Itsenäisyyspäivän kansallismielistä rock-konserttia on järjestetty lähes säännöllisesti 1990-luvulta lähtien. Tällä vuosikymmenellä traditio on jatkunut katkeamattomana, sillä mukaan on tullut järjestäjätahoja myös RAC-liikkeen ulkopuolelta. Tällä kertaa konsertin vetovastuu ei ollut millään tietyllä järjestöllä tai toimijalla, joten tilaisuus oli aikaisempiin vuosiin verrattuna epävirallisempi.
Antifasistit tyytyivät rummuttamaan onnistuneensa mobilisoimaan suurimman määrän ihmisiä ja juhlivat voittoaan. Mielenkiintoiseksi ”voiton” tekee se, että edellisvuosien tapaan globalistikapitalistien hyödyllisinä idiootteina toimivat äärivasemmistolaiset etnomasokistit eivät kyenneet vaikuttamaan mitenkään kansallismielisten tapahtumien kuten illan konsertin kulkuun. Tänä vuonna häiriköintiyritykset jäivät jopa viime vuotta ponnettomimmiksi.
Kaikille isänmaallisille avoin konsertti pidettiin Helsingin alueen ravintolassa, jonne väkirikas yleisö ahtautui heti illan marssien päätyttyä. Narikassa loppui tila heti kättelyssä ja täyteen ahdettu tila täyttyi nopeasti puheensorinasta. Ravintolan tunnelma toi mieleen enemmän leppoisat firman pikkujoulujuhlat kuin poliittisen suorasukaiset RAC-iltamat. Osaltaan tähän vaikutti se, että esiintyjät vetivät settinsä lähes akustisesti ilman särökitaroita. Mitään hikeä irrottavaa stomppausta lavan edustalla ei siksi juuri nähty. Heterogeeninen yleisö vaikutti myös siihen, ettei paikan ilmapiiriä hallinnut mikään yksittäinen poliittinen suuntaus. Sekä kovapintaisia katuaktivisteja että niin sanotun miedomman liikkeen edustajia veti samaan tilaan puhdas suomalaiskansallinen isänmaallisuus. Jo illan marssit osoittivat, että erityyppisille kansallismielisille isänmaa on kaikille yhteinen aivan samoin kuin sen vihollisetkin.
https://www.bitchute.com/video/wRbdNDvGKDnr/
Illan kinkerit pani käyntiin Suomi-uusfolkia soittava Pyhä Kuolema, joka korvasi pikahälytyksellä alkuperäisenä esiintyjänä ilmoitetun Stormheitin. Yllättävän sairastumisen vuoksi yleisö ei saanut tänä vuonna kuulla Ylöjärven kultakurkkua, mutta kukaan ei silti näyttänyt suuremmin harmitelleen esiintyjän vaihtumista. PK:n keikkarepertuaariksi oli valittu tasaisesti kappaleita kahdelta julkaistulta albumilta sekä uudelta tulevalta levyltä. Yleisö kuunteli uutukaisia tarkalla korvalla, mutta kovimpaan yhteislauluun yhytti odotetusti kakkosalbumin hitit, varsinkin ajankohtaan sopinut esitys ”Maamme laulu”. Jälleen kerran PK tuli todistaneeksi, että mies ja kitara -yhdistelmä toimii, kunhan esitys on intensiivistä ja settiin valitut biisit mukaansa tempaavia.
https://www.bitchute.com/video/zQShbQtcmLa3/
Uransa vasta toisen keikan vetänyt kansallismielinen outolintu Musta Enemmistö jakoi selvästi kansaa. Päältä päin katsoen orkesteri näytti insinööriopiskelijoiden vapaa-ajan projektilta, mutta kajareista kaikuneet kansallismytologiset lyriikat tekivät kuuntelijalle nopeasti selväksi, että nyt ei liikuttu mitattavan maailmankuvan raameissa. Kepeän post-punk popin ja neofolkin välimaastossa operoinut ryhmä soitti eleettömästi rumpukoneen antaessa taustarytmin. Itse combo koostui laulaja-kitaristista, toisesta kitaristista ja bassottelijasta.
Metalliorientoituneeseen yleisönosaan Mustan Enemmistö hillitty charmi ei juuri purrut, vaan se jatkoi pöydissään oluen lipittämistä liikauttamatta evääkään lavan suuntaan. Osa yleisöstä taas seurasi tarkkaan bändiä, joka ei soitettujen keikkojen määrällä ole vielä päässyt kuluttamaan kasvojaan.
Esitetyt biisit oli raavittu settiin yhtyeen kummaltakin cd:ltä ja olipa mukaan ujutettu aivan uuttakin materiaalia. Yleisössä laulun sanojen tapailuun innoitti luonnollisesti lähinnä YouTubesta löytyvät kappaleet ”Jahti” ja ”Sinä olit meissä”. Vielä tässä vaiheessa yhtyeen livesoitannasta on turha sanoa mitään lopullista, sillä yhtye on kahden keikan jälkeen vasta luomassa omaa esiintymistapaansa.
https://www.bitchute.com/video/Avf3dCykoI3P/
Lavalle viimeisenä astunut Vapaudenristi oli selvästi illan pääesiintyjä. Lakonisella tomtom-rummulla ja puoliakustisena esiintyneen bändin oli helppo saada yleisö isänmaalliseen juhlatunnelmaan, koska tarttuvista kappaleista ei laajan levytetyn materiaalin vuoksi ollut pulaa. Kaikkein ilmeisimmät hitit kuten ”Ei maata ilman kansaa” ja ”Soihdut” saivat odotetusti raikuvimmat suosionosoitukset, mutta myös uuden albumin kappaleet ”En aio kuolla”, ”Terässydän” ja ”Faustisen mielen jano” saivat hyvän vastaanoton. VR:n biisit ovat lyriikoiltaan ja melodioiltaa niin vahvoja, että niiden voima välittyy myös riisuttuina kevyinä versioina. Yleisö olisi halunnut kuulla VR:n hittikimaraa vaikka aamuun asti, mutta tyylilleen uskollisena bändi ei encoreja vetänyt.
