tuntuvasti kavennettu ja toimenpiteet kohdistuvat jo selvästi epäyhdenvertaisesti kohdevästöön.
Restriktiivisessä doktriinissa alkavat korostua turvallisuusnäkökohdat pelkän väestöpolitiikan rinnalla, jolloin kriisilainsäädäntöön perustuvia toimivaltuuksia aletaan käyttää kohdennetusti erityisesti poliisitoimessa, palvelujen tarjoamisessa, työllisyyspolitiikassa ja yhdyskuntasuunnittelupolitiikassa.
Näkyvin muutos tapahtuisi poliisitoimessa, jolloin käyttöön tulisi avoin etninen profilointi ja kohdeväestön tehostettu valvonta. Valvontaan voisi kuulua mm. biometristen tietojen laajamittaisempi käyttö tunnistustarkoituksiin, uskonnonharjoittamisen ja kulttuuriyhteisöjen tehostettu valvonta sekä vaarallisiksi luokiteltujen henkilöiden erityistarkkailu ja tarvittaessa liikkumisvapauden ja elinkeinovapauden rajoitukset.
Elinkeinovapauden rajoituksiin kuuluisi myös virkakunnan ja elinkeinoelämän puhdistaminen siten, ettei riskiväestöön kuuluvia voitaisi enää käyttää esim. turvallisuuskriittisissä tehtävissä, kuten poliisissa, pelastustoimessa, kriittisen infrastruktuurin ylläpitämisessä jne.
Ongelmayhdyskuntiin, kuten suurkaupunkien etnisesti kieroutuneiden lähiöiden ongelmiin puututtaisiin tällöin kovemmin toimenpitein, esimerkiksi valvomalla tehostetusti myös kotirauhan piiriin kuuluvia alueita väestökirjanpidon ajantasaisuuden ja kattavuuden varmistamiseksi. Ongelmallisimmilla alueilla voitaisiin ottaa käyttöön myös liikkumisrajoituksia, kuten tarkastuspisteitä ja ulkonaliikkumiskieltoja.
Palvelujen tarjontaa voitaisiin turvallisuusnäkökohtien perusteella rajoittaa esimerkiksi siten, ettei ongelmaväestönosalle tarjottaisi kuin rajoitettuja koulutus- ja terveyspalveluja, sosiaalipalvelut rajoitettaisiin kyseiselle ryhmälle erityisräätälöityihin palveluihin ja lastensuojelupalvelut alkaisivat puuttua kohdennetusti ja tehostetusti syrjäytymiskehitykseen esim. lisäämällä tuntuvasti sijoituksia perheen ulkopuolelle. Väkivaltauhan takia voitaisiin myös oikeutta käyttää joukkoliikennevälineitä rajoittaa.
Tarvittaessa voitaisiin turvautua väestönsiirtoihin ja ongelmallisten yhdyskuntarakenteiden pakkopurkuun. Äärimmillään rajoitukset merkitsisivät ns. propiskajärjestelmän käyttöönottoa, jolloin kohdeväestöön kuuluville annetaan sisäiset passit ja asuminen tietyllä paikkakunnalla tulisi luvanvaraiseksi samalla, kun liikkumisoikeutta rajojen sisäpuolella rajoitettaisiin lupamenettelyin.
Ekspulsiivinen ja eksterminatiivinen doktriini
Äärimmäinen ja viimesijainen vaihtoehto on koko riskiväestön poistamiseen ja/tai tuhoamiseen tähtäävä doktriini, joka tulee kysymykseen tilanteessa, jossa käytännössä ollaan jo sisällissotaan verrattavassa tilanteessa, jossa eurooppalainen elämäntapa ja kantaväestön fyysinen olemassaolo ovat jo välittömästi uhattuina ja oikeudellinen puolustettavuus pohjautuu eloonjäämistaisteluun. Kyseessä on oikeusfilosofisesti pakkotilasta, jossa vähäisemmät edut joutuvat pakottavassa tilanteessa väistämään suurempia etuja. Doktriini esitetään tässä asiayhteydessä pääasiassa uhkakuvana ja ääriesimerkkinä siitä, mihin tilanteeseen puuttumattomuus voi pahimmillaan johtaa.
Kuvatunlaiseen ääritilanteeseen ajauduttaessa joutuvat käytännössä insentiiviseen doktriiniin kuuluvat keinot väistymään, koska niillä ei voida enää korjata tilannetta. Tällöin käyttöön tulevat täysimittaiset kriisilainsäädännön toimivaltuudet ja valitettavasti myös suurella todennäköisyydellä täysin ekstrajudisiaaliset keinot, koska yhteiskunnan kyky vastata eloonjäämiseen kohdistuvaan uhkaan tavanomaisin varautumisen ja kriisitoimivaltuuksiin kuuluvin keinoin on rajallinen. Tällainen tilanne voi muodostua esim. silloin, kun laajakokoinen riskiväestö aloittaa laajamittaisen kansannousun tai pyrkii syrjäyttämään väkivaltaisesti laillisen yhteiskuntajärjestyksen tai aloittamaan omalta osaltaan etnisen puhdistuksen.
Ekspulsiivis-eksterminatiivisessa doktriinissa käyttöön tulevat kaikki etnisen puhdistuksen julmimmatkin keinot, eikä laillisia rajoitteita olennaisilta osin enää voida voimankäytölle asettaa.
Restriktiivisen doktriinin keinovalikoiman lisäksi käyttöön tulevat massiiviset väestönsiirrot ja internoinnit, koska tässä vaiheessa riskiväestön osittainen eristäminen ei enää tule kysymykseen. Humanitaarisen oikeuden kannalta ongelmallista on rajanveto sotavankeuden ja internoidun siviiliväestön oikeudellisen aseman välillä, koska täysimittaisessa etnisessä konfliktissa rajat hämärtyvät.
Ekspulsiivis-eksterminatiiviseen doktriiniin päätyminen merkitsee kaikkien lievemmän haitan keinojen epäonnistumista ja tavoitteena ei ole enää haittojen vähentäminen tai rajoittaminen, vaan ongelmaväestön poistaminen alueelta kokonaisuudessaan, joko karkottamalla tai tuhoamalla. Käytännössä valinnan viimeksi mainittujen välillä sanelee käytännön osoittama pakko.
Näin laajan voimankäytön tarve edellyttää jo sotilaallisen voiman käyttöä, jolloin toteutus joka tapauksessa alkaa kohdeväestön aseistariisunnalla, eristämisellä ja internoinnilla. Käytössä ovat kaikki kriisilainsäädännön erityistoimivaltuudet, kuten turvasäilöön eristäminen ja väestönsiirrot. Internoitu väestö keskitetään korkean turvallisuuden leireille odottamaan joko massakarkotusta, mikäli on olemassa valtio, joka suostuu ottamaan karkotetut vastaan, tai ääritapauksessa tuhoamista tarkoitusta varten perustetuissa laitoksissa. Käytännössä tuhoaminen tapahtuu kemiallisesti ja muodostuva biojäte hävitetään asianmukaisesti prosessoimalla joko krematorioissa tai biologisesti mädättämö-kompostointilaitoksissa. Sivutuotteena muodostuu tällöin joko energiaa tai biokaasua; kiinteät aineet prosessoidaan esim. maanparannusaineeksi tai maatalouden alkutuotannon lannoitetarpeisiin.
Myös ekspulsiivis-eksterminatiivisessa doktriinissa olisi kuitenkin kulttuuriarvojen puolesta kiinnitettävä huomio historian säilyttämiseen ja esim. takavarikoidun omaisuuden museaaliseen arvoon. Äärimmäisen julmassakin vaihtoehdossa eurooppalaiset arvot edellyttävät historian ja kulttuuriperinnön arvostamista. On sanomattakin selvää, että kuvatunlaiseen vaihtoehtoon päätyminen olisi opetus, joka ei saa ikinä jälkipolvilta unohtua. Kulttuurien välisen taistelun redusoituminen eläimelliseen ja esineellistävään kliimaksiin on katastrofi, joka ei saisi ikinä toistua; suotavaa olisi, ettei sen tarvitsisi ikinä toteutua edes ensimmäistä kertaa.
Lopuksi
Tämän kirjoituksen tarkoituksena ei ole lietsoa pelkoa, vaikka kirjoittajat ovatkin hyvin tietoisia siitä, että se voidaan kokea paitsi ahdistavana, myös loukkaavana ja epäinhimillisenä. Tosiasiassa kuitenkin kysymys on mitä inhimillisimmästä asiasta, sellaisesta seikasta, joka saattaa koskettaa jokaista eurooppalaista ihmistä hänen elinaikanaan. Epäonnistuneen politiikan seurauksena todennäköisyys joutua äärimmäisten ratkaisujen varaan kasvaa, sitä mukaa, mitä pidempään nykykehitys jatkuu. Emme millään tavoin rohkaise äärikeinojen käyttöön; siitä pitävät huolen pahimmassa tapauksessa nykyinen poliittinen eliitti, joka on kykenemätön näkemään valitsemansa kehityssuunnan muodostamaa uhkaa. Jokaisen lukijan tulisikin ymmärtää, ettei tämä kirjoitus ole mikään opas etniseen puhdistukseen, vaan historiallisen jatkumon oppituntien ekstrapolaatioon pohjautuva varoitus.
Teksti: Ilkka Aura ja Hannes Possander
