Archipelago Solution: Accelerate! (Europa Erwache Productions, 2023)

Monipuolisesta katalookistaan tunnetun Europa Erwache Productionsin (EEP) viimeisin julkaisu kulkee sekä musiikissaan että maailmankatsomuksessaan vielä radikaalimmin ajan virtaa vastaa kuin levy-yhtiön varhaiset RAC-yhtyeet. Viime vuoden puolella äänitetty dark ambientia, martial industrialia ja wp elektroniikkaa yhdistelevä teemalevy Accelerate! on varjoissa pysyttelevän kotimaisen Archipelago Solutionin vasta ensimmäinen julkaisu, mutta silti sarjassaan verraten vakuuttavaa lopun ajan musiikkia.

Accelerate! albumilla liikutaan todella syvissä ja sakeissa vesissä. Jo projektin nimi Archipelago Solution on poikkeuksellinen mutta levyn henkeen sopiva. Nimen taustalla on italialaisen uusfasisti Franco Fredan vastastrategia, jonka hän kehitteli 1970-luvulla sen jälkeen kun Italian hallitus lakkautti joukon uusfasistijärjestöjä, merkittävimpänä Ordine Nuovon. Freda loi silloiseen äärioikeistoterrorismiin uuden organisaatiomallin, jossa aiemmat suuret ja hierarkkiset rakenteet korvattiin pienillä ja ketterillä ryhmittymillä, jotka luotiin ad hoc vain tiettyä toimintaa varten ja hajotettiin välittömästi operaation jälkeen. Ennen kuin amerikkalaisesta yksinäinen susi -strategiasta vielä puhuttiin, Fredan ”saaristomeren ratkaisussa” yksiköt toimivat toisistaan riippumatta ja ilman keskusjohtoa. Filosofisesti Freda katsoi koodinimen ”saaristomeren ratkaisu” olevan osa Julius Evolan määrittelemää apoliteiaa, koska sen aseellinen spontaanius, "spontaneismo armato", kohdistui mielivaltaisesti koko järjestelmään. Näin Soluzione Arcipelago liittyy nykyisen radikaalioikeiston kansallisnihilistiseen tulkintaan akselerationalismista, jossa mikä tahansa kaaosta edistävä toimenpide nopeuttaa korruptoituneen nykyjärjestelmän luhistumista.

Jos levyä haluaa verrata EEP:n muihin elektronisen musiikin julkaisuihin kuten Ufonazin (harmi ettei se ollut sittenkään Suomesta!) albumiin Venuvian Supremacy In 261 Million KM, ero on sekä musiikillisesti että temaattisesti huomattava, vaikka kummankaan maailmankatsomuksissa ei olekaan suurta eroa. Ufonazin voittoisa NS-utopia esoteerisine tulkintoineen ei voisi olla kauempana Archipelago Solutionin maalailemasta vääjäämättömästä painajaisesta, jossa sivilisaatiomme kiihtyy kohti romahdusta. Jos levy antaa jotain toivoa, niin se löytynee romahduksessa syntyvän singulariteetin jälkeisestä ajasta.

Archipelago Solutionin musiikki tai oikeastaan ambientisti soljuva äänivirta poikkeaa sekin ratkaisevasti Ufonazista, jonka perinteisiä pop-kaavoja noudattavia synkkiä elektrobiisejä voisi pitää happoon kastettuna Depeche Modena. Eleettömän vaivihkaisesti liikkeelle lähtevä Acclerate! hyödyntää ihmisäänessä pelkkiä puhesämplejä, joten omaa itse laulettua tai puhuttua sisältöä projektilla ei ole. Tämä ei sinänsä haittaa, koska kyse on eri apokalyptisia teemoja hyödyntävien monologien palapelistä, joka rakentuu lopun finaalia kohti koherentiksi kokonaisuudeksi.

Lainatut sämplet löytyvät enimmäkseen elokuvista, joista voi tunnistaa ainakin Robert de Niron äänen rainasta Angel Heart (Noiduttu sydän, 1987). Levyn avaavassa introkappaleessa ”Men Among The Ruins” kuullaan nimeen sopivasti liittyen Julius Evolaa, jonka ranskakielinen puhe on peräisin haastattelusta, jonka hän antoi Ranskan televisiolle vuonna 1971. Avausraidasta tehdyn taidokkaan videon lopussa ääneen ja kuvaan pääsee myös Charles Manson, joka toteaa lakonisesti: "Now is the only thing that is real".

Levyn toinen raita ”21 paths to darkness” viittaa 09A:aan kytkeytyvän Louhi Loosin 2018 julkaisemaan kirjaan 21 polkua pimeyteen. Äänikollaasissa kuullaan paniikkiaikamme ajankohtaisia ääniä kuten koronarajoitusten keskellä Hongkongissa parvekkeillaan kirkuvia ihmisiä ja venäläisten pommikoneiden radioliikennettä. Kaiken painostavuuden keskellä tarkkaavainen kuulija ei voi silti olla rekisteröimättä tekijöiden itseironiaa, josta kertoo ”valtakunnanjohtajan” Ruotsin risteilyltä dokumentoitu lentävä lause "My God is Lucifer, I am Devil I am Devil!".

Digipack ei anna biisien nimien lisäksi mitään muuta informaatiota kuin lainauksen:

A number. There is one for every life which ever was or ever will be. And like most lives, they wait for a moment, the moment... When we'll be sent on its journey back toward the yellow sun. Approaching the sun brings definitive change. It will never again be the same. Appearing in our skies, it is believed to be the prophecy of extraordinary events. The Birth of Kings. The Death Of Empires. After Centuries, or Millennia, the journey must end. Perhaps smothered by its own dust, the dark, soulless body continues eternally through space and time. It may disintegrate and crumble into inconsequential rubble. Or it may be lost forever, crashing, burning into the yellow sun. And tonight as I look into the sky and it looks back on me, I wanna know which am I. I need to know. Is this the beginning of the journey... Or the end?

Google-haku paljastaa sitaatin olevan tv-sarjan Millennium toisen kauden jaksosta ”The Beginning and the End”, jossa nähdään Frank Blackin synkkä yksinpuhelu. Sarjaa voi pitää varsin akselerationistisena, koska siinä jotkut yrittivät aiheuttaa aikakauden päättymisen. Siksi ei ole yllättävää, että Millenium-sarjan lainaus kuullaan esityksessä, joka kantaa nimeä ”Forcing the End”.

Vasta viime vuosina Suomessa huomiota saanut akselerationalismi ei ole ilmiönä mitenkään nuori, sillä kautta historian eri voimat ovat mitä erilaisimmista syistä pyrkineet kiihdyttämään yhteiskunnassa olevia asioita tiettyä päämäärää varten. Poliittisena teoriana se tuli luultavasti ensi kertaa tutuksi suurelle yleisölle 1970-luvulla, jolloin Länsi-Saksassa toiminut äärivasemmistolainen terroristijärjestö RAF pyrki murhakampanjallaan synnyttämään poliisivaltion, joka tekisi kansalaisten elämästä niin sietämättömän, että se loisi ennen pitkää pohjan työväenluokan vallankumoukselle. Sittemmin kiihdyttämistä on pyritty käsittelemään analyyttisemmin ja ilman poliittisia intohimoja, joskin modernin akselerationalismin pääteoreetikkona pidetyn brittifilosofi Nick Landin näkemyksiä on pidetty hegemonisen kulttuurivasemmiston näkökulmasta äärioikeistolaisina.

Joka tapauksessa on selvää, ettei ole olemassa vain yhtä vaan monia akselerationalismeja, tunnetuimpana transhumanismi, jonka eetos juontuu vasemmistolaisesta individualismista, jossa on vahvana nautinnon lisääminen ja kärsimyksen välttäminen utilitarismin hengessä. Sitä vastoin äärioikeistolaiset kiihdyttäjät rinnastavat transhumanismin kaltaiset helpon ja mukavan elämän haavekuvat Aldous Huxleyn dystopiaromaaniin Uusi uljas maailma ja Matrix-elokuvan sinisen pillerin syöjiin.

Koska Suomea ja muita länsimaisia yhteiskuntia hallitsee ”vapaasta” markkinataloudesta huolimatta kristinuskon maallistuneena perintönä syntynyt egalitääri-vasemmistolainen moraalikoodisto, viranomaiset ovat luonnollisesti enemmän varpaillaan äärioikeistolaisesta akselerationalismin tulkinnasta kuin äärivasemmiston vastaavasta. Viime aikojen pidätykset ja uutiset maamme ”äärioikeistolaisista akselerationalisteista” kertovat omaa kieltään, kuinka EU:n ohjauksessa olevalla poliisillamme on halu löytää sisäpoliittisesti hyödyllinen vihollinen. Olemattomia pikkukylien nationalistisia autotalliporukoita vainotaan vain siksi, että näyttävissä tiedotustilaisuuksissa voidaan pelotella tuulipukukansaa ”äärioikeiston uhalla”. Tosin takana voi olla virkamieskunnan ja valtiovallan oikeatakin angstia, sen verran hysteerisesti ne reagoivat kaikkeen, jossa ei uskota länsimaisen demokratian ja ihmisoikeususkonnon olevan historian viimeinen lukkoon lyöty sana. Tästä kertoo jo se, että tämän vuoden puolella poliisi on tehnyt mm. aseellisen rynnäkön kantasuomalaisen henkilön kotiin, koska hän on analysoinut omalla nimellään tieteellisen objektiivisesti mistä akselerationalismissa on oikeastaan kyse. Jo se, että ilmiö tunnustetaan ja sitä tutkitaan avoimesti, on liikaa joillekin nykyjärjestelmään epätoivoisesti tarrautuneille kollaboraattoreille.

Voi olla, että juuri akselerationalistisen teemansa vuoksi tämä levy herättää huomiota systeemin vartijoissa. Esimerkiksi Supossa tunnutaan olevan kovin kiinnostuneita O9A:sta ja sen perustajan David Myattin kirjoituksista sekä uudelleen perustetusta The Black Order järjestöstä. Näitä äärioikeiston kiihdyttäjiä käsitellään albumin lopun julistuksissa ”Tribute to the David Myatt” ja ”The Black Order”.

Accelerate! kiihtyy nimensä mukaisesti loppua kohden ja kappale ”The Black Order” onkin jo täynnä martial industrialista tuttua militääristä rummutusta, joka tuo mieleen ruotsalaisen Arditin. Levyn päättävä ”Summum Malum” (suom. Suurin pahuus) yltyy jo väkivaltaisen voimaelektroniikan puolelle päättyen symboliseen hehkulampun sammumisääneen.

Kaikesta sämpläyksestä ja studiovelhoilusta huolimatta levy on musiikillisesti sittenkin sen verran geneerinen, ettei se kilpaile dark ambientin raskaan sarjan tekijöiden klassikkojulkaisujen kanssa. Temaattisen radikaalisuutensa vuoksi sillä on kuitenkin paikkansa genressä jo nyt. Jotain nopeasti ajan henkeen reagoivasta asenteesta kertoo kertoo cd:n kryptinen kansikuva, jonka on muista kuvista ”luonut” tekoäly – eräs osoitus teknologisen akselerationalismin kaiken läpäisevästä läsnäolosta kulttuurissamme.

Arvio: RL

MAINOS: Tulenväki järjestää 16.-17.6.2023 WHITE BOY SUMMER FEST

 

Death’s Head: Feast of the Jackals (20th Anniversary Edition) (D88 Records, 2023)

Viimeisten vuosien aikana vinyylimyynnin kasvu on myllännyt myös RAC-julkaisijoiden kansainvälisiä markkinoita. Tuttua cd:täkin painetaan ja tähän väliin on iskenyt kotimainen D88 Records. Sen viimeisin julkaisu on australialaisen RAC-metalliyhtye Death’s Headin vuonna 2003 ilmestyneen klassikon Feast of the Jackals 20-vuotijuhlapainos.

Death’s Headin rankimpana levynä pidetty kakkosjulkaisu Feast of the Jackals on uusintapainoksensa arvoinen, sen verran kovasta mättölevystä on kyse. Metallisen motörheadimaisesti jyränneen debyyttilevyn Onslaught (2001) jälkeen bändiltä löytyi vielä yksi vaihde lisää ja tuloksena syntyi Slayerin suuntaan kumartava armoton trash metal -levy. Julkaisemisen aikaan cd oli varmasti kovinta tavaraa mitä RAC-metallin puolella oli tehty.

Digipack-julkaisun sisälehtisessä laulaja Jesse kertoo seikkaperäisesti levyntekoprosessista. Valtavirran metallibändien julkaisuihin verrattavissa oleva albumi ei syntynyt helpolla ja sitä hiottiin St. Andrewsin studiossa pitkään. Samalla arvostetulla pajalla tuottaja Mark oli työskennellyt sellaisten australialaiskunkkujen kuten Deströyer 666:n, Gospel of the Hornsin, Fortressin ja Ravenousin kanssa. Jälki on ammattimaista levyn kestäessä kuuntelun myös tänään.

Kakkoslevyn muutos kuuluu myös lyriikoista, sillä ne eivät sisällä enää yhtä suoraviivaista skinhead-tematiikkaa kuin debyyttijulkaisu. Avausraita ”Feast of Jackals” ja sitä seuraavat ”Nature of the Beast” ja ”Vikings Wrath” heijastavat maailmankuvaa, joka löytyy toistasataa vuotta sitten julkaistun Ragnar Redbeardin pahamaineisesta teoksesta Might is right (suom. Voiman filosofia, 2012). Nietzscheläisyys ja sosiaalidarvinismi kaikuvat näissä esityksissä vahvana.

Toki aikamme yhteiskunnallista mädännäisyyttä ei ole teksteissä kokonaan unohdettu, josta osoituksena black metallin tremolo-kitarasoundia hyödyntävä kappale ”Dead inside”. Sen ensimmäisessä lakonisessa värssyssä todetaan modernissa maailmassa pahoin voivan ihmisen tuttu tilanne:

I was raised by Television

Apathy a way of life

Wandered through life idly

Living with no lows or highs

Heeding the Electronic Jew

Never knowing that It lied

I didn’t really give a fuck

Surely I was dead inside

Väkevä paketti vaatii myös kuulijalta keskittymistä eikä levyä voi pitää siksi minään viihdyttävänä kaljoittelun taustamusiikkina. Levy on ehdottoman kansallissosialistinen, joka avartaa aatetta huomattavasti monipuolisemmin kuin ensimmäinen kokopitkä.

D88:n julkaisema digipack-painos kannattaa ottaa haltuun jo senkin vuoksi, että se sisältää bonuksena kuusi julkaisematonta bonusraitaa ISD 2010 -konsertista.

Arvio: RL

Two Runes: Victory Eternal (IG Farben Produktion, 2023)

NSBM:ksi luokittelu kohtaa tiettyjen bändien taholta samanlaista vastustusta kuin yhtyeet, joita kutsutaan goottirockiksi. Rotupoliittiset black metal yhtyeet, jotka tunnustavat kansallissosialismin väriä eivät useinkaan halua lokeroitua yksiselitteiseksi NSBM:ksi. Tämä siitä huolimatta, että kuuntelijan näkökulmasta musiikki ja kappaleiden teemat saattavat tehdä bändistä heittämällä kansallissosialistista black metallia. Ehkä syynä on genreen liitetty musiikillinen käppäisyys ja itsetarkoituksellinen shokkiarvon hakeminen, jonka vuoksi itsensä vakavasti ottavat alan yhtyeet vieroksuvat termiä. Usein täysin syyttä, koska leima on lähinnä ulkopuolisten ja poliittisesti vihamielisten voimien antama. Todennäköisesti myös kotimaamme Two Runes karttaa NSBM-nimeä, vaikka poliittisesti yhtye sujahtaa genren sisään vaivattomasti. 

On tietenkin totta, että kansallissosialistisessa mustassa metallissa on vallalla undergroundin lo-fi ääniestetiikka, mikä tekee kahden miehen projektibändi Two Runesista  ainakin musiikillisesti erikoisen joskaan ei poikkeuksellisen tapauksen. Suomesta kun löytyy NS-henkisiä bändejä, joiden soundia ja teknistä osaamista voi pitää hyvin valtavirtaisena black metallina. Ensimmäisinä tulee mieleen ainakin Blood & Soil, Norrhem, Diaboli ja Goatmoon. Tähän ammattitaitoiseen seuraan Two Runesin ensimmäinen kokopitkä albumi Victory Eternal istuu hyvin.

Radikaalikin musta metalli voi päästä Suomessa suuren yleisön tietoisuuteen, josta kertoo Satanic Warmasterin häikäisevä listamenestys viime levynsä Aamongandr (2022) kohdalla. Two Runesin uusin levy on soundillisesti niin kuulijaystävällistä, että se voisi helposti saavuttaa metalliyleisössä samankaltaisen suosion kuin Satanic Warmaster. Valitettavasti kaksihenkinen studioprojekti ei keikkaile, mikä osaltaan estää suuremman suosion. 

Debyyttinsä Two Runes teki jo vuonna 2014 julkaisemalla alkujaan neljän biisin omakustanteen Herää Eurooppa!, josta on sittemmin tehty lukuisia virallisia painoksia. Jo tuolla levyllä olivat oraalla ne piirteet, jotka kuuluvat jalostuneessa muodossa uudella albumilla. Militantti rytmiikka, puhtaat kirkkaat soundit ja syntikoiden käyttö ovat myös osa tätä levyä, mutta huomattavasti taidokkaammin esitettynä kuin ensijulkaisulla. Varsinkin syntikoiden käyttö on tyylikkyydessään hienovaraista tuoden yleissoundiin tarvittavaa dramatiikkaa ja kohtalonomaisuuden tuntua.

Jo avauskappaleessa ”The Blood is All” kiteytetään yhtyeen rodullinen maailmankatsomus: Blood is all, future and the past. Hitaassa ja jylhässä marssitempoisessa ohjelmajulistuksessaan bändi ei raivoa vaan vakuuttaa kuulijansa hypnoottisella mantrallaan. Heti perään seuraavassa esityksestä ”Wiking” aistii suoraan väkivaltaisen uhan auran, jota edustavat arkkityyppiset viikinkisoturit. Kappale pitää otteessaan kuten levyn muutkin esitykset, sillä esimerkiksi biisien ilmeinen tarttuvuus ei ilmene pelkkänä säe-kertosäe-säe pop-sensibiliteettinä, vaan melodisia koukkuja tarjoavaa leadkitaraa osataan käyttää yllättävästi biisien eri kohdissa. Hyvänä esimerkkinä juuri ”Wiking”-kappaleen lopusta löytyvät riffittelyt ja nostattava rumpupatteri. Myös kappaleiden tempoja vaihdetaan keskellä biisiä tavalla, mikä selvästi lisää esitysten dramaattista vaikuttavuutta.

Laulajan melko matala kähinä on vakuuttava ja tulee parhaiten esiin kappaleissa, joissa ikuisten veren myyttien sijaan lauletaan aikamme rodullisesta kaaoksesta ja kansanvihollisten itsetuhoisesta mentaliteetista. Tämä tehdään selväksi monikulttuurin Helvettiin manaavissa vedoissa ”I scatter the ashes of your dreams” ja ”In ruins they shall weep”. Toisin kuin yksipuolisemmat NS-yhtyeet Two Runes kykenee tuomaan esiin sekä mustan metallin esoteerisen verimystiikan että RAC:n yhteiskunnallisen apokalypsin. Levyn päättävä rynnistys ”Eternal Victory” nivookin hienosti yhteen ajattoman verenmyytin ja  tämän päivän rodullisen imperatiivin. 

Two Runesin Victory Eternal ei ole itkuista ruikutusta läntisen maailman rappiosta, vaan siinä nähdään pitemmälle, aikaan, jolloin koko ihmiskunnalle tuhoisa hepr€alainen henki kuuluu varmuudella jo menneisyyteen. Näinä surkeina suomilampaiden aikoina levy ilmentää uskossaan horjumattomille voittoisaa ikuista aatetta, josta ovat kertoneet aikojen alusta indoarjalaisten Veda-kirjallisuus, germaanien saagat ja suomalaisten Kalevala. Veri on vettä sakeampaa ja tästä katoamattomasta totuudesta Victory Eternal on oivallinen muistutus.

Arvio: RL

Jyväskylä Blood & Honour 22.4.2023: Katastrof (ITA) / PWA (EST) / Mistreat / White Minority / White Uprising

Jyväskylän Blood & Honour järjesti menneenä lauantaina 22.4. isomman kokoluokan konsertin, johon oli kiinnitetty kaksi ulkomaalaista ja kolme suomalaista yhtyettä. Koko reissuhan alkoi allekirjoittaneella pääkaupunkiseudulta lähtevän bussikuljetuksen parista, jonka oli järjestänyt Blood & Honour Helsinki. Samankaltaisia bussikyytejä ei ole enää vuosiin järjestetty keikoille, mutta kyseinen ilmiö oli tuttua puuhaa 90- ja 00- luvuilla. Tuntui hienolta, että vanha perinne oli tuotu takaisin ainakin yhden reissun ajaksi.

Linja-auto täyttyikin sovittuun aikaan italialaisista, ruotsalaisista, norjalaisista, saksalaisista ja suomalaisista, joten puheensorina oli vähintäänkin eksoottista. Italialainen Katastrof oli ainakin saanut hyvin italialaisia tovereitaan lähtemään mukaan reissuun.

Joitain tunteja myöhemmin bussi saapuikin keikkapaikan pihaan ja väki alkoi valumaan sisälle. Ensimmäisenä yhtyeenä soitti ekaa täyspitkäänsä työstävä pk-seudun White Uprising. WU tarjosi tiukan setin soittamalla demoltaan tuttuja biisejä kuin myös uutta materiaalia ja bändi sai etenkin paikalliseen nuorisoon liikettä lavan edessä. Yhtye vääntää rajua hatecorea melkoisella vimmalla ja vaikka jotain ääniongelmia lavalla oli, niin se ei ainakaan yleisöä haitannut, vaan moni ulkomaalainen kehui uutta tuttavuuttaan melkoisesti keikan jälkeen.

Seuraavana lavalle kiipesi Jyväskylän oma White Minority. Yhtye joka aloitti uransa jo 2000-luvun alkupuolella palasi 2018 Mistreatin 30v juhlissa aktiiviseksi kokoonpanoksi ja on sen jälkeen keikkaillut melko tasaisesti ja julkaissut yhden split-levyn Mistreatin kanssa. Livesetti koostui debyyttilevyn ja splitin biiseistä sekä muutamasta uudemmasta, joita ei toistaiseksi ainakaan miltään äänitteeltä löydy. Ennen yhtyeen settiä muistettiin myös Blood & Honourin ja Genocide Wolvesin edesmennyttä Toni Hakulista "Paikalla" -huudoilla. Loistavasti soitetun setin päätti jo vakiovedoksi tullut jyräävä versio Skrewdriverin Streetfight kappaleesta, joka saa aina liikettä yleisössä. White Minority on livenä erittäin kovassa iskussa ollut viime keikoillaan ja toivottavasti saisimme piakkoin myös uutta nauhoitettua materiaalia yhtyeeltä ulos.

Illan kolmantena esiintyjänä soitti Mistreat! Tänä vuonna 35-vuotista uraa juhlistava bändi oli kasannut setin niin vanhoista kuin uudemmistakin kappaleistaan ja tämä kyllä maistui paikalle saapuneille. Pitissä alkoi olemaan tungosta ja keikkapaikan lämpötila tuntui lähenevän saunalukemia kun yhtye rokkasi menemään; oli myös selvää että erittäin moni ulkomaalainen oli Mistreatin takia saapunut paikanpäälle, sillä väkeä valui koko ajan vaan enemmän ja enemmän lavan eteen. Tällä kertaa yhtye ei venyttänyt keikkaansa, koska vielä olisi kaksi bändiä jäljellä ja uskon, että tämä sopi yhtyeellekin että välillä on kiva vetää hieman lyhyempi setti. Nyt oli kuitenkin soitettu tunnin verran ja yleisökin varmaan kaipasi jo happea, sen verran kova hurmos oli loppusetin aikana lavan edessä. Mistreatin juuri julkaisemaa uutta kokoelmavinyyliä "We Start The Fire - The Compilation Track" LP oli saanut julkaisunsa juuri ennen Jyväskylän keikkaa ja sitä olikin tuotu myyntiin myös paikanpäälle. Muutenkin yhtyeen levyt tekivät kauppaansa illan aikana. Paikanpäällä oli vaatemyyntiä No Compromise Clothingin toimesta ja White Minorityllä sekä PWA:lla oli omat myyntipöydät. Levymyynnistä vastasi D88 Records.

Ulkomaisista esiintyjistä ensimmäisenä soittovuorossa oli virolainen PWA, joka on tuttu näky Suomessa ja yksi kovimmista livebändeistä mitä tällä hetkellä löytyy kansallismielisestä musiikkiskenestä. Yhtye soitti jälleen todella hyvän keikan ja yleisö jaksoi pienen tauon jälkeen aktivoitua koko setin ajaksi kuumassa salissa. PWA:n erotti eniten muista yhtyeistä tietenkin yhtyeen basistin läskibasso, jonka lonksutus on toki jo tuttua aikaisemmilta keikoilta, mutta uskon että Jyväskylässä oli monia jotka eivät välttämättä ole yhtyettä nähnyt etelämmässä järjestetyillä keikoilla. Eestiläisiltäkin on mennyt jo pitempi tovi siitä kun viimeksi on uutta musiikkia tullut levyn muodossa, mutta katalooki on niin laaja että setistä saa kyllä aina menevän pakkauksen. Olisi hienoa jos nyt yli 10 vuotta kestänyt "levytystauko" katkeaisi uudella julkaisulla.

Varmasti monien suurin mielenkiinto oli suunnattu illan viimeiseen esiintyjään joka oli Suomessa ensimmäistä kertaa esiintyvä Katastrof! Bändin jäsenet oli saapuneet jo edellisenä päivänä Jyväskylään ja tutustunut paikallisen B&H kerhon toimesta kaupungin nähtävyyksiin. Lavalla olikin hyväntuulinen yhtye, joka veti pitkän setin ja vaikka ilta oli ollut jo pitkä ja raskas niin yleisöstäkin löytyi vielä jaksamista pitissä. Itselleni yhtyeen materiaali ei ole entuudestaan kovinkaan tuttua, mutta keikkaa katsoessa tuli pakottava tarve saada yhtyeen levyjä käsiin, sen verran hyvää metallisempaa RAC:ta yhtye veivasi erittäin ammattimaisella soitolla. Katastrof veti varsin mainion setin, joka päättyi lainakappaleeseen jonka myös PWA veti oman settinsä päätökseen eli G.G. Allinin "Bite It You Scum". Totesinkin eräälle kaverille, että ei Allinia liian usein kuule livenä. Keikka loppui aika sopivasti, sillä bussikuljetus takaisin pk-seudulle oli lähtemäisillään ja väsähtäneet reissaajat pääsivät huilimaan moottoritien tasaisesta huminasta linja-auton pimeyteen.

Raportoi: Kurja

Nation War / Aryan Hammer: Poteroveljeys (D88, Death Cult Records , 2023)

Ankara kimppalevy Poteroveljeys kahdelta NSBM-bändiltä täysin eri puolilta maailmaa. Yhtyeitä yhdistää samankaltainen maailmankatsomus ja black metal, mutta äänimaisemasta vaistoaa välittömästi valtavan kulttuurisen eron. Meksikolainen (!) Nation War soittaa punk-asenteella yksioikoisen raakaa mustaa metallia kun taas kotimaamme Aryan Hammer tykittää teknisesti taitavaa ja soundillisesti täyteen pakattua äärimetallia.

Nation Warin poliittisesta radikalismista ei ole epäilystäkään, siitä kertovat jo kappaleiden nimet ”Stormfire Over Jerusalem” ja ”Achtung Juden!”. Ikävä kyllä sanoma ei saa ainakaan tällä levyllä musiikillista pontta tuekseen. Joillekin näin tympeä rypistys varmaan maittaa, mutta harjaantuneimpia korvia häiritsee kappaleiden yksinkertaisuus ja melodiaköyhyys. Kaikki neljä esitystä ovat kuin samasta puusta veistettyjä, mikä tekee kuuntelukokemuksesta melko puuduttavan.

Sen sijaan Aryan Hammer on toista maata. Jälleen kerran bändi on muuttanut yleissoundiaan, sillä nyt tykitetään samassa hengessä sellaisten puolalaisten kaahaajien kuin Dark Furyn kanssa. Bändi pyyhältää niin valtavalla voimalla, että äänikaista ajetaan lähes tukkoon, jolloin soundi muuttuu ajoittain puuroisen kuuloiseksi. Ehkä kalliilla tuottajalla tai ruhtinaallisemmalla studioajalla olisi saatu soundiin parempi erottelu Mardukin tapaan. Tosin toimii se näinkin, sillä Aryan Hammerin kokonaisvaltaisessa rutistuksessa ei pyritä hifistelyyn, vaan musiikkia ja politiikkaa pyritään moukaroimaan kuulijan korviin mahdollisimman väkivaltaisella tavalla. Bändin tylytyksessä ei pahemmin muiden mielipiteitä kysellä.

Yhteislevy osoittaa kuinka eri suuntiin black metal voi musiikillisesti venyä. Tälläkin kertaa härmäläiset pesevät ulkomaiset aateveljensä mennen tullen.

Arvio: RL

MAINOS: Jyväskylä 22.4.2023