WHITE BOYS SUMMER 2023, Etelä-Suomi 16.-17.6.2023

Toista kertaa järjestetty White Boy Summer osui kelien puolesta viimevuotista parempaan kohtaan. Ei merkkiäkään sateesta. Paahtava kesähelle molempina päivinä ja kaikin puolin edellistä parempi paikka! Sisätiloissa tapahtuva musisointi yhdistettynä parhaaseen kesäaikaan, vesistöön ja saunaan sai monet keskittymään musiikin sijaan vapaamuotoiseen yhdessäoloon. Vanhojen ja uusien tuttujen tapaamista, keskusteluja, saunomista, virvokkeiden nauttimista ynnä muuta. Puheensorina kuului taukoamatta, koko festivaalin ajan, halki molemmat valoisat yöt.

Tätä ei voi pitää negatiivisena. Monille ihmisille kansallisradikaali kulttuuri ei ole leimallisesti musiikkikulttuuri. Festivaalin aikana oli myös keskusteluseminaari, kamppailu-urheilua ja mahdollisuus tehdä kulttuuriostoksia: kirjoja, vaatteita, levyjä, käsitöitä. Tai jopa ottaa tatuointeja ja saunoa. Sauna oli tulilla ympäri vuorokauden ja kovimmat hahmot viettivät siellä taatusti enemmän aikaa kuin musiikkia katsoen.

Saunan roolista kansallismieliselle suomalaiselle on äskettäin kirjoittanut mm. Juha Kaarna Kettunen juttussaan Saunaan, saunaan, suomalaiset.

Eräs kansallismielisen kulttuurin aktiivi totesi näkymää katsellessaan, että tämä se on kansallissosialismin ydintä. Ei räyhääminen virtuaalitodellisuudessa tai betoniviidakoissa kohellus. Veren ja maan yhteys voi paljastua kesätuulessa heiluvia koivuja katsoen. Paljastaen tai muistuttaen tärkeistä taustalla olevista arvoista, jotka välillä häviävät modernin maailman hälyyn.

Viime vuoden tapaan musiikki oli jaettu kahteen osaan eri päiville. Perjantaina radikaalia Black Metal musiikkia ja lauantaina RAC traditioon asettuvat yhtyeet.

Perjantai

ARYAN HAMMMER

EHRE

SIELUNVIHOLLINEN

CIRCLE OF DAWN

Ensimmäisenä esiintynyt Aryan Hammer oli kylmää kyytiä. Usein NSBM kategorian alle on laitettu laaja skaala pakanallista metallia, meemi alt-right metallia, folk metallia ynnä muuta. Aryan Hammerissa ei ole mitään viitteitä tuollaisesta. Se on puhdasta raastavaa minimalismia, tympeitä riffejä ja kappaleita. Jäljellä ei ole edes tarttuvia kappaleita. Vain painostava tasainen massa. Kun kommandoilta näyttäneet laulava rumpali ja kitaristi kaahasivat kahden ison hakaristilipun välissä täysin yleisöä kosiskelematonta musiikkiaan, tunnelma oli jopa yllättävän synkkä ja julma.

Huomattavasti rempseämpi Ehre tarjosi raakaa ja energistä Black Metallia. Veriyhteydessä on ennenkin mainittu bändin selvät tyylilliset yhteydet varhaisen Goatmoonin suuntaan. Ehre ei ole monista Goatmoonin jalanjäljissä tulevista yhtyeistä ilmeisin. Sen soundissa on myös omaa otetta ja etenkin laulajan äärimmäinen rääkyvä korkea ääni on erityisen maininnan arvoinen. Kesähelteessä soitettu Goatmoonin Black Metal Winter toi hauskan vivahteen omien kappaleiden väliin.

Myös tarttuvia melodioita ja rokkaavampaa otetta tarjoava Sielunvihollinen sai pitin pyörimään. Nuorempi väki innostui monessa kohtaa myös laulamaan yhtyeen sanoituksia, vaikka yhtyeeltä puuttuu melodinen yhteislauluun kannustava ominaisuus. Sielunvihollisen lainakappale, Tommi Läntisen (!) Via Dolorosa, ei ole saanut Black Metal piireissä pelkkää suitsutusta. ”Kärsimysten tie” lainakappaletta kuunnellessa tulee selväksi, miten lähellä Sielunvihollisen oma tuotanto on iskelmä- ja rock musiikkia. Soittotapaa dominoi nopeat rummut ja terävät kitarasahaukset. Sen sijaan kappalerakenteet ovat helppoja ja ensimmäisellä kuuntelulla mieleen jääviä. Livetilanteessa tämä on yhtyeelle eduksi.

Illan viimeinen oli Circle Of Dawn. Yhtye pelaa täysin omassa sarjassaan. Visuaalinen vaikuttavuus yhdistyy omaleimaiseen musiikkiin. Valtavalla brutaalilla raivolla vedetty musiikki sisältää myös reilun annoksen mustaa huumoria. Kappaleiden väleissä tulee savolaista kulttuuria ja Pekka Siitoin on läsnä puhepätkien muodossa. Monelle Pekan hahmon esiintuominen 2020-luvulla on painolasti ajalta jolloin kansallissosialismi oli usein vitsi. Osalle ei ole merkityksellistä mitä mieltä esimerkiksi antifasistit ovat toimijan poliittisesta uskottavuudesta. Circle of Dawn kappaleiden sisältämä eetos ei ole vitsi tai läppää. Se alleviivaa, ettei kovimmatkaan eliittijoukot muodostu huumorintajuttomista autisteista. Päinvastoin.

Miten hankala on vastapuolen hyökätä kansallissosialistien kimppuun solvauksilla ja vähättelyllä, jos kansallissosialistit eivät vierasta tervettä määrää itseironiaa? Kadulla maleksiville rotumuukalaisille tuskin on merkitystä saako selkäänsä kivikasvoiselta kansallissosialistilta vai tuliko kaasua tai keppiä lähinnä kännissä ja läpällä. Lopputulos voi olla sama. Poliittinen vaikuttaminen voi tapahtua myös välittämättä pätkääkään mitä mieltä ulkopuolinen tarkkailija on ”uskottavuudesta”, kun olennaisinta on, että muiden pohtiessa PR-voittoja toisilla saattaa olla ns. ”Magnumit aina valmiina” ja molemmilla voi olla merkityksensä.

Lauantai

WHITE UPRISING

GREEN ARROWS

NO PRISÖNER

SNIPER

Aktivistien suurin mielenkiinto tapahtumaa kohtaan keskittyi lauantaihin eikä syynä ollut niinkään musiikki vaan päivällä järjestetyt muut tapahtumat, jotka tekevät White Summer Boy (WBS) festivaalista ainutlaatuisen tilaisuuden maassamme. Järjestäjänä toimiva Tulenväki-kollektiivi on hakenut ainakin osittain mallia italian uusfascistien Hobbit leireiltä (Campo Hobbit), joita järjestettiin vuodesta 1977 aina 1980-luvun alkuun asti. Vaikka WBS-festivaali toimii ajan vaatimusten mukaisesti, niin toiminta-ajatus monipuolisesta tapahtumasta, jossa kulttuurin eri puolet tuodaan esiin, on periaatteessa sama mitä Italian aateveljillä yli 40 vuotta sitten.

Vapaamuotoisen kesästä nauttimisen kuten uimisen ja saunomisen lisäksi lauantai tarjosi erilaista virallista ohjelmaa. Päivällä yhden aikaan järjestettiin neljän eri painosarjan vapaaottelua. Monelle kehän äärelle saapuneelle katsojalle kokemus nähdä sääntöihin sidottua katutappelua oli vavahduttava. Ottelijoiden suojaukset oli rajattu minimiin, vain hammassuojat, säärisuojat ja mahdolliset alapäänsuojat olivat käytössä. Vastaavasti perinteisten vahvasti pehmustettujen nyrkkeilyhanskojen sijaan taistelijat käyttävät ohutta kevytmallia. Jälki oli sen mukaista, sillä veri roiskui nenästä varsinkin viimeisessä ottelussa. Otteluiden järjestämisestä vastasi taistelulajeja ja itsepuolustusta edistävä Veren laki -kerho, jonka mottona on osuvasti Kipu ja Kunnia. Ottelut toivat luontevalla tavalla esiin itsepuolustuksen ja yleiskunnon vaalimisen osana kansallisradikaalia kulttuuria.

Lauantaina pysyttiin hyvin aikataulussa, sillä keskusteluseminaari alkoi sovitusti klo 15:ta pintaan. Seminaarin puheenjohtajana toimi liikkeen monialavaikuttaja, joka esitti kysymyksiä kolmelle herrasmiehelle, jotka edustivat Ukonvasama-kollektiivia, Hammerskins-kerhoa ja eri järjestöjen aktiivista sekatyömiestä. Keskustelujen runkona oli ajatus kulttuurin rakentamisesta ja sen merkitys politiikan edeltäjänä. Seminaari oli selvästi jatkoa viime vuoden festivaalin metapolitiikkaa käsitelleelle luennolle. Ajatuksena on, ettei voi olla radikaalia politiikkaa ennen sille otollista ilmapiiriä. Keskustelijat toivat oman kokemuksensa pohjalta esiin eri tapoja rakentaa kansallisradikaalia kulttuuria ja elämäntapaa. Näitä edustavat mm. kerhot, musiikki, media, urheilu, yhteisöllisyys yms., joiden kautta rakennettaan uutta kulttuuria perinteisen politiikan rinnalle. Eniten keskustelua synnytti kysymys, kuinka voidaan murtautua ulos alakulttuuribunkkerista suuren yleisön keskuuteen.

Vastaukset vaihtelivat sen mukaan mitä järjestöä puhuja edusti, mikä puolestaan rikasti keskustelua ja toi mukaan eri näkökulmia. Kun esimerkiksi tuli puhe rahasta, puheenjohtaja esitti hyvin kriittisen näkökulman vallitsevaan materialismiin. Sitä vastoin liikkeen sekatyömies kyseenalaisti tämän näkemyksen korostamalla, että radikaali liike voi omaksua markkinatalouden logiikan, jos sillä saavutetaan suuri kansansuosio. Tässä kohtaa hän lisäsi, ettei hänellä olisi mitään sitä vastaan, jos nationalistinen rap keräisi stadionit täyteen Cheekin tapaan – rahan kerääminen ja jopa kulttuuri ovat viime kädessä vain välineitä suuremman tavoitteen, kansallisen ylösnousemuksen saavuttamiseksi.

Puhetta tuli myös liikkeen strategioista ja kulttuurin muutoksesta viimeisten vuosikymmenten ajalta. Keskustelijat olivat yksimielisiä siitä, että 1980- ja 90-luvun skinheadien antisosiaalisuus oli luonnollinen reaktio sairasta järjestelmää vastaan, mutta ei välttämättä enää se järkevin tapa toimia. Skinhead-radikalismin juuret tunnustettiin, mutta kaikki katsoivat samalla, ettei se voi olla ainoa tapa toimia, vaan että se tarvitsee rinnalleen kurinalaisuutta ja määrätietoista aatteellista työtä. Tähän suuntaan on Suomessakin menty jo jonkin aikaa, eikä kukaan keskustelijoista pitänyt sitä huonona asiana, vaan päinvastoin luonnollisena kehityksenä.

Parituntisen seminaarin jälkeen pidettiin tunnin breikki, jolloin ruoka- ja muilla myyntipisteillä oli porukkaa ruuhkaksi asti. Klo 18 nurkilla alkoi yli puoleenyöhön jatkunut bändikavalkadi, joka oli sekoitus klassista RAC:ta ja jenkkivetoista hatecorea. Erityismaininta pitää antaa järjestäjille, jotka olivat koko festivaalin ajan saaneet äänentoiston ammattimaiselle tasolle. Varsinkin laulu tuli hyvin esiin ja välillä iski oikein kylmät väreet kun ei tarvinnut arvailla mitä lauletaan vaan kaikki kuului kunnolla!

Ensimmäisenä lavalle astui pääkaupunkiseudun nuorten vihaisten miesten kokoonpano nimeltä White Uprising. Melko tuore bändi on tehnyt jo joitain keikkoja, mutta monelle paikalla olleelle yhtye oli uusi tuttavuus ainakin livenä. Vajaan tunnin mittaisessa setissä kuultiin mm. poikain kaikki levytetyt biisit kokoelmalevyltä United Forces Against Zionism (2022). Valkoisiin suojapukuihin ja hiihtomaskeihin pukeutuneet jantterit soittivat aggressiivista hardcoren ja RAC:n hybridityyliä, joka piti yleisön otteessaan. Vaikka sisätiloissa oli hieman viileämpää kuin helteisessä ulkoilmassa, joutui hikinen laulaja luopumaan kommandopipostaan ja riisumaan suojapuvun yläosan alas jo parin biisin jälkeen. White Uprisingin nuorta energiaa oli ilo seurata ja homman kruunasi encorena kuultu Angry Aryans -klassikko ”Brown town burning down”. Bändin ura on vasta alullaan, joten yhtyeeltä voidaan odottaa vielä paljon.

Kovin pitkää taukoa ei saatu pitää kun lämmitetyille lauteille astui Jyväskylän tienoon turbiini Pagan Skull. Rennon kesäisesti pukeutuneet musikantit vetivät hyväntuulisen keikan, jonka positiivinen fiilis tarttui yleisöön kuin varkain. Tällä kertaa bändi soitti katalookistaan harvemmin livenä kuultua materiaalia. Laskujeni mukaan kuultiin ainakin neljä rallia, joita yhtye ei ole soittanut koskaan livenä. Alkupään karskimpi tuotanto sekoitti mukavasti setin pakkaa, vaikka eniten liikettä yleisössä sai viimeisimmän levyn melodinen rallatus ”Uusi uljas maa”. Pagan Skullissa viehättää livenä sen musiikillinen yllätyksellisyys, sillä bändiltä on vaikea löytää samanlaista keikkaa.

Kolmantena lavalle astui ulkomaan ensimmäinen vieras, italian Bolzanosta tuleva NS-hardcoreryhmä Green Arrows. 2000-luvun alussa perustettu bändi on julkaissut tähän mennessä kahdeksan väkevää albumia ja nauttii vankkaa kannatusta etenkin kotimaassaan. Keikan perusteella kulttimaineen ymmärtää, sen verran rajusta livebändistä on kyse. Musiikiltaan ja vaatetukseltaan Yhdysvaltain itärannikon hardcorelle kumartavan yhtyeen lava presenssi oli erittäin energinen ja varsinkin laulaja oli koko ajan liikkeessä. Tosin muutaman ensimmäisen biisin ajan italialaiset joutuivat sulattelemaan kärsivällisesti viileää suomalaisyleisöä, kunnes ketsuppipurkki aukeni. Kun pää oli auki yleisö hullaantui siinä määrin, että väkivaltainen pitti pyöri koko setin ajan villisti. Englanniksi laulavan yhtyeen poliittisuus ei jäänyt kenellekään epäselväksi, mutta julistamisessa oli mukana myös kepeää italialaista ilkikurisuutta. Encorena kuultu Agnostic Frontin klassikko ”Gotta go” näytti puristaneen viimeisetkin mehut pitin meuhkaajilta. Tai näin ainakin luultiin, kunnes lavalle astui vielä toinen italialainen NS hc-bändi!

Niin ikään Pohjois-Italian Bolzanosta tuleva No Prisöner on julkaisut vain pari levyä 2010-luvun taitteessa, mutta nyt uudelleen herätettynä yhtye on kovemmassa iskussa kuin koskaan. Tyylillisesti No Prisöner ei ole niin puhdasta NY hardcorea kuin Green Arrows, vaan se sekoittaa musiikkiinsa myös hitaampia ja rokkaavampia RAC-elementtejä. Old skool asenteesta kertoi myös laulajan ranskalaislegenda Evil Skins T-paita. Vanhat skinhead ja punk-juuret näkyivät yleisöä riehaannuttaneissa cover-valinnoissa, joista ei käynyt valittaminen: Misfitsin ”Dig up her bones”, Blitzin ”Warriors” ja varsinkin Plastic Surgeryn ”Rivolta”. No Prisönerin omat kappaleet jyräsivät panssarijunan lailla, mutta yleisölle ne olivat ymmärrettävästi melko tuntemattomia. Siksi bändillä oli pelisilmää ujuttaa settiin mukaan muutama kaikkien tuntema crowd pleaser, jotka synnyttivät suurimmat yhteislaulut. Monet keikan nähneet pitivät ”altavastaajana” soittaneen No Prisönerin lava-showta jopa rajumpana kuin pääesiintyjäksi buukatun Green Arrowsin. Ei ehkä aivan väärässä oleva arvio!

Ilta sai arvoisensa lopun Sniperin vetäessä aivan hervottoman setin. 25 biisiä! Hittiputkea piisasi lähes loputtomasti, mikä oli tietysti mannaa yleisölle. Jopa Sniperin omilla mittareilla keikka oli poikkeuksellisen kovaa tykitystä. Omien biisien lisäksi bändi veti harvemmin livenä soitetun Skrewdriver coverin ”After the fire”. Tässä on bändi, joka kannattaa aina tsekata kun siihen tulee mahdollisuus!

Järjestäjät ja vapaaehtoiset olivat tehneet kovan työn tapahtuman onnistumiseksi. Kokemusta näin suuren festivaalien toteuttamiseksi alkaa liikkeen aktiiveilla olla siinä määrin, että vastaavia tilaisuuksia tullaan järjestämään jatkossakin. Parasta tämänkaltaisissa tapahtumissa on paikalle saapuneet ihmiset, joiden tapaamiselle tarjoutuu mielekäs alusta.

Arvio: RV & RL

Muistutus tulevista tapahtumista:

Heydrich: Entschlossenheit (Europa Erwache Productions, 2022)

Kotimainen Europa Erwache Productions (EEP) on viime julkaisussaan liukunut lähes kokonaan elektronisen musiikin syvään päätyyn, mitä on vastarintamusiikin moninaisuuden vaalimisen kannalta pidettävä oivallisena siirtona. Tällä hetkellä luupäistä Oi/RAC:ta ja NSBM:ää julkaisee maassamme D88 sekä Sakaramiina, joka on tosin viime vuosina keskittynyt vain Vapaudenristin julkaisuihin. Näiden lafkojen identiteettiin ei ole kuulunut rockista pois ponnistava avantgardistinen ja fasistinen äärimusiikki, vaikka sillekin on oma kasvava yleisönsä.

Tätä poliittis-kulttuurista aukkoa on täyttänyt EEP, joskaan se ei ole ainoa Suomesta löytyvä poliittisesti epäkorrektia noisea ja industrialia julkaiseva levy-yhtiö. Tässä yhteydessä ei voi olla mainitsematta valtavan julkaisukatalookin tehnyttä Filth & Violence -distro/levy-yhtiötä.

Vaikka EEP on julkaissut vuosien varrella melko obskuuria kamaa, tuli Heyrdrichin Entschlossenheit varmasti monelle yllätyksenä, sillä näin suorasukaisen brutaalia ja tympeää industrial noisea tuskin kukaan odotti. Jos aatteen ihmisiä haluttaisiin totuttaa karskiin äänimaisemaan ja kuvastoon, luulisi sen tapahtuvan ”maltillisimmilla” genreillä kuten martial industrialilla ja musiikillisia rakenteita sisältävällä post-industrialilla. Nyt ei kuitenkaan peruutella, sillä Heydrich tarjoaa todellista noisea, jossa ei juhlita teknologisilla hienouksilla, vaan soundi muodostuu rikkinäisestä rätinästä ja karkeasta rutinasta.

Heydrichin painostava soundi on hyvin fyysistä, mikä tekee melusta aidosti raastavaa ja haastavaa kuunneltavaa. Jos sille on etsittävä musiikillista vertailukohtaa, on mentävä 1980-luvun alun power electronicsiin, joka tuolloin toisin kuin monesti nykyään tarkoittaa äänimaisemaa, joka kuulostaa lähinnä rikkinäisten sähkölaitteiden synnyttämältä suurtaajuusrutinalta. Tuon ajan nimistä Heydrich tuo mieleen varhaisen Sutcliffe Jugendin, Consumer Electronicsin ja jopa NON:in ensimmäisen varsinaisen albumin Physical Evidence (1982). Tässä mielessä Heydrich on kaukana Industrialin musikaalisemmasta siivestä kuten SPK:sta ja Genocide Organista, vaikka myös GO operoi lyriikoissaan ja ulkoasussaan poliittisen provokaation äärirajoilla.

Kaikesta popkulttuurista riisutun äänivallin lisäksi myös levyn temaattinen sisältö on radikaali, toisin sanoen se on kaikkea sitä vastaan mistä uppoava lännen ”eliitti” ja sitä seuraavat lampaat haluavat pitää kiinni hinnalla millä hyvänsä. Pseudonyymillä Manuel Heinze itseään kutsuva artisti sanookin levyn lehtiössä albumin inspiraation tulevan teoksista Der Arbeiter [Ernst Jünger], Mein Kampf [Adolf Hitler] ja Sein und Zeit [Martin Heidegger]. Olemukseltaan ja asenteeltaan näitä täysin erilaisia ajattelijoita yhdistää ajatus saksalaisesta kansakunnasta ja sen tehtävästä jalostaa kansalainen suurta kohtaloa varten. Jo avausraita ”Der Arbeiter ist Soldat” idealisoi Jüngerin hengessä saksalaisen työläisen, kun taas ”Potenzial der Rasse” viittaa Hitleriin ja päätösraita ”Herrschaft” puolestaan Heideggeriin.

Saksalaisklassikoiden ammentamisesta huolimatta levyssä ei ole kyse epäajanmukaisesta nostalgiasta. Levyn nimenä toimiva Entschlossenheit eli päättäväisyys kuvaa myös aikamme ihmistä, joka ei suostu alistumaan kaaoksen voimille. Nimikappale ”Entschlossenheit” on yhtä aikaa kunnianosoitus projektin nimelle eli SS-kenraali ja Böömin ja Määrin protektori Reinhard Heydrichillle (1904-1942) kuin Brenton Harrison Tarrantille, joka harvensi islamilaisia maahantunkeutujia Uuden-Seelannin Christchurchissa maaliskuussa 2019. Musiikkiprojektin tekijä ei usko, että vihamielisen eliitin valkoisten tuhoa edistävä politiikka olisi estettävissä tai edes hidastettavissa läpikorruptoituneessa liberaalidemokratiassa.

On selvää, ettei perinteistä nationalistista katutaistelijaa juuri kiinnosta Heydrichin kaltainen ilmaisu. Ylitsevuotavassa radikaalisuudessaan se tarjoaa kanavan pääasiassa yksinäisille susille, jotka ovat luopuneet viimeisistäkin ”tolkun kansalaisen” alistuvista pidäkkeistä. Mitä taas tulee ”tavallisten” noisen kuuntelijoiden mieltymyksiin, levyn äärimmilleen viety primitiivisyys ja fyysisyys ovat vain eduksi turhan puleeratun nykymelun keskellä.

Arvio: RL / RV

Mistreat: We Start the Fire - The compilation tracks (Mistreat Productions, 2023 LP press)

Pitkän uran tehneeltä Mistreatilta löytyy ennen tätä levyä ainakin kuusi omaa kokoelmaa, jotka kaikki on julkaistu 2000-luvulla. Ne keskittyvät enimmäkseen albumien hittibiiseihin toisin kuin tuore kokoelma We start the fire, joka on kooste bändin viime vuosina kokoelma- ja tribuuttilevyille tehdyistä kappaleista. Toisin sanoen julkaisematta on vielä levy, johon olisi koottu Mistreatin 1990-luvulla ja 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä vain kokoelmille äänitetyt rallit. Sitä ennen on tyytyminen tähän levyyn, jonka kappaleista noin puolet on tutuilta kokoelmilta, osa taas on selvästi harvinaisempaa materiaalia.

Albumin kahdestatoista esityksestä vain muutama on bändin omia tekeleitä: levyn päättävät ”Finally free” (muistokokoelmalta Ruhen in frieden Kecke) ja bonusraita ”Slayers of the Beast”, jossa laulupuolen hoitaa Muken sijaan Squadronin nykyinen laulaja Gav. Sattumoisin nämä esitykset ovat myös levyn parasta antia ehkäpä siksi, että omissa lauluissaan Mistreat on eniten kotonaan. 

Mukea ei voi syyttää ainakaan ennalta arvattavista cover-valinnoista, josta kertoo Veriyhteyden lukijoille tuttu RAC-covers Propagandaa -kokoelma, johon Mistreat äänitti kotimaamme Bastardsia, Riistettyjä ja Hellhoundia  onnistuneesti. 

Harmi vain, että kokoelman kaikki cover-versiot eivät kulje yhtä sujuvasti, mikä käy selväksi Stimmen der Solidarität -levylle äänitetystä The Crack coverista ”Don’t just sit there”. The Crackin versiointi olisi mille tahansa bändille kova pala, sen verran täydellisestä Oi-poplevystä yhtyeen ainokaisesta kokopitkästä In the Search of…(1989) on kyse. Pääsyy kappaleen rytmiselle tempoilulle, jossa kadotetaan alkuperäisversion kulkevuus, johtuu taustabändistä, joka ei ole Mistreat vaan saksalainen Smart Violence. Tribuuttilevyllä Muke on antanut vain äänensä biisille, mutta tätä tietoa ei levyn takakannesta löydy.

Huomattavasti parempaa yhteissoittoa kuullaan kun Muke on oman bändinsä puikoissa. Mistreat vetääkin sujuvasti 82-brittipunkbändi Vice Squadia versioimalla sen kenties tunnetuimman hoilotuksen ”Stand strong, stand proud”. Korkealta laulavan naisvokalisti Beki Bondagen alunperin esittämä punk-hölkkä laahaa, kun taas Mistreat esittämässä äijäversiossa vedetään motörheadmaisesti mutkat suoraksi. Tällaisissa tulkinnoissa on paljon enemmän mieltä kuin laiskoissa 1:1 sovituksissa.

Parhaiten Mistreat onnistuu  yllättäen versioidessaan Brutal Attackia yhtyeen tribuuttikokoelmalla. Alun perin BA:n For the fallen and the free (1996) albumilla ilmestynyt samanniminen akustisena soitettu kappale saa Mistreatin hyväntuulisessa rokkimyllytyksessä aivan uutta virtaa ja tulkintaa. Toisen erikoismaininnan saava kappale voisi olla ”Die or Defeat”, joka tunnetaan paremmin espanjalaisen RAC-yhtye Estirpe Imperialin hittibiisinä ”Morir o Vencer”. Siinä Mistreat soittaa oman versionsa huomattavasti nopeammin kuin EI ja tuo samalla lauluun jäljittelemättömän Mistreat-soundinsa.

Kokoelman vaihtelevan tasoisia esityksiä ei voi verrata Mistreatin virallisiin albumikokonaisuuksiin, jotka on tehty huolella ja harkiten. Monien bändien tavoin kokoelmalevyille päätyy harvoin mitään klassikoita eikä Mistreat tee tässä suhteessa poikkeusta. We start the fire ei ole kuitenkaan mikään jämäbiisien kierrätyspaikka, vaan sangen mainio potpurri Misukoiden harvinaisia lauluja ja covereita, jotka on koottu kätevästi yksien kansien väliin.

Arvio: RL

Archipelago Solution: Accelerate! (Europa Erwache Productions, 2023)

Monipuolisesta katalookistaan tunnetun Europa Erwache Productionsin (EEP) viimeisin julkaisu kulkee sekä musiikissaan että maailmankatsomuksessaan vielä radikaalimmin ajan virtaa vastaa kuin levy-yhtiön varhaiset RAC-yhtyeet. Viime vuoden puolella äänitetty dark ambientia, martial industrialia ja wp elektroniikkaa yhdistelevä teemalevy Accelerate! on varjoissa pysyttelevän kotimaisen Archipelago Solutionin vasta ensimmäinen julkaisu, mutta silti sarjassaan verraten vakuuttavaa lopun ajan musiikkia.

Accelerate! albumilla liikutaan todella syvissä ja sakeissa vesissä. Jo projektin nimi Archipelago Solution on poikkeuksellinen mutta levyn henkeen sopiva. Nimen taustalla on italialaisen uusfasisti Franco Fredan vastastrategia, jonka hän kehitteli 1970-luvulla sen jälkeen kun Italian hallitus lakkautti joukon uusfasistijärjestöjä, merkittävimpänä Ordine Nuovon. Freda loi silloiseen äärioikeistoterrorismiin uuden organisaatiomallin, jossa aiemmat suuret ja hierarkkiset rakenteet korvattiin pienillä ja ketterillä ryhmittymillä, jotka luotiin ad hoc vain tiettyä toimintaa varten ja hajotettiin välittömästi operaation jälkeen. Ennen kuin amerikkalaisesta yksinäinen susi -strategiasta vielä puhuttiin, Fredan ”saaristomeren ratkaisussa” yksiköt toimivat toisistaan riippumatta ja ilman keskusjohtoa. Filosofisesti Freda katsoi koodinimen ”saaristomeren ratkaisu” olevan osa Julius Evolan määrittelemää apoliteiaa, koska sen aseellinen spontaanius, "spontaneismo armato", kohdistui mielivaltaisesti koko järjestelmään. Näin Soluzione Arcipelago liittyy nykyisen radikaalioikeiston kansallisnihilistiseen tulkintaan akselerationalismista, jossa mikä tahansa kaaosta edistävä toimenpide nopeuttaa korruptoituneen nykyjärjestelmän luhistumista.

Jos levyä haluaa verrata EEP:n muihin elektronisen musiikin julkaisuihin kuten Ufonazin (harmi ettei se ollut sittenkään Suomesta!) albumiin Venuvian Supremacy In 261 Million KM, ero on sekä musiikillisesti että temaattisesti huomattava, vaikka kummankaan maailmankatsomuksissa ei olekaan suurta eroa. Ufonazin voittoisa NS-utopia esoteerisine tulkintoineen ei voisi olla kauempana Archipelago Solutionin maalailemasta vääjäämättömästä painajaisesta, jossa sivilisaatiomme kiihtyy kohti romahdusta. Jos levy antaa jotain toivoa, niin se löytynee romahduksessa syntyvän singulariteetin jälkeisestä ajasta.

Archipelago Solutionin musiikki tai oikeastaan ambientisti soljuva äänivirta poikkeaa sekin ratkaisevasti Ufonazista, jonka perinteisiä pop-kaavoja noudattavia synkkiä elektrobiisejä voisi pitää happoon kastettuna Depeche Modena. Eleettömän vaivihkaisesti liikkeelle lähtevä Acclerate! hyödyntää ihmisäänessä pelkkiä puhesämplejä, joten omaa itse laulettua tai puhuttua sisältöä projektilla ei ole. Tämä ei sinänsä haittaa, koska kyse on eri apokalyptisia teemoja hyödyntävien monologien palapelistä, joka rakentuu lopun finaalia kohti koherentiksi kokonaisuudeksi.

Lainatut sämplet löytyvät enimmäkseen elokuvista, joista voi tunnistaa ainakin Robert de Niron äänen rainasta Angel Heart (Noiduttu sydän, 1987). Levyn avaavassa introkappaleessa ”Men Among The Ruins” kuullaan nimeen sopivasti liittyen Julius Evolaa, jonka ranskakielinen puhe on peräisin haastattelusta, jonka hän antoi Ranskan televisiolle vuonna 1971. Avausraidasta tehdyn taidokkaan videon lopussa ääneen ja kuvaan pääsee myös Charles Manson, joka toteaa lakonisesti: "Now is the only thing that is real".

Levyn toinen raita ”21 paths to darkness” viittaa 09A:aan kytkeytyvän Louhi Loosin 2018 julkaisemaan kirjaan 21 polkua pimeyteen. Äänikollaasissa kuullaan paniikkiaikamme ajankohtaisia ääniä kuten koronarajoitusten keskellä Hongkongissa parvekkeillaan kirkuvia ihmisiä ja venäläisten pommikoneiden radioliikennettä. Kaiken painostavuuden keskellä tarkkaavainen kuulija ei voi silti olla rekisteröimättä tekijöiden itseironiaa, josta kertoo ”valtakunnanjohtajan” Ruotsin risteilyltä dokumentoitu lentävä lause "My God is Lucifer, I am Devil I am Devil!".

Digipack ei anna biisien nimien lisäksi mitään muuta informaatiota kuin lainauksen:

A number. There is one for every life which ever was or ever will be. And like most lives, they wait for a moment, the moment... When we'll be sent on its journey back toward the yellow sun. Approaching the sun brings definitive change. It will never again be the same. Appearing in our skies, it is believed to be the prophecy of extraordinary events. The Birth of Kings. The Death Of Empires. After Centuries, or Millennia, the journey must end. Perhaps smothered by its own dust, the dark, soulless body continues eternally through space and time. It may disintegrate and crumble into inconsequential rubble. Or it may be lost forever, crashing, burning into the yellow sun. And tonight as I look into the sky and it looks back on me, I wanna know which am I. I need to know. Is this the beginning of the journey... Or the end?

Google-haku paljastaa sitaatin olevan tv-sarjan Millennium toisen kauden jaksosta ”The Beginning and the End”, jossa nähdään Frank Blackin synkkä yksinpuhelu. Sarjaa voi pitää varsin akselerationistisena, koska siinä jotkut yrittivät aiheuttaa aikakauden päättymisen. Siksi ei ole yllättävää, että Millenium-sarjan lainaus kuullaan esityksessä, joka kantaa nimeä ”Forcing the End”.

Vasta viime vuosina Suomessa huomiota saanut akselerationalismi ei ole ilmiönä mitenkään nuori, sillä kautta historian eri voimat ovat mitä erilaisimmista syistä pyrkineet kiihdyttämään yhteiskunnassa olevia asioita tiettyä päämäärää varten. Poliittisena teoriana se tuli luultavasti ensi kertaa tutuksi suurelle yleisölle 1970-luvulla, jolloin Länsi-Saksassa toiminut äärivasemmistolainen terroristijärjestö RAF pyrki murhakampanjallaan synnyttämään poliisivaltion, joka tekisi kansalaisten elämästä niin sietämättömän, että se loisi ennen pitkää pohjan työväenluokan vallankumoukselle. Sittemmin kiihdyttämistä on pyritty käsittelemään analyyttisemmin ja ilman poliittisia intohimoja, joskin modernin akselerationalismin pääteoreetikkona pidetyn brittifilosofi Nick Landin näkemyksiä on pidetty hegemonisen kulttuurivasemmiston näkökulmasta äärioikeistolaisina.

Joka tapauksessa on selvää, ettei ole olemassa vain yhtä vaan monia akselerationalismeja, tunnetuimpana transhumanismi, jonka eetos juontuu vasemmistolaisesta individualismista, jossa on vahvana nautinnon lisääminen ja kärsimyksen välttäminen utilitarismin hengessä. Sitä vastoin äärioikeistolaiset kiihdyttäjät rinnastavat transhumanismin kaltaiset helpon ja mukavan elämän haavekuvat Aldous Huxleyn dystopiaromaaniin Uusi uljas maailma ja Matrix-elokuvan sinisen pillerin syöjiin.

Koska Suomea ja muita länsimaisia yhteiskuntia hallitsee ”vapaasta” markkinataloudesta huolimatta kristinuskon maallistuneena perintönä syntynyt egalitääri-vasemmistolainen moraalikoodisto, viranomaiset ovat luonnollisesti enemmän varpaillaan äärioikeistolaisesta akselerationalismin tulkinnasta kuin äärivasemmiston vastaavasta. Viime aikojen pidätykset ja uutiset maamme ”äärioikeistolaisista akselerationalisteista” kertovat omaa kieltään, kuinka EU:n ohjauksessa olevalla poliisillamme on halu löytää sisäpoliittisesti hyödyllinen vihollinen. Olemattomia pikkukylien nationalistisia autotalliporukoita vainotaan vain siksi, että näyttävissä tiedotustilaisuuksissa voidaan pelotella tuulipukukansaa ”äärioikeiston uhalla”. Tosin takana voi olla virkamieskunnan ja valtiovallan oikeatakin angstia, sen verran hysteerisesti ne reagoivat kaikkeen, jossa ei uskota länsimaisen demokratian ja ihmisoikeususkonnon olevan historian viimeinen lukkoon lyöty sana. Tästä kertoo jo se, että tämän vuoden puolella poliisi on tehnyt mm. aseellisen rynnäkön kantasuomalaisen henkilön kotiin, koska hän on analysoinut omalla nimellään tieteellisen objektiivisesti mistä akselerationalismissa on oikeastaan kyse. Jo se, että ilmiö tunnustetaan ja sitä tutkitaan avoimesti, on liikaa joillekin nykyjärjestelmään epätoivoisesti tarrautuneille kollaboraattoreille.

Voi olla, että juuri akselerationalistisen teemansa vuoksi tämä levy herättää huomiota systeemin vartijoissa. Esimerkiksi Supossa tunnutaan olevan kovin kiinnostuneita O9A:sta ja sen perustajan David Myattin kirjoituksista sekä uudelleen perustetusta The Black Order järjestöstä. Näitä äärioikeiston kiihdyttäjiä käsitellään albumin lopun julistuksissa ”Tribute to the David Myatt” ja ”The Black Order”.

Accelerate! kiihtyy nimensä mukaisesti loppua kohden ja kappale ”The Black Order” onkin jo täynnä martial industrialista tuttua militääristä rummutusta, joka tuo mieleen ruotsalaisen Arditin. Levyn päättävä ”Summum Malum” (suom. Suurin pahuus) yltyy jo väkivaltaisen voimaelektroniikan puolelle päättyen symboliseen hehkulampun sammumisääneen.

Kaikesta sämpläyksestä ja studiovelhoilusta huolimatta levy on musiikillisesti sittenkin sen verran geneerinen, ettei se kilpaile dark ambientin raskaan sarjan tekijöiden klassikkojulkaisujen kanssa. Temaattisen radikaalisuutensa vuoksi sillä on kuitenkin paikkansa genressä jo nyt. Jotain nopeasti ajan henkeen reagoivasta asenteesta kertoo kertoo cd:n kryptinen kansikuva, jonka on muista kuvista ”luonut” tekoäly – eräs osoitus teknologisen akselerationalismin kaiken läpäisevästä läsnäolosta kulttuurissamme.

Arvio: RL

MAINOS: Tulenväki järjestää 16.-17.6.2023 WHITE BOY SUMMER FEST

 

Death’s Head: Feast of the Jackals (20th Anniversary Edition) (D88 Records, 2023)

Viimeisten vuosien aikana vinyylimyynnin kasvu on myllännyt myös RAC-julkaisijoiden kansainvälisiä markkinoita. Tuttua cd:täkin painetaan ja tähän väliin on iskenyt kotimainen D88 Records. Sen viimeisin julkaisu on australialaisen RAC-metalliyhtye Death’s Headin vuonna 2003 ilmestyneen klassikon Feast of the Jackals 20-vuotijuhlapainos.

Death’s Headin rankimpana levynä pidetty kakkosjulkaisu Feast of the Jackals on uusintapainoksensa arvoinen, sen verran kovasta mättölevystä on kyse. Metallisen motörheadimaisesti jyränneen debyyttilevyn Onslaught (2001) jälkeen bändiltä löytyi vielä yksi vaihde lisää ja tuloksena syntyi Slayerin suuntaan kumartava armoton trash metal -levy. Julkaisemisen aikaan cd oli varmasti kovinta tavaraa mitä RAC-metallin puolella oli tehty.

Digipack-julkaisun sisälehtisessä laulaja Jesse kertoo seikkaperäisesti levyntekoprosessista. Valtavirran metallibändien julkaisuihin verrattavissa oleva albumi ei syntynyt helpolla ja sitä hiottiin St. Andrewsin studiossa pitkään. Samalla arvostetulla pajalla tuottaja Mark oli työskennellyt sellaisten australialaiskunkkujen kuten Deströyer 666:n, Gospel of the Hornsin, Fortressin ja Ravenousin kanssa. Jälki on ammattimaista levyn kestäessä kuuntelun myös tänään.

Kakkoslevyn muutos kuuluu myös lyriikoista, sillä ne eivät sisällä enää yhtä suoraviivaista skinhead-tematiikkaa kuin debyyttijulkaisu. Avausraita ”Feast of Jackals” ja sitä seuraavat ”Nature of the Beast” ja ”Vikings Wrath” heijastavat maailmankuvaa, joka löytyy toistasataa vuotta sitten julkaistun Ragnar Redbeardin pahamaineisesta teoksesta Might is right (suom. Voiman filosofia, 2012). Nietzscheläisyys ja sosiaalidarvinismi kaikuvat näissä esityksissä vahvana.

Toki aikamme yhteiskunnallista mädännäisyyttä ei ole teksteissä kokonaan unohdettu, josta osoituksena black metallin tremolo-kitarasoundia hyödyntävä kappale ”Dead inside”. Sen ensimmäisessä lakonisessa värssyssä todetaan modernissa maailmassa pahoin voivan ihmisen tuttu tilanne:

I was raised by Television

Apathy a way of life

Wandered through life idly

Living with no lows or highs

Heeding the Electronic Jew

Never knowing that It lied

I didn’t really give a fuck

Surely I was dead inside

Väkevä paketti vaatii myös kuulijalta keskittymistä eikä levyä voi pitää siksi minään viihdyttävänä kaljoittelun taustamusiikkina. Levy on ehdottoman kansallissosialistinen, joka avartaa aatetta huomattavasti monipuolisemmin kuin ensimmäinen kokopitkä.

D88:n julkaisema digipack-painos kannattaa ottaa haltuun jo senkin vuoksi, että se sisältää bonuksena kuusi julkaisematonta bonusraitaa ISD 2010 -konsertista.

Arvio: RL

Two Runes: Victory Eternal (IG Farben Produktion, 2023)

NSBM:ksi luokittelu kohtaa tiettyjen bändien taholta samanlaista vastustusta kuin yhtyeet, joita kutsutaan goottirockiksi. Rotupoliittiset black metal yhtyeet, jotka tunnustavat kansallissosialismin väriä eivät useinkaan halua lokeroitua yksiselitteiseksi NSBM:ksi. Tämä siitä huolimatta, että kuuntelijan näkökulmasta musiikki ja kappaleiden teemat saattavat tehdä bändistä heittämällä kansallissosialistista black metallia. Ehkä syynä on genreen liitetty musiikillinen käppäisyys ja itsetarkoituksellinen shokkiarvon hakeminen, jonka vuoksi itsensä vakavasti ottavat alan yhtyeet vieroksuvat termiä. Usein täysin syyttä, koska leima on lähinnä ulkopuolisten ja poliittisesti vihamielisten voimien antama. Todennäköisesti myös kotimaamme Two Runes karttaa NSBM-nimeä, vaikka poliittisesti yhtye sujahtaa genren sisään vaivattomasti. 

On tietenkin totta, että kansallissosialistisessa mustassa metallissa on vallalla undergroundin lo-fi ääniestetiikka, mikä tekee kahden miehen projektibändi Two Runesista  ainakin musiikillisesti erikoisen joskaan ei poikkeuksellisen tapauksen. Suomesta kun löytyy NS-henkisiä bändejä, joiden soundia ja teknistä osaamista voi pitää hyvin valtavirtaisena black metallina. Ensimmäisinä tulee mieleen ainakin Blood & Soil, Norrhem, Diaboli ja Goatmoon. Tähän ammattitaitoiseen seuraan Two Runesin ensimmäinen kokopitkä albumi Victory Eternal istuu hyvin.

Radikaalikin musta metalli voi päästä Suomessa suuren yleisön tietoisuuteen, josta kertoo Satanic Warmasterin häikäisevä listamenestys viime levynsä Aamongandr (2022) kohdalla. Two Runesin uusin levy on soundillisesti niin kuulijaystävällistä, että se voisi helposti saavuttaa metalliyleisössä samankaltaisen suosion kuin Satanic Warmaster. Valitettavasti kaksihenkinen studioprojekti ei keikkaile, mikä osaltaan estää suuremman suosion. 

Debyyttinsä Two Runes teki jo vuonna 2014 julkaisemalla alkujaan neljän biisin omakustanteen Herää Eurooppa!, josta on sittemmin tehty lukuisia virallisia painoksia. Jo tuolla levyllä olivat oraalla ne piirteet, jotka kuuluvat jalostuneessa muodossa uudella albumilla. Militantti rytmiikka, puhtaat kirkkaat soundit ja syntikoiden käyttö ovat myös osa tätä levyä, mutta huomattavasti taidokkaammin esitettynä kuin ensijulkaisulla. Varsinkin syntikoiden käyttö on tyylikkyydessään hienovaraista tuoden yleissoundiin tarvittavaa dramatiikkaa ja kohtalonomaisuuden tuntua.

Jo avauskappaleessa ”The Blood is All” kiteytetään yhtyeen rodullinen maailmankatsomus: Blood is all, future and the past. Hitaassa ja jylhässä marssitempoisessa ohjelmajulistuksessaan bändi ei raivoa vaan vakuuttaa kuulijansa hypnoottisella mantrallaan. Heti perään seuraavassa esityksestä ”Wiking” aistii suoraan väkivaltaisen uhan auran, jota edustavat arkkityyppiset viikinkisoturit. Kappale pitää otteessaan kuten levyn muutkin esitykset, sillä esimerkiksi biisien ilmeinen tarttuvuus ei ilmene pelkkänä säe-kertosäe-säe pop-sensibiliteettinä, vaan melodisia koukkuja tarjoavaa leadkitaraa osataan käyttää yllättävästi biisien eri kohdissa. Hyvänä esimerkkinä juuri ”Wiking”-kappaleen lopusta löytyvät riffittelyt ja nostattava rumpupatteri. Myös kappaleiden tempoja vaihdetaan keskellä biisiä tavalla, mikä selvästi lisää esitysten dramaattista vaikuttavuutta.

Laulajan melko matala kähinä on vakuuttava ja tulee parhaiten esiin kappaleissa, joissa ikuisten veren myyttien sijaan lauletaan aikamme rodullisesta kaaoksesta ja kansanvihollisten itsetuhoisesta mentaliteetista. Tämä tehdään selväksi monikulttuurin Helvettiin manaavissa vedoissa ”I scatter the ashes of your dreams” ja ”In ruins they shall weep”. Toisin kuin yksipuolisemmat NS-yhtyeet Two Runes kykenee tuomaan esiin sekä mustan metallin esoteerisen verimystiikan että RAC:n yhteiskunnallisen apokalypsin. Levyn päättävä rynnistys ”Eternal Victory” nivookin hienosti yhteen ajattoman verenmyytin ja  tämän päivän rodullisen imperatiivin. 

Two Runesin Victory Eternal ei ole itkuista ruikutusta läntisen maailman rappiosta, vaan siinä nähdään pitemmälle, aikaan, jolloin koko ihmiskunnalle tuhoisa hepr€alainen henki kuuluu varmuudella jo menneisyyteen. Näinä surkeina suomilampaiden aikoina levy ilmentää uskossaan horjumattomille voittoisaa ikuista aatetta, josta ovat kertoneet aikojen alusta indoarjalaisten Veda-kirjallisuus, germaanien saagat ja suomalaisten Kalevala. Veri on vettä sakeampaa ja tästä katoamattomasta totuudesta Victory Eternal on oivallinen muistutus.

Arvio: RL