etenkin Veriyhteys- kollektiivi on tuottanut verkkoon huomattavan määrän äärioikeistomusiikkia käsittelevää materiaalia. Levy- ja konserttiarvioiden lisäksi sen verkkosivulla on mm. luotu katsauksia suomalaisen RAC-musiikin historiaan, käsitelty NSBM-yhtyeiden asemaa äärioikeistolaisessa musiikkialakulttuurissa ja jaettu eri yhtyeiden videoita.
https://helda.helsinki.fi/bitstream/handle/10138/253474/Raportti-Sallamaa.pdf
Parin viime vuoden aikana Jyväskylän seudulla on aktivoiduttu ilahduttavasti nationalististen black metal- ja RAC-bändien konserttien järjestämisen saralla. Tätä ketjua täydensi Blood & Honour -järjestön viime lauantaina pitämä iso tilaisuus, jonne oli saatu suomalaisbändien lisäksi kaksi kovaa ulkomaalaisnimeä. Tämä puolestaan houkutteli valkoisen solidaarisuuden hengessä paikalle koko joukon ulkomaalaisia vieraita aina Ruotsista, Englannista, Hollannista, Espanjasta, Saksasta ja Australiasta asti.
Tilaisuus veti runsaasti sisäänsä myös isänmaan omia poikia ja tyttäriä, lähinnä Jyväskylä/Tampere-akselilta sekä Kymenlaaksosta. Toki paikalla oli porukkaa aina eteläisintä Suomea myöten, mutta ei niin paljon kuin olisi odottanut näin isoilta nimiltä. Ilmeisesti osa aatteen musiikista kiinnostuneista ei ole vielä tottunut siihen, että ikimuistoisia keikkoja osataan järjestää myös kolmion Helsinki-Tampere-Turku ulkopuolella.
Kantakaupungilla sijainneessa upeassa tilavassa salissa järjestetyn konsertin polkaisi ilman esittelyjä käytiin Marder, jolle keikka oli samalla uusimman levyn Belligerent Spirit julkkarit. Tällä kertaa laulaja Leksiltä ja kumppaneilta ei kuultu juuri lainkaan välispiikkejä, vaan bändi kaahasi tuoreelta albumilta kymmenkunta biisiä putkeen samassa soittojärjestyksessä kuin levyllä. Lavan edessä alkoi mylly pyöriä siinä vaiheessa kun ämyreistä kaikuivat varmat huudatuslaulut ”Torilla tavataan” ja ”Mellakka”. Niitä toivottiin myös encorena, mutta bändi oli päättänyt toisin. Yllätysvetona Leksi pyysi paikalla olleen Fortressin alkuperäisen kitaristin Sidin mukaan lauteille. Ensimmäisistä rummun iskuista kävi selväksi, että lavalta raikuu Sidin tunnetuin biisi, ”I hate Commie scum”. Tässä vaiheessa yleisö alkoi olla lämmin kuulemaan vaikka koko setin uudestaan, mutta siihen illan pitkä bändilista ei suonut mahdollisuutta.
Illan toiseksi ulkomaiseksi vetonaulaksi oli hankittu lontoolainen RAC-klassikko Squadron, joka aktivoitui pari vuotta sitten uudelleen julkaisemalla 7” singlen ”30 Years Of Blood & Honour”. Aluperäiseen Blood & Honour -bändiryhmään kuuluneen Squadronin nykykokoonpano näyttää jonkin verran vaihtuneen, mikä on yli kolmen vuosikymmenen jälkeen ihan ymmärrettävää. Uudesta ryhmästä puuttui varmuudella ainakin alkuperäinen laulaja Jim, mutta sen sijaan rumpuja takonut harmaantunut herrasmies saattoi hyvinkin olla Lemmy. Pipopäinen kitaristi oli ehkä alkuperäisjäsen Len, mutta näköhavaintoni voivat tässä kohtaa pettää. Osa Squadronin jäsenistä soitti Helsingissä 1998 Bulldog Breed -yhtyeessä, mutta parinkymmenen vuoden takaiset muistikuvat heppujen naamoista ovat jo ehtineet hämärtyä. Täysin varma olen vain pitkänhuiskeasta Bradista, joka vastaa myös uuden Squadronin bassokuvioista.
Yrmeän brittiosaston show lähti liikkeelle klassikolla ”Behind a White Mask”, jonka aikana yleisöä alkoi valua lavan eteen runsain määrin. Palkkasotilaalta näyttänyt kookas vokalisti hoiti pestinsä ammattimaisella otteella, vaikkei miehekäs karjuminen kuulostanutkaan kovin persoonalliselta. Äänen tyly vivahteettomuus toi väistämättä mieleen Condemned 84:n huutajan Kevin, mikä on tässä yhteydessä vain kehu. Tyylillisesti lähinnä thrash metallilta kuulostanut Squardon runttasi koko komean uransa hittiputken sellaisella voimalla, jossa soittajien ikää oli vaikea uskoa. Näkemäänsä tyyväinen yleisö saikin kuulla yhtyeen tunnetuimmat rallit kuten ”Just like a sheep”, ”Our time will come”, ”Burn the books”, ”Unter dem Hakenkreuz” ja ”White Law”. Monet odottivat kuulevansa myös uutta materiaalia aivan hetki sitten ilmestyneeltä paluulevyltä, mutta bändi päätti pelata varman päälle ja soitti vain tuttuja hittejään. Joka tapauksessa Squadronin tiukka keikkasetti osoitti, että vanhassa kaartissa löytyy edelleen musiikillista ja poliittista iskuvoimaa.
Tapahtuman päättänyttä saksalaista yllätysesiintyjää kannatti odottaa, sen verran armottoman musiikillis-poliittisen purkauksen bändi lavalta kajautti. Asiaa edesauttoi vielä se, että teutonit olivat saaneet korjattua kitaran äänentoiston kohtuullisen hyvälle tolalle. Panssarirokkia pieksevältä orkesterilta toki osattiin odottaa paljon. Saksan liittotasavallan viranomaiset kielsivät yhtyeen viime vuosikymmenen puolessa välissä. Ymmärrettävästi juuri tämän yhtyeen esiintyessä salissa oli ehdoton kuvauskielto.
Bändi soitti biisejä tasaisesti jokaiselta albumiltaan, mutta parhaiten yleisöön upposi kolmannelta tuttu yhteishuudatus. Sen aikana koko sali repesi roomalaiseen tervehdykseen ja tunnelma oli hetken kuin Nürnbergin puoluepäivillä. Illan aikana nähtiin monta hyvää esitystä, mutta ylitse muiden oli melodista panssarijyrää vyöryttänyt saksalaisyhtye.
Jälleen kerran toverillisessa hengessä vedetty konsertti sujui ilman järjestyshäiriöitä ja ulkopuolista sabotaasia. Tästä kiitos B&H Jyväskylän keikkajärjestäjille ja muille näkymättömille puurtajille, jotka mahdollistivat hienon tapahtuman. On selvää, että onnistuneen tilaisuuden rohkaisemana Jyväskyskylässä tullaan näkemään suomalaisbändien ohella vielä lisää eurooppalaisia RAC-yhtyeitä.
Arvio: RL
MUSTA KIVI nro 2 ulkona!
Lehteä voi kysellä jälleenmyyjiltä ympäri Suomen!
Esipuhe
Kansallissosialismin syvin olemus
Länsimaiden iltahämärä
Kerry Boltonin haastattelu
Musta Enemmistö-haastattelu
Okkultismista ja kansallissosialismista
The Black Order-haastattelu
Pääkaupunkiseudulla vaikuttava Marder lienee tällä hetkellä Mistreatin jälkeen maamme tunnetuin RAC-bändi maailmalla. Syy suosioon on yksinkertainen, sillä yhtye on lajissaan poikkeuksellisen tiukka ja teknisesti taitava panssarijyrä. Ahkeran keikkailun ansiosta Marder on saavuttanut myös kovan livebändin aseman. Sana tiukkaa metallista hatecorea mättävästä suomalaisryhmästä onkin viime vuosina levinnyt puskaradion kautta lähes jokaisen rotutietoisen musiikin ystävän korviin. Suurempikin suosio olisi mahdollista, mutta levytetyn materiaalin niukkuus on ollut tähän mennessä suurin tulppa ketsuppipullon aukenemiselle.
Vaikka ärhäkkäästä debyyttialbumista Blood leads the way on ehtinyt vierähtää jo viitisen vuotta, yleisö ei ole unohtanut bändiä. Pitkään odotettu kakkoslevy Belligerent Spirit täyttää heittämällä ne lupaukset, joista bändi on antanut näyttöä jo livenä. Uusin levy onkin musiikillisesti aimo harppaus ankarampaan ilmaisuun sinänsä kovasta ensimmäisestä abumista. Liekö Goatmoonin primus motor, rumpali Jaakko, sitten vaikuttanut viisimiehisen ryhmän tämänhetkiseen metalliseen tatsiin, mene ja tiedä.
Kun Marder rinnastui aiemmin nshc:n perinteikkäisiin nimiin kuten Suomessa pariin kertaan vierailleeseen saksalaisbändi Path of Resistanceen, paaluttaa sinivalkoinen rynnäkköpanssarivaunu uusimmallaan sellaiset rajapyykit, joihin harva saman alan bändi tällä hetkellä yltää.
Levy ottaa jo avausraidalla ”Unabomber” kuulijaltaan luulot pois. Ensimmäiset riffivyörytykset lupaavat Dischargen Hear nothing see nothing say nothing -kauden kitaravallituuttausta, mutta pian sarjatulta ampuva rumpupatteri antaa biisille aivan omanlaista draivia, joka puuttuu yksioikoisesta hardcoresta. Lyriikoiltakaan kappale ei ole RAC:n bulkkitavaraa, vaan kunniaa tehdään syväekologi Ted Kaczynskin alias Unabomberin suoralle toiminnalle.
Unabomberin manifestin vasemmistoa arvostelevan osuuden vuoksi kirjasesta on tullut lähes kirosana apurahakapinallisten keskuudessa, mutta se ei ole myöskään saavuttanut suurta suosiota radikaalioikeiston piirissä kuin vasta aivan viime vuosina. Tunnetuista RAC-bändeistä tiettävästi vain amerikkalainen Mudoven on tehnyt ennen Marderia tribuutin tästä punaisen yliopiston painajaisesta.
Heti perään seuraavat ”Grey masses”, ”Antichrist”, ”In the moonlight” ja ”AFA” ovat suoraa rumputulta kohti vihollista niin musiikillisesti kuin sanoituksellisesti. Bändin vokalisti Leksi ei säästele palkeitaan kun kappaleissa läpivalaistaan välinpitämättömien kuluttajamassojen ja järjestelmän huorina toimivien antifanttien elämäntapaa. Kaikkia vokalistin raaka äänenkäyttö ei varmastikaan miellytä, sillä se muistuttaa siltä kuin sanat huudettaisiin täynnä lasimurskaa olevien äänijänteiden läpi. Mielestäni repivää moottorisahaa muistuttava väkivahva elämöinti sopii taas mitä parhaiten Marderin kaltaiseen karskiin nshc-luukutukseen. Studioon mennessä Marderilla tuskin kävi ensimmäisenä mielessä Radion Rockin radioystävälliset ja poliittisesti kosher-sertifioidut soittolistat.
Hardcorelle ominaisen monotonisuuden vuoksi kaikki biiisit eivät erotu joukosta, mutta pakasta nousee muutama todellinen pataässä, joiden soisi kaikuvan kybällä auton kajareista vaikkapa vilkkaana kesäaikana Helsingin monikulttuurisessa ytimessä. Viime keikkojen vetonaulaksi kohonnut ”Torilla tavataan” on vallankumousklassikko jo syntyessään. Keskitempolla raskaasti rullaava sodanjulistus kuvaa kansan syvistä riveistä nousevaa Miekan päivää jolloin kansanviholliset maksavat rikoksistaan ei enempää eikä vähempää kuin hengellään.
Kansannousun teemaan keskittyy myös raivokas hc-rykäisy ”Mellakka”, jonka uhmaa ilmentävissä hitaissa väliosissa mennään tanakan hevin puolelle. Ei ole mikään yllätys, että levyllä juuri suomenkieliset esitykset toimivat parhaiten, sillä sanojen välitön ymmärtäminen antaa niille rutosti enemmän iskuvoimaa kuin vieraalla kielellä laulutet kapinavärssyt. Toivoa vain sopii, että Marder tekisi lisää suomenkilelisiä biisejä, sillä ne istuvat saumattomasti bändin tyyliin ja poliittiseen agitaatioon.
Belligerent Spirit kestää hyvin kuuntelua, koska jokaisella soittokerralla korvaan tarttuu pieniä mukavia kitarajuttuja (mm. ”Grey masses” ja ”The Hunt”) ja yllättäviä rummutuksia (mm. ”Unabomber”), mikä taas pitää yllä kuulijan mielenkiintoa haastavien sanoitusten ohella. Jo nyt voidaan puhua yhdestä vuoden 2019 kovimmasta RAC-levystä.
Biisilistan mukaan cd:n virallisesti päättävä (lopuksi kuultava ekstra ”Die Hippie Die” on napattu yhtyeen ensimmäiseltä demolta) ”New Order” on menevästi kulkeva hengennostatus, jossa kolmessa minuutissa tiivistetään yhtyeen ideologinen päämäärä. Harmi vain, että osa sanoista jää arvailun varaan, koska jostain syystä Saksan suurin RAC-julkaisija PC Records ei ole painattanut niitä kansilehtiin. Kyse saattaa olla ihan käytännön sanelemasta jutusta, sillä Saksan tiukat sensuurilait kieltävät totuuden sanomisen missään muodossa.
Arvio: RL
Heti vuoden alussa Sakaramiina lyö ässäkortin pöytään julkaisemalla tuplasalamahyökkäyksen, josta vastaavat Vapaudenristi ja Valkoiset Paholaiset. Piirrosgrafiikaltaan omaperäisen tyylikkään digipackin sisältö tarjoaa ajankohtaisen musiikillis-poliittisen katsauksen siitä, missä maamme RAC-liikkeessä tällä hetkellä mennään.
Levyn ensimmäisellä puoliskolla esiintyvä Vapaudenristi on tällä kertaa tavallista suoraviivaisempi sanomassaan ja ainoastaan viiimeinen viides biisi ”Faustisen mielen jano” palauttaa mieliin kakkosalbumin syvät historiafilosofiset pohdinnat.
Ensimmäinen kappale ”Takaisinmaksu” alkaa introlla, joka muistuttaa erehdyttävästi AC/DC:n klassikkoa ”Hells Bells”. Valinta on osuva, sillä biisin lyriikoissa todellakin kaikuvat Helvetin kellot maamme puliveivaajille ja kansanvihollisille puoluekannasta riippumatta. Simppelissa rokkivedossa ei turhaan kursailla maanpetturien kohtalon suhteen, vaan rikossyytteiden osoittamisen jälkeen taustakööri julistaa jo ansaitun pikatuomion.
Vapaudenristi tunnetaan bändinä, jonka melkein jokaisessa julkaisussa on ainakin yksi ulkomainen cover-biisi, yleensä saksalaiselta tai brittiläiseltä bändiltä. Tällä kertaa yhtye versioi vähemmän tunnettua eteläeurooppalaista RAC-klassikkoa ”Rivolta” (1986), jonka levytti ensimmäisenä italialainen Plastic Surgery. Tunnetuin versio lienee vajaa kymmenen vuotta myöhemmin ilmestyneen espanjalaisen Division 250:n tulkinta ”Revuelta”, joka tuli myös bändin kakkosalbumin nimeksi. Vapaudenristin näkemys ”Kapinoimaan” on korutonta härmäläistä äärioikeistorokkia, mutta leadkitaran tarttuva melodia on myös tässä versiossa vahvasti esillä. Vaikka lyriikat heijastelevat EU-Suomen poliittista tilannetta, huokuu niissä samalla yleiseurooppalaisen uusfasismin vallankumouksellinen uhma.
”Veriroiskeet” on VR:n muita biisejä selvästi metallisempi paalutus harvemmin kuuluilla tuplabasareilla. Nopean tykityksen tyyli ja tematiikka tuovat mieleen yhtyeen vanhat menopalat ”Ostettu ongelma” ja ”Pelin henki”, joten keikoilla tästä voi tulla vielä nopea pitin täyttäjä.
Erään yhteisöpalvelun videolla julkaistu ”Lisää vihaa” kuulostaa levyllä leimallisesti eniten ”löysältä äärioikeistorockilta”, mikä tekee kappaleesta melkoisella varmuudella poliittisia vihollisia suuresti ärsyttävän esityksen. Pilkallisena pidetyn epiteetin voi nähdä jopa kunnianosoituksena, sillä kappale edustaa suorasukaisuudessaan tervetullutta toksista maskuliinisuutta, jota ilman ei olisi rakennettu sivilisaatiota, jonka ”ilmaisista” hedelmistä voivat nauttia nyt myös järjestelmän vahtikoirina toimivat apurahakapinalliset. Kappaleen yksinkertaisen nerokas viesti on, että sitä saa mitä tilaa.
Vapaudenristin osuuden päättää suruisan särkevällä ja raskaalla kitaralla jauhettu ”Faustisen mielen jano”. Soundimaailmallaan ja hitaahkolta poljennollaan esitys tuo mieleen bändin kakkosalbumin synkeän apokalyptiset tunnelmat. Kappaleessa toistuvasti viitattu faustisuus on tuttu termi Oswald Spenglerin sivilisaatiokriittisestä teoksesta Länsimaiden perikato. Siinä kirjoittaja selittää faustisuuden ilmentävän eurooppalaista henkeä, jota edustaa tutkimusmatkailija, tutkija ja valloittaja, jotka kurkottavat tähtiin ja jopa äärettömyyteen asti. Tässä hengessä keskeistä on eurooppalaisten edelläkävijöiden ainutlaatuinen vetovoima kohti tuntematonta eikä niinkään sen sivutuotteena syntynyt maailmanvalloitus, jota eräät rotutietoiset runosielut kutsuvat titaanien marssiksi.
Sanoitusten alkupuolella paistaa läpi Spenglerin usko idän arjalaisesta perinteestä (mm. Vishnu Purana) lähtöisin olevaan sykliseen historiakäsitykseen, jossa universumi on jatkuvaa syntymää ja tuhoa. Kulttuuriin ja sen myöhempään sivilisaatiovaiheeseen sovellettuna Spengler käytti maanläheisempää biologista vertausta, jossa kulttuuri kerran syntyy, kukoistaa ja lopulta väistämättä kuolee kuin mikä tahansa elävä organismi. Spenglerin determinismin kuitenkin ylitti hänen suuri ihailijansa, Francis Parker Yockey, jonka teoksen Imperium (1948) katsotaan olevan jatkoa Länsimaiden perikadolle ja jopa vastalääke sen kulttuuripessimismille. Laulun jälkipuoli onkin silkkaa yockeylaista kulttuurioptimismia, jota vielä vahvistaa nietzscheläinen tahdon filosofia. Kappaleen keskivaiheella lauletaan korskean häpeämättömästi:
Missä faustisen mielen jano? Häviöön alistumaton! Mitä turhaan kyselet jos selkäranka kannattelee…edes itsekunnioitusta? Meitä ei aja hetki tää, ei ihmisjäte nääntyvä…vaan tahto suuruuteen! Tulevaisuuden rakentajat / kauas tähtiin kurkottajat / kansakunnan elinajan odotetun lopun kumoajat / rappion sijaan ylös nostettava puhdas veri pohjoisesta / korkein taso elämän taistelun pyhästä hengestä
Levyn toisesta puoliskosta vastaa helsinkiläinen hatecore-pumppu Valkoiset Paholaiset, jonka materiaalia on tähän mennessä kuultu vain YouTubessa julkaistulta demolta ja Crew38 Sampler cd-kokoelmalta. Bändi ei tule silti aivan puskista, sillä laulusta vastaa Marderista tuttu Leksi muiden jäsenten pysytellessä taustalla.
Kuulija ei voi valittaa bändin vokalistivalinnasta, koska hardcore-pohjaiseksi musiikiksi Leksin laulusta saa hämmästyttävän hyvin selvää; artikulaatio on puhdasta eikä sanoja tarvitse digipackin sisäaukeamalta pahemmin kaivella. Sanoista selvän saaminen ei ole yhdentekevää, koska kyseessä on suomenkielinen bändi, jonka sanallinen vyörytys on julistavuudestaan huolimatta virkistävää kuultavaa pavilik morozoveja vilisevässä ilmiantaja-sensorien maassa.
Yhtyeen manifesti alkaa tiukasti potkivalla tylytyksellä ”Tuomitut”, jossa käsitellään harvemmin RAC-levyiltä kuultua kritiikkiä liikkeessä notkuvista harrastelijoista ja larppaajista. Toinen veto ”Korruptio kukoistaa” on hyökkäys isänmaatonta globaalikapitalismia vastaan. Biisissä tehdään selväksi, että tervehenkiseen lokalismiin perustuva nationalismi on jo lähtökohtaisesti luonnonsuojelun puolella puolustaessaan kansallisten luonnonvarojemme koskemattomuutta. Siksi sanoituksissa ei katsota sen enempää hyvällä pilkkahintaan metsiämme ostavia suuryrityksiä kuin kotimaisia poliitikkojakaan, jotka antavat globalisteille maaoikeuksia tuhoisalle kaivostoiminnalle.
Itseironisesta nimestä ei ole vaikea arvata, että bändiltä onnistuu myös humoristinen vinoilu kaikenkarvaisia järjestelmän lelllimiä degeneraatteja kohtaan. Kappaleessa ”Pervoparaati” tuodaan niin värikkäästi esiin valtamedian hellimät erityisryhmät ja tabut, että niiden kuuleminen saisi piintyneimmänkin setaveteraanin puremaan raivosta pöydänjalkaa.
Kappaleen ensimmäisessä säkeistössä lauletaan säälipillun toivossa puuhastelevista feminiinisistä soijapoijista, jotka ovat yksi näkyvimmistä testosteronin puutteesta kärsivistä freak show -ryhmistä. Vapaudenristin arvion kohdalla mainittu ”toksinen maskuliinisuus” on erityisen suosittu retorinen automaatti näiden mekkoeinarien suusta. Tälle järjettömälle biologian kieltävälle höpinälle Valkoiset Paholaiset antaa patriarkaalisesti avokasta isän kädestä ja osoittaa sosiaalisille muotifriikeille, mikä on todellista solumyrkkyä kansakunnan jatkuvuudelle.
Tässä kohtaa on tarkennukseksi lisättävä, että alkujaan toksinen maskuliinisuus oli punaisen yliopiston kilarisaston keksimä sanamaaginen höpötermi, joka nousi sittemmin ”tiedostavien” toimittajien ansiosta julkisuuteen yleiseksi puheenparreksi. Terminä se kuuluu samaan epätieteellisen psykopatologisoivaan sarjaan kuin muutkin frankfurtilaiset ”kriittiset” horinat fobioista ja cis-sukupuolisuudesta (sic!). Kaikki ne ovat tuttuja ilmaisuja kulttuurimarxilaisesta siansaksasta, jota kehitellään pellekouluiksi muuttuneissa yliopistoissa. Biisin viimeisessä säkeistössä ei säästellä:
Stereotyyppinen rekkalesbo normaaliutta vihaa / vastaanottaa syrjintää kaikilta yhteiskunnan luokilta / ainakin omassa hormonihäiriöisessä päässään / eikä videoblogeissaan aio yhtäkään slurraajaa säästää / Toissukupuoliset sekasikiöt – ei niistä ota mitään selvää / on varmaan joku fobia vaikkei niitä pelkää / sitä aina välillä hämmentyy mielisairauden määrästä / pitäisikö itkeä vai nauraa, joskus on vaikea tehdä päätöstä
Paukkujen tuhlaaminen järjestelmän syöttiläinä olevaan marginaaliseen viholliseen voi tuntua turhanaikaiselta, aikana, jolloin todelliset kansanviholliset saavat esteettä tuhota Äiti Eurooppaa. Silti on hyvä, että joku jaksaa näpäyttää näitäkin hyväkkäitä ja ampua alas ikipuberteettiseen moralismiin vajonneiden anarkomarkojen ihmisluonnon kieltävät lapselliset utopiat. Levyn päättävä metallinen punk-rymistely ”Selkärangattomat” tiivistää osuvasti näiden (((pörssikeinottelija))) George Sorosin lemmikkien toiminnan ja asenteen:
Ideaalit on kovilla tietyllä porukalla / Ristiriidat arkipäivää, mutta siellä ei järki määrää / kapinoidaan, purraan kättä ruokkivaa / edustetaan vastarintaa järjeselmän ehdoilla / mellakoidaan, sabotoidaan vastustetaan sitä voimaa / joka voisi saada aidon muutoksen aikaan / totaalinen tasa-arvo ideologian pohjana / ei kauas kanna, ei ihmisen luonto periksi anna
Täynnä poliittista julistusta sisältävä yhteisalbumi on RAC:n kontekstissa melko harvinainen ilmestys, varsinkin Suomessa. Yleensä RAC:ta ei leimaa vasemmistolaisille ominainen tiedostavuus, jossa yhteiskunnallisia ongelmia vyörytetään luettelonomaisesti kuulijoiden korville. Ajat ovat kuitenkin nykyään sellaiset, että piikikäs yhteiskuntakritiikki ei ole enää vasemmiston yksityisomaisuutta, varsinkin, kun monet fataalit ongelmat ovat hegemoniseen asemaan päässeiden vasemmistoliberaalien aiheuttamia.
Arvio: RL
MISTREAT: Heartless Bastards (PC Records, 2018)
MISTREAT: Heartless Bastards (Midgård, 2018)
MISTREAT: Heartless Bastards 12” vinyl (Mistreat Productions, 2018)
Maamme nahkapääveteraanien viimeisintä kokopitkää on odotettu kuin mustan auringon nousua kunnes vihdoin vuonna 2018 ilmestyi uusi albumi peräti kolmena eri painoksena. Kolmentoista vuoden odotus ei ole mennyt hukkaan, sillä Heartless Bastards tarjoaa kaikkea sitä herkkua mitä bändiltä on totuttu kuulemaan ja vähän ylikin.
Pahamaineisen Hollywood-ohjaaja Quentin Tarantinon juutalaista kostofantasiaa Inglourious Basterds nimellään parodioiva Heartless Bastards on suoraselkäinen manifesti aatteellisesta uskollisuudesta ja vastakulttuurijuurien kunnioittamisesta.
Puhtaasti musiikillisesti arvoituna levy ei ole kuitenkaan menneiden vuosikymmenten pastissi, vaan Mistreat on päivittänyt soundinsa 2010-luvun radioystävälliseen suuntaan. Kuulija huomaa välittömästi, että aikaisempiin levyihin verrattuna tätä äänitettä on hierottu studiossa pitkään, sen verran puhtaalta ja viimeistellyltä albumi kuulostaa.
Voi olla, että joidenkin vanhojen fanien mielestä Mistreatin kirkas soundimaailma on jopa liian siisti, koska siitä puuttuu alkuaikojen rupisuus ja punk-kohkaus. Nostalgikoilla on toki oikeus mielipiteeseensä, mutta suurin osa bändin kuulijakunnasta on kautta rantain pitänyt levyä täysosumana yksinkertaisesti siksi, että sen biisit ovat tarttuvuudessaan samaa luokkaa kuin yhtyeen kaksi ensimmäistä albumia. Se, että bändi on hionut kappaleensa studiossa kuin miljoonia myyneet melodiset jenkkipunk-bändit, ei ole ollenkaan huono juttu, vaan kertoo siitä, että bändi ottaa musiikkinsa tosissaan.
Vaikka Mistreat on laulanut vuosikausia tietyistä vakioteemoista, ne ovat tälläkin levyllä nousseet ikävä kyllä aina vain ajankohtaisemmiksi kuten Midgårdin cd-painoksesta ja LP:ltä löytyvä ”Not Welcome”. Biisi tuo karulla tavalla mieleen hiljattain Oulussa paljastuneen rotumuukalaisten raiskauspedofiililiigan, joka on saalistanut netin avulla vaaleita alaikäisiä tyttöjä. Kappaleen keskimmäisessä säkeistöstä lauletaan ennakkotietoisesti siitä, josta maamme suuri yleisö sai kuulla vasta viime vuoden lopulla:
Cause, raping and stealing is not our style
Get the fuck out! You rapist shitpile
Having sex with kids is not our style
Get the fuck out, disgusting paedophile
Cleveland steamer is not our style
Get the fuck out, you stinking coprophile
Mistreat on siinä mielessä poikkeuksellinen RAC-bändi, että vakavia teemoja käsitellessään sillä on usein mukana pilkettä silmäkulmassa kuten kommunismin romahdusta enteilleessä kappaleessa ”1987”. Bändi ei olekaan mikään aatteen totinen torvensoittaja, vaan se tuo kappaleisiin mukaan elämänmakuisen kertojan näkökulman.
Juuri tämä tavallisen kadun miehen näkökulma jos mikä tekee lauluista uskottavia eikä pelkkää ideologisten iskulauseiden onttoa hokemista. Kouvolan omilla pojilla onkin aina ollut terveellä tavalla jalat maassa poliittisten kysymysten suhteen. Tästä asenteesta välittyvä katurealismi on suoraa skinhead-perinteen jatkamista The 4 Skinsin ja The Last Resortin hengessä. Teksteissä löytyy testattua katujen viisautta (”Skinheads will never die”) kuin myös salaviisasta ajatonta filosofiaa kappaleessa ”Bloodshed”, jossa vannotaan puhdistavan väkivallan voimaan näinä Eurostoliiton viimeisinä päivinä.
Jos Mistreat laulaisi suomeksi ja tekstit olisivat poliittisesti korrekteja, yhtye olisi saavuttanut helposti samanlaisen kansansuosion kuin musiikillisesti hiemen samaan genreä soittavat Klamydia ja Pää Kii!. Mutta koska yhtye on periaatteissaan yhtä ryhdikäs kuin Skrewdriver aikoinaan, bändin musiikista on päässyt tietoiseksi enimmäkseen vain kansallisesti radikaali kansanosa. Sikäli harmi, sillä tämänkin levyn biiseissä on käsittämättömän kovaa draivia ja moni esitys vyöryy eteen päin kuin hurjistunut ratsuväkivapataljoona sellaisissa vedoissa kuin ”Born without a spine”, ”Heartless Bastards”, ”Side by side”, ”Not welcome”, ”Bloodshed” jne.
Levyllä melodioissa löytyy, mikä saisi monet valtavirtabändit kalpenemaan kateudesta. Biisit ovat kuin räätälöity hyviä Mistreat-bileitä varten. Uusi albumi tarjoaakin ison nipun kappaleita, jotka tullaan liittämään bändin pitkään hittiparaatiin. Tämähän sopii, sillä Misteratin musiikista pursuava elämän jano ja positiiviisuus ei ole aivan pikku juttu maassa, joiden asukkaille pessimismi ja melankolisuus on toinen luonto.
Mistreatin uusin on australialaisen Fortressin paluulevyn Brothers of the Storm ohella heittämällä yksi viime vuoden parhaita RAC-levyjä maailmalla. Kahdella cd-versiolla on muutama eri biisi, mutta jos haluaa kuulla kaikki kappaleet yhdeltä levyltä suosittelen hankkimaan Mistreatin oman levy-yhtiön LP-version.
Arvio: RL
Perjantai-illan ollessa vasta käynnistymässä, Stormheit aloitti iloisella ja varmalla otteella. Selvästi skinhead ja RAC painotteinen yleisö reagoi parhaiten tuttuihin turvallisiin cover-valintoihin, kuten Fortressin Commie Scum. Yleisö sai kuulla myös Misfits, Coil, Vapaudenristi ja Der Sturmer kappaleita. Stormheit ei taipunut aivan RAC trubaduureille tyypilliseen jukebox formaattiin, vaan esitti myös omia kappaleitaan jotka monille ulkomaalaisille olivat varmasti ennestään tuntemattomia. Pitkät rauhalliset vedot sopivat parhaiten neo-folk henkisiin iltamiin, joten oli selvästi hyvä valinta keskittyä lyhyen ytimekkäisiin kappaleisiin sekä ottaa mukaan muutamia varmoja nakkeja.
Sekä Flatlander ja FLAK solo keikat olivat huomattavasti tyypillisempiä RAC trubaduurien vetoja. Toisin kuin akustisella kitaralla tunnelmoinut Stormheit, bändit vetivät säröttömällä sähkökitaralla. Pitkälti genren ehdottomista hiteistä koostuvat setit olivat mukavaa kuultavaa sillä esiintyjät osasivat sekä soittaa että laulaa hienosti. Covereita vetävät trubaduurit ovat parhaimmillaan kerhojen illanistujaisissa. Isommat puitteet omaavalla keikalla jäivät he selvästi niiden jalkoihin joiden setissä pääpaino, tai kohokohdat oli omassa materiaalissa.
Tätä alleviivasi Mistreatin Muken ja Josen keikka. Vaikka skinhead musiikin perinteistä ammennettiin sopiva määrä lainakappaleita, setin vahvuus oli soittajien itsensä näköiset ja oloiset, omat klassikot. Mistreat ei yritä soittaa tiukasti ja ammattimaisesti. Heillä pääasia on hyvä meininki. Uuden levyn kappaleet toimivat erinomaisesti akustisina versioina. Tuttuun tapaan setti venyi venymistään ja lavalla olevat musikantit todella nautiskelivat hauskanpidosta kuten myös yleisö.
Vaikka perjantaina nähtiin yleisöä ulkomaita myöten, suurin osa yleisöstä oli saapunut vasta lauantain rock keikalle.
Fatherland (kuvassa ylhäällä) oli siirtynyt päivän ensimmäiseksi. Yhtye veti toistaiseksi kevyesti parhaan keikkansa. Soitto eteni vinhaa vauhtia, pysyen hyvin kasassa. Ensimmäistä kertaa laulu ei ollut epämääräistä mölinää, vaan kireämpi rääkyvämpi Black Metalliin parhaiten sopiva tyyli hallitsi. Yleisö heräsi aina parhaiden kappaleiden aikana. Perinteisemmän skinheadmusiikin ystävät innostuivat kun Fatherland veti settinsä loppupuolella raivokkaan Landser kappaleen. Fatherlandissä oli tällä kertaa paljon enemmän energiaa ja soitosta välittyi innostus.
Civic Duty jatkoi uuden basistin kanssa rajua RAC takomista. Setti on pitkälti juuri se mitä keikoilla on totuttu kuulemaan. Basisti tipahti hetkeksi kyydistä parissa kappaleessa, mutta se ei menoa haitannut.
Myös Marder oli tavallista villimmällä tuulella. Pari edeltävää keikkaa ovat olleet hyviä, mutta ei niin hyviä kuin bändi parhaimmillaan. Esimerkiksi Ukonvasaman järjestämässä Horst Wessel tapahtumassa tai Ukkometson keikoilla Marder keikat erottuu edukseen. Yhtye pääsee selvästi paremmin kiinni ytimeensä muutaman virvoikkeen jälkeen. Lavalla tapahtuva kujeilu ja yhtyeen yhteishengen näkyminen tuo siihen energiaa jota ei välity vakavalla naamalla ollessa. Se ei poista Marderin tiukkaa ideologista sisältöä. Sekä vanhoilta oi-levyiltä että esimerkiksi keski-eurooppalaisilta RAC levyiltä tuttuja huumorikappaleita ei Suomessa ole usein nähty. Vapaudenristin joillain keikoilla esittämä Dingon ”apinatarha” hämmästytti muutamia, mutta Marder veti maton jalkojen alta soittamalla keikkansa loppuun Raptorin ”oi beibi”.
Pagan Skull oli viimeinen kotimainen esiintyjä. Yhtye on ollut niin tiukassa soittokunnossa, että keikasta osasi odottaa hyvää. Nécropolen lämppärikeikan kotikenttäedun tunnelma tai itsenäisyyspäivän voitokas henki nostavat ne tätä keikkaa paremmiksi, mutta nyt oltiin vähintään Apocalyptic Rites festivaalin tasolla. Setti muodostui pitkälti mainituilla keikoilla muodostuneesta rungosta. Vierailevia laulajia kävi useita. Vapaudenristin laulaja karjui Kali Yugan Lapset, Marderin laulaja Der Sturmer coverin ja puoli vuosikymmentä sitten ilmestyneen Taistele Vastaan -kappaleen kertosäkeeseen yhtyi mukaan Marderin kitaristi Janne.
Vapauden Soinnut festivaalin erikoisuus oli bändivalinnat. Saksalainen Mortuary ei tunnu olevan tuttu kenellekään. Bändi yhdistää nshc saundia todella alavireiseen deathcore & gore-grind tyyliseen materiaaliin. OPOS records apunaan, se voi löytää keski-euroopasta kuuntelijakuntaa. Saksassa kaikki musiikkityylit on jollain tapaa valjastettu valkoiseen identiteettipolitiikkaan. Suomessa kansallismielinen yleisö ei vaikuta olevan kovin kiinnostunut materiaalista jossa ei ole suoria linkkejä rotutietoisen musiikin historiaan. Mortuary sai ulkomaista väkeä pittiin hyppimään, mutta oli selvästi outo tapaus festivaalilla. Mortuaryyn voi tutustua esimerkiksi täällä:
Illan ehdottomia kohokohtia oli viron Revalers. Yhteen RAC’N’ROLL vetoaa perinteiseen skinhead yleisöön. Soittotaidon ja lavaenergian ollessa huippuluokkaa, Revalers todisti taas olevansa valkoisen rock musiikin huomionarvoisimpia liveyhtyeitä näinä päivinä. Uusi levy ilmestyy helmikuussa ja sitä tulee varmasti saamaan myös kotimaisilta jakelijoilta.
Viron Minu Kamp nauttii suurempaa arvostusta Suomessa kuin monessa muussa maassa. Yhtye on täällä jo kolmatta kertaa. Se on myös julkaissut split albumin Pagan Skullin kanssa. Kotimaassaankaan yhtye ei ole aina näyttänyt vetoavan kaikkein kovapäisimpiin rotutietoisen musiikin ystäviin. Ennen youtubesta poistoa hurjiin katselulukemiin yltäneet kappaleet todistivat bändin löytäneen oman paikkansa ja yleisönsä letkeällä kansallismielisellä rock musiikilla. Perinteisemmästä kansallismielisyydestä ja sotahistoriasta ammentava Minu Kamp soitti todella hyvin ja sai kappaleillaan maanmiehensä nousemaan spontaanisti lavalle yhteislaulukööreihin. Todella hyvä keikka.
Pääesiintyjäksi pestattu FLAK julkaisi ensimmäisen promonsa 10 vuotta sitten. 2010, 2015, 2017 ja 2018 ilmestyneet saksankieliset levyt ovat ilmestyneet Saksalaisilla levy-yhtiöillä eikä Veriyhteyteen asti ole kuulunut suurta kohinaa Suomalaiselta yleisöltä. Joidenkin kotimaisten jakelijoiden listoilta Flak levyjä voi löytää. 2018 vuoden Thronfolger on selvästi kehittynein levy. Puhtailla lauluilla oleva levy yhdistää melodista metallia ja modernia raskasta rock musiikkia nshc vaikutteisiin. Levyn aloittava kappale Kaiserthron kuultiin molempina päivinä. Tällä keikalla mielestäni jopa kaksi kertaa. Lähes 8 minuuttia kestävä kappale antaa kattavan kuvan mistä yhtyeen musiikissa on kyse. FLAK nautti soittamisesta ja kiitteli yleisöä. Johtohahmo kertoi ettei olisi uskonut kymmenen vuotta sitten päätyvänsä Suomeen keikalle. Moderni Saksalainen tyyli ei ole Suomessa saanut kovin isoa jalansijaa. Tulevaisuus näyttää tuleeko Suomessa koskaan nousemaan samalla tavoin kuin Saksassa. Se voi edellyttää uuden sukupolven nousua. Moni vanha rotutietoisen musiikin ystävä kuuntelee Saksasta edelleen vain tyylejä mistä maan bändit vuosikymmenet sitten tunnettiin.
https://www.youtube.com/watch?v=Vc_JwauiLaI
Keikka päättyi aikataulujen mukaisesti eikä mitään järjestyshäiriöitä näkynyt. Poliisit kävivät paikalla viiden auton voimin, mutta poistuivat kun mitään tarvetta toimenpiteille ei löytynyt. Osa oli alustavasti epäluuloinen tapahtumaa kohtaan. Olisiko nuorelle järjestäjäporukalle mahdollista saada näin massiivinen tapahtuma kunnialla hoidettua. Joillekin lippujen hintataso tuntui liian korkealta. Jos kuittailua realismin puutteesta ja liian ison palan haukkaamisesta on mahdollista heittää ilmaan, ennakkoluulotonta yrittämistä ei voi kyseenalaistaa. Kaikki bändit soittivat ja aikataulut pitivät. Monet ulkomaisetkin olivat löytäneet paikalle. Venäläisiä tuntui olevan harvinaisen suuri edustus paikalla.
Lue Minu Kamp haastattelu:
Lue Revalers haastattelu:
Mistreatin pitkäaikaisen dynamon Muken piti alunperin jättää soolotuotantonsa kolmeen albumiin, mutta toisin kävi. Kysyntä sekä yleisön että...
