Kalevalan viikingeistä ja monista muista nationalistisista yhtyeistä tutun Ari Honkosen viimeisin aluevaltaus on suomenkielinen, kansallishenkinen neofolk. Projektin nimeksi on valittu osuvasti Fennoman, jonka ensimmäinen albumi ”Lauluja pohjoisesta identiteetistä” pitää sisällään 13 runolliseen muotoon puettua akustista esitystä, joille antaa lisäväriä ambient-tunnelmaa hakeva syntikoiden käyttö. Sävellyksellisesti levystä ei pomppaa pintaan varsinaisia hittibiisejä, mutta muutoin niistä huokuu läpi vahva singer & songwriter -osaaminen.
Vaikka levyä mainostetaan neofolkkina, niin ainakin allekirjoittaneen on vaikea pitää sitä genren puhdasoppisena tuotoksena, sillä siitä puuttuvat monet Death in Junelta saadut klassiset post-punk piirteet kuten militaristinen virvelirumpu ja kuiskaileva laulutyyli. Fennomania onkin pidettävä enemmän proto-folk yhtyeenä, sillä kappaleiden sävelrakenteet on kuin luotu kanteleelle, mikä puolestaan sopii hyvin Honkosen tavalle näppäillä kitaraa ikään kuin kyseessä todella olisi kantele. Lisäksi levyn muinaishenkeä tehostavat lyriikat, jotka ilmaistaan lähes kalevalalaisella poljennolla. Vielä enemmän muinaissuomalaisen tuntuisen levystä olisi saanut, jos se olisi soitettu kanteleella kuten teki toinen kotimainen neofolk erikoisuusNest takavuosina levyillään.
Perinteisestä neofolkista Fennoman poikkeaa myös siinä, että eräissä kappaleissa ollaan avoimen poliittisia kuten esityksissä Soihtu, Balladi Suomelle ja Kulttuurien taistelu, jossa toistetaan nykynationalistien tuttua iskulausetta ”Maassa maan tavalla tai maasta pois”. Levyn pääpaino on silti tutuissa neofolkin teemoissa, joissa keskitytään vanhaan kansantarustoon ja omien juurien korostamiseen.
Honkosen kieltämättä erikoinen neofolk-coctail saattaa olla turhan väkevä annos, mikäli odottaa neofolkilta genren tuttuja soundeja, mutta toisaalta se on syntikoineen sen verran modernia, ettei se välttämättä viehätä myöskään vanhakantaiseen ”metsä-folkkiin” mieltyneitä kuuntelijoita. Ennakkoluuloton kuulija sen sijaan näkee levyn kelpona avauksena tehdä ohjelmallisesti nationalistista neofolkkia.
Mitä enemmän internet on vallannut tiedottamista. sitä pienemmäksi ovat käyneet markkinoiden ehdolla toimivien lehtien elinmahdollisuudet. Valitettavasti tämä on näkynyt myös lähtökohtaisesti ei-kaupallisen vastakulttuurin julkaisuissa. Tämä on sääli, sillä omaehtoinen lehtien tekemisen traditio syntyi jo 1970-luvun lopulla, jolloin punkin Do-it-yourself -eetoksen synnyttämä omakustannelehti-buumi levisi myös muihin vaihtoehtokulttuureihin.
Jo 1980-luvun puolivälissä Euroopassa oli vahva RAC-lehtiskene, joka saavutti Suomen viimeistään vuonna 1991 jolloin julkaistiin maamme ensimmäinen rotutietoinen rocklehti Skullhead, joka tosin muuttui heti ykkösnumeron jälkeen labiilin ”SS-kirjailjan” omaksi poliittiseksi projektiksi. Joka tapauksessa 1990-luku oli zine-julkaisujen kulta-aikaa RAC-liikkeessä niin Suomessa kuin muuallakin. Tuon vuosikymmenen kotimaisista julkaisuista mainitsemisen arvoisia ovat ainakin Pro Patria, Ainaskin, Kalevan Soturi, ISB, Valmiina sotaan ja Veri & Kunnia. Edes internetin voittokulku ei lannistanut 2000-luvun alkupuolella lehdentekijöitä, vaan maasamme ilmestyi monia laadukkaita RAC-skeneen kallellaan olevia zinejä kuten Voice!, Miekan Päivä, Voice of Divided, 4 Ässää, SHF ja Blood & Honour Suomi.
Tällä vuosikymmenellä julkaisutoiminta on yksittäisiä lehtikokeiluja lukuunottamatta tyrehtynyt lähes täysin, kunnes vuoden 2015 alussa alkoi ilmestyä kuin puskista A5-kokoinen Ukonvasama-niminen RAC-zine, jota tehdään käsittääkseni Turun suunnalla. Kopiokoneella painettu perinteinen zinejulkaisu noudattaa tuttua RAC-lehtien linjaa eli mukana on poliittisia artikkeleita & uutisia, levyarvosteluja ja bändihaastatteluja. Muista alan lehdistä poiketen joka numerossa on pitkä elokuva-arvio, mikä onkin mukava lisä rockpainotteisessa julkaisussa. Viimeisin joulukuun numero pitää sisällään uutispalstan maailmalta ja Suomesta, levyarviot (Minu Kamp / Pagan Skull, Straight Arm Salute, Skyforger, Malevolent Creation, Circle of Dawn, Division Triad / WAR88), Cirlce of Dawn -haastattelun, elokuva-arvostelun (Conan Barbaari), keikkaraportin joulukuulta (Mistreat + Marder + Pagan Skull) ja kirja-arvion (Julius Evola: Metaphysics of War).
Ukonvasama on puoluepoliittisesti riippumaton lehti, mutta liputtaa avoimesti erilaisten ruohonjuuritason liikeiden kuten Rajat Kiinni! -kansalaisliikkeen ja Suomen vastarintaliikeen puolesta. Vanhan liiton zineihin verrattuna Ukonvasamassa on pari poikkeuksellista piirrettä, jonka toivosin jatkuvan: ilmestymistaajuus ja ilmaisuus. Viime vuonna lehti ilmestyi peräti kahdeksan kertaan, määrä, johon ei ole yltänyt yksikään maamme RAC-lehti vuoden aikana. Toivottavasti tämä julkaisutahti säilyy myös tänä vuonna!
Lehteä voi kysellä puskaradion kautta ja kavereilta jotka tietävät. Ummikkokin löytää lehden kunhan kysyy kansallismielisistä kaupoista kuten Sakaramiina, Europe Erwache ja SVL:n Koti. Kuten monissa muissakin asioissa, nopeat syövät hitaat, joten distroista lehti on saattanut jo loppua. Onneksi uusia numeroita pitäisi tämänkin vuoden aikana ilmestyä säännöllisesti, joten kyselyä kannattaa jatkaa. Ukonvasama löytyy nyt myös Facebookista: https://www.facebook.com/ukonvasamazine/
Jo nyt voi aavistaa millaisia pääkirjoituksia ja kolumneja ilmestyy itsenäisyyspäivänä pidettävästä 612-soihtukulkueesta. Jo viime vuonna pidetty ensimmäisen tilaisuus oli menestys, mutta tänä vuonna rajusti kasvanut osallistujamäärä on herättänyt kansanvihollisissa luonnollisesti levottomuutta, mikä tulee näkymään myös heidän ärsyyntyneissä kirjoituksissaan. Lukuisia ovat ne valtalehtien tyttösten kolumnit, jossa nämä jo lukiossa Anne Frankin saduilla päähän rynkytetyt kympin tytöt kertovat mielikuvituksettomasti, kuinka soihtukulkue herätti pelkoa ja toi mieleen 1930-luvun kaiut. Tässä ei ole mitään uutta ja yllättävää, sillä näin 1968-sukupolven opetuslapset on ohjelmoitu ajattelemaan. Pelko on myös merkki kansanvihollisen ym. hyödyllisten idioottien syyllisyydentunteesta, sillä sisimmissään he tietävät kansan heränneen eikä se tule loputtomasti sietämään maamme alasajoa.isänmaan kanssa.
Samaan hengenvetoon korruptoituneen systeemin huorat luultavasti toteavat, ettei tuollainen isänmaallisuus ole ”oikeaa” isänmaallisuutta ikään kuin kansan ja isänmaan puolustaminen voitaisiin tulkita mielivaltaisesti aina vallitsevan hegemonian mukaan, ilman, että siinä ei ole käsitteen sisällölle välttämättömiä ehtoja. Koska heidän mielestään isänmaallisuutta ja suomalaisuutta voidaan venyttää miten sattuu omien mieltymysten ja historiallisen tilanteen mukaan, niin silloin yhtä hyvin vieras miehityshallinto voisi väittää, että oikeaa suomalaista isänmaallisuutta on liputtaa kunniaa Äiti Venäjälle ja väärää taas puolustaa suomalaisuutta ja Suomen kulttuuria. Vaikka tuollainen tilanne on hypoteettinen, näkyy samankaltainen suomalaisille vieras ”isänmaallisuus” nykypäivän poliittisen eliitin ja valtamedian puheessa. Kuin yhdestä suusta ne julistavat ihan vakavissaan, että oikeaoppiseen isänmaallisuuteen kuuluu monikulttuurisuus ilman toimivia valtion rajoja, joiden sisään loikanneet taatelintallaajat ovat suomalaisia siinä missä tuhansia vuosia täällä asuneet etniset suomalaisetkin. Sen sijaan klassinen isänmaallisuus on vain jotain synkkää ”fasismia” (blanko-termi jolla viitataan kaikkeen mistä vasemmisto ei satu pitämään), jolla ei saa olla mitään tekemistä
On selvää, että roturutsaajat ym. isänmaankieltäjät karsastavat vaistomaisesti aitoa suomalaisuutta ja yrittävät tehdä omista itsekkäistä valinnoistaan isänmaallisuutta määrittävän sisällön. Koska he pettivät tuhansien vuosien eurooppalaisen verilinjan ja Suomen suvun, he tekevät nyt välttämättömyydestä hyveen ja vaativat, että ”oikeaa” suomalaisuutta onkin multikulturaalisuus ja sateenkaariperheet.
Toisaalta nämä ihmisparat ovat kansallisvaltiot tuhoamaan pyrkivän globalismin ja sitä palvelevan kosmopoliittisen median uhreja. Ikuisten sumuttajien levittämä monikulttuurisuus, isänmaaton vaeltelu rahan ja ”rakkaan” perässä ja juureton individualismi on osin opittu viihteen indoktrinaation kautta, jonka suurin chutzpah on se, että jo Raamatusta tunnetut rahanvaihtajat tekevät vielä rahaa levittäessään propagandakoneensa kautta mentaalista myrkkyä kaikille valkoisille kuten suomalaisille.
****** ****** ******
Isänmaallisuus ja siihen kytkeytyvä nationalismi on jo lähtöhtaisesti poissulkevaa ja osa ihmisyhteisöjen luonnonjärjestystä. Jopa muinaiset metsästäjä-keräilijät ja Pohjois-Amerikan intiaanit tunnistivat kaikessa anarkistisuudessaan ne toiset ja tekivät heihin vähintään neutraalin mutta monesti vihamielisen pesäeron. Vain kansallisvaltiot ovat kyenneet tekemään tästä luonnollisen eriytymisen vihamielisyydestä edes jotenkin hallittavaa ja säädeltyä. Kansallisvaltiot ovat käyneet sotia, mutta jatkuvan anarkistisen ja spontaanin sotatilan kulttuurista ollaan sentään päästy sen jälkeen eroon, kun on tunnustettu toisen kansallisvaltion oikeus olemassaoloon.
Ei voi olla suomalaisuutta, joka sulkee sisäänsä kaikki potentiaaliset maahantulijat maailman yli seitsemästä miljardista ihmisestä. Suomalaisuus ei ole ilmoitusasia. Hän, joka ihailee tiibetiläisten, juutalaisten ja mustien zimbabwelaisten kulttuurista ja valtiollista erityisyyttä, pitäisi hyväksy sama itsesuojelun oikeus myös suomalaisille. Paljon ylistetty diversiteetti voi säilyä vain mosaiikkimaisessa, ei puuromaisessa maailmassa.
Ne, jotka perusteettoman, lineaarisen edistyksen toivossa haluavat romuttaa ”vanhanaikaiseksi käyneet” etnisyyteen perustuvat kansallisvaltiot, eivät kykene tarjoamaan mitään lähellekään yhtä toimivaa tilalle. Juuri kansan yhtenäisyyteen ja kohtaloon perustuvat kansallisivaltiot ovat kyenneet rakentamaan vasemmistonkin ylistämän hyvinvointivaltion, joka on nyt globaalin kilpailun ja rajattomuuden seurauksena romahtamassa. Vasemmisto ei ole ymmärtänyt vieläkään, että mikäli se haluaa monikulttuurin, se ei voi enää pitää kiinni hyvinvointivaltiosta. Tässä näkyy USA:n ja Euroopan vanhojen kansallisvaltioiden ero. Ja sama toisin päin: jos vasemmisto haluaa säilyttää hyvinvointivaltion, sen ei pidä pyrkiä monikulttuuriin, sillä monikulttuuri voi ”toimia” vain raa’an markkinaliberalismin ja konsumerismin ehdoilla.
Vasemmistolaiset ovat mukana samassa hankkeessa kuin uusliberaalit oikeistolaiset, vaikka eivät sitä ääneen sanokaan. Molempien ajama maailmanvaltio, juureton kosmopolitismi ja globalisaatio hyödyttää viime kädessä vain suurpääomaa ja tuhoaa siinä sivussa kansalliset kulttuurit. Juuri fantasia kansallisvaltion tuhoamisesta on saanut vasemmiston samaan veneeseen liberaalioikeiston kanssa.
Isänmaan nylkeminen palauttaa yhteiskunnan lopulta primitiiviseen hobbesilaiseen alkutilaan, kosmoksesta kaaokseen, jossa kaikki käyvät sotaa kaikkia vastaan. Tällaista yksilöanarkismia, todellista ”Might is Right” -filosofiaa kansallisvaltion viholliset sitten haluavat, vaikka vasemmistoradikaalien pitäisi ymmärtää, että juuri he kärsivät sellaisesta tilanteesta eniten. Heille viha vihollisina pitämiään isänmaallisia kohtaan ylittää lopulta oman selviytymishalun. Jos kansanviholliset olisivat itsetuhoisessa tilanteessa, jossa heidän toimensa mahdollistaisivat kansallisvaltion tuhoamisen, he kannattaisivat sitä, koska näin tuhoutuisi se, mitä he vihaavat.
Isänmaallisille itsenäisyyspäivä ei ole vihan päivä toisin kuin sen vihaajille. Se on rakkauden päivä; rakkautta omaa kansaa, omaa maata, omaa kieltä, omaa kulttuuria kohtaan. Isänmaalliset rakastavat maataan niin paljon, että he ovat valmiita maksamaan siitä jopa hengellään kuten aikaisemmatkin sukupolvet. Isänmaalliset iloitsevat siitä, mikä on vielä meidän, joten se on myös ilon päivä. Isänmaalliset toivovat, että kaikilla muillakin olisi kansa, johon turvautua hädän hetkellä. Se on siis myös toivon päivä. Eläkäämme toivossa, että voimme juhlia itsenäisyyttä vielä jatkossakin.
Viimeistään viime vuonna maamme RAC-liikkeessä itsensä läpi lyönyt Pylvanainen herätti debyyttialbumillaan Maamme rauniolla (arvion voi lukea täältä) ansaittua positiivista huomiota aina ulkomaita myöten, vaikka levy on laulettu kokonaan suomeksi.
Bändi ei ole sen jälkeen jäänyt lepäämään laakereillaan, vaan äänitti tänä kesänä uuden kokopitkän, jonka Europa Erwache Productions julkaisi hiljattain. Musiikillisesti uutukainen jatkaa ensilevyn hyväksi havaitulla kitaravetoisella, melodisella sing-along punk -linjalla. Ammattimaisesti tuotetun albumin soundimaailma tuo mieleen jenkkien Länsirannikon melodisen punkin suuret nimet, varsinkin kitaroihin on satsattu entistä enemmän ja ne onkin miksattu aavistuksen verran ensilevyä enemmän pintaan. Tämän huomaa erityisesti parissa englanninkielisessä kappaleessa.
Vaikka levy on täynnä tarttuvia esityksiä, kyseessä ei ole aivan yhtä hengästyttävä hittibiisien kavalkadi kuin Maamme raunioilla. Albumi vaatiikin muutaman soittokerran enemmän ennen kuin sen kiero takapotku alkaa osua maaliinsa. Varsinkin autoillessa kun musiikkia saa huudattaa täysillä, biisien melodiat ja konstailemattomat sanoitukset alkavat uusien kuuntelukertojen myötä väkisinkin lyödä vastustamatonta muistijälkeä takaraivoon – sitä vaan huomaa yhtäkkiä rallattavansa vaikkapa ”Käärmeenkieliset” kappaleen kertosäettä.
Uusi albumi kantaa ytimekkäästi nimeä Ruoste ja rappio, joka kuvaakin osuvasti sitä maailmanmenoa, josta yhtye enimmäkseen laulaa. Huolimatta tämän vuoden masentavan kuohuttavasta maailmantilanteesta, lyriikat eivät muutamaa esitystä lukuunottamatta ole silti avain niin alavireisiä kuin esikoisella. Tällä kertaa levyllä on mukana kunnon härmäläistä uhmaa kuten kappaleessa ”Näillä lakeuksilla”, jossa elintasopakolainen saa kuulla kunniansa:
Jumalauta näillä lakeuksilla on turha ruveta mitään vaatimaan, kun ei sua tänne haluta me muutenkaan; kerää kamppees ja rappios ja painu helvettiin, kai sinne osaat kun löysit tännekin. Anna olla viimeinen kerta kun jalkas tätä maata koskettaa!
Samassa reippassa yhteislauluhengessä vastarintaan kehoitetaan myös kappaleissa ”Neito pohjolan” ja ”Sun uljas maailma”, jossa punamädättäjien elinaikaodotus ei nykymenon jatkuessa tule olemaan kovin pitkä:
(...) en tahdo sun toivomaa uuden uljasta maailmaa, en aio rakentaa mitään vitun turvasatamaa, sun utopias kuolee sun punaisten aatteides rinnalla, jälkikasvukin tullaan murskaamaan”.
Täysin uutta Pylvanaisen biisivalikoimassa on juutalaiskriittisyys, vaikka vilpillisen älyn mestareita ei mainitakaan erikseen nimeltä kappaleissa ”Nukkemestari” ja ”Valitut”. Kuulijalle ei silti jää epäselväksi mistä porukasta Valitut-biisissä lauletaan, kun laulaja tylyttää:
Ei pitäisi valittaa kun omaa hautaansa kaivaa, kyynelvirrat vain osa on suurta draamaa, kai etuoikeudet sokaisee kun omaa paskaansa nielee, olkoon ahneen loppu sen kaltainen. Dokumentit harhoineen on luotu Hollywoodissa, itsesäälin jalostus tuottaa Valituille miljardeja, 6 miljoonaa iljettävää valhetta, valuu oksennuksena kasvoilla
Uusien aiheiden rinnalla Pylvanainen on säilyttänyt vanhan suomalaiskansallisen pessimismin, joka tuli tutuksi edellisellä levyllä. Kappaleet kuten levyn avaava ”Samojen käsien työtä” ja ”Ruoste ja rappio”, mutta erityistä viimeinen esitys ”Matkalla alaspäin”, ovat sitä Pylvanaista, jossa kieriskellään nykymaailman surkeuden keskellä. Vielä 5-10 vuotta sitten yhtyeen inhorealistinen paatos olisi saattanut huvittaa, mutta tilanne johon Suomi ja Eurooppa on ajautunut kesän jälkeen naurattaa tuskin ketään, jonka vuoksi paljon ennen pakolaisvyöryä ja Pariisin ISIS-iskua tehdystä kappaleesta ”Matkalla alaspäin” on vaikea tehdä ironista pilaa.
Ruoste ja rappio tiivistää napakasti rappiollisen ajan hengen pakettiin, jonka kauneusvirheitä ovat vain ankeasti photoshopattu kansikuva ja hieman päälleliimatusti ympätyt englannikieliset kappaleet ”Runaway”, ”Charlie” ja ”Forcefed Tolerance”, jotka olisi kannattanut sijoittaa levyn loppuun hajottamasta suomenkielisten biisien rintamaa. Yhtä kaikki, bändin toinen kokopitkä sisältää toinen toistaan tarttuvampia voimakitarakappaleita, joiden epäkorrektisti kantaaottavien sanojen soisi näinä aikoina raikuvan koko Suomenniemen.
Musiikklinkki Minu Kampin kappaleeseen "Mustalane".
RAC:ssä suomalais-virolaisen yhteisalbumin on tehnyt aiemmin Sniper ja PWA ja nyt tälle saa jatkoa kahden vähemmän tunnetun yhtyeen Pagan Skullin ja Minu Kampin levy Aseveljet. Albumilla ensin kuultava virolainen Minu Kamp on selvästi vähemmän tunnettu kokoonpano kuin etelänaapurin PWA tai Revalers, mikä on sääli, sillä sen verran vetävästä RAC-pumpusta on kyse. Jo kaksi albumia julkaisseen yhtyeen tuntemattomuus johtunee pitkälti siitä, että bändin levyjä on ollut vaikea löytää juuri mistään alan distroista. Tosin aivan tuntematon suuruus Minu Kamp ei ole näillä leveysasteilla, sillä yhtye vieraili viime vuonna maassamme. Toivottavasti bändi saa tämän kimppalevyn myötä ansaittua arvostusta myös täällä.
Levyllä kuultavasta neljästä virolaisryhmän esityksestä kaksi ensimmäistä kappaletta Kaks mustjat varju ja Käsulauad ovat ennen kuulematonta materiaalia, kun taas jälkimmäiset Mustlane ja Sinene mustja valge ovat tanakammalla otteella uudelleen levytettyjä versiota toiselta Kuperjanovile ja ensimmäiseltä Tõuskem Võitluseks! albumeilta. Bändin tapa kuljettaa melodisia biisejä lead-kitaralla tuo mieleen lukuisat viikinkirock-yhtyeet, vaikkei soundimaailma olekaan mitenkään erityisen ruotsalainen. Toisaalta laulaja Herr Link ei ole myöskään tyypillinen RAC-mörisijä, vaan puhdas vokalisointi muistuttaa enemmän valtavirran rockin ulosantia, mikä taas helpottaa sanoitusten kuuntelua. Siksi jopa ummikkosuomalainen tajuaa, että kappaleessa Käsulauad kiitetään sarkastisella ivalla EU-hallintoa ja esityksessä Mustlane kuulijalleei jää epäselväksi, mitkä ovat romaniväestön vähemmän mairittelevat luonteenpiirteet.
Uudempaa verta maamme kansallismielisessä rockissa edustava Pagan Skull on tyyliltään hajanaisen debyyttialbumin jälkeen onnistunut löytämään tällä levyllä oman soundinsa, jossa RAC ja black metal lyövät onnistuneesti kättä. Jo Vapaudenristin kanssa tehty split-EP lupasi hyvää, mutta vihdoin nyt palat alkavat loksahdella paikoilleen mitä tulee soundipolitiikkaan ja politiikkaan sanoituksissa. Varsinkin tarttuvan monipolvinen Surullinen sotilas voisi olla lyyrisesti maamme nationalististen runomestarien kynästä:
Surulla, kaiholla katson
kansaani kerran niin kaunista
vain itkua, tuskaa, rappiota
on jäljellä kansasta puhtaasta
Mutta vapise vainolainen!
Sillä surumme olkoon aseemme
vihamme terävin terä
terä kyynelistä kuolevan kansamme
on oleva viimeinen turvamme
Black metallista muistuttava tremolo-kitara ja hypnoottinen rumpubiitti ovat vahvasti esillä kappaleessa Eläköön kuolema, mutta möreä laulu tuo taas mieleen miehekkään saksalaisen RAC-ilmaisun. Puhtaasti punk-henkistä provokaatiota kuullaan IrwinGoodman -coverissa Haistakaa paska koko valtiovaltiovalta, jonka sanoitukset on koko matkan muutettu radikaalimpaan muotoon, sillä kertosäkeessäkin lauletaan, että ”haistakaa vittu koko valtiovalta, ette osaa muuta kuin kusettaa, muutenkin touhu tuntuu holtittomalta kaikki pitäisi kerralla teloittaa!”. Levyn päättävä runollinen Kali Yugan lapset -laulelma on puolestaan yhdistelmä lähes kaikista bändin käyttämistä musiikkityyleistä aina lopussa kuultavaa punk-rykäisyä myöten.
Monesti kimppalevyjen materiaali on raavittu kokoon piirongin laatikon pohjilta, eivätkä ne edusta siksi bändien terävintä tuotantoa. Tällä Aseveljet-yhteislevyllä ei olla tyydytty puolinaisuuksiin, vaan levyyn on aina kansien taittoa ja grafiikkaa myöten satsattu täysillä. Tähän mennessä levy on RAC-rintamalla vuoden positiivisin yllätys, jonka hankkimista ei tarvitse katua.
RAC-yhtye Pylvanaisen omana julkaisukanavana toimiva Europa Erwache Productions on laajentanut toimintaansa ja alkanut julkaista muitakin yhtyeitä kuten Pagan Skullia ja Minu Kampia. Tosin suomalaisittain harvinaista Martial Industrialia ja uusklassista ambienttia vääntävä Straight Arm Salute on oman lafkan projekti, sillä siinä vaikuttaa ainakin vokalistin äänestä päätellen Pylvanaisen laulaja.
Straight Arm Saluten vain 200 kappaleen painoksen debyyttialbumin tekee vielä harvinaisemmaksi se, että The New Rise of National Socialism lienee lajissaan ensimmäinen puhtaasti kansallissosialistinen Martial Industrial julkaisu Suomessa ilman etäännyttävää taidehomostelua tai halpahintaista voimaelektroniikka-shokeerausta. Tällä levyllä ollaan tosissaan. Kuulijan kannalta viesti olisi ollut tehokkaampi, jos kappaleet olisi rallienglannin ja tönköhkön saksan sijaista ammuttu kuulijan korville selvällä suomen kielellä. Mutta käyhän sen näinkin, mikäli tavoitteena on palvella globaalia pan-arjalaista ideologiaa.
Teknisesti levy noudattaa alansa tuttuja konventioita eli mukaan on sämplätty mm. Hitlerin puheita ja tunnettujen juutalaiskriitikoiden kuten ”isä” Nathanael Kapnerin (tuttu YouTubesta) tulikivenkatkuisia julistuksia. Silloin kun musiikki liikkuu kevyemmissä ambient tunnelmissa, se tuo mieleen amerikkalaisen Sturmführer-projektin. Muutoin, kuten kappaleessa ”The Fall and Rise of Aryan Europe”, poljetaan perinteistä militaaria konebiittiä, joka on tuttua mm. ruotsalaisen fascismiromantiikkaa viljelevän Arditi-nimisen duon julkaisuista.
Levyn ehkä hämmentävin esitys on viimeisenä kuultava eteerinen ambient-esitys ”Je suis Olli”, joka on kunnianosoitus perussuomalaisten kansanedustaja Olli Immosen legendaariselle facebook-päivitykselle! Luultavasti profeetalliseksi osoittautuva kohupäivytys löytyy kokonaisuudessaan ja alkuperäisessä englanninkielisessä muodossa myös levyn sisälehdeltä. Täytyy tunnustaa, että fb-postauksesta tehty kappale on ajankohtaisuudessaan hieno oivallus dokumentoida kohusitaatti myös musiikin avulla.
Ajoittaisesta geneerisyydestään ja kotikutoisuudestaan huolimatta Straight Arm Saluten debyytti on arvokas lisä kotimaisen rotutietoisen musiikin kenttään. Levylle on syytä saada jatkoa, sillä projektissa on ilmiselvää potentiaalia kohti persoonallisempaa otetta. Seuraavalla levyllä tekijät ovat todennäköisesti ehtineet kehittää ilmaisuaan sen verran, ettei se jää vain musiikinkeräilijöiden harvinaiseksi kurisioteetiksi.
Klassista perusrokkia ja Suomiheviä luukuttava Radio Rock mainostaa rehvakkaasti itseään iskulauseella “soitetaan mitä halutaan” mikä ei voisi näinä soittolistojen ja segmentoitujen kohderyhmien aikana olla enempää valhetta. Tampereelta tuleva uusi RAC-nimi Genocide Wolves lyö ensimmäisellä virallisella demollaan jo pelkillä kappaleiden nimillä sellaisen paletin pöytään, että Radio Rockin ”äijät” joutuisivat kahdesti hieraisemaan silmiään: No fucking tolerance, Isolated Incident, Hang the scum (Mistreat cover), 14 Words, Glory days of Aryan Race, 6 miljoonaa kyyneltä. Näitä kappaleita he eivät voi soittaa vaikka haluaisivat.
Rehellisyyden nimissä on sanottava, että tuskin radioasemat soittaisivat tamperelaisryhmän kappaleita edes silloin, vaikka niistä laulettaisiin herran enkeleistä ja roturutsan autuudesta, sen verran hiomatonta ja brutaalia tavaraa yhtye tarjoaa steriiliin radioheviin tottuneelle yleisölle. Toisaalta Genocide Wolves tuskin edes yrittää miellyttää sitä porukkaa, joka on totutettu kuuntelemaan studiossa hengemättömäksi hiottua muka-rankkaa ”äijä-rockia”. Lähin RAC-genren musiikillinen vertailukohta voisikin löytyä sellaisista pohjoisamerikkalaisista koohottajista kuten Code of Violence (USA) ja Involved Patriots (Kanada).
Tämän bändin ideana on tarjota raakaa ja suoraan asiaan käyvää vallankumous-musiikkia ja silloin tärkeimmäksi asiaksi kohoaa aito hengen palo, fiilis, eikä niinkään viimeisen päälle tuotettu soundimaailma. Vihaisella ja sotaisalla demollaan Genocide Wolves vakuuttaa aatteen palollaan, vaikkei yhtyeen pelkistetty RAC noudatakaan Klaus Järvisen vaatimaa teknistä pop & jazz -virheettömyyttä. Tärkeintä on aito tekemisen meininki ja sanomisen halu ja sitä tällä bändillä riittää – toivottavasti myös jatkossa.
